Realisti taas maalaa lapsuusmaailman ja ihmiset yleensä sellaisina kuin hän ne huomaa. Jos hän esittää leikkivää lapsiparvea tai kansankokousta kadulla, antaa hän kauniille ja rumalle kaikissa niiden asteissa sen osan, joka niillä todellisuudessa hänen mielestään näyttää olevan. Tämä onkin oikea menettely, ja realismi täyttää täten toisen taiteelle asetettavista vaatimuksista, kun taas oikea idealismi, joka tarvitsee realismia rinnallaan, täyttää toisen.
Otaksukaamme, että on esitettävä taistelu tai kahakka, esim. Suomen viime sodasta. Naturalisti, jos hän on johdonmukainen, kieltäytyy tähän tehtävään ryhtymästä — eihän hän ole nähnyt, kuinka kaikki tapahtui, ja n.s. todellisuusvaatimuksen perusteella hän hylkää historiaan tai menneisyyteen kuuluvan maalaamisen.
Realisti lähtee Suomeen, jos hän ei ennestään asu siellä. Hän toimittaa niin, että joutuu näkemään suomalaisia pataljoonia, hän jäljentää näiden miehistä niin monet kasvot kuin tarvitsee, etenkin sellaisia, joilla hänestä on erikoisesti suomalainen luonne, varmana siitä, ettei nykyinen suomalainen tyyppi saata paljoakaan erota suomalaisesta tyypistä v:lta 1809, ja että jos senaikuiset vanhat soturit nousisivat haudoistaan, tuntisivat he maalauksessa omat, toveriensa ja lapsiensa oleelliset piirteet. Samoin hän menettelee esitettäviin venäläisiin nähden. Hän jäljentää eläviä kasakoita ja muita Venäjän tsaarin alamaisia. Hän hankkii museoista, vaatevarastoista, senaikuisista piirroksista ja kuvauksista mitä tarkimmat tiedot silloin käytetyistä ruotsalaisista, suomalaisista ja venäläisistä univormuista ja aseista. Hän maalaa taisteluihin osaaottaneiden upseerien kuvia, jos vain heistä on olemassa muotokuvia. Hän lukee kaikki käsillä olevat kertomukset taistelun kulusta, laatii luonnoksia taistelutanteresta ja sen ympäristöstä. Jos taistelun mainitaan sattuneen kirkkaana tai pimeänä päivänä määrättynä vuodenaikana, antaa hän luonnolle taulussaan sen tunnelman, jota silloinen vuodenaika ja sää vaativat. Hyvin tietäen, ettei kaikkia vaatimuksia vieläkään ole täytetty, hän ponnistelee antaakseen sotilaiden kasvoille ne sieluntunnelmatkin, joiden hän otaksuu tai tietää soveltuvan sielullisiin ilmiöihin taistelun aikana.
Tämä on realistin menettelytapa ja täsmälleen samanlainen on oikean idealistinkin, sillä oikea idealisti on, kun on esitettävä nykyään esillä olevaa todellista tai mahdollisuuden mukaan kuvattava todellista entistä, ensi sijassa realisti, toisessa idealisti. Mutta mahdollista ja todenmukaista on, että idealisti käsittelee taivasta, valoja, varjoja ja värejä hiukan toisin kuin realisti, että hän sisällyttää niihin jotakin itse sodan luonteesta: että hän antaa maisemalle tunnelman, jossa piilee jotakin kohtalokastapa draamallista. Edelleen on luultavaa, ettei hän tyydy ainoastaan jäljentämään suomalaisista ja venäläisistä sotilaista tekemiään luonnoksia. Luonteensa laadun mukaan hän koettaa löytää niissä tyypillistä, menetellä niinkuin Rafael, maalatessaan Fornarinansa, joka ei ollut suoraan todellisuudesta otettu nainen, vaan hänen tyypillisyyteen taipuvan tunteensa luoma mielikuva, johon naisellinen kauneus on monesta eri henkilöstä yhdistettynä saanut antaa aineksia. Jos asian laita on näin, antaa hän joillekin etualalla ja pääryhmässä oleville suomalaisille sotureille tyypillisemmät rotupiirteet kuin mitä kopioiduissa kasvoissa ehkä ilmenee, ja näihin tyypillisiin piirteihin hän panee jotakin, mikä vastaa runoilijan käsitystä siitä, minkä näköisiä he ovat olleet, tai vielä elossa olevien vanhojen soturien aikaeron epäilemättä ihannoimia kuvitelmia entisten tovereittensa ulkonäöstä ja esiintymisestä taistelun aikana.
