KOLMAS OSA.
Ensimäinen luku.
KOTI.
Isäni oli maakauppias ja omisti …venin kaupan Länsi-Lofotenissa. Oikeastaan hän oli kotoisin Trondjemista, mistä hän varattomana poikana oli tullut tänne pohjoiseen kauppalaivassa, joka kuten trondjemiläisten laivojen on tapana, oli lähtenyt kalastusajaksi Lofoteniin kauppaa tekemään. Nuoruudessaan hän oli saanut paljon kovaa kokea ja oli jonkun aikaa ollut tavallisena kalastajanakin muutamassa venekunnassa, kunnes hän vihdoin pääsi kauppa-apulaiseksi rihkamakauppias Erlandsenille, jonka vävyksi hän myös sittemmin tuli.
Isäni oli miehuutensa ijässä kaunis mies, tummaverinen ja mustatukkainen; terävät kasvojenpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta, kooltaan hän oli lyhyenlainen. Hän kävi aina puettuna ruskeaan paksuun merimiestakkiin sekä käytti kiiltonahkahattua. Luonteeltaan hän oli tyly ja itseensä sulkeutunut; sanottiinpa häntä kovasydämiseksikin mieheksi, jommoiseksi hänet lienee tehnyt elämän kova koulu. Tämä hänen luonteensa ei kyllä hankkinut hänelle montakaan personallista ystävää, mutta toiselta puolen se oli omiaan tuottamaan hänelle mitä suurinta luottoa kauppa-asioissa, joissa hän oli täsmällinen ja kätevä, vaikka hän viimeiseen asti pitikin kiinni siitä, mikä hänen käsityksensä mukaan todella oli hänelle tuleva. Häntä pelättiin eikä kukaan mielellään tahtonut joutua riitaan hänen kanssaan.
Se, minkä ihminen kokee ennen kahdeksatta vuottaan, jää tavallisesti hänen mieleensä vain ohivilahtavina kuvina, mutta sen sijaan nämä kuvat eivät koskaan elämässä hälvene.
Sellaisen kuvan minä olen säilyttänyt onnettomasta äitiraukastani. Tunnen hänet siitä kuvasta paljoa paremmin kuin kaikesta, mitä myöhemmin on minulle hänestä kerrottu ja minkä mukaan hän lienee ollut solakka, kalpea ja heikkorintainen nainen, jolla oli vaalea tukka ja suuret, lempeät silmät. Myöskin kuuluu hän olleen hyvin hiljainen ja surumielinen.
Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa hänen palveluksessaan, ja kerrottiinpa, että Erlandsen itse oli pannut toimeen tämän naimis-kaupan, koska hän sen kautta luuli parhaiten voivansa turvata tyttärensä tulevaisuuden.
Oli lämmin kesäpäivä. Niityllä seisoivat heinämiehet paitahihasillaan kaataen heinää pitkillä viikatteillaan; minä seurasin äitiä, joka sukkaa kutoen kulki heidän ohitsensa. Yläpuolella aitaa kohosi paljas kalliolohkare, jonka toisella puolella äidillä oli istuinpenkki. Lähellä olevassa kiviröykkiössä kasvoi vadelmia, ja ihan penkin vieressä oli muutamia koivuja. Ryömiessäni siinä kivien välissä marjoja noukkiakseni kutsui isä äitiä luokseen.
Kun hän oli lähtenyt, lähestyi minua toiselta puolen pitkä, kalpea nainen, joka näytti olevan äitiä vanhempi; hänellä oli musta puku, kaulassa valkoinen poimutettu pystykaulus. Hän katsoi ystävällisesti minuun ja ojensi minua kohti orjantappuraruusun, joka hänellä oli kädessään.
En ollenkaan pelännyt häntä, eikä hän sitä paitsi tuntunut vähääkään vieraalta. Samassa hän nyökkäsi päätään surumielisesti aivan kuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
Kun äiti palasi, kerroin hänelle, että kiltti vieras nainen sillä aikaa oli käynyt luonani; mutta varmaan hän oli hyvin suruissaan ja nyt hän oli jo mennyt.
Äitini — muistan sen kuin olisi se vasta äsken tapahtunut — seisoi tuokion hievahtamatta, kalmankalpeana ja tuijotti minuun, silmissään ääretön kauhu, aivan kuin kuolema olisi meitä molempia uhannut; sitte hän äkkiä tavoitti päätään käsillään ja vaipui tunnottomana maahan.
Olin liian pelästynyt voidakseni huutaa, mutta olen muistavinani, että kun näin hänen makaavan siinä hengettömänä ruohikossa penkin vieressä, heittäydyin hänen vierelleen ja huusin: »Äiti!»
Kohta sen jälkeen olin juosten tullut isän luokse, joka paitahihasillaan seisoi niittämässä muiden joukossa, ja olin nyyhkyttäen kertonut, että nyt on äiti kuollut.
Siitä hetkestä asti oli äitini mielipuoli.
Useita vuosia täytyi häntä lakkaamatta pitää suljettuna omaan huoneeseensa, ja isällä oli varmaankin monta raskasta hetkeä.
Myöhemmin hänet vietiin Trondjemiin mielenvikaisten hoitolaan, missä hän kahden vuoden perästä kuoli tulematta silmänräpäykseksikään järkiinsä.
Siihen aikaan piti minusta huolta vanha Kainulais-Anna, rokonarpinen miesmäinen akka, jolla oli pienet ruskeat silmät, suorat harmaat hiukset sekä noitamaisen terävät piirteet ja joka tavallisesti kuljeksi savipiippu suussa. Hän oli hoitanut äitiä lapsena ja oli koko sielullaan häneen kiintynyt. Kun äitini joutui mielenhäiriöön, rukoili hän hartaasti, että saisi häntä vartioida ylhäällä sinisessä salissa; mutta huomattuaan, että hänen läsnäolonsa erikoisesti kiihotti sairaan mieltä, ei sitä enää voitu sallia. Isää ei äiti myöskään sietänyt nähdä, ja minua ei uskallettu viedä hänen nähtäväkseenkään.
Vanha Kainulais-Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä maailmassa. Hän oli perin kummallinen ja ylenmäärin taikauskoinen. Hänen vakaumuksensa mukaan asustivat peikot ja meritursaat ranta-aitoissa ja venevajoissa yhtä varmasti kuin isäni asui päärakennuksessa, ja tunturin juurella sataman itäpuolella harjoittivat maanalaiset näkymätöntä kalastustaan ja metsästystään yhtä varmasti, kuin isäni julkisesti harjoitti sitä lahden poukamassa.
Kainulais-Anna oli varmaankin salaperäisellä taikauskollaan pannut äiti-raukkani pään pyörälle, samoin kuin minunkin. Aamusta iltaan asti oli lakkaamatta otettava huomioon kaikenlaisia merkkejä ja enteitä, ja hänen kasvoissaan oli aina jonkinlainen levoton ilme, aivan kuin hänen alituiseen olisi pitänyt olla varuillaan jotakin pahaa vastaan. Kun jokin vene oli tulossa, oli heti käännyttävä merelle päin, syljettävä sekä lausuttava muutamia loihtusanoja meripeikkoja vastaan. Hän saattoi nähdä jokaisen ihmisen haamun eli henkiseuraajan. Siksi ei koskaan heti jonkun lähdettyä saanut sulkea ovea hänen jälkeensä, ja aina hän edeltäpäin aavisti milloin isä oli palaava kotiin joltakin matkalta.
Kun Kainulais-Annaa ei enää laskettu siniseen saliin äidin luokse, hän salaa harjoitti kaikenlaisia noitatemppuja oven ulkopuolella. Muistan miten minä kerran portaissa seisoessani näin hänen kumartelevan ja notkistelevan polvia ja sillä välin vetäsevän sylkeä oveen sekä mutisevan jotakin, kunnes minä vihdoin kauhuissani juoksin tieheni.
Kuulin hänen usein loihtusanojensa joukossa mainitsevan permalaisten vanhan jumalan, joka näiltä pohjan periltä ei ole niinkään hävinnyt kuin ehkä luulisi, vaan jolla vielä tänäpäivänä siellä täällä Lapin tunturilakeuksilla on uhrikivensä. Lappalaisten jumalaa vastaan — ja sen hän pelkäsi saapuvan jokaisessa maihin laskevassa lappalaisveneessä — oli hänellä myöskin loihtusanansa. Nähtävästi hän salaperäisissä manauksissaan, joilla hän koetti voittaa lappalais-noituuden, sekoitti kainulaiset ja kristityt jumalat.
Tällaisten vaikutusten alaisena elin minä lapsuuteni ajan.
Pappila, jonka vieressä valkoinen kirkko tornineen kohosi, sijaitsi vain pienen matkan päässä meiltä, meren rannalla lahden oikealla puolella — jos nimittäin katseli sitä meidän kaupasta käsin, joka taas sijaitsi aivan lahden perukassa.
Pappilassa oli kotiopettaja — me kutsuimme häntä aina ylioppilaaksi.
Minä kävin siellä joka päivä lukemassa papin kahden lapsen seurassa, joista toinen, vilkasluontoinen poika Kaarlo oli vuotta minua nuorempi eli kolmannellatoista, kun taas hänen sisarensa Susanna oli minun kanssani aivan samanikäinen. Hän oli sinisilmäinen, vallaton tyttö, jonka tuuhea, kellertävä tukka aina valui otsalle ja joka, niin pian kuin ylioppilas käänsi selkänsä, iski silmää ja virnisteli meille toisille saadakseen meidät nauramaan.
