Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed

Proofreaders.

KAUKONÄKIJÄ ELI KUVAUKSIA RUIJASTA

Jonas Lie

Suomentanut
Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.

JONAS LIE

on suurimpia pohjoismaisia kirjailijoita. Rinnan Ibsenin ja Björnsonin kanssa hän on ollut luomassa norjalaisen kirjallisuuden suuren loistoajan, ja rinnan heidän kanssaan hän edustaa vuosisatansa parasta realismia, sen syvää totuudenrakkautta, sen suurta elämäntuntemusta ja sen erinomaista taitoa kuvailla luontoa ja todellista elämää.

Ja kuitenkin nämä kolme runoilijaa olivat nuoruudessaan käyneet romantiikan koulua; he olivat syventyneet isänmaansa hämärään mutta suuripiirteiseen muinaismaailmaan ja sen tarumaisten muistojen perustalle rakentaneet unelmansa kansansa uudesta suuruudenajasta. Mutta Ibsenin ja Björnsonin tarmokkaat luonteet selviytyivät pian näistä epämääräisistä unelmista, oivaltaen todellisuuden vaatimuksia. Ennen pitkää he ryhtyivät, kumpikin omalla tavallaan, herättämään kansaa todelliseen työhön ja toimintaan ja selvittelemään sille — ja samalla koko maailmalle — ajan polttavia kysymyksiä. Mutta paljoa kauemmin harhaili kolmas heistä, Lie, romantiikan hämärässä, etsien selvyyttä sekä oman itsensä että ympäröivän maailman suhteen.

Jonas Lie eli näet koko nuoruutensa ajan, kuten hän itse sanoo, lumottuna pohjoisen kotiseutunsa herättämiin salaperäisiin, ristiriitaisiin mielikuvituksiin. Kasvaneena Pohjois-Norjassa, hän oli tuomarin poika Tromssasta — missä mahtava tunturiluonto samalla hurmaa ja ahdistaa, viehättää ja peloittaa, missä kaikki on tarumaisen suurta ja salaperäisen hämärää, muodostui hänen mielensä äärettömän herkäksi, vaikutuksille alttiiksi ja mielikuvituksiin taipuvaksi. Toiselta puolen taas kansan ankara elämä noilla pohjan rannikoilla, vaaralliset talviset kalastukset, rohkeutta ja taitoa kysyvät purjehdukset ja kaupankäynnin monenlaiset vaikeudet herättivät hänessä kovakouraisen todellisuuden ihailua ja aineellisen työn kunnioitusta, samalla kun tuo mahtava, oikullinen meri houkutteli nuorukaisen mieltä seikkailuihin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Kaiken tämän lisäksi oli hänen suoniinsa äidin puolelta eksynyt muutamia pisaroita taikauskoista lappalaisverta — eipä siis ihme, että hän elää lähes neljänkymmenenikäiseksi, ennenkuin hän ihmisenä ja kirjailijana on täysin selvillä itsestään ja todellisen elämän asettamista vaatimuksista.

Hänen ensimäinen kertomuksensa, »Den Fremsynte», Kaukonäkijä, on ikäänkuin tämän mielikuvituksen maailmassa eletyn nuoruudenajan tunnustus. Se on osaksi hänen oman sielunsa tarina, osaksi sen kansan, jonka keskuudessa hän vietti nuoruutensa. Ja samalla se on mitä kaunein kuvaus siitä omituisesta luonnosta, jonka helmassa hän oli kasvanut ja kehittynyt ja johon hän läpi koko elämänsä oli syvästi kiintynyt. Salaperäisestä romanttisesta hengestään huolimatta se kuvaa Norjan kansaa ja luontoa sekä senaikuisia oloja ja elintapoja paljoa todellisemmin, kuin muut sen ajan hienonrunolliset talonpoikaiskertomukset.

Tämän rinnalla kuvaa Lie mitä hienoimmalla ymmärtämyksellä ihmissydäntä nuorine heräävine tunteineen, aavistuksineen, uskoineen ja epätoivoineen. Hän osoittautuu jo näissä ensimäisissä kuvauksissaan siksi verrattomaksi ihmiselämän ja ihmissielun tuntijaksi, joka sittemmin niin monessa kertomuksessa on käsitellyt mitä erilaisimpia ihmisluonteita ja elämänkohtaloita, ei ainoastaan erinomaisella taidollaan kuvaillen niitä meille, vaan tutkien ja valaisten niiden salaisia syvyyksiä. Hänellä on omituinen kyky ikäänkuin salaa hiipiä ihmisen sydämeen, valaista sitä jonkinlaisella kaukonäkijän taikavalolla ja löytää sieltä sekä pahan peikot että myöskin hyvän haltijat. Sillä hän uskoo elämään ja ihmisiin ja hän tietää, että he kykenevät voittamaan sielunsa pimeät vallat, jos vain pääsevät niistä selville.

Tämä syvään ymmärtämykseen perustuva usko antaa Jonas Lien kertomuksille, verrattuina realismiin tuotteisiin yleensä, sen terveen, vapauttavan voiman, joka synkistä kuvauksista huolimatta niin virkistävästi vaikuttaa lukijaan. Se on voima, joka, erilaisista elämässä ja kirjallisuudessa kulkevista virtauksista riippumatta, aina on pysyvä raikkaana ja vastustamattomana ihmismielen kohottajana.

Suomentaja.

ENSIMÄINEN OSA.

JOHDANTO.

Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut sama halu, mikä toisinaan valtaa minutkin, valita juuri rajusää kävelyilmakseen. Nämä ovat etupäässä sellaisia, jotka vietettyään lapsuutensa maalla ulkoilmassa, ovat joutuneet työalalle, joka vaatii yhdessä kohden istumista, ja joille huone toisinaan käy liian ahtaaksi ja ahdistavaksi — tai ovat he myöskin runoilijoita. Heidän ajatuksensa ja mielikuvituksensa pyrkivät, enemmän tai vähemmän heidän tietämättään, alituisesti kaihoten pois sisäilmasta ja kaupungin kasarmielämästä.

Kun sitte jonakin päivänä maalaiselämä saapuu kaupunkiin oikean rajumyrskyn muodossa, joka riuhtaisee irti kattotiilet, vähän väliä lennättäen jonkun niistä jälkeesi, joka muuttaa kadut virroiksi ja nurkkaukset väijymäpaikoiksi, missä vihuri hyökkää sateenvarjosi kimppuun ja, enemmän tai vähemmän pitkän ja onnistuneen kamppailun jälkeen, kääntelee ja vääntelee sitä, kunnes vihdoin käteesi jää vain kehilö ja varsi — silloin sattuu joskus, että hiljainen, arvokas liike- tai virkamies sen sijaan että hän, koko päivän työssään aherrettuaan, iltapäivällä tapansa mukaan istuisi omassa kodikkaassa huoneessaan, vaimolleen sanookin täytyvänsä, ikävä kyllä, lähteä hetkeksi kaupungille. Tietystikin ne ovat asiat, jotka vaativat hänet lähtemään. Sillä eihän toki vakavan, arvokkaan miehen, joka ehkä on pormestari ja kaupungin isä, sovi edes itselleenkään tunnustaa olevansa niin lapsellinen, että hän lähtisi rajuilmaan haaveilemaan ja taivaltaisi alas laivasillalle nähdäkseen, miten kuohut huuhtelevat laituria ja laivat satamassa leikkivät haaksirikkoa. Tietysti hänellä siellä pitää olla jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää silmällä, ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen, ettei vain kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on valvottava, myrskyssä tuhoutuisi.

Asia on näet se, että kaduilla on kapina — ei kuitenkaan valtiollinen, jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen — mutta tuollainen, joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä, aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa vartijat ja poliisit pesiinsä.

Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia, luonnon herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.

Kun hän on pari tuntia kävellyt ulkona myrskyssä, on poltto hänen veressään asettunut, ja kotiin palaa taasen tyyni, arvokas mies, joka varovasti asettaa kepin ja kalossit tavalliselle paikalleen eteiseen ja jota vaimo säälien tervehtii kertoen olleensa hänen tähtensä levoton ja auttaen märät vaatteet hänen yltään. Itse hän sinä iltana, ihmeellistä kyllä, vastuksista huolimatta on erinomaisella tuulella, ja hänellä on tuosta myrskystä niin kovin paljon kerrottavaa, tietysti kaikki siinä valossa, kuin pelkäisi hän vaaran tai tulipalon sinä iltana uhkaavan kaupunkia.

