Lukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä lehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko kirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea lehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän siellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin hän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion varakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla jännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että saarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi sotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä poikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan Ville poikaa…Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No ihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi huutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään, paljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana kolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti, kuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan. Könnillä oli maa ja hyvä… samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita ei tarvinnut peljätä. Mutta — miten lienevät varoissa siellä Lompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta… mahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä kertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä. Kuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta — entäpä jos siinä saisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia löytyi. Kannatti siis koettaa… riskeerata hiukan… noin vähän amerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin käteen…
… — Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.
Lukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan sieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen ja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa kansakoulunopettajattaren kirkas ääni:
"Kiitos sulle, Herra taivaan,
Ettäs kuulit ääneni."
Ja ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella voimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista alas.
Sellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata melkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin mielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku tekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa valossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen kultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa hän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta ja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta vasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat päätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, — se oli heidän mielestään katinkultaa — mutta samapa se: — ne ilahduttivat kuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi sunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä vallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna oli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan etsimiseen.
Mutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän muisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti koristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi juhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi mukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.
Mutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä kirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain yhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen mieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli toki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä… täällä kaukana korvessa… täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark, sunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin… alastoman alttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää alakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin kuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin levoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa kasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa, jossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli tyhjän kirkon… siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut kuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin elävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.
Mutta — alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi tyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä kotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei nähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan suntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan: 'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra sinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan kollehtarukousta ja "Benedicamus" särähti heikkona ja hapuilevana. Ainakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. "Herran siunaus" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät olevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin seurakuntakin.
Sellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä jälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen tähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen kulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla etelään… muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli päättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt vuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa vastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt… nyt viimeinkin hän oli leppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän oli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas havainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se oli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli uhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa monissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut kansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa valossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa jutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut poispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista, mutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta Jaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut — vaikkapa sanasenkin — tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi taas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain pikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli soinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan kahvista ja vetäytynyt kansliaansa.
Julia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta siitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli vain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut hyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain sellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon laittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun Jonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän ei ollut puhunut mitään.
Jonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin. Hänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat paistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.
Silloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen kohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:
Milloin? Milloin?
XI.
Rovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas. "Vaalimatka", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut vaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. "Vaalimatka", sanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.
Sai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta penikulmakaupalla.
Hiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen, — sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon ikuisiksi ajoiksi.
Mutta — kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet Lainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on loppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono onni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa kuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.
Hiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä viimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.
Mutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin kuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa verkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka — sen edessähän ihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen pykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi maaherra saanut muuttaa sen pykälän, — jos ei muuten, niin Lainion papin kuomureen vuoksi.
Jokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana
Lainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään.
Kuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko,
jotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'
Kaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää silmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä. Niiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne eivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin kiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee! Älkää vaivautuko!'
'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava rahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin kynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet. Huomenaamulla se viimeistään on täällä, — jollei jo ole aamuyöstä.
— Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä lohkeaa hänen lyönnistään.
Kievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä hevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan se Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä jaksanut kiskoa muut kuin "Rusko". "Rusko" jääköön siis kotiin, että saadaan taival katkaistuksi.
Se on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät. Keskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran näille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan, kuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä on tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami oli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä kaksikymmentä.
Niinpä niin — eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa ulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin, että 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei sitä ymmärrettykään. Niinpä niin — eläkevaari sen muistaa. Mutta muistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?
Ei — sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se seisonut aviiseissa?
Joku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi valheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan. Mutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy. Joku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten. Kolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole. Vastahan äijä on matkassa. — Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu kuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu pirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset silloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa maailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi on uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei ole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt maailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet vakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'
Joku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää siinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari. Talonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei löydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle puolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!
Mutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä — kyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä vielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.' Kievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta längät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen kiroaa.
Sillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin uskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että hänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen pystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden syvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin huonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää Henkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi kuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se — kun se sattui niin.' 'Niinpä niin.'
Ei — ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli etelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan henki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä, jolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.
Eläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin ja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt renkulle ja valmistautunut lyömään.
— Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.