Kotiopettaja oli näet hyvin ankara, ja me pelkäsimme häntä suuresti. Nauruhalu, joka tällöin kiusasi meitä ja jonka tähden emme uskaltaneet katsoa toisiimme, koska pelkäsimme purskahtavamme ilminauruun, oli oikeastaan kaikkea muuta kuin hauskaa, sillä joka kerta kun tuollainen naurunkohtaus meidät yllätti, tuotti se meille pahoja seurauksia; ensiksikin oli tukkamme vaarassa eikä korvapuustejakaan säästetty, ja toiseksi ilmestyi todistuskirjoihimme pitkiä valituksia huonosta käytöksestämme.
Susanna osoittautui tässä suhteessa usein aivan armottomaksi. Asia oli näet kehittynyt niin pitkälle, että hän toista silmää vain hiukan räpäyttämällä saattoi meidät sellaiseen jännityksen tilaan, että me kasvot tulipunaisina kuin heloittavat omenat istuimme siinä liikkumattomina kirjoihin tuijottaen, kunnes voimat vihdoin pettivät. Erittäinkin hän koetti saada minut viekoitelluksi, vaikka hän hyvin tiesi, että sain sen kotona kalliisti maksaa; sillä isäni oli ankara mies, joka ei ollenkaan ymmärtänyt lapsia.
Lomahetkinä leikimme me yhdessä hartaammin kuin monetkaan lapset.
Tuon synkän, ankaran elämän rinnalla kodissani, missä isä joko liikkui kauppa-asioissa tai istui työhuoneessaan, missä sinisestä salista vähän väliä kuului mielipuolen äiti-raukkani huuto ja kirkunta ja missä Kainulais-Anna peuhasi melkein kuin paha henki, — olivat pappilanlasten seurassa vietetyt leikkihetket minulle kuin elämä jossakin toisessa, iloisessa, auringonpaisteisessa maailmassa.
Toinen luku.
RANNASSA.
Niin mieluisia leikkipaikkoja eivät Etelä-Norjan rannikot tarjoa lapsilleen kuin nuo pohjoiset rannat ruijalaisille. Erittäinkin luoteen aikana on siellä puolen merenpohja kuivana paljon pitemmälle kuin täälläpäin.
Saventapaisen hiekkapohjan on vesi silloin jättänyt aivan paljaaksi; ainoastaan siellä täällä on vesilätäkkö, jossa kalanmaimaset uiskentelevat, ja kauempana veden rajassa astuskelee jokunen rantalintu tai istuu yksinäinen kalalokki kivellä. Aaltojen uurtama hieno hiekka on täynnään pieniä kyhmyjä, joiden pinnalle suuri kastemato maahan kaivautuessaan on jättänyt kiemurtelevia jälkiä. Kivien tai ruohotukkojen suojassa piilottelevat pienet vikkelät, läpikuultavat katkantapaiset äyriäiset, jotka kiinnitavoiteltaessa nuolina sujahtelevat matalassa vedessä. Pikkupojat näet käyttävät niitä syöttinä onkiessaan turskanpoikasia nuppineulakoukuillaan.
Korkealle ruohoiselle rantatörmälle muutamien isojen kivien väliin rakensimme me kolmisin litteistä kivenlohkareista kauppatalon ranta-aittoineen, venevajoineen ja laitureineen.
Vajassa meillä oli kaikenlaisia veneitä, pieniä ja isoja, neliairoisesta ruuhesta aina viisihankaiseen asti, jotkut puusta tai kaarnasta, toiset veneenmuotoisista isoista näkinkengistä. Meidän ylpeytenämme oli iso alus, — paikattu kaukalo, jossa oli masto ja puolikansi ja jota aina ja alati varustettiin Bergenin markkinoille purjehtimaan; se ei suinkaan ollut muodoltaan soreimpia, ja muistan vielä, miten useasti kirkossa istuessani kuvittelin mielessäni, että tuo komea, täydellisesti rikattu, tykeillä varustettu laiva, joka riippui ylhäällä kirkon holvikatossa, oli meidän, ja miten minä papin saarnatessa suunnittelin kaikenmoisia purjehdusretkiä, joita Kaarlo mutta erittäinkin Susanna suuresti ihmetellen katselivat. Tuo laiva oli ainoa, mikä siihen aikaan puuttui onnestani.
Lahden perukassa isän laiturin vieressä oli jyrkkä juumanrinne, missä loppupuolella kesää liikkui parvittain turskanpoikasia ja muuta pientä kalaa, ja siellä me pojat harjoitimme kalastustamme pellavasiimaan kiinnitetyllä nuppineulakoukulla. Kalat me sitte perkasimme ja ripustimme ne halaistuina kuivamaan seipäisiin, jotka olimme pystyttäneet oman kauppatalomme edustalle, ja valmistimme niistä siten kuivattua kalaa; maksan jätimme taas pahentumaan pieniin puukaukaloihin, kunnes se oli muuttunut merirasvaksi. Kummankin tavaralajin me sitte asianmukaisella tavalla panimme varastoon ranta-aittaamme lähettääksemme ne myöhemmin laivassa Bergeniin, ja totta tosiaan teimme me työtä, askaroimme ja ahersimme tässä leikissä yhtä uutterasti ja hartaasti, kuin konsanaan vanhemmat työssään, vaikka ainoa todellinen hyöty minkä siitä saimme, olikin vain auringonpaiste, josta ruskettuneet kasvomme saivat nauttia.
Kaarlo oli hentorakenteinen poika, joka enimmäkseen kaikessa noudatti tarmokkaamman sisarensa esimerkkiä. Kummallakin pappilan lapsella oli tuuhea keltainen tukka. Susannan päässä se oli kähertyneenä niin rikkaihin kiharoihin, että koko pää näytti kultakehänä välkähtelevän joka kerran kun hän sitä liikahutti — ja se tapahtuikin vähän väliä, kun hän niskaansa nykäisten koetti estää kiharoitaan valumasta otsalle. Kummallakin lapsella oli niinikään hieno, vaalea hipiä ja kauniit siniset silmät. En tiedä, oliko Susanna ijäkseen pitkä vai lyhytkö — minun silmissäni hän oli ainakin yhtä pitkä kuin minä itse, vaikka hän todellisuudessa lienee ollut päätä minua lyhyempi. Ihailuni lienee täyttänyt sen mikä mitasta puuttui.
Näen hänet edessäni kun hän sunnuntaisin kulki kirkkoon äitinsä seurassa — äiti oli pieni, kalpea, tummapukuinen, uuttera nainen, joka aina paitsi sunnuntaiaamupäivisin kutoi pitkää, ikävää sukkaa. Susanna kulki pitkin hiekkaista kirkkotietä, yllään valkoinen tai sininen hame, päässään tumma paimenhattu, kädessään pieni valkea nenäliina käärittynä vanhan ison virsikirjan taakse ja jalassa valkeat sukat sekä kengät, joissa nauhat kulkivat ristiin nilkan yli. Kauniimpaa pukua kuin nämä Susannan pyhävaatteet ei mielestäni koko maailmassa ollut.
Kirkossa istui papinperhe ensimäisessä penkissä aivan saarnatuolin juurella ja me — isäni ja minä — pari riviä alempana, ja monta salaista merkkiä, jotka vain me itse ymmärsimme, vaihdettiin siinä istuessamme.
Kerran loukkasi kuitenkin Susanna minua syvästi — aina katkeriin kyyneliin asti. Minulle näet selveni, että isänikin oli joutunut hänen pilantekonsa esineeksi. Vahvalla, kauniilla äänellään isäni näet maalaisten yksinkertaiseen tapaan lauloi virret sangen kovasti ja liitti — mikä sekä minun että monen muun mielestä oli erittäin kaunista — joka säkeen loppuun omituisen venytyksen, joka ei kuulunut itse säveleesen vaan oli hänen omatekemänsä. Tämä isäni laulutapa oli ollut puheenaineena pappilassa ja Susannakin oli sille nauranut. Kun hän sitte huomasi, että minä olin saanut asiasta tietää, hän näytti kovin onnettomalta.
Kolmetoistavuotiaana lähetettiin Kaarlo Bergenin latinakouluun, ja rakas kotiopettajamme matkusti samana syksynä viimeisessä laivassa.
Siitä lähtien Susanna luki vanhempainsa johdolla ja minä jatkoin koulunkäyntiäni lukkarin luona, hyvänluontoisen vanhan miehen, joka ei itsekään paljoa muuta osannut kuin soittaa viulua; mutta sitä hän tekikin mitä innokkaimmin ja epäilemättä myöskin taitavasti, vaikka hänen taiteellinen aistinsa ehkei ollutkaan erittäin kehittynyt.
Kun lukkari oli saanut isäni suostumuksen siihen, että saisin opetella soittoa ja sekä minun että hänen mielestään tämä opetus oli paljon hauskempaa kuin luvut, kului kokonaista kolme vuotta aina kuudenteentoista ikävuoteeni asti, jolloin en muuta oppinut kuin viulua soittamaan ja joutilaana kuljeksimaan.
Jos minua tähän aikaan olisi pidetty jokapäiväisessä ankarassa työssä, olisi minussa ehkä moni ominaisuus sittemmin kehittynyt toisenlaiseksi. Mutta asiain tällä kannalla ollen jouduin kokonaan oman mielikuvitukseni valtaan ja minussa kehittyi mielentiloja, jotka myöhemmin saivat turmiollisen vallan elämässäni.
Raja, joka jokaisen ihmisen tajunnassa on olemassa mielikuvituksen ja todellisuuden välillä, on eräänlaisille luonteille, jotka elävät voimakkaiden mielikuviensa vaikutuksen alaisina, saatettava täysin selväksi ja varmaksi; muuten voi se helposti joissakin kohdin hälvetä aiheuttaen mielen sairaaloisuutta.
Vaikkei Susannalla ja minulla enää ollut yhtä hyvää tilaisuutta kuin ennen alituiseen yhdessäoloon, olimme kuitenkin koko lapsuutemme ajan toistemme leikkitoverit ja uskotut. Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, odotti hän tavallisesti veräjällä, joka sulki tien pappilan alueelle, juuri samaan aikaan kuin minä olin menossa lukkarin luo tai sieltä tulossa.