Juuri tällaisessa myrskyssä minä, jolla lääkärinä sekä itseeni että muihin nähden on riittävää aihetta liikuskella ulkona kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina — kerran eräänä sateisena, sumuisena ja myrskyisenä lokakuun iltapäivänä kuljeskelin Kristiaanian katuja ja annoin sateen vapaasti piestä kasvojani, samalla kun oivallisella sadetakillani suojelin koko muun ruumiini.

Ilta oli sillävälin pimennyt, ja sytytetyt kaasulyhdyt loimahtelivat tuulenpuuskien käsissä, muistuttaen ulkorannikon vilkkumajakoita sumuisena iltana. Lukitsematon portti heilahteli edestakaisin, kiinnilentäessään paukahdellen kuin hätälaukaukset. Tämän johdosta päättelin, että meidän hermostuneena aikanamme sittekin mahtoi olla ihmeteltävän suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hermoja; sillä tällaiset paukahdukset jyrähtävät läpi koko talon aina ullakolle asti, alhaalta ylös uudestaan ja taas uudestaan, tuuli täyttää käytävät ja ovet lentävät selälleen; kaikki kärsivät tästä, mutta kukaan ei viitsi lähteä sulkemaan pahan alkua. Portinvartija on kaupungilla, ja niin kauan saa rauhakin olla talosta poissa.

Juuri tuollainen lukitsematon, alituiseen paukahteleva portti antoi minulle aiheen tähän kertomukseeni.

Kulkiessani portin ohi kuulin nimittäin äänen, joka tuntui minusta hyvin tutulta, vanhan rakkaan äänen — vaikken alussa muistanut, missä sen olin ennen kuullut — kärsimättömänä huutavan portinvartijaa. Tuo edestakaisin heilahteleva portti oli syynä huutoon. Selvästi mies oli ainoa hermostunut henkilö koko talossa; ainakaan ei portinvartija sitä ollut, sillä hän ei näyttänyt välittävän enempää portista kuin miehestäkään, joka portista piti melua ja paraikaa turhaan koetteli siihen avainta, mikä ei ottanut sopiakseen.

Vihdoin portinvartija astui ulos maanalaisesta luolastaan, ja kuunnellessani pientä sanakiistaa, joka syntyi tuon vähitellen leppyvän, omaa ärtyisyyttään pelästyvän äänen ja nurisevan portinvartijan välillä, virisivät taasen eloon vanhat muistot ja minä tunsin entisen ystäväni ylioppilasajoilta, David Holstin, jonka kanssa olin elänyt kolme nuoruuteni rikkainta vuotta.

»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan kaksikymmentä vuotta sitte.

Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli sieltä löytänyt minun kuvani.

»Seuraa minua», hän vain lausui — ja sitte minä hänen johdollaan vaieten nousin pimeitä portaita ylös kerroksen, toisen, kolmannen, ja sitte yhä korkeammalle pitkin vieläkin kapeampia portaita. Siellä hän tarttui käteeni ohjatakseen minua, mikä todella olikin tarpeellista, sillä mikäli saatoin päättää me nyt kuljimme läpi pimeän vinttikerroksen, jonne oli vedetty kuivatusnuoria — hän kehoittikin minua kulkemaan kumarassa.

Kulkiessani tein huomioitani.

Hänen kätensä — mieleeni johtui, että hän ennen muinoin oli ollut sangen ylpeä käsistään — oli kostea, ehkä mielenliikutuksesta, ja vähän väliä hän pysähtyi portaissa aivankuin hengästyneenä. Pimeät ullakkoportaat ilmaisivat minulle myöskin, että David-ystäväni, jota aikoinaan oli pidetty sangen lahjakkaana, sittekään ei liene pitkälle päässyt maallisen edistyksen tiellä.

Hän avasi oven ja pyysi minua ensiksi astumaan sisään.

Pitkulaisella pöydällä oli lamppu, jonka varjostin kokosi valon lampunjalan ympärille noin puolen metrin laajuudelle, niin että se voimakkaasti valaisi siinä olevia kirjoitusvehkeitä ja papereita, mutta ensi näkemältä näytti jättävän pöydän ulkoreunat kokonaan pimeään. Sen takana näytti minusta musta hauta avautuvan, minkä kuitenkin silmäni totuttua lampun kirkkaaseen valoon huomasin sohvaksi, jonka edessä seisoi jotenkin samanpituinen nelisnurkkainen maalattu työpöytä.

Kun kaksi nuoruudenystävää tällä tavoin tapaa toisensa, on heillä, ulkonaisesta tuttavallisuudesta huolimatta, kuitenkin jonkinlainen salainen kainous voitettavana; monivuotinen kerrostuma erilaisia kokemuksia on ikäänkuin muokattava syrjään.

Hetkisen vaiettuamme meni ystäväni, kuin olisi hän äkkiä tehnyt päätöksen, reippaasti pöydän luo ja nosti pois lampunvarjostimen, niin että koko huone tuli valaistuksi.

»Kuten näet», hän virkkoi, »elän minä täällä aivan kuin entisinä aikoina, sen verran vain on eroitusta, että minulla nyt on kaksi ullakko-ikkunaa yhden asemesta, useampia hyllyjä kirjoja sekä hiukan paremmat kuukautiset tulot, jotka saan, kun minulla kansakouluopettajavirkani rinnalla on pieni epämääräinen sanomalehtitoimi. Siinä onkin kaikki mitä minä tarvitsen. Vasta viime keväänä muutin tänne Bergenistä ja olen kyllä aikonut käydä sinua tervehtimässä, vaikken vielä ole tullut sitä tehneeksi. Kun olen tavannut sinut kadulla, on sinulla aina näyttänyt olevan kiire sairaittesi luo. Mutta nyt kun olen saanut sinut tänne ullakkokamariini, voimme jutella vanhoista ajoista ja minä saan kuulla miten sinun on käynyt. Riisu päällysvaatteesi, minä sillä aikaa käyn katsomassa saisinko meille vähän totia.»

Näin puhuen hän pani varjostimen paikoilleen ja katosi ovesta.

Tämä ystäväni hieman kiihoittunut alkupuhe ei mielestäni ollut oikein luonnollinen; tuntui siltä, kuin hän olisi tätä tuttavallista puhelutapaa käyttänyt enemmän minun tähteni kuin omasta sisällisestä halusta, ja koko hänen käytöksensä teki minuun sen vaikutuksen, kuin olisi hän heti alusta tahtonut torjua luotaan kaikki tarpeettomat kysymykset.

En todella vielä ollut vaihtanut hänen kanssaan kunnollista kädenlyöntiäkään enkä ollut saanut sanaakaan hänelle sanotuksi, niin, oikeastaan en ollut vielä nähnyt hänestä muuta kuin hiukan vilahdukselta hänen kasvonsa, kun hän kääntyi lamppua kohti asettaakseen varjostimen takaisin paikoilleen.

Tunsin kuitenkin, vuosien aikaansaamasta muutoksesta huolimatta, samat laihat, hienonkalpeat kasvot, joihin ennen muinoin oli leimansa painanut tuo kaunis surumielinen ilme, mikä minun muistossani ijäti on yhdistynyt hänen kuvaansa — mutta piirteet olivat muuttuneet huomattavan teräviksi, ja hänen katsahtaessaan minuun huomasin hänen silmissään toisen ilmeen, samalla kertaa kärsivän ja tutkivan, joka sanomattomasti koski minuun.

Olen nähnyt sairaitten kiinnittävän minuun samanlaisen katseen, kun ovat pelänneet leikkauksen olevan kysymyksessä, ja luulin siitä nyt sen verran ymmärtäväni, että ystäväni vanhan luottavaisuuden suhteen oli toimitettava leikkaus, joka vaati kaiken taitavuuteni.

Olen kerran ollut herkkäuskoisin ihminen auringon alla; mutta lääkäriksi tultuani ja nähtyäni minkälaiset ihmiset oikeastaan ovat sekä huomattuani, ettei maailmassa ole mitään, jota ei saattaisi edellyttää parhaimmissakin ihmisissä olevan, jos nimittäin tahtoo välttää erehtymistä taudinmäärittelyssä, on minusta tullut täydellinen epäilijä.

Epäilen kaikkea ja kaikkia, vieläpä niitäkin arvokkaita miehiä, jotka käyvät rajuilmassa kävelyillä.

Intiaani ei sen viekkaammin, hiljaisemmin ja salaisemmin hiivi läpi aarniometsänsä, kuin minä tarpeen vaatiessa potilaani luottamukseen. Ja David-ystävästäni olin minä yhtäkkiä saanut uuden potilaan.

Minua hän ei enää voisi pettää puhumalla vanhoista ajoista ja tarjoamalla lasin punssia vaatimattomassa ullakkokamarissaan.