Ihannoimisen olemus on näet siinä, että taiteilija luontoa tutkiessaan ja jäljitellessään tuntee siinä esiintyvän lajikuvia, tyyppejä, joita vain poikkeuksittain siinä tavataan laadultaan puhtaina, koska ulkonaiset, useinkin epäsuotuisat olosuhteet, joihin yksityisten elimistöjen täytyy mukautua, tuottavat enemmän tai vähemmän surkastuneita tai epäkauniita muotoja.
Liioitelluksi, harhautuneeksi ja hylättäväksi käy ihannoiminen, jos taiteilija tuntiessaan luonnossa tyypillisyyttä, antaa sen vaikuttaa itseensä niin, että hän pyrkii karkoittamaan taideteoksestaan kaikki, mikä viittaa siihen, että elämän alusta saakka on ollut taisteltava epäsuotuisia olosuhteita vastaan, että on käyty ja käydään vieläkin olemassaolosta taistelua, joka on jättänyt arpia melkein kaikkialle luontoon. Sellainen ihannoiminen on liioiteltua ja hylättävää, jos taideteos on kuvaavinaan todellisuutta ympärillämme.
Paikallaan ja usein aivan tenhoavaa vaikutukseltaan on sama ihannoiminen, jollei se halua kuvata ulkonaista todellisuutta, vaan uskonnollisten näkyjen ja mytologisen mielikuvituksen luomia maailmoita. Mutta sillä on oikeutuksensa täysin todellisuusperäiselläkin alalla, aivan yhtä suuri oikeutus kuin tyypillisyydellä itse luonnossa, missä sitä, vaikkakin usein kätkettynä, todella on olemassa. Maisema taikka ihmisiä esittävä taulu on senvuoksi luonnonmukaisempi, jos ne antavat aavistaa näitten mallikuvien läsnäolon, kuin jos ne eivät anna. Minun on lisättävä, ettei ihannoimisen tarkoituksena ole ainoastaan antaa aavistusta olentolajien tyypeistä; silloin se pian ajautuisi karille yksitoikkoisuuden takia. Se koskee myös jokaisessa yksilössä piilevän olennaisen, tyypillisen ja luonteenomaisen aavistamista ja pyrkimystä ilmaisemaan tätä tyypillistä yksilöissä, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapautuneet häiritsevistä satunnaisuuksista.
Ihannoimisen vaarat ovat helposti huomattavissa. Helleenisen taiteen jumala- ja sankarikuvat osoittavat, että ihannoimisen voi kehittää mitä korkeimmalle yksilöllisen ja luonteenomaisen siitä vähääkään kärsimättä. Se saattaa päinvastoin saada siitä lisää selvyyttä ja määräperäisyyttä. Helleenisen kuvanveistotaiteen tarunomaiset henkilöt ovat kaikki samaa lajityyppiä: inhimillistä, joka on vapautunut olemassaolon taistelun arvista, vapautunut kaikista surkastuttavista syistä, joita todellisuudessa on niin paljon. Mutta tämä yhteinen lajityyppi ei aiheuta yksitoikkoisuutta. Jokainen näistä ihannekuvista on erikoinen yksilöjä niin perin luonteva kaikissa yksityiskohdissa, että tottuneen silmän on helppo erottaa toisistaan Eroksen ja Bacchuksen torsot, samoin Junon torso sellaisesta, joka on kuulunut Afroditelle, ja Afroditen torso Hebelle kuuluneesta. Yksilöllinen karakterisoiminen voi esiintyä kiireestä kantapäähän.
Mutta vaikka helleenien siis onnistuukin välttää ihannoimisen vaarat, niin että he hyötyivät sen ihanista eduista, näyttää taidehistoria — eikä vähimmän tänä ja edellisinä vuosisatoina — että vaaroja on olemassa päästenkin paljon vaikuttamaan. Tarvitaan luonnontutkimusta, johon on koottu monien sukupolvien kokemukset, ja monet suopeasti vaikuttavat historialliset, maantieteelliset ja eetilliset olosuhteet, jotta ihannoiva suunta taiteessa saattaisi jatkua yhtä onnellisesti kuin helleenien kesken. Nykyajan kansojen taiteilijoilla ihannoiminen on aina rajoittunut hakemaan tai esittämään tyypillistä lajissa tai eräissä ryhmissä, jollaisia ovat lapsi, nuorukainen, neito, mies, nainen j.n.e.; mutta ei esittämään tyypillistä yksilössä, varsinaisesti luonteenomaista hänessä.