Kun eräänä päivänä tulin kävellen tietä pitkin kirjat kainalossani, hän istui portailla veräjän vieressä puettuna siniruutuiseen puseroon ja paimenhattuun. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella; ymmärsin heti, että nyt oli jotain erikoista tulossa.
Hän ei vastannut tervehdykseeni; mutta kun minä nopeammin kuin hän oli ajatellutkaan koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiivaalla äänellä minulta, oliko todellakin totta mitä kerrottiin, että minä olin niin saamaton, ettei minusta täällä kotona voinut tulla kerrassaan mitään.
Susanna oli usein kiusaillut minua; mutta tällä kertaa loukkasi minua tieto siitä, että pappilassa puhuttiin meistä ja että Susannakin otti siihen osaa. Jos olisin tiennyt, että hän juuri samana päivänä oli joutunut tappiolle minua puolustellessaan, olisin varmaankin ottanut asian toisin kuin nyt, lähtiessäni loukatun näköisenä sanaakaan virkkamatta tieheni.
Kotiin tultuani sain kuulla, että isäni oli sovintolautakunnassa joutunut riitaan papin kanssa. Pappi, joka oli lautakunnan esimies, oli väittänyt isäni eräässä asiassa käyttäytyneen hänen mielestään liian ankarasti, ja isä oli tähän syytökseen vastannut hyvin kiivaasti. Tämän johdosta olimme nyt pappilassa joutuneet ankaran arvostelun alaisiksi.
Tämä kireä suhde vanhempaimme välillä sai meissä aikaan jonkinlaista levotonta arkuutta, ja muistan vielä, miten ensi alussa pelkäsin kulkea pappilan ohitse, koska tiellä saatoin tavata pastorin.
Susanna teki kuitenkin monta lähentelemisyritystä; mutta huomatessani vaikka vain vilahdukselta hänen siniruutuisen hameensa, tein minä pitkän kierroksen tien syrjässä olevia peltoja pitkin tai odotin puitten suojassa, kunnes hän oli poistunut.
Kerran en ollut häntä muutamaan päivään nähnyt; mutta kun sitte eräänä päivänä kuljin veräjästä, oli rajapylvään valkoiseen nimilautaan lyijykynällä kirjoitettu: Sinä olet minuun pahastunut, mutta Susanna ei ole ollenkaan suuttunut sinuun.
Tunsin hyvin tuon suuren, kömpelön käsialan ja sinä päivänä palasin pari kolme kertaa veräjälle lukeakseni nuo sanat uudestaan ja taas uudestaan. Ne näyttivät minulle Susannan uudessa muodossa; näin hänet noitten kirjainten takaa kuin ristikkoaidan läpi.
Kirjoitin iltapäivällä hänen kirjoituksensa alle: Katso toiselle puolelle! Ja siihen panin: En ole minäkään sinuun suuttunut.
Seuraavana päivänä, kun kuljin puutarha-aidan ohi, seisoi Susanna siinä, mutta hän ei kuitenkaan ollut minua huomaavinaan. Hän varmaankin katui, että oli ollut liian valmis sovintoa tekemään.
Vaikka isäni ja papin välit ulkonaisesti näyttivät olevan hyvinkin hyvät, oli kuitenkin seurustelu hänen ja papin perheen välillä tästälähin melkein lopussa; ainoastaan erityisten asianhaarain vaatiessa tai varsinaista kutsua noudattaen he kävivät toistensa luona. Tämä seikka antoi taas Susannan ja minun väliselle seurustelulle jonkinlaisen salaperäisen leiman. Vaikkei mikään kielto meitä tässä suhteessa pidättänyt, me kuitenkin tavallaan kuin varkain tapasimme toisiamme.
Olimme molemmat yksinäisiä lapsia. Susanna istui kotonaan äitinsä ankaran valvonnan alaisena suljettuna arkielämän yksitoikkoisuuteen, ja minä kuljin synkässä kodissani aina jonkinlaisen vilun ja kauhun valtaamana, ja minusta tuntui, kuin iloa olisi vain pappilassa Susannan luona. Eipä siis ihme, että aina kaipasimme toistemme luokse.
Vanhemmaksi tultuamme oli meillä yhä harvemmin tilaisuutta tapaamiseen, mutta siitä kaipauksemme vain kasvoi, ja ne hetket, jolloin saimme olla yhdessä, muuttivat meidän tietämättämme vähitellen entisen lapsellisen luontonsa. Hänen kanssaan puhuminen oli minun ainoa lohdutukseni, ja monet kerrat harhailin päiväkaudet pappilan lähistöllä saadakseni edes vilaukselta nähdä hänet.
Olin kuudentoista vaiheilla, kun hän eräänä aamuna minun kulkiessani pappilan ohi viittasi minut luokseen ja ojensi aidan yli minulle kukan. Hän juoksi sitte kiireesti tiehensä suoraan porkkanapenkkien yli, aivan kuin peläten, että joku hänet näkisi.
Silloin huomasin ensimäisen kerran miten kaunis hän oli, ja kauan muistelin häntä sitte sellaisena, kuin hän sinä aamuauringon valaisemana seisoi puutarhassa pensaitten keskellä.
Kolmas luku.
RENKITUPA.
Talossamme vallitseva kummitususko pääsi täyteen valtaansa renkituvassa, missä piiat ja rengit sekä talossa yöpyvät matkustavat talonpojat iltasin istuivat rautalieden ääressä kertoillen hehkuvan tulen valossa kaikenlaisia juttuja haaksirikoista ja kummituksista.
Uunin ja seinän välisellä pankolla istui reipas, väkevä Janne-renki, askaroiden puuseppä- ja korjaustyössään, eikä hänellä tämän ohella ollutkaan muuta tekemistä kuin hiljaa kuunnella toisten pakinaa. Uunin vieressä Pieksu-Niilo — nimensä hän oli saanut siitä, että hän ompeli lappalaispieksuja — voiteli jalkineita tai muita nahkatamineita. Niilo oli pikkuinen irvihammas, jonka vaalea takkuinen tukka aina riippui silmillä ja jonka kuunmuotoisista pyöreistä kasvoista nenä pisti esiin kuin pieni nystyrä; kun hän nauroi, sai hänen leveä suunsa ohuine huulineen ja isoine leukapielineen melkeinpä kuolleen pääkallon irvistävän ilmeen. Pieniä vaaleansinisiä silmiänsä hän siristeli silloin niin salaperäisen viekkaasti, että hyvin huomasi hänen olevan teräväpäisen. Hän se olikin, joka useimmat jutut tiesi, mutta useimmin hän sai vieraat kertomaan kaikenlaisia seikkailuja näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta.
Kolmannelle rengille oli annettu haukkumanimi Antti Lyijyhattu — vaikkei hänen kuullen uskallettu tätä nimeä käyttää — siksi, että hän vähän väliä sai juoppoudenkohtauksia, jolloin hän joi niin hurjasti, että oli menettää paikkansa. Hän oli kuitenkin omalla tavallaan erinomaisen kelpo mies. Kun myrskyn noustessa merellä oikein kovalle otti, kohosi hän yhdellä kertaa korkeimpaan luottamustoimeen ollen veneen päällikkönä; sillä hänen erinomaisesta purjehdustaidostaan olivat kaikki yksimieliset. Kun vaara oli ohi, hän taas aleni entiseen mitättömään asemaansa.
Renkituvan vakituiseen väkeen kuului myöskin kaksikymmenvuotias tyttö, jota kutsuimme Ranskan-Marttiinaksi. Hän oli vilkasluontoinen ja sukkela, aivan kuin toista ihmisrotua kuin tavalliset ruijalaiset; tavattoman tuuhea, musta kiharatukka ympäröi hänen kapeita, tummaihoisia, erittäin hienopiirteisiä kasvojaan. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, hentorakenteinen ja sorja. Paksujen, tummien silmäkulmien alta tuikkivat sysimustat silmät; hänen suuttuessaan saattoivat ne melkeinpä säkenöidä.
Hän oli rakastunut hiljaiseen Janne-renkiin ja aivan syyttä ylenmäärin mustasukkainen. Huhuttiin kyllä, että nämä kaksi aikoivat mennä yhteen, kun vain Janne-renki saisi vielä pari kalaretkeä suoritetuksi, mutta julkisuuteen ei asiaa kuitenkaan vielä oltu päästetty, luullakseni siksi, että Janne niin kauan kuin mahdollista teki passiivista vastarintaa eikä koskaan nimenomaan kosinut.
Ranskan-Marttiina oli noita pohjoisten kalastajaseutujen aviottomia lapsia, joiden isät ovat ulkomaalaisia laivureita tai matruuseja. Hänen isänsä sanottiin olleen ranskalainen laivamies.
Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasin renkitupaan; hän tiesi kyllä, että siellä puhuttiin paljon sellaista, joka ei ollut aijottu lapsen kuultavaksi.
Mutta toiselta puolen taas kerrottiin siellä mielestäni maailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä asioita. Ja seurauksena tästä oli, että salaa koetin sinne hiipiä.
Muistan muun muassa, miten eräänä pimeänä syysiltana salaa tupaan puikahdettuani jännitettynä jäin kuuntelemaan Pieksu-Niilon — saman miehen, jolla oli kellertävät kasvot ja joka nauraessaan irvisteli kuin kuolleen pääkallo — pöyristyttäviä kummitusjuttuja Erlandsenin edeltäjän ajoilta.
Siihen aikaan oli jonkun matkan päässä pappilasta vanha ranta-aitta.
Eräänä jouluiltana istuttiin olutta juoden kauppiaan talossa aattoa viettämässä. Puoliyön aikaan loppui, olut ja silloin lähetettiin Rasmus-renki, joka oli väkevä ja rohkea mies, alas ranta-aittaan, missä oluttynnyriä säilytettiin, laskemaan olutta raskaaseen, hopeahelaiseen kannuun.