Ensimäinen sotajuoneni oli jatkaa huoneentarkastusta, jonka alkamiseen ystäväni äsken oli tarjonnut minulle pienen tilaisuuden. Otin lampun ja rupesin katselemaan ympärilleni.

Sohvaa vastapäätä olevalla seinällä, kaltevan katon muodostamassa komerossa oli hänen vuoteensa ja sen edessä pieni pyöreä pöytä. Nurkassa vuoteen jalkapäässä seisovalla kirjahyllyllä näin Henrik Vergelandin rintakuvan, jonka leuka ja nenä olivat entistään vieläkin puutteellisemmat ja joka sitä paitsi oli menettänyt toisen silmänsä; se oli miltei yhtä huonossa kunnossa kuin vanha piipunpää, jota olin poltellut ja jonka myöskin tunsin, vaikka siihen oli ilmestynyt kaikenlaisia naarmuja ja piirroksia lisää sekä pitkin että poikin.

Ystävälläni oli näet tapana piirrellä siihen ajatusviivojaan, samalla kun hän veteli siitä haikuja ja silloin tällöin pisti keskusteluun jonkun yksikantaisen sanan ylläpitääkseen sitä kuten tulta, johon vähän väliä heittää halon — tuntui siltä, kuin hän enemmän olisi välittänyt mielialasta ja siitä, että yleensä pakina pysyi vireillä, kuin itse puheen aiheesta. Sellaisina hetkinä hänellä olikin kasvoillaan tuo hiljainen, surumielinen ilme, ikäänkuin hän olisi hymyillyt jollekin kauniille, jota emme me toiset nähneet.

Vuoteen ja hyllyn välissä minä huomasin muutamia aivan halpoja pulloja, ja salaman nopeudella välähti mieleeni epäilys — olen, kuten jo sanoin, ihan piintynyt epäilijä, en luonnostani, vaan monen pettymyksen opettamana — että ystäväni oli vajonnut juoppouteen. Asetin lampun lattialle. Yhdessä pullossa oli mustetta, toisessa paloöljyä ja kolmannessa, pienimmässä, oli kalanmaksaöljyä, jota hän siis nähtävästi keuhkotautinsa takia nautti.

Minä muistin hänen kostean kätensä, hänen lepäilynsä ja hengästymisensä portaissa, ja minä häpesin kuin koira ajatellessani, että olin voinut asettaa nuoruuteni rakkaan ystävän ja — miksen sitä sanoisi — ihanteeni tavallisten renttujen rinnalle, niiden, joiden elämä ehdottomasti on epäiltävä.

Pyysin ajatuksissani häneltä anteeksi silmäillessäni kirjoja hänen hyllyllään ja huomatessani niiden joukossa monta tuttua nimeä. Tämä hylly sisälsi nähtävästi kirjoja hänen ylioppilasajoiltaan. Vedin sieltä esille paksun kirjan, vanhan Saxo Grammaticuksen, jonka muistin kerran ostaneeni eräästä huutokaupasta ja lahjoittaneeni hänelle — mutta kohta sain muuta ajattelemista.

Minun kävi nimittäin kuten sen, joka murtaessaan muurista kiven löytääkin salaisen sisäänkäytävän — minä tunsin äkkiä seisovani ystäväni salaisuuden portilla, tosin vielä kuin syvän, pimeän huoneen ovella, jonka läpi kyllä mielikuvituksessa saattoi vaeltaa, mutta josta todellisuudessa en voinut mitään nähdä, ellei ystäväni itse minua lyhdyllä valaissut.

Se, mikä niin suuressa määrin veti huomioni puolelleen kiinnittäen kaikki ajatukseni ja muistoni tähän paikkaan, ei kuitenkaan ollut mikään salainen muurinaukko, vaan viulunkaula, joka pölyisenä pisti esiin hyllyn takaa, kielet yhdessä sykkyrässä ruuvien välissä.

Höltynyt bassokieli oli riipuksissa, liiaksi kiristynyt kvintti oli katkennut ja käpertynyt kaulalle ja otettuani hyllystä useampia kirjoja ja tunnustellessani viulua keksin sen kahden ehyen kielen alla kaatuneen tallan. Tutkistelin viulua, jonka vain vaivalla sain esiin, yhtä varovasti kuin vanhaa ystävää, jonka olin tavannut sairaana ja nälkäisenä — sen rinnassa oli korjaamaton halkeama. En voinut sille mitään, että vanhat muistot herättivät minussa syvän surumielisyyden.

Suljin muuriaukkoni kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja istuuduin sohvaan, jossa savuavan piipun ääressä — huomasin siinä muun muassa omat nimikirjaimeni, jotka kerran itse olin siihen piirtänyt — antauduin muistoille, jotka tässä tahdon kertoa, vaikka helposti saattaakin tapahtua, että lukijan mielestä ystäväni viipyy kovin kauan juomatavaroita hakemassa. Näitten muistojen kautta hän astuu esiin sellaisena, kuin minä näin hänet nuoruudenmuistojeni valossa ja sellaisena, kuin lukijan on hänet minun kanssani nähtävä, jos mielii hänet oikein ymmärtää.

Ylioppilastuttavuutemme sai luonnollisesti alkunsa siitä, että me molemmat olimme ruijalaisia.

Hän oli kolme neljä vuotta minua vanhempi, ja tieto siitä, että hän oli H … lehden suosittu vaikka salanimellä esiintyvä teatteriarvostelija, antoi jo sellaisenaan hänelle minun silmissäni jonkinlaisen julkisen etevämmyyden, jonka ihaillen tunnustin.

Vielä voimakkaammin vaikutti kuitenkin hänen olentonsa nuoreen mielikuvitukseeni. Hänen solakassa vartalossaan ja hienoissa, kapeissa, vakavissa kasvoissaan, joiden korkeaa otsaa ohimoiden kohdalta kaartoi tuuhea, tumma, kihara tukka, oli jotakin harvinaisen ylevää. Tuuheat kulmakarvat ja jyrkkäpiirteinen roomalaisnenä estivät huomion kiintymästä vaaleansinisiin silmiin, jotka paremmin soveltuivat parrattomien kasvojen kalpeuteen kuin piirteiden tarmokkuuteen. Tämä tarmokkuus se kuitenkin ensi näkemältä voimakkaimmin painui mieleen. Myöhemmin opin toisella tavoin hänen piirteitään selittämään, opin ymmärtämään, että niihin oli leimansa painanut ensi sijassa sen kaksoisluonteen ristiriitaisuus, joka vähitellen repi hänen elämänsä pirstaleiksi.

Hieno hymy, joka hänen puhuessaan levisi hänen kasvoilleen, sekä yleensä koko hänen vaatimaton olentonsa antoi hänelle jonkinlaisen ylhäisen hienouden leiman, joka herätti minussa kunnioitusta.

Hän oli ainoa minun ylioppilastuttavistani, joka ei käyttänyt ylioppilaslakkia — hänellä oli tavallisesti vain matala pieni lippalakki, joka soveltui hänelle erinomaisesti.

Kun hän innostui, mikä saattoi tapahtua hänen jouduttuaan väittelyyn jonkun kanssa — hän oli näet terävä loogikko, joka väitellessä pani liikkeelle kaiken älynsä antamatta kuitenkaan, mikäli minä saatoin huomata, sydämelleen tai syvemmille tunteilleen valtaa — ei hänen äänensä kestänyt; se kaikui rasittuneena ja särkyneenä kuin olisi se lähtenyt heikosta rinnasta. Sellaiset kiistelyt rasittivat häntä myös suuresti, ja kauan niiden jälkeen vaivasi häntä hermostunut levottomuus.

Eräs hänen omituisuuksiaan oli, että hän tuon tuostakin teki monipäiväisiä jalkamatkoja maalle, huolimatta siitä, oliko kesä vai talvi. Seuraa hän ei näille matkoilleen halunnut. Jos hän olisi sitä tahtonut, olisi hän varmaankin pyytänyt minua seurakseen, sen minä tunsin, ja siksi ei myöskään koskaan johtunut mieleeni tarjoutua hänen mukaansa.

Näille matkoilleen hän lähti ilman matkalaukkua; sen huomasin minä kerran, kun sattumalta näin hänet vaeltamassa parin peninkulman päässä kaupungista, missä olin ollut käymässä.

Kotiin tultuaan hän sitte oli mitä loistavimmalla tuulella, kun hän taas ennen lähtöään aina oli harvapuheinen ja synkkämielinen, niin että minä tavallisesti yksin sain pitää huolta pakinoimisesta. Melkeinpä määräajoin uudistuivat tällaiset mielentilat hänessä.