Ja vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli se kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia ja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman lorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.
Niin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua ja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut raamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli aina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä ei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut niin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan valaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut selvä selittämättäkin.
Eläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut hänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet toisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.
Tällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin tulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä puhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri kuomureki.
Ajettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli sieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät taipaleet. Mikäs siellä… mutta täällä, erämaassa, missä yksi ainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä oli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan läheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.
Lyhyesti sanoen: — sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä tulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta kaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin henkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti puhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että "äijäriepu" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut lähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko jokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin kuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset kiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset lapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.
Mutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän saapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät ovat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt heillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas matkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta. Päinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen soma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat messinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi kynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli lyhdyn valossa. Niin, niin… mitäpä pitkillä taipaleilla juuri muutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa istuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No… eipä nyt juuri… olihan siinä sitäkin tosin… mutta se nyt oli paremmin sellainen kertomus vain…
Jonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset — jos sellaisia sattuu olemaan — heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän syventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat muodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä kaupungissa — kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, — ihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee hänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras niissä jokaisessa.
Mutta ihme ja kumma — kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä voimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt ei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista. Ruustinna Kjellman suokoon anteeksi, — hän ei suinkaan tarkoittanut talonväkeä. Mutta nämä maalaiset — niin juroja ja liikkumattomia. Ei ystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon. Siellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta oli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.
Jonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on vasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia. Jokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio — se vasta oli sama kuin Lappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä mäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki päässä. Kelkallako? Ei — anteeksi! — vatsallaan. Herra siunatkoon! Ruustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.
Entä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin — "ihana", se oli lainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan, millainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet käydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko kiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö verhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion morsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin naapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla! Se oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen järjestykseen.
Entä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty. (Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin sai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se oli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika… ne olivat kalaa… ja "ukkometso", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet. Jonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät loistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.
Ruustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren pappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on Jonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä, Jonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi ollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!
Pappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin kuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin lie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa päivässä.
Jonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä hemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti teeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle mielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi tullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä viikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä valtavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät sitä kiroa, he siunaavat.
Jonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on muassaan tuonut. Iloa — Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin, oli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten kanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui jokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.
Mutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja nautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta kahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista hänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan laittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja pakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa… niin, pappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi. Mutta — joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan Stark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta miettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli hänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan leposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, — sinne, missä oli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan laittaminen jäänyt aina, joka kerta.
* * * * *
Jonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.
Mutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?
Senkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain käymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään. Niin — kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että seutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea — ehkä hiukan liiankin suuri — ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt vanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta. Minkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra oli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla. Jonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli Lainiossa monta kertaa haaveillut: — saada kerran syödä päivällistä kukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta — hän oli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut uskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut talon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella, joka pitää mielen tasapainossa.
Mutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut enää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon, aivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään ylistyspuheita. Etelä — se oli sentään toista. Jolmanrannan v.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa omenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut yhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella niitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita Tenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut vastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta omenat — ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!
Hänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli Lompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan perunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten. Parasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut kokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.
Mutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei ollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että kolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt myöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive! Yksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä vaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan kukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon. Mutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan Stark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta alkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät omenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.
Mutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli korjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu hänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että pappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia. Ei, omenat — ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten ruokaa…
Mutta — viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan. Jos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan hänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli etsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?
Silloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään, vuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun, — Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen ihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.
Jonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.
LÄHTÖ
I.
Jonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä kertaa… Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi tässä samassa paikassa.
Kuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin huomaamatta…
Hän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole nähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen rohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi, ihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä hädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei ajattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä, ettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään hänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia yksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta, nimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari Tapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä sunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen "vanhalla veljellään" oli sanomista. Mutta nuo toiset… ne ovat sumua vain. Hän on elänyt heidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet toisiaan ymmärtämään.
Kenen oli syy?
Jonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä sunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja tuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.
Jonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen pitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa hän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.