Sinne tultuaan Rasmus asetti lyhdyn tynnyrille ja rupesi laskemaan. Kun kannu oli täynnä ja hän juuri oli viedä sen huulilleen ottaakseen siitä pienen kulauksen, näki hän pitkällään oluttynnyrillä hirveän ison, leveän ja mustan olennon, alaruumis ojennettuna pitkin pimeässä seisovia, riviin järjestettyjä oluttynnyreitä; sen suusta lähti jääkylmä henkäys aivan kuin seljällään olevasta ovesta ja se tuijotti häneen kahdella samealla silmällä, jotka muistuttivat himmeitä luulyhtyjä, ja sanoi:
»Varas jouluoluessa!»
Mutta Rasmus-renki ei vitkastellut. Hän viskasi painavan olutkannun jättiläistä suoraan vasten silmiä ja läksi sitte pakoon minkä jaksoi.
Ulkona paistoi kuu hangelle, hän kuuli rannalta kirkumista ja ulvontaa ja huomasi, miten hiidet yhä taajenevissa joukoissa ajoivat häntä takaa.
Kun hän ehti hautausmaan muurin luo, olivat ne jo aivan hänen kintereillään, ja hädässään hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin huutaa: »auttakaa minua, te kaikki kuolleet!» Kuolleet ovat nimittäin hiisien vihollisia.
Silloin hän kuuli, miten kuolleet nousivat haudoistaan, ja samalla syntyi hirveä melu ja ulina, kuin olisi taistelu ollut käymässä. Häntä itseään ajoi hiisi sillä välin takaa ja oli juuri painaa hänet maahan, kun hänen samassa onnistui tarttua ovenripaan ja pelastua tupaan.
Mutta siihen hän kaatuikin tajuttomana lattialle.
Seuraavana päivänä — ensimäisenä joulupäivänä — näki kirkkoväki sinne tänne haudoille hajaantuneina ruumisarkun palasia sekä kaikenlaisia vettyneitä airoja ja laivanpirstaleita, sellaisia, jotka haaksirikossa uppoavat meren pohjaan.
Näitä olivat kuolleet ja hiidet käyttäneet taistelu-aseina, ja monesta seikasta saattoi huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle.
Ranta-aitasta löydettiin sitte myöskin tinakannu ja luulyhty. Kannu oli painunut litteäksi jättiläispeikon otsaan sattuessaan, ja lyhdyn oli hirviö murskannut, rengin päästyä pakenemaan.
Pieksu-Niilo tiesi myöskin kertoa yhtä ja toista kaukonäkijöistä, ja miten nämä sekä henkimaailmasta että todellisuudesta ovat nähneet näkyjä, jotka ilmestyvät heille joko enteinä tai jonkinlaisena henkisenä kangastuksena, jolloin he saattavat nähdä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu kaukaisimmissakin paikoissa.
He saattavat istua iloisessa seurassa ja siinä yhtäkkiä kalpeina ja levottomina tuijottaa hajamielisesti eteensä. He voivat silloin nähdä jos jonkinlaisia asioita, ja kesken kaiken kuulee heidän huudahtavan esimerkiksi:
»Nyt on tuli päässyt irti kauppias N. N:n talossa» tai, »nyt Trondjemin kaupunki palaa!»
Toisinaan he näkevät niin elävästi pitkien ruumissaattojen kulkevan, että tarkoin voivat sanoa, missä järjestyksessä minkin näköinen henkilö kulki, minkälainen arkku oli ja minkälaiset kadut, joita pitkin ajettiin.
Niin he saattavat sanoa: »nyt haudataan Kristianiassa joku kuuluisa mies.»
Kun sitte tapahtumasta tieto saapuu, pitää tällainen näky aina paikkansa.
Saattaapa sitte merellä tuollainen mies sanoa kapteenille, että parasta hänen on hetkeksi muuttaa suuntaa; ja tätä neuvoa seurataan aina, sillä kaikki ovat varmat siitä, että hän silloin jossain kaukana heidän edessään näkee sellaista, jota eivät muut näe, mutta joka voi saattaa heidät onnettomuuteen — tavallisesti meritursaan venepuoliskossaan tai jonkun haamun.
Yksi Pieksu-Niilon monia tämäntapaisia juttuja kertoi tapahtumasta, joka oli sattunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksella.
Ilma oli pari päivää ollut mitä myrskyisin, mutta tyyntyi kolmantena päivänä sen verran, että yksi ranta-aitassa majailevista venekunnista arveli sinä päivänä voivansa nostaa verkot. Muut sitä vastoin eivät uskaltaneet ryhtyä tällaiseen työhön.
Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan veneen vesille laskemisessa, ja siihen oli nytkin käytävä käsiksi.
Kun he tulivat alas suurelle viisihankaiselle veneelle, joka oli vedetty kauas maalle, he huomasivat airojen ja tuhtojen olevan käännettyinä takaperin veneessä, ja sitä paitsi oli aivan mahdoton edes yhteisillä ponnistuksillakaan saada venettä paikoiltaan liikahtamaan. Yritettiin kerran, kaksi, kolme, mutta kaikki turhaan.
Silloin yksi heistä, jota tunnettiin kaukonäkijäksi, arveli, että mikäli hän asiaa ymmärsi, heidän oli paras olla sinä päivänä sen enempää veneeseen koskematta. Sitä ei millään ihmisvoimalla liikkeelle saataisi.
Mutta eräässä toisessa ranta-aitassa majailevassa venekunnassa oli nokkela neljätoistavuotias poika, joka koko ajan huvitteli muita kaikenlaisella ilveilyllä eikä koskaan pysynyt alallaan.
Hän otti raskaan kiven ja heitti sen kaikella voimallaan veneen peräkeulaan.
Kaikkien nähden kohosi siitä silloin yhtäkkiä merimiehen vaatteisiin puettu meritursas, jolla pään asemesta oli iso ruokotukku. Se oli istunut veneessä takaperin ja hävisi nyt mereen vaahtoisten aaltojen ryöppyessä sen ympärillä.
Tämän jälkeen vene helposti liukui vesille.
Mutta kaukonäkijä katsoi poikaan ja sanoi, että sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Poika kuitenkin nauroi kuten ennenkin, arvellen, ettei sellaiseen ole uskottava.
Kun he sitte illalla olivat palanneet mereltä ja väki nukkui ranta-aitassaan, kuulivat he keskiyön aikaan pojan huutavan apua.
Yksi heistä luuli myöskin himmeän öljylampun valossa näkevänsä ison käden pistäytyvän ovesta ja tavoittelevan penkkiä, missä poika makasi.
Poika oli jo huudoista ja vastarinnasta huolimatta joutunut aina ovelle asti, ennenkuin muut sen verran tulivat tajuihinsa, että tarttuivat poikaan kiinni estääkseen meritursasta vetämästä häntä ulos.
Mutta silloin syntyi ovensuussa kova ottelu; hiisi veti poikaa jaloista koko väen pidellessä häntä kiinni yläruumiista ja käsivarsista.
Tällä tavoin retuutettiin vaikeroivaa poikaa keskellä yötä edes takaisin puoliavoimessa ovessa; milloin hän oli enemmän kalastajaväen, milloin taas meritursaan vallassa.
Äkkiä hellitti hiisi otteensa, niin että miehet kellahtivat lattialle toistensa yli. Mutta silloin poika oli kuollut ja kaikki ymmärsivät, ettei se ollut häntä vähemmällä päästänyt.
Sinä talvena kuului aina keskiyön aikaan valitusta ranta-aitasta, eikä se lakannut, ennenkuin aitta muutettiin toiseen paikkaan. — —
Samoin kuin östlantilainen talonpoika monin seuduin katsoo parhaimman juoksijan omistamista kunniakseen, pitää myöskin ruijalainen korkeimpana kunnianansa nopeakulkuisen purjealuksen omistamista.
Mainio vene on siellä pohjoisessa yhtä kuuluisa kuin etelämpänä hyvä juoksija. Kumpaistakin ympäröi sille omituinen runollinen loisto, joka leviää laajalti täyttäen ihmisten mielet kaikenlaisilla taruilla ennenkuulumattomasta nopeudesta ja ihmeellisistä kilpailuista.
Tällaisen veneen oikeamuotoiseksi rakentaminen vaatii älyä, eikä sitä voi teoreettista tietä oppia. Kunkin erityisen veneen muoto riippuu näet rakentajansa erikoiskyvystä. Tässä käy kehnojen jäljennösten samalla tavalla kuin muuallakin elämässä: ne purjehtivat keskinkertaisesti.
Mitä ruijalaiselle on maksanut tällaisen venemallin lopullinen keksiminen, joka tekee hänet kykeneväksi pienessä veneessään melkeinpä lentämään eteenpäin meren mahtavia aaltoja pakoon, jotka vaahtopäisinä ajavat häntä takaa haudatakseen häntä kuohuihinsa, jos vain hänet saavuttavat — miten monta miespolvea hän on kärsinyt ja taistellut miettiessään ja korjaillessaan tätä mallia niin sanoaksemme kuolemanrangaistuksen uhalla joka kerran kun erehdys on tapahtunut — sanalla sanoen ruijalaisen aluksen historia siitä polvesta asti, joka kerran alotti taistelun pohjoista merta vastaan, tähän päivään asti — se on unohtunut tarina, joka voisi kertoa vaatimattoman työntekijän suurtöistä.
Muutamana tammikuun iltana vähää ennen kalaretkelle lähtöä kuulin minä erään meillä majailevaan suureen venekuntaan kuuluvan miehen kertoilevan. Hän oli innostunut kuunnellessaan Pieksu-Niilon tarinoita ja tahtoi vuorostaan näyttää, että hänenkin kotiseudullaan, Dönöllä Helgelannissa lähellä Ranen-vuonoa tiedettiin ihmeellisiä asioita ja että siellä oli yhtä hyviä veneitä kuin täälläkin.