Minä saatoin aina hänen viulustaan päättää, milloin tällainen mielentila oli hänet vallannut, tuosta samasta viulusta, jonka nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kielet katkenneina löysin piiloitettuna hänen kirjahyllynsä taakse.

Sellaisena kuin sen siinä näin, kertoi se minulle samaa kuin ennenkin, kuitenkaan ei enää päiviä vaan vuosikausia kestäneestä synkkämielisyydestä.

Tätä viulua piti hän kerran suuressa arvossa, ja jousi vierellään riippumassa oli sillä kunniapaikka hänen seinällään. Hänelle oli sen kerran perinnöksi jättänyt eräs ystävä hänen kotiseudultaan Ruijassa, vanha lukkari, joka oli opettanut häntä soittamaan ja joka oli ollut noita soitannollisia neroja, jotka eivät saa tunnustusta tässä maailmassa.

David oli aina mielellään haaveillut, ei ainoastaan viulullaan — hänellä oli hyvä korva ja hän oli taitava soittaja — vaan myöskin viulunsa vaiheista: mistä se oikeastaan oli kotoisin ja miten vanha se voisi olla? Epäselvän leiman sen pohjassa tahtoi hän kovin mielellään selittää siten, että se »mahdollisesti on cremonalainen». Tämän asian suhteen hän oli hyvin arka, ja se seikka, että viulun syntyperä antoi sijaa arvaamiselle, lisäsi sen viehätystä hänen silmissään.

David Holstin ohjelmassa oli pari pitempää kappaletta, joita hän sanoi klassillisiksi ja jotka hän soitti nuoteista. Tämä hänen soittonsa ei minua niin suuresti viehättänyt, se tuntui minusta aina kuuluvan siihen puoleen hänen luonteestaan, joka ilmeni hänessä hänen esiintyessään loogikkona. Siinä oli enemmän tarkkaa henkistä koulutusta — ja hän soittikin nämä kappaleet yhtä virheettömästi kuin hän kirjoitti tai väitteli — mutta sydämestä tämä soitto ei tuntunut lähtevän.

Niinä aikoina, jolloin klassillinen musiikki ja kriitillinen väittely vallitsivat ystäväni ylioppilaskammiossa, hän kyllä itse oli jotenkin tasapainossa. Samalla hän kuitenkin oli vähemmän sydämellinen, vieläpä minuakin kohtaan.

Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.

Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän kehittyneitä aistejani.

Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään kokonaisuudessaan soittavan.

Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.

Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä säännöttömämmäksi ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi silloin myös toisinaan katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, vieläpä tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.

Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.

En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan niin runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden perästä pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymmärtänee siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen synkkää elämäntarinaa, vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni hän samalla suo minulle anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan pois David Holstin huoneesta, missä istuin odottelemassa hänen palaamistaan juomatarpeiden kera.

Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin oli pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin usein elämässä käy.

Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.

Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.

David löysi minut istumasta hänen sohvassaan, poltellen hänen piippuaan ja jalassani hänen tohvelinsa, kaikki aivan kuten entisinäkin aikoina — ja tämän minä itsekseni luin noitten viekkaitten sotatemppujeni joukkoon; sillä näitten molempien esineitten, hänen piippunsa ja hänen tohvelinsa avulla, minä muitta mutkitta saatoin asettua sille kannalle, kuin olisi meidän suhteemme nyt yhtä läheinen kuin ennenkin.

Olin ylpeä kuin sotapäällikkö, joka heti taistelun alussa onnistuu voittamaan kokonaisen maakunnan.

Tavallisen sohvapaikkansa puutteessa David Holst nosti tuolin pöydän ääreen ja istuutui suoraan minua vastapäätä, asettaen totitarjottimen välillemme pöydälle.

Istuimme jälleen molemmat tuon saman ilonvirran äärellä, missä nuoruudessamme niin monet kerrat olimme teutaroineet; mutta nyt me molemmat ammensimme siitä varovaisemmin.

Keskustelun kuluessa hän usein nojautui eteenpäin minua kohti ikäänkuin tarkemmin kuunnellakseen, ja silloin hänen päänsä joutui lampun kirkkaaseen valokehään.

Huomasin silloin, että hänen tukkansa oli käynyt ohueksi ja jotakuinkin harmaaksi, ja että hänen ryppyiselle otsalleen kohosi pieniä hikihelmiä. Harmaankalpeat terävät kasvojenpiirteet ja omituinen kiiltävä ilme, jota en ennen ollut nähnyt hänen silmissään, ilmaisivat minulle, että hänessä sekä ruumiillisesti että henkisesti paloi maanalainen tuli, joka ei enään ollut sammutettavissa.

Kun tämän lisäksi yhä uudistuneista yskänkohtauksista luulin ymmärtäväni, että hänen kumartumisensa minua kohti saattoi johtua yhtä hyvin siitä, että hän oli väsynyt ja etsi lepoa nojautumalla pöytää vasten, kuin keskusteluinnosta, päätin arkailematta käydä käsiksi hänen terveydentilaansa ja siten voittaa hyvinkin tärkeän varustuksen hänen luottamuksensa linnassa.

Minä nousin äkkiä päättäväisenä ja vakavana virkkoen, että minä kokeneena lääkärinä ikäväkseni näin hänen olevan sairaamman kuin mitä hän itse ehkä luulikaan, ja että hänen nyt heti, koska hän nähtävästi oli lopen väsynyt — osoitin hikihelmiä hänen otsallaan — oli istuttava mukavaan sohvaan, jonka minä tähän asti yksin olin anastanut.

Hän myönsi, että hän luultavasti ei ollut kestänyt kaksinkertaista vaeltamista portaissa — ensi kerralla hän oli lähtenyt vain päästäkseen tuosta talossa käyvästä kauheasta vedosta — ja suostui toivomukseni mukaan istumaan sohvaan.

Keuhkoissa hänellä oli vika, hän lisäsi. Kuulotorven ja koputuksien avulla sainkin selville, että hän ikävä kyllä oli oikeassa.

Hänellä oli keuhkotauti, vieläpä siihen määrään asti, että kysymyksessä oli enään vain ajan voittaminen eikä hengen pelastaminen; sillä toinen keuhko oli kokonaan pilalla ja toiseenkin oli tauti jo iskenyt.

Lopun illasta vietimme yhdessä yhtä läheisinä ystävinä kuin ennen muinoin. Lääkärinä oli minulla sitä paitsi nyt jonkinlainen pieni ylivoima hänen suhteensa.

Kello yhdeksän selitin hänelle, että hänen oli pantava levolle ja lupasin seuraavan päivän aamupuolella tulla uudestaan, antamaan hänelle tarpeelliset määräykset. Kansakoulussa, hän kertoi, oli hänellä tunti vasta yhdeltätoista — siihen asti hän lupasi pysyä huoneessaan. — — — —

Kotiin tultuani löysin vaimoni levottomana minun tähteni. Hän ei voinut ymmärtää, että järkevä mies ja lisäksi vielä lääkäri, joka muita kehoitti varovaisuuteen, kauemmin kuin mitä oli ihan välttämätöntä kuleksi ulkona tällaisessa jumalanilmassa. Olinhan ollut ulkona miltei päivällisistä asti.

Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; minä vain hänen puhellessaan mietin, mitenkä parhaiten voittaisin hänen myötätuntonsa sille asialle, joka nyt oli sydämelläni.

Vaimollani ei ollut aavistustakaan kuolonsairaasta ystävästäni, ja jos tunsin hänet oikein, voisi ehkä sen lisäksi sattua, että hän loukkaantuisi kuullessaan, että tuo ystävä tavallaan ennen häntä oli omistanut nuoruuteni rakkauden.

Kävi todella niin kuin olin luullut; sillä vasta arveluttavan pitkän vaitiolon jälkeen vaimoni äkkiä tuli luokseni sanoen, että minun paras ystäväni tietysti on hänenkin sydämelleen rakas.

Ja siitä hetkestä asti ei kukaan voinut olla innokkaampi kuin hän. Siihen, mihin hän kerran ryhtyy, antautuu hän nimittäin aina koko innollaan, ja vielä samana iltana hän rupesi suunnittelemaan, mitenkä asia olisi järjestettävä.

Kello kymmenen seuraavana aamupäivänä menin vaimoni kanssa ystäväni luo, ja esittäessäni hänet sanoin vaimoni toivovan, että hän pitäisi häntä yhtä vanhana ystävänä kuin minuakin.