Hän tarkastelee kirjalautaa edessään. Se on ollut samassa maalissa koko hänen oloaikansa ja hän voisi melkein matemaattisella tarkkuudella sanoa, minkä verran puu on paljastunut hänen aikanaan. Aivan samalla tavalla kuin hän voisi arvostella, kuinka paljon karvaton laikka metsänhoitaja Malmströmin talvilakissa on kasvanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. — Siellä näkyy Malmströmin lakki penkintolpan nenässä. Karvaton laikka tuijottaa saarnatuoliin kuin kuolleen silmä. Jonatan Starkin sydäntä kaihertaa sanomaton epätoivo.
Hän silmäilee ympärilleen. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin. Mäki-Roope vain on käynyt kumarammaksi. Mutta yhtäläisellä ankaruudella hän silti kolistelee kamiineja. Häntä se ei häiritse eikä se häiritse Jonatan Starkiakaan enää. Päinvastoin: hänestä tuntuisi oudolta, jos Mäki-Roope nyt käyttäytyisi toisin kuin ennen. Ei, siellä hän seisoo ja sylkäistä pihauttaa kuuman kamiinin kylkeen.
Lukkari istuu harmoonin takana. Hän ehkä näyttää hiukan tyytymättömältä. Lehteri on täynnä väkeä eikä Basilius Poikkijärvi nyt voi lukea lauantaipostin lehtiä. Ehkäpä hän ei sentään haluakaan. Ehkäpä hänkin tahtoo kuulla, mitä Tarkka lähtiäisikseen sanoo.
Jonatan Stark lausuu apostolisen tervehdyksen.
Kirkko kajahtaa hänen voimakkaasta äänestään. Kaikki nuo yhdeksäntoista vuoden aikana lausutut tervehdykset heräävät ja hyökkäävät saarnatuoliin. 'Mitä? Joko nyt on viimeinen? Nytkö on lukumme täysi?'
Jonatan Stark kuuntelee myrskyä, joka hänen ympärillään pauhaa. Hän erottaa ensimmäisen tervehdyksen noista sadoista muista. Se on sukulainen tälle viimeiselle. Samanlaisella väreilevällä tunteella lausuttiin sekin yhdeksäntoista vuotta sitten.
Mutta joukossa soi monenkaltaisia ääniä. Useimmat niistä vaikeroivat heikkouttaan. Ne soivat alakuloisilta, miltei synkiltä, ja Jonatan Starkista tuntuu, kuin ne vaikeroisivat hiljaa.
Niitä on paljon, enimmät viime vuosikymmeneltä. Niiden keskellä käyvät muutamat harvat, soinnukkaammat, täyteläisemmät kuin kuninkaanpojat orjajoukon keskellä.
Mutta tämä viimeinen apostolinen tervehdys on sentään isällisempi kaikkia muita. Siinä soi yhdeksäntoista vuoden kokemus ja hillitty kärsimys. Se kääntyy kuin vanhin noiden toisten puoleen ja lausuu: 'Hiljaa! Meidän lukumme on täysi. Me saamme lähteä.'
Ja 'amenen' saattamana, 'amenen', joka kajahtaa kuin lyhyt rummunpäristys lähtövalmiille sotajoukolle, häipyvät yhdeksäntoista vuoden apostoliset tervehdykset menneisyyteen.
Jonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien selvittely seurakunnan ja papin välillä, — välien selvittely, jossa seurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se on vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt, jossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen sananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'
Mutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista kiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella yksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa, jonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli saavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen ei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan minkäänlaisista "veloista", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin usein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti "hyvä opetus", "kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä" taikka "papillinen vaellus". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin "saataviin" oli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain vilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä opetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Ja tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet hänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.
Jonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo suuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon penkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista mielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään olivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia ristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun. Hän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu "maallisista". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on kuullut, — varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä hetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä ympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.
Mitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja hedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat määrätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle kirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä ei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia. Hän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut "luopio" siinä merkityksessä, ettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän vuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa uskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä hyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.
Yhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä pappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin hyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei ainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus eikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli hänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa kantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä auttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta pyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti valaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä syystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja auran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet näiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden kesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä pienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti käyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja lukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen opetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun muodossa. Hänen "mukavilla puheillaan" oli siis ollut hyvä ja vakava tarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.
Jonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili liikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti, puhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut hiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan ja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän toivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja lopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle, kaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'
Kollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja kuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan rämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä kuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen ja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan äänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä ei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi Horstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi kamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.
"Horsta veljeni", hoki Jonatan Stark itsekseen. "Sinua tahtoisin sydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan, sinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!"
Kirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti kummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet. Ihmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet kyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen. Tämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät pysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista käsittää.
— Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän on äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?
Niin — ne metsot ja jänikset, Horsta-veljen karja. Kunpa pitäisivät miehestä huolen, jotta elämänhalu pysyisi yllä.
Jonatan Stark ajatteli yhteisiä pyyntiretkiä Horstan kanssa. Metsä oli Horstan kirkko ja ihmeen hyvä kirkko se olikin. Hän muisti, millaisella hartaudella Horsta aina metsälle lähti, ihan kuin jumalanpalvelukseen. 'Minä en eläisi ilman metsää ja metsästystä!' oli hän monesti huudahtanut heidän yhteisillä pyyntiretkillään. Ja niin kai se olikin. Petäjän pankolla istuva metso oli Horstan pappi, istuipa se sitten siinä todellisuudessa tahi vain mielikuvituksessa. Mutta mitäs siitä. Pääasia vain, että oli miehellä joku, jonka varassa eli. Ja Horstalla oli metsä.
Jonatan Stark astui kirkkoon mieli rauhallisempana. Hän messusi "Benedicamuksen" ja lausui viimeisen kerran Herran siunauksen seurakunnalle. Hän sulki siihen kaikki, Horstan ja Horstan metsotkin. Vanha Malmström istui allapäin sivellen pitkää partaansa. Tuntui, kuin olisi hän ajatellut: 'Juuri varmaan taisi olla viimeinen kerta, kun Jonatan-veli meille saarnasi… viimeinen kerta juuri varmaan… juuri varmaan…'
Hän nousi penkistä lähtien kävelemään ovea kohti mietteissään kallistellen päätään. Hän ei huomannut, että lukkari rupesi soittamaan loppuvirttä. Mitäpäs hän siitä, kyllä hän sai Poikkijärven rimputusta aina kuulla, mutta veli Jonatan oli saarnannut viimeisen kerran… juuri varmaan.
Jonatan Stark seisoo kirkon rappusilla jumalanpalveluksen päätyttyä. Kyläntiellä kulkee kirkkomiesten jono. Vähän erillään muista astuvat Horsta ja Malmström. Viimeksimainittu selittelee kumppanilleen jotakin vähä väliä sivellen partaansa. Horsta astuu kaula hiukan etunojossa. Jonatan Starkista tuntuu, kuin näkisi hän heidät viimeisen kerran. Hän pyyhkäisee kämmenseljällä silmiään.
Tapulissa soittaa Mäki-Roope: 'Pim-pom! Se oli Tarkan viimeinen saarna. Pim-pom! Se oli Tarkan vii-mei-nen saarna.'
Kaksi pikkupoikaa kurkistelee tapulin luukusta. Jonatan Stark kuulee heidän juttelunsa:
— Tarkka-äijä seisoo vielä portailla.
—. Mitä se siinä seisoo?
— Tiesi vain.
— Minne se muuttaa?
— Minne muuttanee… sinne Helsingin taakse.
— Viekö se kuomureen?
— Vie tietysti.
— Me lähdemme kannaksille!
— Lähdemme!
— Maantienmutkauksessa pudotamme pois.
Jonatan Stark lähtee astumaan kirkkomäkeä alas. "Maantienmutkauksessa pudotamme pois", soi hänen mielessään. Se lause sisälsi itsetiedottoman kohtaloonsa alistumisen. Hänen sitä oli enää mahdoton saavuttaa. Se kuului lapsuudelle. Mutta milloin oppisi hän alistumaan tietoisesti?
II.
Jonatan Stark seisoo tuolilla arkistokaapin edessä. Hän järjestelee kaapin viimeisiä hyllyjä. Hän on käyttänyt viimeiset päivät arkiston järjestämiseen. Hän haluaa jättää kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon.
Siinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä "Kungliga Förordningar" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa. Kuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen, joista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne muistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina ne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin ylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin puolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja kokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole riittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin asuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien kunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se on uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut tomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin vain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä. Siellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija: kastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut jokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin kiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja uskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut vuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen poismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin perusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään kajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta huomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana… siellä on mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista nimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.
Jonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on tarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen kaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On, herra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten autuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei kajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.
Hän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee hiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti linjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että yhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten, sattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat kuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.
Jonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen kruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei, se ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä ainakaan ensimmäiseksi havaita.
Hän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin, ettei lohennutta kohtaa näy.
Nyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa kansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken mitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen jäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille päätään ja astuu saliin.
Se on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan ääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.
Siellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko luo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan Lappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen. Vesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon parin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin vuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata, Jonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän korkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.
Hänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat. Oliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli. Hän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi olisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi unhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin seurakuntahoidonkin alalla.
Mutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs pitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä selvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi makaaja: 'Näin varhain sorruin… jo toisella askelella.'
Ei… ei täällä kukaan saisi äkkimuutoksia aikaan. Lapin rautainen koura puristaisi miehestä tarmon, ennenkuin tämä olisi ehtinyt aloittaakaan. Varmaa oli, että vaikka hän, Jonatan Stark, jäisikin, elämä vierisi kuitenkin entistä menoaan.
— Voi, miltä täällä nyt näyttää!
Jonatan Stark pyörähtää katsomaan. Kauppias Raattaman rouva miniänsä kanssa oli astunut huoneeseen.
— Pappila autio ja tyhjä… ei uskoisi.
Raattaman rouvan silmiin kohoavat kyyneleet.
— Kyllä te, rovasti, olisitte saanut tänne kuolla.
Mutta miniä, nuorempi rouva Raattama, panee jyrkästi vastaan:
— Ihanaa, että pääsette pois! Pois minäkin lähtisin, mutta en saa
Konradia taipumaan.
Hänkin rupesi pyyhkimään silmiään.
Jonatan Stark katselee molempia naisia. Siinä on kaksi eri katsantokantaa edustettuna. Vanhempi rouva Raattama, paikkakunnalla syntyneenä, ei voinut käsittää, että kukaan saattoi Lainiosta lähteä, — Lainiosta, joka hänen mielestään oli paras paikka maailmassa. Nuorempi taas, etelästä tullut, käsitti erinomaisen hyvin, millaisella mielellä rovasti ja ruustinna muuttoon suhtautuivat. Hän itki omaa kohtaloaan.
Julia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on itkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale kappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat näyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo niin tottuneet tänne.' — Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa maantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva, jalat taivasta kohti.
— Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan. Julia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset ruokasaliin.
Kansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä ennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.
Horsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen muotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.
— Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä sen verran.
Mutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä taskujaan.
— Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki. Löysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät tavarat tielle tipu.
Se hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta.
Jonatan Starkin silmät vettyvät.
— Sinä olet, veli rakas, aina… niin ystävällinen. Minä en tiedä, miten sinua kiittäisin.
Horstakin taistelee liikutustaan vastaan.
— Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.
Jonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja silmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta ja molemmat purskahtavat itkuun.
— Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa vasten. — Sinä uskollinen kumppani ja toveri…
Horsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.
— Kalareissut jäävät nyt… minulla on ollut nii-in hupainen sinun ka-ans-sasi… Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:
— Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en saata nyt mennä…
Jonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä. Hän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä ryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri… ystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli jakanut ilot ja surut.
Hän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se ylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti pois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa kapsäkille.
Rouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan
Stark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.
— Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!
Vanhemman rouva Raattaman on hyvin vaikea lähteä. Hän niiailee pyyhkien silmiään:
— Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun jääkää tekin… ja muistakaa meitäkin.
Miniänsä käsipuolessa hän hoippuu ulos ovesta. Mutta tämä, nuorempi rouva Raattama, kääntyy vielä ovessa. Kyynelet silmissä, mutta loistavin kasvoin hän lausuu:
— Ihanaa nähdä voimakkaan miehen itkevän. Minä muistan tämän aina.
Hän nyökäyttää päätään ja kääntyy menemään.