Kertoja oli pieni liukaskielinen mies, joka koko ajan kertoillessaan huojutteli ruumistaan sekä muuttelihe penkillä paikasta toiseen.
Terävine nenineen ja pienine pyöreine, punertavine silmineen hän muistutti levotonta kalliolla istuvaa merilintua. Vähän väliä hän keskeytti kertomuksensa sukeltamalla ruoka vakkaansa ikäänkuin hän joka kerran olisi sieltä tuonut palasen tarinansa jatkoksi.
Kvalholmalla Helgelannissa asui köyhä kalastaja Eljas vaimoineen, jonka nimi oli Kaarina ja joka ennen oli palvellut Alstadhangin pappilassa.
He olivat rakentaneet itselleen sinne oman majan ja harjoittivat osuuskalastusta Lofotenissa.
Yksinäinen Kvalholma ei ollut vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa, kuuli vaimo kaikenlaista kauheata melua ja kirkuntaa, joka varmaankaan ei hyvää ennustanut.
Joka vuosi syntyi heille lapsi, mutta he ahersivat molemmat ahkerasti. Kun seitsemän vuotta oli kulunut, oli tuvassa kuusi lasta, mutta samana syksynä oli mies myöskin saanut säästetyksi sen verran, että hän luuli voivansa hankkia itselleen oman kolmihankaisen veneen ja siitä lähtien harjoittaa omaa kalastusta.
Eräänä päivänä kun hän rautapiikkinen atrain kädessään kulki rantaa pitkin tätä asiaa miettien, hän eräälle kallionkielekkeelle jouduttuaan huomasi tavattoman ison hylkeen, joka makaili auringonpaisteessa aivan kallion takana ja varmaankin hämmästyi hänet nähdessään yhtä paljon kuin hän itsekin.
Eljas ei kuitenkaan kauan epäröinyt. Seisoessaan kallionkielekkeellä hän iski pitkän, raskaan atraimen suoraan sen selkään niskakuopan alapuolelle.
Mutta silloinpa se ponnahtikin pystyyn. Yhdellä iskulla se nousi pyrstölleen suoraan ilmaan venemaston korkeudelle ja katsoi veristävin silmin häneen niin vihaisesti ja myrkyllisesti, samalla irvistellen hänelle ja näyttäen hampaitaan, niin että Eljas oli kauhusta kadottaa järkensä. Sitte se äkkiä syöksyi mereen, niin että verinen vaahto harjana kuohui sen ympärillä.
Sen enempää ei Eljas sitä nähnyt; mutta sen lahden venevalkamaan, jonka rannalla hänen tupansa seisoi, kuljettivat aallot samana iltapäivänä atraimen, josta rautapiikki oli katkennut. Eljas ei kauan tätä asiaa muistellut. Samana syksynä hän osti kolmihankaisen veneensä, jolle hän jo kesällä oli rakentanut oman pienen venevajan.
Eräänä yönä hänen tätä uutta venettään ajatellessaan johtui hänen mieleensä, että sitä oikein suojellakseen hänen ehkä pitäisi asettaa sen alle vieläkin yksi pönkkä kummallekin puolelle.
Hän oli niin sanomattoman ihastunut veneeseensä, että hän ihan huvikseen nousi ja lähti lyhty kädessä sitä katsomaan.
Seisoessaan siinä venettä valaisemassa hän nurkassa olevalla verkkokasalla äkkiä huomasi kasvot, jotka olivat täsmälleen tuon hylkeen pään kaltaiset; ne virnistivät hetkisen vihaisesti hänelle.
Kita kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja sitte lensi aitan ovesta ulos iso mies niin nopeasti, että Eljas töin tuskin lyhdyn valossa saattoi huomata, että hänen selästään pisti pitkä rautapiikki.
Nyt hän alkoi käsittää, etteivät kaikki asiat olleet oikealla kannalla.
Mutta sittekin hän enemmän pelkäsi veneensä kuin oman henkensä menettämistä.
Sinä tammikuunaamuna, jolloin hän lähti kalaretkelle, kaksi miestä mukanaan, kuuli hän lahdensuussa olevalta luodolta äänen huutavan pimeästä. Ivallisesti se ilkkui:
»Kun saat viisihankaisen, niin varo itseäsi, Eljas!»
Kesti kuitenkin monta vuotta, ennenkuin Eljas sai sellaisen itselleen hankituksi, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin jo kahdeksannellatoista.
Sinä syksynä lähti Eljas koko perheineen Raneniin vaihtaakseen veneensä viisihankaiseen. Kotiin jäi vain vastikään rippikoulun käynyt lappalaistyttö, jonka he olivat ottaneet luokseen muutamia vuosia sitte.
Siellä oli myytävänä pienehkö viisihankainen vene, juuri sellainen, jota hän oli ajatellut, ja sen oli seudun paras veneenrakentaja vasta samana syksynä saanut valmiiksi ja tervatuksi. Siihen hän vaihtoi oman veneensä maksaen välirahoja.
Eljas hankkiutui nyt kotimatkalle, mutta kävi kuitenkin ensin kauppapuodissa varustamassa itsensä sekä perheensä joulua varten, ostaen muun muassa pienen viinalekkerinkin.
Tyytyväisinä kauppoihinsa ottivat sekä Eljas että hänen vaimonsa ehkä jonkun ryypyn liiaksi ja Bernt sai hänkin osansa.
Sitte he läksivät uudella veneellään purjehtimaan kotia päin.
Muuta painolastia ei veneessä ollut kuin hän itse, muija ja lapset sekä joulua varten hankitut tavarat.
Bernt istui mastonjuuressa, vaimo lähinnä seuraavan pojan auttamana piteli purjeen laskuköyttä ja Eljas itse piti perää, kun taas molemmat nuoremmat, kahdentoista ja neljäntoista vuotiaat pojat hoitelivat vuoron perään auskaria.
Heillä oli kahdeksan peninkulmaa avomerta kuljettavana, ja ulapalle tultuaan he kyllä huomasivat saavansa nyt jo ensimäisellä matkalla koettaa veneensä kelpoisuutta. Tuuli yltyi vähitellen myrskyksi, ja kovassa aallokossa alkoivat vaahtoiset harjat taittua.
Nyt sai Eljas nähdä mikä vene hänellä oikeastaan oli; se selviytyi kuohuissa kuin merilintu, ottamatta vähääkään vettä, ja siitä hän päätteli, ettei hänen tarvinnut vähentää purjetta, mikä tavallisessa viisihankaisessa olisi ollut aivan välttämätöntä tällaisessa myrskyssä.
Päivemmällä hän näki vähän matkan päässä merellä toisen veneen miehistöineen, jolla oli neljä reiviä ulkona, kuten hänelläkin.
Se kulki samaa suuntaa kuin hänenkin veneensä, ja hän ihmetteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut.
Se näytti tahtovan purjehtia kilpaa hänen kanssaan, ja sen huomattuaan
Eljas ei voinut olla lisäämättä viimeistäkin reiviä.
Nyt kiidettiin nuolen nopeudella eteenpäin ohi niemien, saarien ja luotojen, niin ettei Eljas mielestään koskaan ennen ollut moisella uljaalla purjehdusmatkalla ollut, ja vene osoittautuikin nyt maineensa mukaan parhaaksi veneeksi koko Ranenissa.
Meri oli sillä välin kiihtymistään kiihtynyt, ja pari mahtavaa aaltoa oli jo huuhtonut veneen yli. Ne syöksyivät sisään keulanpuolelta, missä Bernt istui, ja vyöryivät ulos tuulen alapuolelta veneen perältä.
Hämärän tultua tuo toinen alus oli pysytellyt ihan heidän veneensä rinnalla, ja he olivat jo niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet heittää auskarin toisesta veneestä toiseen.
Täten purjehtivat he rinnan, aaltojen yhä kasvaessa mitä pitemmältä ilta kului.
Reiviä olisi oikeastaan ollut otettava sisään, mutta Eljas ei mielellään tahtonut kilpailussa antaa perään, vaan koetti jättää reivaamisen niin kauan kuin suinkin, nähdäkseen mitä aiottiin tehdä toisessa veneessä, jossa tällainen toimenpide oli yhtä välttämätön kuin heilläkin.
Vähän väliä kulki viinalekkeri miehestä mieheen, sillä jokaisen oli suojeltava itseään sekä kylmää että märkää vastaan.
Merenhohde, joka kimalteli mustilla aalloilla Eljaksen veneen vierellä, välkkyi vieläkin voimakkaampana vaahtoreunaisilla laineilla tuon toisen aluksen ympärillä, joka ikäänkuin merta kyntäen vieritteli tulikuohuja molemmille sivuilleen.
Kirkkaassa fosforivalossa hän saattoi erottaa köydenpäät toisessa veneessä. Hän näki myöskin selvästi laivamiehet, sadelakit päässään, mutta koska heidän veneensä tuulenpuoli oli häntä lähinnä, joutuivat he kaikki selin häneen, ja syvälle kallistuvan aluksen korkea reilinki esti häntä sitä paitsi näkemästä heitä.
Äkkiä syöksyi jättiläis-aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli nähnyt välkähtelevän pimeässä, yli keulan, missä Bernt istui. Se sai veneen silmänräpäykseksi aivan kuin paikalleen seisahtumaan, koko runko jytisi ja huojui sen painosta, ja sitten se taas vyöryi ulos peränpuolelta, kun vene, oltuaan hetken miltei kumossa, taas suoristui ja sai vauhtia.
Sillä välin hän oli kuulevinaan tärisyttävän karjaisun toisesta veneestä.