Ilmoitin hänelle niin rohkaisevasti kuin mahdollista — vaikka vaimoni minun puhuessani kääntyi poispäin — että hänen sairautensa ehdottomasti vaati hänet pysyttelemään sisällä lääkärinhoidon alaisena kuusi kuukautta, kunnes kesä lämpöineen ennätti tulla hänet täydelleen parantamaan. Ja minä toivoin hänen suostuvan siihen, että ottaisin järjestääkseni hänen asiansa kansakoulussa.

Hän oli nähtävästi sekä hämmästynyt että liikutettu.

Elämä ei ollut tarjonnut hänelle ystävyyttä, hän sanoi; hän oli aivan tottumaton sellaista vastaanottamaan, vaikka sitä tarjottiinkin hänelle niin vilpittömästi ja hyvästä sydämestä kuin nyt.

Hetken aikaa vastusteltuaan hän vihdoin antautui vaimoni vaikutuksesta, joka yleensä ei suostu tappiolle joutumaan.

Hän ei kuitenkaan tahtonut muuttaa meille asumaan, kuten minä olin ehdottanut, koska tämä pieni huone oli käynyt hänelle rakkaaksi ja — kuten hän suoraan tunnusti — hänestä tuntuisi pahalta sekoittaa asiaan taloudellisia uhrauksia, kun hän kerran ei ollut niiden tarpeessa.

Siitälähtien kävin säännöllisesti joka aamupäivä hänen luonaan ja koetin vähän väliä johtaa puheen kaupungin pieniin kuulumisiin, joiden arvelin voivan häntä huvittaa tai ainakin tuottaa hänelle vähän viihdytystä.

Vaimoni otti asian omalta kannaltaan. Päinvastoin kuin mitä minä olin pelännyt hän ei pannut toimeen minkäänlaista perinpohjaista muutosta ystäväni taloudessa tai elintavoissa. Tämä ei aavistanutkaan, että palvelustytöllä oli omat syynsä, miksi hän niin usein pistäytyi häntä katsomassa, ja että hän joka päivä peloissaan odotti, kunnes vaimoni oli käynyt tarkastamassa, oliko pölyt huolellisesti poistettu ja huone täydessä kunnossa. Ainoa, minkä vaimoni ihan julkisesti pani toimeen, oli kaikenlaisten vahvistavien ruokien lähettäminen. Tytön viedessä ne hänelle seurasi hänen mukanansa aina mielellään joku lapsista, jota hän sitte huvikseen hetken piti luonansa leikkien ja jutellen sen kanssa.

Tämä uusi, hänelle outo suhde näytti myöskin tuottavan hänelle viihdytystä. Mutta kuukauden kuluttua hänen mielensä taas alkoi synkistyä. Huomasin selvään, että meidän käyntimme hänen luonaan vaivasivat häntä, ja siksi me myöskin vähäksi aikaa jätimme ne sikseen. Hän vietti kaiket päivänsä leväten sohvallaan huoneen pimeimmässä sopukassa.

Eräänä iltana palvelustyttö kertoi kuulleensa huoneesta itkua ja nyyhkytystä; hän ei siksi tahtonut mennä sisään, vaan jäi seisomaan oven ulkopuolelle. Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa sairaan hartaasti rukoilevan, vaikkei hän sanoja eroittanut. Seuraavana iltana hän kuuli hänen soittavan hiljaista säveltä aivan kuin viululla, josta ei ääni oikein ottanut lähteäkseen.

Kun seuraavana aamupäivänä tulin hänen luokseen, oli hänen mielensä kokonaan muuttunut; ja ihmeekseni minä huomasin, että viulu, joka kuten ennenkin haljenneena ja jousi vierellään riippui seinällä, nyt oli puhdistettu ja että siinä oli uudet kielet. Pöydällä vuoteen ääressä näin myös vanhan raamatun, jota en koskaan ennen ollut huomannut, luultavasti siksi, että hän aina oli pitänyt sitä kuten pyhää esinettä kätkettynä kaappiinsa.

Hän näytti tavallista raukeammalta ja rasittuneemmalta; mutta hänen kasvoillaan oli kirkastunut ilme kuten miehellä, joka on taistellut kohtalonsa kanssa ja vihdoin saavuttanut rauhan ja tyydytyksen.

Jos kävisi päinsä, hän pyysi, niin tahtoisi hän mielellään vielä samana päivänä puhutella vaimoani; minun kanssani puhuisi hän mieluimmin heti, ja siksi pyysi hän minua hetkeksi jäämään hänen luokseen.

Hymyillen — tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta jota hänen nyt ei enään tarvinnut peittää — hän kääntyi minun puoleeni ja laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi:

»Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan. Sitä, mikä minulta puuttuu, et sinä eikä kukaan muukaan ihminen voi minulle antaa, vaan Jumala yksin. Mutta kaikista ystävistäni olet sinä ollut minua lähinnä ja sinun ystävyytesi on ulottunut syvemmälle, kuin mitä voit aavistaakaan. Sinulla on oikeus tuntea se, joka on ollut ystäväsi. Kun minä olen mennyt — ja se on varmaan tapahtuva vielä tänä talvena, ehkä pikemmin kuin sinä sairauteni kannalta katsoen luuletkaan — löydät kaappini laatikosta joukon muistiinpanoja. Ne sisältävät nuoruuteni tarinan, mutta niin vaatimaton kuin se onkin, on sillä kuitenkin ollut ratkaiseva merkitys koko elämälleni. Se on kertova sinulle, että maailma on ollut minulle raskas, ylen raskas, ja että olen iloinen kuin vapautettu lintu saadessani sen ijäksi jättää.»

»Oli aika», hän lisäsi hetken mietittyään, »jolloin toivoin saavani viimeisen leposijani erään pienen kirkon vierellä Ruijassa; mutta nyt minä uskon, ettei paikka mitään merkitse ja että voin levätä yhtä rauhallisesti täälläkin.»

Näin puhuttuaan hän puristi kättäni ja pyysi minua käymään vaimoani hakemassa.

Kun tämä saapui, hämmästyi hän nähdessään ystäväni niin keveällä ja valoisalla mielellä, ettei hän sellaiseksi olisi voinut häntä kuvitellakaan. Ystävyyden nimessä pyysi hän vaimoltani nyt pientä palvelusta. Se oli oikeastaan vain päähänpisto; mutta jos hänet kutsuttaisiin pois, täytyi vaimoni luvata keväällä istuttaa hänen haudalleen orjantappurapensas.

Miten surullinen hänen pyyntönsä oli ymmärsi vaimoni vasta minun kerrottuani hänelle, mitä ystäväni sitä ennen oli minulle uskonut. Sillä vaimoni kanssa puhuessaan oli David Holst näyttänyt niin iloiselta ja onnelliselta, että kaikki surullisuus ikäänkuin hälveni.

Ystäväni ennustus näytti liiankin pian toteutuvan. Vaikka hänen mielentilansa muuttui yhä valoisammaksi, ikäänkuin uusi elämäninto olisi sitä kirkastanut, kulki hänen tautinsa kuitenkin päivä päivältä kohti kuolemaa.

Eräänä päivänä löysin hänet vuoteesta, missä hän nykyisin suurimmaksi osaksi vietti päivänsä, innoissaan katselemassa, miten pikku poikani Anton hänen kannettomasta viululaatikostaan oli tehnyt höyrylaivan, jota hän kuljetti lattialla, käyden milloin missäkin vieraassa satamassa. Kun tulin hänen luokseen, kertoi hän hymyillen, että hän oli käynyt kotonaan Ruijassa ja taas leikkinyt sen rannoilla.

Vaimostani oli vähitellen tullut hänen ainoa sairaanhoitajansa. Hän kävi ystäväni luona pari kertaa päivässä ja jäi istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän piteli silloin mielellään vaimoani kädestä tai pyysi häntä lukemaan jotakin vanhasta raamatusta. Hän etsi siitä tavallisesti sellaisia kohtia Vanhasta Testamentista, missä puhutaan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Erityisen mielellään hän kuunteli kertomusta Jaakobista ja Raakelista.

Vaimoni, joka vähitellen koko sydämellään oli kiintynyt sairaaseen ystävääni, uskoi minulle eräänä päivänä, että hän luuli tietävänsä, mikä häntä vaivasi; se ei voinut olla muu kuin onneton rakkaus.

Niin liikuttavan kauniina, kuin hän siinä lepäsi kuoleman lähestyessä, hän ei koskaan ollut toista ihmistä nähnyt.

Hymy huulillaan makasi hän niin hiljaa, kuin olisi hän ajatellut suloista kohtausta, johon hän oli kutsuttu tulemaan heti, kun hän oli valmis jättämään ystävänsä täällä maan päällä.