Useimmat idealistiset maalarit tuntevatkin senvuoksi tuskin useampia kuin yhdet kasvot, tosin jokaista ikäkautta, jokaista säätyä, jokaista kansaa varten hiukan muunnellut, ja heidän kuvaamansa samanikäiset, -sukuiset ja -heimoiset henkilöt ovat olleet enemmän yhdennäköisiä kuin saman perheen jäsenet. Fechner huomauttaa sattuvasti, että kasvoista ja vartaloista on ihannoiville maalareille tullut samaa kuin kirjaimista kirjureille: ne kuuluvat, niin sanoaksemme, näiden maalarien käsialaan, ja heiltä saamme eräänlaista kalligrafista ihmiskirjoitusta, joka näyttää hyvältä kuten kaikki kaunokirjoitus, mutta on jokseenkin luonteetonta ja muistuttaa kirjoituskaavaa.
Ihannoiminen, joka syrjäyttää luonteenomaisesti yksilöllisen, on harhaantunutta, mutta on kuitenkin kauan ollut tavallista. Ja meidän aikanamme onkin sille vihdoinkin singottu se ankara vastalause, joka olikin tuleva.
Erittäin sietämättömäksi se käy jättäessään idealismin oikean kotimaan alueet, kun se ei pysy uskonnon, jumalaistarun, runon, symboliikan aloilla, vaan ryntää ankarimman todellisuuden tanterelle loihtiakseen siellä valheellisesti esiin täydellisyyden olotilan, joka ei ole kärsinyt mitään olemassaolon taistelussa; kun se talonpoikaishäitä kuvatessaan ei tee morsianta vain kauniiksi, sillä sellainen hän on oikeutettu olemaan ja usein onkin, vaan enkelimäiseksi, sulhasen kerubiseksi nuorukaiseksi, maalaisukot patriarkoiksi, jotka muistuttavat esi-isiä ja italialaisten renessanssimaalausten apostoleita, maalaisnaiset madonnoiksi tai ennustajattariksi Michel Angelon sibyllain tapaan, miehet sankareiksi ja lapset pieniksi enkeleiksi, kaikki luonnollisesti kansallispuvuissa. Sellainen laatukuva on samanarvoinen kuin imarteleva, röyhkeästi valehteleva muotokuva. Naturalismi maalaa todellisuuden likaiseksi, raa'aksi ja inhoittavaksi; realismi maalaa sen sellaiseksi kuin se on, mutta vähentäen sen kauneuden, joka ei heti pistä silmään; harhautunut idealismi esittää siinä valheellista kauneutta, josta kaikki luonteenomainen puuttuu ja joka lopulta käy ikäväksi ja mauttomaksi. Oikeaan suuntaan pyrkivä idealismi maalaa sen luonteenomaiseksi, todelliseksi ja niin kauniiksi kuin se saattaa olla, astumatta todenmukaisuuden tai todellisuuden rajojen yli.
Maailma saa muodon silmiemme ja sieluntilamme mukaan. Ken katselee todellisuutta ystävällisin ja kirkkain silmin, saattaa tavata kauneutta melkeinpä kaikesta, jolla ei vain ole täydellistä huonontuneen leimaa, ja idealismin asiana on todellisuuden piirissä tehostaa tuota joskus melkein salattua, vaikkakin elävää kauneutta, tehden niin totuuden hyödyksi eikä vahingoksi. Vaikkapa muoto, asento ei olisikaan kaunis, saattaa sielunilmeessä kuitenkin olla kauneutta. Kun sekin puuttuu, jää jäljelle valojen, varjojen ja värien hieno runous, joka voi levittää kuin kaukaisen paratiisin loistoa tähän maalliseen kurjuuteen ja viitata siitä pelastumisen toivoon. Todellisesti idealistinen taiteilija on olemassaolon taistelussa kamppailevan ja vertavuotavan kauneuden puolella. Hän näkee sen haavat ja arvet ja kuvaa kauneutta ja puoltaa sen oikeutta.
XIV.
KUVAAVIEN TAITEIDEN ELINEHDOT.
Onko kuvaavalla taiteella tulevaisuutta? Vai onko sen historiallinen tulevaisuus päättynyt, ja saaneeko joku jo pian tulevista vuosisadoista nähdä sen kuolevan? Tätä ovat nykyaikana täysin vakavasti kysyneet miehet, joilta varmasti ei puutu ajatuskykyä, ja jo se seikka, että sellainen kysymys on voitu tehdä ja ottaa keskustelun alaiseksi, voi olla arveluttava oire, vielä arveluttavampi kuin jos siihen vastattaisiin myöntävästi, sillä kysymystä olisi tuskin tehty, jollei taiteessa, sellaisena kuin se nyt on, olisi huomattu heikkoudentilaa; mutta vastauksen saattaa vain tulevaisuus antaa.
On n.s. positiivisia ajattelijoita, joiden mielestä taide kuuluu jo pian loppuvaan kehityskauteen ihmiskunnan historiassa, ja että se, kuten kaikki muukin aikansa elänyt, joutuu häviöön.