Mutta vaaran mentyä ohi huudahti vaimo, joka piteli kuuttia, sydäntä vihlovalla äänellä: »Herra Jumala, Eljas, tuo aalto vei Martan ja Nilsin mukanaan.»
Nämä olivat heidän nuorimmat lapsensa, toinen yhdeksän, toinen seitsemän vanha. He olivat istuneet keulanpuolella Berntin vieressä. Eljas vastasi vain:
»Älä päästä kuuttia, Kaarina, tai menetät vielä useampia.»
Nyt ei auttanut muu kuin reivaaminen, ja sen tehtyään huomasi Eljas viisaimmaksi ottaa vieläkin yhden reivin, sillä myrsky raivosi yhä kovemmin; mutta jotta vene voisi väistää yhä korkeammaksi kasvavia aaltoja hän ei kuitenkaan voinut purjetta vähentää enemmän kuin mitä oli ihan välttämätöntä.
Kävi kuitenkin niin, että purjepalasta oli vieläkin vähennettävä. Meri pyrskyi heitä vasten silmiä, ja Berntin sekä seuraavan veljen Antonin, jotka tähän asti olivat auttaneet äitiä kuutin hoidossa, täytyi nyt pitää kiinni puomista, mihin keinoon on turvauduttava silloin, kun vene ei enään kestä pienintäkään purjetta.
Vierusvene, joka hetken oli ollut näkymättömissä, sukelsi taas aalloista
Eljaksen veneen viereen, vähennetyin purjein kuten tämäkin.
Mutta hän ei enää voinut oikein sietää sen veneen miehistöä.
Ne kaksi, jotka seisoivat puomin ääressä ja joiden kalpeita kasvoja hän vilahdukselta näki öljylakkien alta, näyttivät hänestä kuohujen kummallisessa valossa enemmän haamuilta kuin ihmisiltä, eivätkä ne puhuneet sanaakaan.
Vähän matkan päässä veneestään huomasi Eljas tuulenpuolella taaskin uuden hyökyaallon korkean valkoisen harjan, joka vyöryen syöksyi esiin pimeästä, ja hän varustautui ajoissa sitä vastaanottamaan.
Vene käännettiin keula vinosti sitä vastaan ja purjetta lisättiin mikäli mahdollista, jotta vene pysyisi vauhdissa ja siten väistäisi aaltoja.
Kohisten kuin koski syöksyi hyökylaine veneeseen, joka taasen hetkisen näytti olevan kumossa; mutta kun se uudelleen nousi, ei vaimo enää istunut laskuköyttä pitämässä eikä Anton seisonut puomin ääressä — aalto oli heidät molemmat pyyhkäissyt.
Tälläkin kertaa oli Eljas kuulevinaan saman kauhean karjunnan ilmassa; mutta samalla erotti hän selvästi vaimonsa äänen, joka tuskissaan huusi hänen nimeään.
Kun hän ymmärsi, että meri oli vienyt hänet, hän vain virkkoi:
»Jeesuksen nimeen».
Hänen olisi tehnyt mieli seurata vaimoaan, mutta samalla hän tunsi, että hänen oli pelastettava mitä vielä lastista oli jälellä, Bernt ja molemmat toiset, kahdentoista ja neljäntoista vanhat poikansa, jotka vähän aikaa olivat hoitaneet auskaria, mutta nyt istuivat perässä hänen takanaan.
Berntin oli nyt yksin pidettävä puomista, ja hän ja isä auttoivat toisiaan minkä voivat.
Peräsintä Eljas ei uskaltanut hellittää; hän puristi sitä lujasti rautaisella kourallaan, joka jo aikoja sitte ponnistuksesta oli käynyt tunnottomaksi.
Tuokion kuluttua vierusvene taas sukelsi aalloista; se oli kuten äskenkin hetken ollut kadoksissa.
Nyt hän saattoikin paremmin nähdä rotevan miehen, joka istui perässä kuten hän itse. Miehen kääntyessä pisti selästä niskan alapuolelta esiin korttelinpituinen rautapiikki, jonka Eljas heti tunsi.
Mutta samassa hänelle myöskin oli selvinnyt kaksi asiaa: ensiksi, että itse meritursas se oli, joka veneenpuoliskossaan tuossa hänen rinnallaan purjehti johtaakseen hänet turmioon, ja toiseksi, että kyllä nyt oli niin sallittu, että tämä oli hänen viimeinen matkansa.
Sillä ken merellä ollessaan näkee meritursaan, hän on kuoleman oma.
Eljas ei puhunut tästä mitään pojilleen, jottei heidän mielensä lannistuisi, mutta hiljaisuudessa hän uskoi sielunsa Herralle.
Viimeisten tuntien kuluessa hänen oli myrskyn tähden täytynyt laskea alemmaksi. Nyt nousi sitäpaitsi lumipyry, ja hän ymmärsi saavansa odottaa aina aamuun asti ennenkuin näkisi maata.
Täten purjehdittiin yhä eteenpäin.
Vähän väliä perässä istuvat pojat valittelivat palelevansa, mutta sille nyt, aaltojen yhä huuhdellessa venettä ei voinut mitään, ja Eljas oli sitäpaitsi vaipunut muihin ajatuksiin.
Hänessä oli herännyt sanomaton kostonhalu, ja ellei hänellä olisi ollut nuo kolme poikaa pelastettavina, hän varmaan olisi äkkinäisellä käännöksellä koettanut upottaa tuon kirotun veneen, joka yhä ikäänkuin pilkalla pysyttelihe hänen vierellään ja jonka pahan aikomuksen hän nyt hyvinkin käsitti.
Jos rautapiikki kerran ennen oli voinut haavoittaa hirviötä, niin kai nytkin puukko tai rautakoukku siihen pystyisi; ja hän tunsi tahtovansa ilolla menettää henkensä, jos vain saisi antaa oikein tuhoavan iskun sille, joka oli riistänyt häneltä hänen rakkaimpansa tässä maailmassa eikä siihenkään vielä tyytynyt.
Kolmen, neljän aikaan yöllä huomasivat purjehtijat taasen pimeästä niin korkean vaahtopäisen hyökylaineen syöksyvän, että Eljas ensin luuli heidän joutuneen rantatyrskyjen keskelle.
Mutta pian hän huomasikin, että se taas oli jättiläisaalto.
Samassa oli hän selvästi kuulevinaan jonkun toisesta veneestä ilkkuen huutavan:
»Nyt viisihankainen kaatuu, Eljas!»
Aavistaen turmion tulevan virkkoi Eljas ääneen: »Jeesuksen nimeen» ja käski sitte poikiaan veneen kaatuessa kaikin voimin pitämään kiinni vaulovitsoista eikä hellittämään ennenkuin vene taas oli noussut aalloille.
Hän käski vanhemman pojan istumaan Berntin viereen, itse hän piteli nuorempaa vierellään, silittelipä kerran salaa hänen poskeaan ja katsoi, että hän piti lujasti kiinni vaulosta.
Vene ihan hautaantui kuohuihin, nousi sitte hitaasti keula edellä ja kaatui.
Kun se taas uudelleen köli ylöspäin kohosi aalloille, kelluivat Eljas, Bernt ja kaksitoistavuotias Martti vedessä pidellen kiinni vaulavitsoista. Kolmas veljeksistä oli jäänyt aaltoihin.
Nyt oli ensiksi saatava vantit toiselta puolen katkaistuiksi, niin ettei masto lyödä jyskyttäisi veneen alla, vaan pääsisi kohoamaan sen sivulle, ja sitten kapuiltava ylös heilahtelevalle veneelle ja lyötävä tappi sisään päästääkseen ilmaa virtaamaan ulos, niin että vene painuisi syvemmälle veteen ja siten paremmin pysyisi alallaan.
Kovien ponnistusten jälkeen tämä Eljakselle vihdoin onnistuikin, ja päästyään ensin itse veneen kölille hän auttoi toisetkin sinne.
Siinä he nyt istuivat pitkänä pimeänä talviyönä, polvet ja kädet kouristuksentapaisesti puristettuina vasten köliä, jota aallot kerta toisensa perästä huuhtoivat.
Jo parin tunnin kuluttua kuoli Martti uupumuksesta ja liukui alas mereen; isä oli koko ajan voimansa mukaan tukenut häntä.
He olivat kyllä useita kertoja koettaneet huutaa apua, mutta jättivät sen siihen huomattuaan, ettei siitä mitään hyötyä ollut.
Kyyköttäessään siinä sitte kahden kölillä sanoi Eljas Berntille uskovansa, että hänkin tulisi seuraamaan äitiä, mutta että hän varmasti toivoi Berntin pelastuvan, jos tämä vain jaksaisi kestää kuin mies.
Sitte hän kertoi pojalleen meritursaasta, jota hän kerran oli pistänyt niskaan rautapiikkisellä atraimella ja kuinka tämä nyt kosti hänelle eikä hellittänyt, ennenkuin asia oli kuitattu.
Yhdeksän tienoissa aamulla alkoi päivä hämärästi sarastaa.
Silloin Eljas ojensi Berntille hopeakellonsa vitjoineen, jotka hänen oli täytynyt katkaista saadakseen kellon irti takkien alta.
Hän pysyi siinä vielä hetken, mutta päivän valjetessa huomasi Bernt, että isän kasvot olivat kuolonkalpeat, tukka oli monesta kohdin jakautunut, kuten kuoleman edellä usein käy, ja käsistä oli nahka hankaantunut pois hänen pitäessään kiinni kölistä.
Poika ymmärsi nyt, että isän loppu läheni ja koetti minkä merenkäynniltä saattoi päästä häntä lähemmäs tukeakseen häntä. Mutta kun Eljas tämän huomasi, sanoi hän: »Pidä vain lujasti kiinni, Bernt, Jeesuksen nimessä menen minä äidin luokse», ja näin sanoen hän heittäytyi taaksepäin aaltoihin.