"Ihanaa!" Se oli jäänyt nuoremman rouva Raattaman melkein ainoaksi laatusanaksi. Siinä oli alkuvuosina ollut sointua ja sisältöä, mutta vuosien varrella se oli menettänyt värinsä niinkuin syksyn kellastama heinä. Se kai johtui siitä, että asianomainen käytti sitä melkein missä tilaisuudessa hyvänsä. Kaikki oli hänestä "ihanaa", sade ja päivänpaiste, leipomuksen onnistuminen ja venäläisten tappiot maailmansodassa. "Ihanaa, ihanaa!" Vain joskus hän vielä saattoi lausua sen entisellä lämmöllä, entinen sointu äänessään. Äskettäin hän todella oli ollut "ihana", kyyneleet silmissä ja loistavin kasvoin, kuin joku Ariadne, joka suri yksinäiselle saarelle jäämistään. Jonatan Stark olisi paremmalla syyllä saattanut sovittaa sanan häneen itseensä.
Mutta nyt ajaa Posti-Iisakki reen portaiden eteen. Hän on lupautunut kyyditsemään kaupunkiin saakka. Saihan Iisakki siten nähdä kaupungin ennen kuolemataan. Poika sai pitää huolta postinkuljettamisesta sillä aikaa. Rovastin vanha naapukka päässä hän puuhailee kuomureen kimpussa, — kuomureen, joka nyt lähtisi viimeistä kertaa alamatkalle.
Kaikki on valmista. Piika Sandra auttelee ruustinnalle matkaturkkeja ylle. Itkettyneiltä näyttävät hänenkin kasvonsa.
— Hyvästi nyt, Sandra — voi hyvin!
— Hyvästi, hyvästi! Voi, kun te menette…
— Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!
Nyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki selvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin ja nykäisee.
— Hyvästi nyt vain!
Reki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen kansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen leukansa värähtää.
Jo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien syrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan Stark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.
Ruustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei tahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa. Hän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä rakkaaksi käynyttä ympäristöä.
Mutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista aidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit niillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.
Hän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa kouluun.
Siinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten, mutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa jauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen. Hän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä se Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se olikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan, sillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.
Ajetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta Roopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon kasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.
Silta!
Kuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla apteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta ei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja uudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.
Jonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään muodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut niiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä hetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta kokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva raukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta portailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa elämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden horjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä elämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, — portaiden, joilla ihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle… sinne, missä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.
Mutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He nousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja makasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet. Viisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö pohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut pää pystyssä… rohkeana ja varmana… ylpeästi sivuillensa katsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies ja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin himonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: — apteekin portaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat uhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut, juonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli. Hän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija. jonkunlainen toinen Gösta Berling, — mutta hän ei ollut ajatellut, ettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka olisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen haaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.
Mutta — o felix culpa Adami! Oi, onnellinen Aatamin lankeemus! Niin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö kirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään katselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei Golgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.
O felix culpa Adami!
Jonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat soveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan oppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa kurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan oppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.
'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän ei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat tehdä syntiä, että "armo suuremmaksi tulisi." Siinä suhteessa hän täysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus kerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se on kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle tarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska enää vaivaa hänen tuntoaan.
Apteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa. Jonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen palvelijansa. Mutta — yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!
Maantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m. kirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein maantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko kourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille:
— Jaa… nyt sitä mennään.
— Niin… hyvästi nyt, kirkkoväärti!
— Hyvästi, Jumalan haltuun!
Tuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu kuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli entistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan Stark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin ystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena uskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla. Minkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän oli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain virkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti kantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston pöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat. Mutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut hänen sydämensä äänen.
Ohi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy kasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin helposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän miettii vain, että kaikki tämä nyt jää… kaikki nämä tutut ja rakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä kannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt hän tuntee eron katkeruuden.
Siinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta ja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen liian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin. Mutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin hartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut lähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen tunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan… täydellisesti. Mutta nyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen tunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.
Kirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua. Ristiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon noustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja kirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset sielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'
Jonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei kirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se kankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja nyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!
Yht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi pojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi kuomun sisään.
Julia-rouva suoristautuu säikähtyneenä:
— Mitä se on?