Eräänä iltana hän pyysi vaimoani jäämään hänen luokseen.

Kello yhdeksän tultiin minua hakemaan, mutta päästyäni sinne hän ei enään ollut elävien joukossa.

Hän oli pyytänyt vaimoani lukemaan hänelle erään kohdan Korkeasta Veisusta, jonne hän oli pannut merkin. Se oli toinen luku, jossa sulho ja morsian puhuvat keskenään ja joka alkaa sanoilla:

»Olen Saaronin ruusu ja laaksojen lilja» ja loppuu näin: »Kunnes päivä päättyy ja varjot häipyvät, kulje, ole kuten metsävuohi, minun rakkaani; tai kuten nuori peura Betherin vuorilla.»

Hän oli tahtonut kuulla tämän kahteen kertaan, mutta keskellä lukemista hän oli hiljaa vaipunut ikuiseen uneen.

Ja siinä hän nyt lepäsi kauniina kuolemassa, hiljaa hymyillen kuin tervehtisi hän pyhää lehtoa Betherin vuorien tuolla puolen.

Seuraavana keväänä oli eräällä haudalla kaupungin hautausmaalla puuristi, jonka juurella kasvoi orjantappurapensas.

Siinä lepää ystäväni David Holst.

* * * * *

Ikäänkuin johdatukseksi ystäväni elämäntarinaan löysin minä siihen liitettynä erään luvun, josta osa näyttää olevan kirjoitettu myöhemmällä ijällä. Se todistaa, miten syvästi hänen mielensä oli juurtunut kotiseutuun ja millä rakkaudella hän oli kiintynyt siihen.

TOINEN OSA.

David Holstin muistiinpanot.

RUIJA JA RUIJALAINEN.

Jos ihminen, joka elää niin synkässä todellisuudessa kuin minä, uskaltaa puhua mielikuvituksesta — miten monta ja miten kaunista kuvitelmaa onkaan särkynyt minulta täällä Kristianiassa, senjälkeen kun pari kolme vuotta sitte jätin kotini Ruijassa ja tulin ylioppilaaksi — miten harmaa ja väritön onkaan maailma täällä etelässä, miten pienet ja pikkumaiset sekä ihmiset että olot sen rinnalla, mitä olin kuvitellut!

Kävin eräänä iltapäivänä muutamien ystävien seurassa vuonolla kalastamassa, ja me pidimme tietysti kaikki hyvin hauskaa — kaikki paitsi minä, vaikka erinomaisen hyvin osasin ikäväni peittää.

Minulla ei todellakaan ollut hauskaa!

Istuimme litteäpohjaisessa leveässä veneessä, jota he sanoivat »proomuksi» ja joka muistutti pesuammetta. Me ongimme koko iltapäivän sameassa vedessä muutaman kyynärän syvyydellä hienolla siimalla, ja saimme yhteensä seitsemän, sanon seitsemän valkoturskaa — ja sitte me soudimme sangen tyytyväisinä kotiin.

Tämä kaikki ihan inhoitti minua; sillä samanlainen kuin tämä proomu vailla köliä, jonka avulla se voisi kulkunsa ohjata, vailla purjeita, joita ei voi ajatella siihen kunnolleen asetetuiksikaan, ilman aallokkoa, jota se ei voisi edes kestääkään ja samanlainen kuin tämä harmaa, samea, tyyni meri, jossa korkeintaan muutama pieni valkoturska loiskii — on minusta pohjaltaan koko elämä täälläpäin. Ei sillä missään suhteessa ole muuta tarjottavana kuin tuollaisia pieniä turskanpoikasia.

Toisten siinä jutellessa muistui mieleeni kalaretki, jonka pienessä kolmihankaisessa veneessämme kerran teimme kotiseutuni rannikolla oleville Menninkäissaarille, kalaretki, missä hän oli mukana — miten toisenlainen päivä, miten toisenlainen vene, miten toisenlaiset seikkailut! Kuinka köyhää, yksitoikkoista ja seikkailutonta onkaan kotiseutuuni verraten elämä näillä rikkailla, viljaa kasvavilla savipelloilla, tällä höyrylaivasavun peittämällä Kristianian selällä tai itse täällä kaupungissa!

Mutta jos minä lausuisin julki ajatukseni, niin nämä ylpeät ihmiset saisivat suuret silmät.

Kun täällä puhutaan kalastuksesta, tarkoitetaan sillä muutamia laihoja apajia, vähän turskaa ja muuta pientä kalaa.

Ruijalainen käsittää kalastuksen kuten kaiken muunkin tuhatkertaiseksi, hän tarkoittaa Lofotein ja Ruijan miljoonia, ja sen lisäksi vielä lajien ylenmääräistä moninaisuutta, valaskaloista alkaen, jotka suuret, kohisevat kalaparvet edessään vettä ruiskuttaen temmeltävät salmissa, aina kaikkein pienimpiin kaloihin asti.

Ainoa harvinainen kala, jonka täällä olen nähnyt ja jota siksi myöskin aina katselen missä sen vain tapaan, on kulta-ja hopeakala, jota pidetään lasikuvussa kuten kanarialintua häkissä; mutta sehän on kotoisin toisesta, eteläisestä seikkailumaasta.

Puhuessaan linnuista ei ruijalainen myöskään, kuten ihmiset täälläpäin, tarkoita jotakuta syötäväksi aijottua linturaukkaa, vaan hän ajattelee ääretöntä, taivaantäyteistä karjaa, joka valkoisena hyökylaineena kaareilee ilmassa lintuvuorien ympärillä ja suurena, kirkuvana, temmeltävänä lumiryöppynä peittää hautomapaikat.

Hän ajattelee haahkaa, sorsaa, ranta-harakkaa uimassa vuonoilla ja salmissa tai parvissa luodoilla istumassa, kalalokkeja, merikotkia, kuikkia ilmassa kiitämässä, hän ajattelee sarvipöllöä ilkeästi ulvomassa tunturirotkoissa — sanalla sanoen, hän tarkoittaa kokonaista lintumaailmaa, ja hänen on vaikea rajoittaa käsityksensä johonkin yksinäiseen metsoparkaan, jonka sydämetön ihminen yllättää ja tappaa, kun se auringon noustessa yli honkaisen harjan lemmitylleen kuhertelee.

Tämänseutuisten laihojen marjamaitten asemesta on ruijalaisella peninkulmanlaajat muurainsuonsa.

Simpukoista pitkin pituuttaan köyhien rantamien sijaan muistuu hänen mieleensä rannikko, jonne meri on mitä runsaimmin siroitellut ihmeteltävän monimuotoisia, kaikenkirjavia näkinkenkiä.

Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.

Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina, jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää naamaria suojana sääskiparvia vastaan.

Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän kuukautta kestävä yönsä.

Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle, kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.

Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.

Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen — puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä notkealiikkeisestä ruijalaisesta — kaikki he ovat epäilemättä paljoa mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika, jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta haettava.

Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa, ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen hukkumista.

Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan — senpätähden ne sielläpäin sidotaankin köysillä kiinni kallioon — Jäämerestä hyökkääviä aaltoja, jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.

Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan, ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, — niin, olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen — joita tavallisesti tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana — tulla rynnistävän, vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka pyyhkäisisi talot katottomiksi.

Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua, kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin, hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä hartioillaan.

Ne näyttäisivät kerrankin kaikille näille sivistyneille pikkueläjille täällä kaupungissa mahtavan meren koko kaameassa suuruudessaan, ja valaisisivat hiukan merensuolaamaa kuolemankauhua heidän elämänsä kelmeyteen.

Tekisipä mieleni nähdä valaskala puserrettuna Prinssi-ja Tullikadun väliin tuijottamassa jonkun ylimmässä kerroksessa asuvan perheen huoneisiin tai haaksirikkoutunut merihirviö, jota hienot, kultakalunaiset konstaapelit koettavat kuljettaa raastupaan.

Tahtoisin myös nähdä kaupungin teatteriarvostelijani, jotka ovat tottuneet kerran pari viikossa laulunäytelmissä näkemään mitä pöyristyttävimpiä tapahtumia, lornetti nenällään seisovan katselemassa tuollaista merinäytelmää, joka yhdellä kertaa tulvaansa hautaisi kaikki heidän arvostelijakäsitteensä ja mustepullonsa, näyttäen heille kuolemankauhun koko musertavassa vakavuudessaan.