Kun meri on saanut saaliinsa, se, kuten jokainen haaksirikossa ollut tietää, vähäksi aikaa tyyntyy.
Berntin oli nyt helpompi pysyä kölillä, ja päivä toi toivoa mukanaan.
Myrsky alkoi tyyntyä, ja päivän täydelleen valjetessa hän luuli tuntevansa seudut ympärillään ja huomasikin olevansa kotirantansa, Kvalholman edustalla.
Hän alkoi taasen huutaa apua, mutta parhaan toivonsa perusti hän kuitenkin virtaan, jonka hän tiesi vievän maihin erään aaltoja murtavan niemen kohdalta, missä siten oli tyven vesi. Vene ajelehtikin yhä lähemmäs rantaa, ja lopulta hän oli jo niin lähellä saarta, että sivulla uiva masto aaltojen noustessa ja laskiessa hankautui edestakaisin kalliota vasten.
Niin kangistuneet kun hänen jäsenensä istumisesta ja ponnistelemisesta olivatkin, hän kuitenkin suurella vaivalla pääsi pelastumaan rannalle, missä hän sai maston vedetyksi maalle ja veneen kiinnitetyksi.
Lappalaistyttö, joka yksin oleskeli talossa, oli parin tunnin aikana ollut kuulevinaan hätähuutoja, ja kun ne yhä jatkuivat nousi hän kalliolle katsomaan, mikä siellä oli.
Siinä hän näki Berntin rannalla ja ylösalasin kääntyneen veneen lyömässä edes takaisin kalliota vastaan. Hän juoksi heti venerantaan, työnsi vesille vanhan soutoveneen ja souti sen pitkin rantaa saaren ympäri Berntin avuksi.
Bernt makasi sitte tytön hoidonalaisena sairaana koko talven, eikä hän sinä vuonna voinut ottaa osaa kalastukseen.
Ihmisten mielestä hän myös tämän jälkeen oli hiukan omituinen.
Merelle hän ei koskaan enään halunnut, hän oli saanut siitä kyllikseen.
Hän meni naimisiin lappalaistytön kanssa ja muutti Malangeniin, missä hän sai maatilkun viljelläkseen ja nyt elää ja menestyy hyvin.
Neljäs luku.
MENNINKÄISSAARILLA.
Oli kesä. Susanna ja minä kävimme seitsemättätoista; oli päätetty, että me sinä syksynä pääsisimme ripille.
Juuri samana vuonna joutui isäni tuohon epätasaiseen riitaan paikkakunnan mahtavien — m. m. voudin ja papin — kanssa siitä, tulisiko meidän kauppapaikasta rannikkohöyrylaivan vakituinen pysähdyspaikka. Tästä kysymyksestä riippui isäni koko vastainen menestys, ja tämä riita, jota muuten mielenkiinnolla seurattiin koko piirikunnassa, oli vähitellen alkanut käydä hyvinkin katkeraksi.
Etupäässä tämän asian johdosta tuli vouti sinä kesänä käymään papin luokse, jolla yleensä oli sangen suuri vaikutusvalta näillä seuduin.
Ulkonaisesti eivät papin ja isän välit silloin vielä olleet rikkoutuneet, ja osoittaakseen tämän asianlaidan muillekin, kutsui pappi näihin aikoihin isääni pari kertaa pappilassa käymään.
Seurauksena tästä taas oli, että meitä, isääni ja minua eräänä kesäpäivänä kutsuttiin ottamaan osaa veneretkeen puolentoista peninkulman päässä oleville Menninkäissaarille.
Aikomuksena oli siellä ensin vähän aikaa kalastella ja sitte käydä viiliä syömässä Gunnarintalossa, joka vuokratilana kuului pappilaan.
Siinä oli aina jotakin juhlallista, kun papin valkoinen perhevene neljän miehen soutamana läksi ulos lahdesta, ja tavallisesti oli silloin rannalle kokoontunut joukko katselijoita. Sinä päivänä seisoi isäkin kaukoputkineen talonsa portailla. Hän oli itse kohteliaasti kieltäytynyt, mutta jottei isäntäväki loukkaantuisi, oli hän antanut minun lähteä mukaan.
Kajuutassa, jota lämmön takia pidettiin auki, istuivat papinrouva sekä voutilan pari naista, ja ulkona pappi ja vouti, kumpikin penkillään, imeskellen hopeahelaisia merenvahapiippujaan ja tuttavallisesti jutellen keskenään — he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta.
Susanna ja minä sekä tilaisuutta varten koreaksi puettu trondjemiläinen sisäpiika olimme sijoitetut avaraan keulaan.
Papinrouva tahtoi valvoa ainakin sitä osaa taloaan, jonka hän oli tuonut mukanaan sangen painavassa ruokavasussa, joka todellakin oli kuin siirrettävä ruokasäiliö. Laiha papinrouva raskaine ruokavasuineen täytti kokonaan toisen penkin, kun taas molemmat toiset naiset tärkättyine pukuineen anastivat ahtaan kajuutan koko muun tilan.
Merellä ei liikkunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja Länsivuonolla kohoili pitkiä kimaltelevia maininkeja. Se lepäsi päivänpaisteessa tyynenä kuin sankari taistelun jälkeen. Ihmeellisen kuulakkaan ilman läpi saattoi silmä yli tunturiharjanteiden nähdä kauas aivan kuin ikuiseen avaruuteen, ja siniselle merenpinnalle loihti kangastus — ylösalasin käännetty tunturi, jonka juurella näkyi talo sekä pari vettä purskuttavaa valaskalaa — esiin ihmeellisiä satunäytelmiä.
Silloin tällöin tuli meitä vastaan merilintu keinuen kimaltelevalla mainingilla, ja vanavedessä teutaroi jokunen delfiini.
Vähää ennen päivällistä saavuimme Menninkäissaarille ja rupesimme heti kalastelemaan tyynessä vedessä. Ruokavasusta huolimatta oli näet päätetty, että meidän ensin oli itse hankittava itsellemme päivällinen.
Saarien ulkorannalla pauhasivat mainingit tyynenä kesäpäivänä muodostaen valkoisia vaahtoharjaisia hyökyaaltoja ja paeten taasen sylimäärin ulapalle joka kerta kun meri veti syviä, säännöllisiä henkäyksiään.
Vilkkaana kuten aina kumartui Susanna veneenlaidan yli, niin että kiharat melkein koskettelivat hänen omaa kuvaansa vedessä, katsellakseen kirkkaassa vedessä viidentoista, vieläpä kahdenkymmenenkin sylen syvyydellä uiskentelevia kaloja, jotka vaaleanvihreätä pohjaa vasten luikkivat läpi kaislikon ja parvissa kokoontuivat kaksinkertaisilla koukuilla varustettujen siimojen ympäri, joilla vanhemmat joukostamme usein saivat kaksikin kalaa kerrallaan.
Innoissaan kutsui hän minua umpisokeaksi joka kerta kun en nähnyt juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja olinhan minä kyllä likinäköinenkin, mutta yhtä varma on, että Susannan pieninkin liike kiinnitti minun mieltäni enemmän kuin kaiken maailman kalat.
Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkea perhevene keinui aivan kuin ilmassa riippuen, oman kuvansa yläpuolella. Gunnarintalokin oli aivan kuin veteen upotettu, alapuolella peltotilkku ja yläpuolella sekä ympärillä koivikkoa. Päivän helteestä ihan kosteaksi käyneen ilman täytti niin voimakas lehväntuoksu, että sentapaista täällä etelämpänä tapaa ainoastaan sateen jälkeen.
Vajaassa tunnissa oli meillä sankko täynnä kalaa, ja kun se riitti keitoksi, niin laskimme maihin.
Ruohikolle talon edustalle oli papinrouva sillä aikaa antanut kantaa pöydän, jolle oli levitetty hieno damastiliina ja kannettu useita viilipyttyjä. Marjapuuroakin oli keitetty ja pöydälle oli kannettu ruokavasusta herkkuja niin paljon kuin siihen mahtui.
Viini ja muut väkevät ruuat panivat voudin pään lopulta vähän pyörälle. Papinrouvan suureksi kauhuksi hän kertoi, että pappi, niin ankarana ja harmaatukkaisena kuin hän siinä nyt istuikin, nuorena oli ollut hyvinkin iloinen vekkuli ja että he molemmat yhdessä olivat keksineet monta hullua kepposta.
Kun hän huomasi puhuneensa liikoja, esitti hän asiaa parantaakseen vakavan maljan, toivoen koko piirin puolesta, että pappi voittaisi vehkeilevän naapurinsa kaikki juonittelut — tässä keskeytti hän puheensa huomatessaan papin luovan merkitsevän katseen minuun, joka istuin pöydän päässä — ja lopetti sitte muutamalla tyhjällä sanalla, joiden oli tarkoitus lieventää hänen puheensa kokonaisvaikutusta.
Tunsin miten kylmä hiki nousi otsalleni ja olin varmaankin kuolemankalpea.
Isäni tähden arvelin olevan parasta, etten ollut asiasta tietävinänikään, mutta ruoka tarttui kurkkuuni, niin etten enää jaksanut nielaista palaakaan.
Vilkaisin Susannaan; hän oli hehkuvan punainen.
Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin jokainen varmaan itsekseen mietti tapahtumaa, kunnes kesäpäivän väsymys valtasi mielet ja pappi ja vouti, jotka molemmat olivat tottuneet pieneen päivällisuneen, ehdottivat tunnin lepoa, jolloin jokaisen oli etsittävä itselleen varjoisa lepopaikka.
Sen jälkeen, mitä pöydässä oli tapahtunut, tunsin itseni kovin onnettomaksi. Seurassa oli ilmennyt niin loukkaava käsitys isästäni, että yhdessäolo heidän kanssaan oli minulle suuri kidutus.