Vilpittömästi puhuen, sanovat nämä ymmärtäväiset miehet, on taide kuitenkin vain leikkiä ja kaikki sen luomat teokset ovat vain maun ja mielikuvituksen leluja. Lapset ja nuoriso leikkivät. Heillä leikki ei ole vain huvitusta, vaan tarvetta, joka vaatii tyydytystä. Mutta kypsä, vakava ihmiskunta tuntee kasvaneensa eroon leikistä, kuten täyskasvuinen, vakava ihminenkin. Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään; mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.
Meidän aikamme on suurteollisuuden aikakautta, joka ei pidä luontoa rakastajattarena, vaan palvelijana. Tämän voimia se käyttää hyödykseen, niin paljon kuin mahdollistaja turvaksi olemassaolon taistelussa. Koski voi näyttää taiteilijasta kauniilta. Oikeasta teollisuusmiehestä se on surkea näky, jollei kaikkia hevosvoimia, mitä sen putousvoimassa saattaa laskea olevan, ole otettu koneiden käyttöön. Päivänpaiste, joka valaisee alastomia kalliomaita, missä siitä ei ole mitään hyötyä, on voimain tuhlausta, johon tuleva aika hankkinee korjauksen auringonvoimaa käyttävillä moottoreilla.
Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia, levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi, ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sensijaan yhä paisuu.
Taide edellyttää kauneuden ihailemista. Se edellyttää myös suurta kansanluokkaa ja kaikkein mieluimmin suurta kansaa, joka rakastaa kauneutta ja pitää sitä elämän höysteenä. Helleenit olivat sellainen kansa. He panivat vähintään yhtä suurta arvoa nuorisonsa kauneuteen kuin sen tietorikkauteen. He keksivät niin sanoaksemme tieteellisen kasvatuksen, jonka tarkoituksena oli muovaella nuorten ruumiit kauniiksi taideteoksiksi, niin että joka lihas olisi sopivassa määrässä kehitetty, ja joka liike olisi viehättävä. Heidän voimistelusaleissaan kehittyi kokonainen kansa, jonka eri jäsenet kelpasivat malleiksi Feidiaalle ja Praxiteleelle. Mikäpä olisi ollut luonnollisempaa kuin että kuvanveisto kukoistaisi heidän keskuudessaan, etenkin kun kaikki tuo kauneus ilmestyi kaikkien nähtäväksi ja näkyi kevyen, plastillisesti sovitetun puvunkin läpi? Mutta kuinka on nyt asian laita?
Vain pieni osa nuorisoa saa pakollisen voimistelun avulla hiukan järjestelmällistä ruumiinliikuntoa, ja sekin on vain heikosti vaikuttavaa vastamyrkkyä pahojen tapojen pilaamaa paikoillaan istumista vastaan, joka tekee nuorukaisten ruumiit raunioiksi ja aiheuttaa sen, että nuorukaisjoukon katseleminen on melkein tuskallinen näky. Se nuoriso, joka täyttää Ranskan koulujen täyshoitolat, on erään tunnetun ranskalaisen isänmaanystävän mukaan hartiatonta, rintakehätöntä, lihaksetonta nuorisoa, jonka nähdessään aavistaa ranskalaisen rodun tuhoutumisen ja Ranskan katoamisen kansakuntien joukosta. Sellaista nuorisoa katsellessaan kuvanveistäjän täytyy laskea taltta kädestään, ja mitä maalaustaiteeseen tulee, saattaa vain epätavallisesta, huonontuneesta nauttiva naturalismi kiinnittää sellaisia kuvia kankaalle.
Renan ennustaa, että inhimillinen kauneus vähitellen katoaa. Hänen mielipiteitään kannattavat eivät tällöin niin paljon pidä silmällä n.s. korkeampia luokkia, joiden kasvuikää edustaa oppikoulujen suureksi osaksi rappeutunut nuoriso, vaan ennen kaikkea työläisluokkaa, joka rodun pystyssä pysymiseen nähden on tärkein, ja sen piirissä tuota yhä paisuvaa teollisuustyöväkeä, miehiä ja naisia, joiden elinehdot ovat sellaiset, että he pakostakin synnyttävät heikentyneitä, risatautisia ja ruumiillisesti rappeutuneita jälkeläisiä.
Kun liiallinen koneellinen työ tuhoaa n.s. alempien luokkien voiman ja terveyden, niiden kun on sen avulla pidettävä yllä ilotonta, toivotonta elämää, tuhoaa korkeammat luokat taas älyllinen kasvatus, joka ei välitä ruumiista, rasittaa liiaksi hermostoa, veltostuttaa lihaksia ja luonnottomasti laajentaa aivoja. Jo Diderot on ennustanut, minkänäköisiksi tulevaisuuden älyllisesti kehittyneet ihmiset tulevat: ne muistuttavat yhä enemmän kahden tikun varassa seisovaa kurpitsaa.