Jonatan Stark tekee hänelle hillitsevän eleen ja hymyilee. Siellä istuvat perälaudalla samat pojat, jotka hyvästijättösunnuntaina olivat keskustelleet tapulissa.
— Mitä, jos me ajammekin Helsinkiin asti?
— Ei… en minä Lainiosta lähde. Isälle ja äidille tulee ikävä.
— Kyllä Tarkka antaa meille ruokaa. Tullaan sitten pois.
Hetken äänettömyys, jolloin ei kuulu muuta kuin reenjalaksen kitinä.
— Ei… en minä Lainiosta lähde. Täällä kasvaa nauriita!
Taas äänettömyyttä.
— Mutta etelässäpä kasvaa niin suuria nauriita kuin miehen pää!
— Ei kasva! Niin suuria ei kasva missään!
— Kasvaa Helsingissä!
— Kasvakoon, mutta sielläpä ei ole sellaista mäkeä kuin kirkkomäki.
— On siellä… suurempiakin.
— Mutta ei sellaista, joka huilaa Pekkalan asuinrehdon läpi.
Toinen ei puhunut mitään. Hetken päästä kuuluu taas:
— Nyt tuli maantienmutkaus! Minä hyppään pois…
Kuului kohahdus ja toinen huusi:
— Älä vielä… mennään vielä.
Mutta samassa löi Posti-Iisakki hevosen juoksuun. Toinenkin pojista pudottautui tielle.
Jonatan Starkin silmät kostuvat. Kysymys, jota hän viime päivinä oli mietiskellyt, selviää hänelle nyt, kun maantienpolveke on jäänyt. Hän oli kysynyt itseltään uudelleen ja yhä uudelleen: oliko hän saavuttava onnen etelässä? Nyt hän saattoi siihen vastata ja vastaus oli kieltävä. Etsijän ikävä jatkuisi. Nuo äskeiset pikkupojat olivat auttaneet häntä selvyyteen.
Mutta — samalla kuin tämä hänelle selvisi, selvisi hänelle toinenkin asia suurena ja vapauttavana. Se oli häivähdellyt hänen mielessään hänen palatessaan kerran Huomenjärveltä Horstan kanssa. Se oli soinut sydämessä kuin outo kello löytämättä oikeaa kaikupohjaa: — hän oli vielä silloin liian kiihkeästi kaivannut etelään. Hän oli aavistellut sitä hyvästijättösunnuntaina kirkosta palatessaan. Nyt hän sen käsitti täydellisesti.
Hänen kaipauksensa etelään oli vain osa siitä ikuisesta kaipauksesta, jonka Jumala kerran istutti ihmislapsen poveen pakottaakseen häntä etsimään ja pyrkimään eteenpäin, siitä huolimatta että päämäärä usein näytti saavuttamattomalta. Ja tämä kaipaus oli kaikkialla sama. Siitä johtui, että ihmiselo pohjaltaan muodostui samanlaiseksi niin Lapissa kuin etelässäkin: alituiseksi pyrkimiseksi, etsinnäksi ja ikäväksi. Mutta siinä juuri oli ihmiselon kauneus ja onni. Onnellinen oli vain se, joka tyytyi etsimään ja kaipaamaan, vaikk'ei sitten koskaan saavuttaisikaan ikuista valoa. Mutta — ehkä kuolemassa kaikki selviäisi? Ehkä silloin avautuisi etsineen silmälle ikuinen kirkkaus?
Kuin vastaukseksi näihin Jonatan Starkin mietteisiin levisi samassa seudun yli omituinen, kullanhohtoinen valo. Taivaankansi ikäänkuin aukeni ja aukeamasta säteili alas ihmeellinen, salaperäinen kirkkaus leviten hangille maantien molemmin puolin. Se oli kuin avattu tie, hohtava, välkähtelevä pohjoisesta etelään. Sitä kesti vain tuokion. Taivaankansi sulkeutui jälleen. Mutta edessäpäin häämöittävän metsänreunan yläpuolella tuikki iltatähti kuin kehoittaen jatkuvaan etsintään ja ponnisteluun.
"Kaukainen onni", ajatteli Jonatan Stark, mutta hän ajatteli sen kohtaloonsa alistuen, joskin hiukan surumielisenä, niin kuitenkin tyynenä ja lujana.