Vähän matkan päässä talosta vietti mäkirinne alas kapeaan, pieneen laaksoon, jonka molemmin puolin kohosivat koivua ja pajua kasvavat harjut, ja sen läpi kiemurteli piikivien lomitse peilikirkas kimmeltävä pieni puro, jossa silloin tällöin välähti joku taimen.
Toisten nukkuessa minä läksin kävelemään puroa pitkin ja heittäydyin maahan yksinäisyydessä hautoakseni suruani.
En tiedä miten kauan olin siinä maannut, mutta kun katsahdin ylös, näin
Susannan syvästi liikutettuna istuvan vierelläni.
Hänen mielestään he olivat olleet kovin pahoja minulle, hän sanoi, ja kerta toisensa jälkeen hän sitte mitään puhumatta pyyhkäsi hiukset otsaltani, aivan kuin hän ei olisi voinut nähdä minun olevan suruissani.
Tuossa pienessä kätösessä oli lämpöä, ja hänen itkun kanssa taistelevissa kasvoissaan oli ilme, jota minun rakkautta janoava mieleni ei voinut vastustaa.
En tiedä miten kävi, mutta muistan, että seisoin siinä painaen häntä lujasti rinnoilleni, poski hänen poskeaan vastaan ja rukoillen häntä pitämään minusta vain hiukkasen, niin pitäisin minä hänestä niin sanomattomasti koko elämäni ajan.
Muistan myöskin hänen vastanneen tähän myöntävästi ja että me molemmat siinä itkimme.
Hetken perästä seisoimme taas hymyillen käsi kädessä katsellen toisiamme.
Samassa syntyi meissä molemmissa uusi ajatus: että me siis nyt olimme kihloissa.
Susanna oli ensimäinen, joka tästä huomautti ja lisäsi, luoden uskolliset syvät sinisilmänsä vakuuttavasti minuun, että tästälähin minun aina oli muistettava, että hän piti minusta, olivatpa toiset minulle sitte miten pahoja tahansa.
Kuulimme toisten huutelevan meitä ja — mikä ei koskaan olisi aikaisemmin samana päivänä päähämme juolahtanutkaan — Susanna kiiruhti yksin vähän matkaa edeltäpäin, niin että kumpikin meistä erikseen saapui seuramme luo.
Aurinko loisti jo korkealla taivaalla, kun seuraavan päivän aamupuolella Kainulais-Anna, kuten hänen oli tapana lapsuudestani asti, ravisti minut hereille kertoen, että isäni aikasin aamulla oli matkustanut Tromssaan. Hän oli ennen lähtöään käynyt huoneessani ja takaisin tultuaan sanonut minusta, että »poikaparka hymyili unessaan ja oli niin onnellisen näköinen.»
Hyvin harvoin tapahtui, että sain isältä osakseni jonkun ystävällisen sanan, ja siksi nämä sanat jäivätkin mieleeni.
Tuo edellämainittu höyrylaivariita painoi raskaasti isäni mieltä; hän tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa: saada asian sanomalehdissä perinpohjin pohdituksi, ja tätä varten hän lähti Tromssaan kääntyäkseen henkilökohtaisesti jonkun lakimiehen puoleen.
Näistä talon asioista minä en kuitenkaan mitään tiennyt
Viides luku.
RIPILLEPÄÄSY.
Tällä kannalla olivat asiat vanhempaimme välillä, kun Susanna ja minä syksyllä pääsimme ripille.
Koska minut liian myöhään oli ilmoitettu rippikouluun, määrättiin että minä, paitsi yhteisissä kuulusteluissa maanantaisin kirkossa, kävisin myöskin perjantaisin pappilassa yksityisesti lukemassa.
Omalla lyhyellä tavallaan piti isäni minulle ennen pappilaan menoani pienen puheen, jolloin hän sanoi toivovansa, etten tuottaisi hänelle häpeätä papin edessä.
Tuo opetus ylhäällä papin lukuhuoneessa oli minulle jotakin aivan uutta ja vaikutti suuresti henkiseen kehitykseeni. Kookas, harmaapäinen mies leveine, tarmokkaine kasvoineen, paksut hopeakehyksiset silmälasit työnnettyinä otsalle tuuheitten kulmakarvojen yläpuolelle, istui sohvassa, iso merenvahapiippu suussaan ja selitti asioita minulle, joka juhlavaatteisiin puettuna tarkasti kuunnellen istuin häntä vastapäätä pöydän toisessa päässä.
Minulle kävi vähitellen yhä selvemmäksi, että papin täytyi olla läpeensä rehellinen ja totuutta rakastava mies, mutta samalla kova ja ankara; sillä hän puhui alituiseen velvollisuuksista, sanoen, ettei armo suinkaan ole annettu meille siksi, että pääsisimme velvollisuuksista vapaiksi.
Joskus hän myöskin saattoi ruveta selittämään asioita, jotka tuskin kaikki olivat minulle tarkoitetut; hän yritti silloin tavallisesti kumota kaikenlaisia epäilyksiä uskonasioissa erittäinkin mitä tuli ihmeisiin, jotka hän mielellään selitti luonnonmukaisesti. Hän saattoi tällöin osoittaa erinomaista kekseliäisyyttä sommitteluissaan, ja usein luulin huomaavinani hänen tarmokkaissa kasvojenpiirteissään sellaista, jota olin nähnyt Susannankin luonteessa.
Pienet, sirot kätensä ja hienon, sopusuhtaisen vartalonsa oli Susanna, nähtävästi perinyt isältään sekä sen lisäksi tuon omituisen päänheiton milloin hän tahtoi antaa sanoilleen tavallista enemmän pontta. Mutta Susannan luonteessa oli samalla jotain lämmintä, melkeinpä tulista, sellaista, jolle isän silmissä ilmenevä kirkas, kylmän järkevä katse oli vallan vieras.
Pappi kiitti minun ajatuskykyäni, mutta usein hän suuresti nöyrrytti minua väittämällä, että minun oli tapana karttaen luoda katseeni maahan, mistä tavasta minun välttämättömästi oli luovuttava. Epäilemättä hän luuli minun olevan ylenmäärin ujon tai myöskin kärsivän isäni ja hänen välisestä suhteesta.
Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hänen jääkylmät tai harmaan terävät silmänsä lakkaamatta tuijottivat minuun, aivan kuin niiden katse olisi tunkeutunut ihan lävitseni jaoitellen minut kappaleiksi kuin apelsiinin, lopuksi kaivaen esiin Susannan ja minun välisen salaisuudenkin.
Tunsin itseni kavaltajaksi, joka petin hänen luottamuksensa, ja kuvittelin tuskissani, miten hän kerran, saatuaan tietää kaiken, ajattelisi minusta, joka keskellä ripillepääsyvalmistuksiani olin voinut istua hänen edessään valheellisena ja röyhkeänä.
Sitä paitsi alkoi minulle katkismusta lukiessani käydä yhä selvemmäksi, että Susannan ja minun suhteessamme oli jotakin kieroa, niin kauan kuin salasimme sitä hänen vanhemmiltaan; ja kuitenkin aijoin nyt, tämä ilmeinen synti sydämmelläni, kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin polvistua Jumalan armopöydän ääreen.
Nämä omantunnon epäilykset seurasivat minua kotonakin ollessani ja kävivät minulle lopulta todelliseksi kidutukseksi. Kaikki synnit — niin olin lukenut katkismuksesta — voidaan anteeksi antaa, paitsi syntiä Pyhää Henkeä vastaan.
Mitä enemmän mielikuvitukseni hautoi tätä salaperäistä rikosta, joka oli ulkopuolella taivaan armoa ja jota Jumala siis ei voinut anteeksi antaa, sitä voimakkaammaksi kasvoi minussa kauhistuttava pelko siitä, että se synti, johon nyt ehdoin tahdoin ja kylmäverisen harkinnan jälkeen olin antautua, kuului ehkä juuri tällaisiin anteeksiantamattomiin.
Epäilykseni koski erittäinkin pyhää ehtoollista, jonka siten empimättä ja tahallani häpäisisin peittääkseni petokseni sitä miestä kohtaan, joka sen minulle tarjosi.
Turhaan koetin vapautua näistä ajatuksista tai ainakin lykätä ne syrjään ripillepääsyn edelliseen päivään.
Mieleni kävi päivä päivältä yhä tuskallisemmaksi; ja kiihoittunut mielikuvitukseni loi eteeni kuvia, jotka eivät enää olleet tahtoni alaisia, vaan syöksivät minut helvetinpelon kaikkiin mahdollisiin kauhistuksiin.
En uskaltanut yrittääkään puhua näistä asioista Susannalle, vaikka se olisikin mieltäni rauhoittanut; sillä niin kauan kun hän ei tiennyt, että se mikä nyt oli täyttymässä, oli syntiä, hän ei myöskään ollut osallinen siihen, ja mieluimmin kannoin taakkaani yksin kuin syöksin hänetkin syntiin.
Jos viime hetkessä ilmaisisin kaikki ankaralle papille, niin — puhumattakaan siitä sietämättömästä häpeästä, jonka tällaisen lasten välisen kihlauksen ilmaiseminen meille molemmille tuottaisi — olisi seurauksena siitä vain se, että kadottaisin Susannan, ja siihen en uskaltanut tehdä itseäni syypääksi ilman hänen suostumustaan. Koko asia muodostui minulle siten vähitellen mahdottomuuksien ympyräksi, josta ulospääsy oli suljettu ja pelastus mahdoton.
Kahtena viimeisenä maanantaina, jolloin olimme kirkossa papin kuulusteltavina, katsoin usein vakavasti Susannaan. Hän seisoi siinä terveenä, hymyilevänä ja tarkkaamattomana; hän ei mitään aavistanut eikä siis voinut minua auttaa.