Äskettäin kuollut ranskalainen filosofi ja esteetikko Guyan on ottanut käsiteltäväksi Renanin ja Tainenkin ilmaisemat arvelut. Hän ei kiellä, että jos nykyiset olot yhä jatkuvat, jos yksipuolinen älyllinen kasvatus saa imeä elinvoiman sivistyneiden luokkien nuorisosta ja teollisuus uuvuttaa työläisluokan, niin vaipuu ihmisruumiin plastillinen kauneus yhä alemmaksi ja lopulta kokonaan katoaa, mutta hän toivoo, että kasvojen henkinen ilme tulee korvaukseksi.
Tämä ei todella ole kovinkaan lohdullista ja pessimistit huomauttavat sitäpaitsi, että tuo hienostuneen henkisyyden ilme, jota Guyan toivoo, ei ole odotettavissa, vaan pikemmin sen vastakohta. Tuolla hienostumisella tulisi olla lähteensä esteettisissä, siveellisissä ja uskonnollisissa tunnelmissa, mutta jos ihmisen plastillinen kauneus yhä enemmän katoaa, jos tulevaisuuden siveysoppi, kuten näyttää, on hyötymoraalia, puoleksi verhotun tai alastoman itsekkyyden evankeliumia; jos usko vähenee, kuten materialistisena ja positivistisena aikana onkin oletettava, jos se kansojen veljestyminen, jota vielä 1800-luvun keskivaiheilla odotettiin, näyttäytyy unelmaksi ja sensijaan syntyy kansainvälinen tulli- ja aseellinen sota, jos suhteet eri kansanluokkien välillä kehittyvät, kuten näyttää, niiden väliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, niin sellainen tulevaisuus ei ole omiaan antamaan meille Guyaun tarjoamaa korvausta hienostuneen henkisyyden ilmeenä, vaan se pikemmin liittää paisuvaan, plastillisessa suhteessa esiintyvään rumuuteen kasvonpiirteitten raa'an ja eläimellisen ilmeen.
Yhä pienemmäksi käy ulkonaisen luonnonkin meille tarjoama taidenautinto. Metsät kaadetaan tai harvennetaan; sielläkin, missä niitä hoidetaan, ne kadottavat alkuperäisen luonteensa ja muistuttavat sensijaan, että ne ovat pääomaa omistajiensa käsissä. Yhä kasvavien kaupunkien viemärijohdot ja yhä kasvavat tehtaat myrkyttävät vesistöjä; se raikkauden ja puhtauden tunne, joka muinoin mielleyhtymien tietä liittyi sisäjärven vedenpinnan tai purojen ja jokien kiemurtelevien hopeavöiden näkemiseen, lakkaa, ja niitä kuvitellaan pikemmin juokseviksi likakokoelmiksi, joista olisi hengenvaarallista juoda. Suurena kokonaisuutena ei ulkonaista luontoa sittenkään voi tällä tavalla turmella — aina on olemassa seutuja, joiden raikkaus ja runous säilyy. Mutta juuri niitä seutuja, joihin asutus keskittyy ja joista niiden useimmat asukkaat eivät koskaan muuta pois, rumentaa ja myrkyttää teollisuus yhä enemmän, joutuen siten turmelemaan ihmisten kauneudenaistia.
Turhaa on odottaa parannusta sen luokkataistelun tulokselta, jonka alku jo näkyy uhkaavina puuskina ja joka luultavasti täyttää tulevan vuosisadan tärisyttävillä tapauksilla. Sovintoa niiden välillä ei saata odottaa. Se olisi kyllä mahdollinen, jos viisaus ja kohtuus pääsisi voitolle, mutta jo nyt on täysin selvää, ettei viisaudella ja kohtuudella ole sananvaltaa, kun käydään taistelua leivästä. Ja senvuoksi on suurella yhteiskunnallisella pulmalla vain kaksi ratkaisua.
Muinaisajan orjuus otetaan jälleen käytäntöön jos työläisluokka sortuu taistelussa. Yhteiskuntaan kuuluu silloin joukko kapitalisteja, vakinainen armeija, jolle kapitaali maksaa palkan, pitääkseen orjia kurissa, sekä suuri lauma orjia, jotka yhä enemmän muuttuvat eläviksi koneiksi, älyn nukkuessa ja tunteiden tylstyessä, ollen ruumiillisesti soveltuvia siihen työhön, jota heidän on tehtävä, ja yhä enemmän menettäen inhimillistä leimaansa.