Mitenkähän paljon kasvaisikaan sellaisen arvostelijan kyky käsittää mitä runoudessa ja sen kaipuussa on suurta ja mahtavaa, jos hän kerrankin elämässään näkisi »Ratsastajan»[1] myrskypäivänä 1,700 jalan korkuisena rynnistävän etelään päin suoraan merentyrskyihin, jolloin hänen hartioillaan vaippa liehuu pohjoista kohti ja katselija aivan selvään on näkevinään paitsi itse mahtavaa urosta myöskin hevosen pään, korvat, kaulan, suitset ja mahtavan rinnan.

[1] merkillinen tunturivuori Ruijassa.

Tänne pohjoiseen on myöskin kansan mielikuvitus aina jumalaistarujen ajoilta asti sijoittanut kaikkien pahojen voimien tyyssijan. Siellä ovat lappalaiset noitatemppujaan harjoittaneet ja istuttaneet kalmistoja, ja siellä synkän, talvipimeän, hyrskyävän Jäämeren rannoilla elävät tavallaan vieläkin nuo muinaisaikojen, maailman viimeisiin ääriin karkoitetut jumalat, nuo pirulliset, hirvittävät, puoleksi muodottomat pimeyden vallat, joita vastaan Asajumalat taistelivat, mutta jotka vasta Pyhä Olavi voitokkaalla, välkkyvällä, ristikahvaisella miekallaan lopullisesti sai kukistetuiksi.

Kaikki tämä, minkä ihminen, eläessään keskellä sivistystä omalla varmalla konnullaan, niin helposti taikauskona työntää luotaan — mutta joka sittekin yhä vielä luonnonvoimain tavoin elää kansassa — muodostuu kansan mielikuvituksessa täällä etelämpänä aivan toisenlaiseksi, melkeinpä nukkemaisen pieneksi.

Pientä pelkoa herättävät täällä kaikenlaiset pikkupeikot, hyväntahtoiset menninkäiset tai lemmensairas Ahti, jotka siellä kotipuolellani pohjoisessa liikkuvat pihoilla kuin kesyt kotieläimet ainakin.

On sielläkin hyväntahtoisia maanalaisia, jotka ihmisten rinnalla kaikessa rauhassa harjoittavat kalastusta ja metsästystä.

Mutta sen lisäksi luo luonnonkauhu koko lauman pahoja henkiä, jotka houkuttelevat ihmisiä luokseen, hukkuneitten miesten haamuja, jotka ikävöivät lepoa kristityssä maassa hiisiä, meritursaita, jotka talviöinä veneenpuoliskoaan soutaen ilkeästi kirkuvat merellä. Moni todellisessa hengenvaarassa ollut on näitten tähden jäänyt pelastumatta, ja kaukonäkijöille ne näyttäytyvät.

Mutta joskin luonnon mahtava ylivoima musertavana ja ahdistavana uhkaa elämää näillä talvipimeillä, vaahtoisilla rajarannikoilla, jotka yhdeksän kuukautta peittää alituinen hämärä, niin että aurinkoa ei kolmeen kuukauteen kertaakaan näe ja ihmisten mieli käy pimeänaraksi — niin on Ruijassa myöskin toisena äärimäisyytenä ihan vastakkainen luonto, on helteinen, läpikuultava, tuoksujen täyttämä, tuhansissa värivivahduksissa säteilevä kesäluonto, missä ääni kaikuu yli vedenpinnan 10—12 peninkulman päähän, missä tunturit peittää ruskeanvihreä ruoho aina huippuun asti — Lofotenissa 2000 jalan korkeuteen — missä matalakasvuiset koivut koristavat rinteitä ja vuorenhalkeamia kuin valkopukuiset, leikkivät nuoret tytöt, missä mansikan ja vadelman tuoksu voimakkaammin kuin missään muualla täyttää ilman ympärilläsi, kun paitahihasillasi kuljeskelet lämpimässä, ja päivä on niin helteinen, että mielesi tekee kylpemään tuonne läikkyvään, päivänpaisteiseen, pohjaan asti läpikuultavaan mereen.

Täällä tavattavien kasvien voimakkaan värin ja tuoksun ovat oppineet selittäneet johtuvan siitä kirkkaasta valosta, joka auringon ollessa taivaalla ympäri vuorokauden täyttää tunturi-ilman. Siksi ei myöskään missään saa poimia niin tuoksuvia mansikoita ja hallaimia eikä taittaa niin lemuavia koivunoksia kuin täällä.

Näissä Ruijan tunturilaaksoissa, jos missään, on kesän aikana ihana idylli löytänyt tyyssijansa.

Tuntuu siltä, kuin tahtoisi aurinko silloin suudella luontoa vielä herttaisemmin siksi, että aika, jolloin saavat olla yhdessä, on niin lyhyt, kuin tahtoisivat molemmat unohtaa, että kohta taas eron hetki lähenee. Silloin nousee yhtäkkiä kuin ihmeen kautta nurmelle ruoho, ja runsauttaan tuhlaten puhkeavat sinikellot, voikukat, päivänkakkarat, orjantappurat, mansikat ja hallaimet jokaisen puron reunalla, jokaisella mättäällä ja rinteellä; silloin surisee ruohossa sadoittain erilaisia hyönteisiä aivan kuin troopillisissa maissa; silloin viedään lehmät, hevoset ja lampaat läpi laaksojen ylös rinteille, ja tuntureiltaan saapuu lappalainen laaksoihin juottamaan porojaan joissa; silloin punertavat peninkulmanlaajat muurainsuot; silloin vallitsee päivänpaisteinen rauha jokaisessa majassa, missä kalastaja nyt istuu kotona perheensä luona paikkailemassa verkkojaan talveksi; silloin on Ruijassa ihana kesä, sellainen, jota harvassa seuduin tapaa, silloin siellä vallitsee luonnonilo ja rauha ehkä armaampi kuin missään muualla.

Tämä luonnon hivelevä hempeys on sekin painanut leimansa ruijalaiseen. Milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, hän mielellään elää ja pukeutuu hyvästi ja asuu hauskasti; mitä ruokiin tulee hän on oikea herkkusuu. Turskankielet, metsähanhenpoikaset, poronydin, suolatut kuningaskampelat, taimenet, lohet ja kaikenlaiset erinomaiset merikalat, jotka tarjotaan maksoineen mätineen, ovat hänen jokapäiväisenä ruokanaan.

Sekä lappalainen että ruijalainen talonpoika on sitäpaitsi lapsellisesti mieltynyt kaikenlaisiin makeisiin, ja hänen mieliherkkunsa »siirappi puuronkastikkeena» on yleisesti tuttu.

Kasvaneena luonnossa, jossa on niin monta mahdollisuutta ja vastakohtaa ja jonka sävelasteikossa on tuhansia odottamattomia vivahduksia, kaikkein villeimmästä ja suurenmoisimmasta alkaen aina kyyneliin saakka liikuttavaan, viehättävään ja hurmaavaan, on ruijalainen yleensä hyväpäinen ja sukkela, tapaapa hänessä usein sekä nerokkaisuutta että mielikuvituksen runsauttakin.

Ollen mielialoille altis hän helposti antautuu hetken vaikutuksille. Jos sinun kasvoillasi on päivänpaistetta, saa se helposti päivänpaisteen hänenkin kasvoilleen syntymään.

Mutta ei pidä hänen suhteensa erehtyä luulemalla hänen hyväntahtoisuuttaan yksinkertaiseksi herkkäuskoisuudeksi — ja tämä erehdys on sangen yleinen täälläpäin. Hänen sielunsa sisimmässä väijyy hänen tietämättään aina hiljainen epäluulo aivan kuin valpas merilintu, joka sukeltaa mereen vielä sankkiruudin välähtäessäkin ja ennenkuin kuula on ennättänyt iskeä vedenpintaan siinä kohdin, missä se vielä äsken kellui.

Kaikkea odottamatonta, kaiken mahdollisen mahdollisuutta on hän, luonnon yhteydessä eletyistä lapsuus-vuosista asti, tottunut pitämään jokaista rauhallista hetkeä uhkaavana miekkana, ja tämä vaisto seuraa häntä hänen seurustellessaan ihmistenkin kanssa.

Sillä aikaa kun sinä puhut hänen kanssaan, hän ehkä siten sukeltaakin sieluusi, sinun aavistamattasi, kerta toisensa jälkeen, ja ilman että mieliala siitä häiriytyy.

Hän tekee sen, vaikka hän onkin kyyneliin asti liikutettuna — se on hänen luontonsa ja sitä hän ei heitä vaikka olisikin vaihtanut luonnonelämänsä sivistyneihin oloihin. Hän väistyy syrjään, hiipii mielikuvituksellaan ja valppaalla epäluulollaan ajatuksiisi tarkastaen niitä joka puolelta — niin, oikean nerokkaan ruijalaisen minä uskon — itse olen sellaiseen liian väsynyt ja välinpitämätön — sinun aavistamattasi kädet taskussaan voivan sukeltaa sisimpiin ajatuksiisi, otsasta sisään ja ulos takaraivosta.