Taikka työläisluokka voittaa, ja silloin on todenmukaisesti odotettavissa sosialistisia tasavaltoja, jotka ovat mahdollisimman keskitettyjä; niissä on mieslukuinen, pienimpiinkin yksityisseikkoihin sekaantuva hallinto, joka tuhoo kaiken henkilökohtaisen vapauden ja säännöstelee joka yksilön jokapäiväisen työn, niin että hänestä tulee hammas suuren valtiokoneen rattaaseen eikä mitään muuta.
Orjuutta tulee tästäkin, orjuutta yhden ainoan valtiopääoman palveluksessa eikä enää monien liittoutuneiden yksityispääomien alaisena, ja kummassakin tapauksessa kauneuselämä tuhoutuu ja taide siis menettää juurensa. Yksityiskapitalismin ollessa vallassa se saattaa epäilemättä elää, mutta tavallaan vain näennäistä elämää eli alennuksen tilassa. Kapitalistithan voivat ylläpitää joitakin taiteilijoita kotiensa koristamiseksi. Mutta jos niin käy, tulee siitä varmaankin kaikkein ala-arvoisinta taidetta. Taiteesta tulee ylellisyyden palvelija, ja itse ylellisyyttä hallitsee henkinen raakuus ja aistillisuus. Maailman nyt elossa olevat suurimmat kapitalistit eivät yleensä ole taiteen tuntijoita eivätkä uhraa taiteelle melkein mitään. Pelkkä aineellinen ylellisyys riittää heille. Ja tällaiseksi kehittyy asiaintila yhä enemmän tulevaisuudessa, mikäli sitä nyt historiallisessa näköpiirissä voi havaita.
Toiseltakin puolen industrialismi uhkaa taiteen olemassaoloa. Tehdastyö syrjäyttää käsityötä yhä suuremmassa määrässä. Yksilöllinen mieltymys siroon ja lajissaan omintakeiseen teokseen on jo nyt haihtumassa. Helleenisenä ja roomalaisena muinaisaikana oli melkein jokaisella pienimmälläkin taidekäsityön tuotteella alkuperäisyyden leima. Työntekijälle itselleen tuotti iloa uusien aiheitten ja aihemuunnosten keksiminen, jokaisen esineen hiukan toisenlaiseksi tekeminen kuin toinen samaa tarkoitusta palveleva. Niin oli asian laita myös keskiajalla ja renessanssin aikana. Nyt tehdään melkein kaikki tarvekalumme kaavan mukaan tehtaissa, ja satoja tuhansia tehdastuotteita valmistetaan saman mallin mukaan, joten niillä on elottoman ja koneellisen leima.
Mainittuaan ne vaarat, joilla teollisuus uhkaa luonnon- ja taidekauniin olemassaoloa, pessimismi kääntyy tarkastamaan niitä vaaroja, joiden oletetaan uhkaavan tieteen puolelta. Niinpä lausuu eräs etevä kirjailija:
"Runoilijan ja taiteilijan kuvitteluvoima näyttää tarvitsevan jonkinlaista taikauskoa, jos käytämme tätä sanaa vanhassa merkityksessä superstitio, — jonkin salaperäisen, yliaistillisen tunne, joka vaikuttaa sen, ettei heitä tyydytä vain tapahtumain selittäminen kylmän järjen mukaan. Heidän kuvitteluvoimansa näyttää tarvitsevan puolihämärää, joka sallii sen tehdä esineistä mitä se haluaa. Hämärän ja kuutamon kuvaamaton viehätysvoima johtuu siitä, että ne näyttävät esineet vain puoleksi tai epäselvin ääriviivoin, joita mielikuvitus itse saa täydentää. Jos asettaa kaikki täällä maailmassa tieteen kylmään valaistukseen, niin runoilijan unelmat haihtuvat, kauneuden luulottelu katoaa. Tieteen valaistuksessa on jotakin tunteetonta. Elävästä sopusoinnusta tiede tekee abstraktisia kaavoja, jotka ilmaisevat jonkin esineen tai liikkeen alkeiden suhteita. Kuvitteluvoiman täytyy ummistaa silmänsä näiltä abstraktsioneilta, voidakseen nähdä kauneusuniaan. Tiede hävittää ihmeellisen, ajaa luonnonhenget pois luonnosta ja tekee tästä tiedottomien ja armottomien voimien kudoksen. Tottumus laskemiseen ja harkitsemiseen on sinänsä omiaan heikentämään taiteellisesti luovaa vaistoa. Taiteesta, tästä ensimäisten, mielikuvituksesta rikkaiden aikakausien vaistomaisesta tuotteesta, tulee lopuksi vain laskelma, harkinta, eikä se enää ole välittömästi vaikuttava vaisto. Monet alkuperäiset vaistot ovat jo kadonneet; taidevaisto katoaa myös, ja menettelytavat ja laskelmat anastavat sen valtaistuimen, jota luova nero ennen piti hallussaan."
Etenkin Renan on huomauttanut luonnontieteellisen ja taiteellisen maailmankatsomuksen vastakkaisuutta ja lausunut sen ajatuksen, että edellinen vahingoittaa ja tuhoaa jälkimäisen.
Omasta puolestani yhdyn niihin arveluihin, joiden mukaan industrialismin suhteessa kauneuselämään ja taiteeseen on vaaroja. En kuitenkaan siinä merkityksessä, että pelkäisin industrialismin ainaiseksi myrkyttävän kauneuselämän lähteet ja tekevän taiteen olemassaolon mahdottomaksi, vaan ainoastaan siinä mielessä, että taidetta odottaa suuri ja kohtalokas historiallinen vaihe, jolloin se otaksuttavasti saa kärsiä, mutta josta se taas nousee säilynein elinvoimin, ehkäpä korkeampiin kohtaloihin kuin se tähän saakka on saanut osakseen historian puolelta.
Mitä taas tulee tieteen puolelta taidetta uhkaaviin vaaroihin, pidän niitä vain tyhjinä luulotteluina. Helleenisen ajan ja myöhemmin renessanssin suuret taiteilijat eivät alallaan olleet ainoastaan haaveilijoita, vaan myöskin tiedemiehiä, siten nimittäin, että he harkitsivat toimintaansa, koettivat keksiä sen perusteita, kokeilivat ja laativat teorioja. Taiteensa tekniikassa he olivat oppineempia kuin nykyajan taiteilijat. Leonardo da Vincistä ja Michel Angelosta on aivan oikein sanottu, että he olivat suurenmoisia tieteellisiä neroja. Ovatko heidän laskelmansa ja mietiskelemisensä estäneet heitä tulemasta taiteilijoiksi, joita heidän aikalaisensa ja jälkimaailma ihailevat? Shakespeare oli erittelevä, harkitseva sielutieteilijä; onko se vähentänyt sitä taiteellista näkemystä, jolla hän tunkeutui eri ihmisluonteisiin, sitä varmuutta ja eloisuutta, jolla hän niitä kuvasi?
Schiller tutki filosofista estetiikkaa, ja hänellä on siinä sija filosofian historiassa. Hän oli runoilija ja sinä hän pysyikin. Goethe oli ajattelija ja luonnontutkija, hänen jättiläismäisten taiteilijalahjojensa siitä vähääkään kärsimättä. Luulenpa niiden päinvastoin siitä saaneen etua. Sully Prudhomme on filosofiasta ja luonnontieteistä saanut innoitusta ihaniin runoihin, joissa mielikuvitus liikkuu täysin vapaasti.
Saattaa olla totta, että on olemassa heikkoja mielikuvituksia, jotka sammuvat, kun niiden omistajien on tutkittava täsmällisiä tieteitä tai matematiikkaa ja filosofiaa. Mutta tällaiset mielikuvitukset tuottaisivat heikkoudessaan taiteelle perin vähän hyötyä, ja jokapäiväinen kova elämä suurine ja pienine huolineen saattaisi sammuttaa ne yhtä helposti. Suuret ja väkevät mielikuvitukset saavat ravintoa kaikesta: filosofia laajentaa niiden näköpiiriä ja suo niiden katsella taivaanrantoja mittaamattomassa kaukaisuudessa; luonnontieteen suuret keksinnöt, sellaiset kuin Kopernikuksen selitys maan asemasta aurinkokunnassa tai Mayerin keksintö voimien säilymisestä, tulevat niille uuden esteettisen maailmankäsityksen periaatteiksi.
Taide selittää maailmaa omalla, tiede taas omalla tavallaan, mutta ne ovat niin kaukana toistensa kumoamisesta, että ne pikemmin vaikuttavat täydentävästi kuten vastakkaiset värit spektrivärien kehässä; kun on kauan katsellut toista, virkistyy näkö saadessaan levätä toisella. Yhtä vähän kuin runoilija tai taiteilija toiminnassaan kärsii tieteellisestä tulkinnasta, yhtä vähän kärsii tiedemies esteettisestä.
Eräs aikakautemme suurimmista luonnontutkijoista, fysiologi Claude Bernard, on huomauttanut, että ne suuret keksinnöt, joita luonnontieteitten alalla tehdään, yleensä ovat peräisin tutkijan mielikuvituksesta. Se johtaa häntä arvaamaan johonkin määrättyyn suuntaan ja tekemään kokeita saadakseen arvaamisensa vahvistetuksi tai kumotuksi. Tietä raivaava luonnontutkija on myös tavallaan runoilija tai taiteilija.