Etsiväksi poliisiksi ja valtiomieheksi hän sopisi erinomaisesti, jos hänessä vain olisi hiukan enemmän tahdonlujuutta eikä hän olisi niin lapsellisen altis hetken vaikutuksille; mutta siinä onkin hänen heikko puolensa.

Puhun tästä syvälle juurtuneesta kansanluonteen piirteestä sellaisena, kuin se esiintyy tyypillisissä luonteissa, enkä sillä tahdo sanoa, ettei Ruijassa olisi lujaluontoisiakin miehiä — sellaisia on, ja ne karaistuvatkin täällä ehkä paremmin kuin muualla ja kohoavat todelliseen suuruuteen.

Alkuperäisessä ruijalaisessa suvussa on luullakseni aina muutama pisara lappalaisverta.

Muutkin ovat tehneet sen huomion, että missä taru kertoo Helgelannin etevimpien talonpoikaissukujen polveutuvan puolihiiseistä ja vuorenjättiläisistä, tarkoitetaan sillä lappalaista syntyperää. Meidän kuningassukumme polveutuvat lappalaisista, ja »Fin» oli arvossa pidetty nimi, jota on kantanut moni maamme parhaita miehiä, kuten esim. Fin Arneson[1].

[1] »Fin»-sanalla tarkoittaa norjalainen lappalaista, suomalaista taas hän kutsuu »Kvæn»'iksi.

Harald Kaunotukka ja Erik Verikirves naivat lappalais-tyttöjä.

Tuo salaperäinen, puoleksi aistillinen vetovoima, jota pidettiin näille ominaisena, olikin vain suuren, läpi aikojen kahden vierasten kansanainesten välillä tapahtuneen yhtymisen eroottinen ilmaus: siinä olivat yhtyneet vaaleatukkainen, sinisilmäinen, ylevä ja arvokas pohjanmies ja tumma ruskeasilmäinen, vilkas, mielikuvitukselle altis, luonnon salaperäisyyttä uhkuva, mutta heikkoluontoinen, sorrettu lappalainen, joka vielä tänäkin päivänä suksillaan kuljeskellen laulelee surumielisiä laulujaan monen norjalaisen mielessä, vaikkei tämä rotuylpeydessään edes aavistakaan olevansa sukua sille kansalle.

Muuten ilmenee minun kokemukseni mukaan suuri eroitus, mikäli tuo sekoitus on tapahtunut heikon lappalaisen tai rotevan, voimakkaan, itsepäisen suomalaisen eli kainulaisen kanssa. Siinä on ero kuin mollin ja duurin välillä samassa musiikkikappaleessa.

Lappalaissekoituksella on ollut ratkaiseva merkitys nykyisen Norjan kansan henkisiin ominaisuuksiin nähden.

Kainulaisnorjalainen sekoitus on luonut tarmokkaita, loogillisia, uhkamielisiä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se on varmaankin suuressa määrin terästänyt meidän östlantilaisen ja trondjemilaisen heimomme. Ruijassa on sitävastoin pääasiallisesti lappalaissekoitus ollut vallitsevana ja sen mukaan on kansanluonnekin muodostunut. Kainulais-norjalainen on ruijalaisen luonnon herra, lappalaisnorjalainen taipuu sen alle ja kärsii sen ylivoimasta.

Ruijalaisen luonnon vastakohdat ovat siksi voimakkaat ja äärimäiset, että sen keskuudessa elävä ihminen aina on murtumisen vaarassa.

Synkkämielisyydellä ja surunvoittoisuudella, joka siellä valtaa itse kansanmiehenkin ja joka niin usein johtaa mielenvikaisuuteen ja itsemurhaan, on varmaankin syvät juurensa näissä luonnonsuhteissa: pitkissä pimeissä talvissa raskaine mahtavine näkyineen, jotka painavat sielun yksinäiseen valonkaipuuseen, voimakkaissa, äkkinäisissä vaikutelmissa, jotka sekä valoisana että pimeänä vuoden aikana liian syvästi järkyttävät sielun sisimpiä herkkiä kieliä.

Olen ajatellut näitä asioita ehkä enemmän kuin muut, samalla kun itse puolestani olen niistä kärsinyt, ja minä ymmärrän — vaikka taasen, mitä itseeni tulee, en sitä ollenkaan ymmärrä — miksi »second sight», kyky nähdä henkimaailmaan, »kaukonäköisyys», joksi sitä Ruijassa sanotaan, siellä kuten Själlannin-ja Orkney-saarillakin ilmenee sukuominaisuutena kulkien perintönä polvesta polveen. Ymmärrän, että se on sielunsairaus, jota ei voi lääkkeillä, ei järjen eikä tahdon voimalla parantaa.

Ihminen syntyy varustettuna paitsi kahdella terveellä silmällä vielä kolmannellakin ikkunalla sielunsa kammiossa, mistä hän voi nähdä maailmaan, jota muut vain aavistavat, mutta jonne hänen on pakko katsella, milloin se häntä kutsuu; sitä ikkunaa ei voi tukkia kirjoilla eikä millään järkeilyllä, sitä ei voi muurata kiinni edes keskellä valistunutta pääkaupunkia eläessä, korkeintaan sen voi hetkeksi peittää jollakin unohduksen verholla.

Oi, kun muistelen, miten minä kotona Ruijassa kuvittelin kuninkaan linnan Kristianiassa huippuineen ja torneineen mahtavana kohoavan yli kaupungin ja kuninkaan miesten kultaisena jonona kulkevan linnankartanosta aina valtaistuinsaliin asti, tai miten olin kuulevinani Akerhusin linnoituksesta tykkien jyskeellä ilmoitettavan kuninkaan tulon sotamusiikin ja kuninkaallisten käskyjen myrskyn lailla täyttäessä koko ilman. Kun muistelen, miten minä kuvittelin »valon korkeata suojaa», yliopistoa, suureksi, valkoiseksi liituvuoreksi, jonka ikkunoissa hohti alituinen auringonpaiste, tai miten minä mielessäni kuvailin suurkäräjäsalia ja niitä miehiä, jotka siellä toimivat ja joiden nimien maine mielikuvituksen suurentamana levisi tänne asti, mahtavasti kaikuen kuin olisi kunkin nimen kunniaa julistanut suuri, kajahtava kello —

Kun vertaan sitä, mitä silloin mielessäni kuvittelin, siihen »meidän pieniin olosuhteisiin nähden kylläkin hyvään todellisuuteen», jossa minä nyt elän ja liikun, niin tuntuu kuin kuvitelmieni muodostama tuulentupa, korkea kuin Snæhætten, kaatuisi ylitseni.

Olen siis parinkymmeneen ikävuoteeni asti elänyt yksinomaan ruijalaisessa satumaailmassa ja oikeastaan vasta äsken herännyt todelliseen elämään. Olen ollut omaan mielikuvitukseeni lumottu.

Jos minä kertoisin tämän kaiken jollekulle, niin hän, sitä varmemmin mitä järkevämpi mies hän olisi, arvelisi erinomaisen ylioppilastutkintoni suhteen ilmeisen erehdyksen tapahtuneen. Mutta mitä teoreettiseen väittelyyn ja mitä tietoihin tulee on minulla, Jumalan kiitos, yhtä hyvät lahjat kuin useimmilla muillakin. Tiedän myöskin, että minulla tässä suhteessa on pari notkeita airoja, joilla niin kauas kuin haluan, karille joutumatta soudan veneeni läpi käytännöllisen elämän.

Veneeni lastia, joka milloin on äärettömän raskas, milloin taas hurmaavan suloinen, ei kukaan saa nähdä.

Tunnen sanomatonta halua itkeä unohduksiin koko ruijalaisen tarinani, ja sen tekisinkin, jos samalla voisin itkeä koko elämäni kuiville. Mutta miksi minä toivoisin kadottavani kaiken kauniin, kaikki haaveeni, kun minun kuitenkin kuolemaani asti täytyy kantaa taakkaa, joka on hartioilleni pantu?

Helpoituksekseni olen minä hiljaisina hetkinä kuvaileva nuoruuteni muistoja tuolta kotiseudultani, jonka niin harva täälläpäin ymmärtää.

Tämä on sielultaan sairaan miesraukan kertomus, joka sisältää enemmän omia vaikutelmia kuin ulkonaisia tapahtumia.