Darwinin teoria elollisten muotojen kehityksestä on alaksi hänen vertailevan mielikuvituksensa jättiläisluoma. Mielikuvitukseton luonnontutkija ei olisi koskaan voinut, vaikka hänellä olisikin ollut kaikki Darwinin tiedot, luoda tätä käänteentekevää teoriaa. Suuret otaksumat ovat tieteen runoja ja taideteoksia. Tietä uurtavien luonnontutkijain joukossa on ehkä enemmän runoilijoita kuin runonsepustajien kesken ja useampia todellisia taiteilijoita kuin tauluja maalaavien parvessa.
En muuten voi käsittää, miksi valon taittumisen lakien tunteminen vähentäisi nautintoa kaunista auringonlaskua katsellessa, tai miksi valo-oppiin ja fysiologiaan perehtyminen heikentäisi kauniiden sielukkaiden silmien vaikutusta, tai miksi tieto ihmisen luurangon laadusta tai lihasten anatomiasta hävittäisi inhimillisen jäsenrakenteen plastillisen sulon. Renessanssin taiteilijat tutkivat hartaasti anatomiaa, mikäli sitä tarvitsivat taiteellisessa työssään. Se tieto, jonka he täten hankkivat, kannusti edelleen heidän innostustaan työhönsä, teroitti heidän silmäänsä näkemään lihasliikkeitten sopusointua ja kauneutta ja teki heidät kykeneviksi luomaan ruumiillisen täydellisyyden ihanteita.
Meillä voi olla teoreettisia tietoja valoaaltojen värähdyssuhteista, spektrivärien anatomiasta tai fysiologiasta, jos saan niin sanoa, ja kuitenkin voimme yhtä hyvin kuin näistä tietämätönkin nauttia katsellessamme Corregion tai Paolo Veronesen taulujen väriloistoa. Kun mielikuvitus tarvitsee jotakin tuntematonta ja salaperäistä, piilee siinä sen maailman kaipuu, jossa voisi tehdä löytöretkiä, ja tämän tarpeen tuntee luonnontutkijakin. Sen, joka uskoo, että tietämättömyys on tarpeellinen runouden ja taiteen olemassaololle, ei todellakaan tarvitse pelätä, että tiede ne lakkauttaisi. Mitä enemmän laajenee se piiri, jota tiede voi valaista, sitä laajemmaksi käy ympärys, raja tuntemattomuutta kohti, ja mitä enemmän saamme tietää, sitä mitattomammalta näyttää se avaruus, joka vielä on verhottu salaperäisyyteen. Kun sanotaan, että tiede on karkoittanut jumalat ja henget luonnosta, ei se estä suurimpia tiedemiehiä aavistamasta luonnossa henkeä; ja samalla kun tiede yhdistää jokaisen luonnonilmiön kaikkiin toisiin menneisyydessä, avaa se omalle hengellemme rajattomia näköpiirejä.
Ei yksistään ihmisestä, vaan jokaisesta ruohonkorrestakin tulee tällöin mikrokosmos, pienoismaailma, joka omalla tavallaan heijastaa kaikkeutta: jokaisesta kukasta tulee geologisten aikakausien läpi kulkeneen protoplasmaattisen kehityksen lapsi, joka itsessään omalla tavallaan sisältää niiden luomistoiminnan suuren elimellisen valtakunnan piirissä, ja samalla siitä tulee auringon tytär ja meidän sukulaisemme. Jokaisesta pienimmästäkin ilmiöstä tulee keskipiste, josta lähtee säteitä kaikkiin suuntiin äärettömyyttä kohti. Kauneudenkaipuummekin ja taidekauniin tarve saavat paikkansa maailmankehityksessä sen oleellisena osana.
Tiede, taide ja runous ovat saman ihmisluonnon eri ilmiöitä, ja niin kauan kuin tämä on olemassa nykyisen kaltaisena, ei yksikään niistä voi iäksi tuhoutua. Jaloimmissa ja parhaissa tuotteissaan taide ennakolta tavoittaa sitä lopullista päämäärää, jota toivo hahmoittelee maailman kehitykselle; nimittäin ihmisyyden voittoa olemassaolon taistelussa, sopusoinnun lopullista toteutumista niin laajalti, kuin on mahdollista sellaisessa maailmassa, josta kärsimystä ja kuolemaa ei voida karkoittaa. Tiede takoo aseita tämän uneksitun päämäärän saavuttamiseksi. Tämä päämäärä ei ole vain unelma, sillä maailman kehitys, mikäli sitä on tähän asti havaittu, viittaa sitä kohti. Jollemme sitä kuitenkaan milloinkaan saavuta, lienee vika pohjaltaan meissä itsessämme.