Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KAUNIS JA SEN LAIT

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

       Suomentajan alkusanat.
    I. Taiteen synty ja kehitysoppi.
   II. Yleispätevät esteettiset arvostelmat.
  III. Ei-esteettisiä tekijöitä.
   IV. Ulkonaisen luonnon vaikutelmat.
    V. Uskonnollinen tunne ja luonnonkäsitys.
   VI. Muotojen kauneuslait.
  VII. Symmetria.
 VIII. Värisymboliikka.
   IX. Vastavärit.
    X. Kaunis ja tarkoituksenmukaisuus.
   XI. Kaunis luonnossa ja taiteessa.
  XII. Luonnontutkimuksen merkitys.
 XIII. Idealismi, skematismi, realismi, naturalismi.
  XIV. Kuvaavien taiteiden elinehdot.

Suomentajan alkusanat.

Ruotsalainen kirjailija ja ajattelija Viktor Rydberg syntyi v. 1828 Jönköpingin linnan vahtimestarin poikana. Hän kävi koulua kotikaupungissaan ja Vexiössä, mutta erosi ja suoritti sittemmin omin päin ylioppilastutkinnon. Yliopistossa hän ei kuitenkaan suuren varattomuutensa vuoksi opintojaan jatkanut, vaan hankki vapaalla opiskelulla itselleen hyvin huomattavat tiedot ja kunnioitetun nimen tiedemiehenä. Tästä tunnustukseksi hänet v. 1877 vihittiin kunniatohtoriksi ja otettiin kirjallisten ansioittensa takia Ruotsin akatemian jäseneksi. V. 1884 hänet kutsuttiin Tukholman korkeakoulun professoriksikin. Kun hän v. 1895 kuoli, oli Ruotsissa melkein maansuru, sillä Rydberg ei ollut ainoastaan aikansa edustavin vaan myöskin ehein persoonallisuus.

Rydbergin kirjallinen toiminta on kahdenlaista: — kaunokirjallista ja tieteellistä. Edellisellä alalla hän on ollut maassamme tunnettu ja ihailtu jo kauan. Hänen "Viimeinen atenalaisensa", "Itämeren risteilijä", "Aseseppä", "Singoalla" sekä kaunismuotoiset ylevähenkiset runonsa ovat maassamme saavuttaneet suuren ystäväpiirin.

Hänen taiteellinen tutkimustyönsä on taas pääasiallisesti liikkunut sivistyshistorian ja filosofian aloilla. Näistä ovat tärkeimpiä teokset Undersökningar i germanisk mytologi, Medeltidens kultur ja Bibelns lära om Kristus, joka ilmestyessään synnytti ankaran myrskyn kirkollisissa piireissä.

Kaikessa, mitä Rydberg on julkaissut, ilmenee hänen suuri sivistyksensä, johon kreikkalais-roomalaisten opintojen vaikutuksesta on liittynyt korkea ihanteellinen ja syvästi aatteellinen piirre. Kaunokirjallisistakaan teoksistaan Rydberg ei ole kirjoittanut ainoatakaan vain huviksi, vain taiteellisen luomistyön halusta. Niissä ilmenee kaikissa voimakas aatteellinen virtaus, kaikissa hän antaa lukijoille käsityksen omasta ihanteellisesta maailmankatsomuksestaan, kaikista oppii jotakin, alkaa käsittää elämän suuremmalta, korkeammalta kannalta kuin ennen.

Rydbergin kirjailijatoimi sattui aikana, jolloin Ruotsin romanttinen koulu enää eli vain heikkoa valhe-elämää ja realistinen ei vielä ollut tuonut julki mitään mainittavampaa. Tuon aukon täyttääkin hänen suurenmoinen persoonallisuutensa aivan yksin. Ajalle saattoivat hänen ihanteensa olla vieraita, mutta ikuisuuden kannalta ne ovat aina yhtä tosia ja kauniita. Ajan keskellä hän seisoo yksin kuin kaatumaton korkea pylväs, jota pikku kansa saattaa vain ihailla ja ihmetellä, ja johon kadehtijain hammastelu ei pysty.

Nyt suomennettuna ilmestyvää teosta ei Rydberg ole itse julkaissut. Se sisältää luennot, jotka hän Göteborgin korkeakoulussa v. 1881 piti taiteesta, ja jotka prof. Karl Warburg hänen kuolemansa jälkeen kirjaksi koottuina julkaisi.

"Kaunis ja sen lait" ei esteettisenä tutkielmana ole mikään käänteentekevä merkkiteos tämän tieteenhaaran alalla eikä siinä johdonmukaisesti esitetä mitään filosofista järjestelmää esteettisistä ilmiöistä. Tekijä käsittelee siinä vain omaan katsantokantaansa perustaen eräitä kauniin alkeellisia lakeja, esittäen värien ja muotojen kauneuden ensimäisiä perusteita. Sen vuoksi kirja onkin sopiva alottelijan käteen annettavaksi selvän ja helppotajuisen esitystapansa takia. Sellaisena sitä on myös käytetty meidän yliopistossamme taidehistorian opintovälineeksi.

Enemmän kuin monet muut Rydberg tehostaa ihanteellisen perusluonteensa mukaisesti sisällystä ennen muotoa. Hänen ylevä, syvällinen ajattelutapansa kiinnittää usein huomiotamme paljoa enemmän kuin saavutetut tulokset. Näin sekin omalla tavallaan voimakkaasti kuvastelee suuriaatteista, syvästi sivistynyttä, hienosti ja jalosti ajattelevaa ihmistä, jollainen Rydberg oli, ja tämä etu on suuri kirjan käytännöllisen merkityksen rinnalla.

Suomentaja.

I.

TAITEEN SYNTY JA KEHITYSOPPI.

Taide ei ole satunnaista. Se seikka, että ihmiskunnan historia on olemukseltaan kultuurihistoriaa, että kultuurihistoria vuorostaan esittää inhimillisen taidetoiminnan kehitystä, jonka vaiheissa kansojen erilaiset luonteenlaadut ja aikakausien erilaiset tunnusmerkit esiintyvät aisteillemme käsitettäviksi muodosteltuina — se ei ole sattumaa, ei olosuhteiden leikkiä. Se perustuu samalla lailla maailman järjestykseen ja on yhtä eroittamattomasti yhdistynyt sen lakeihin kuin se, että kosmillinen usva tihenee aurinkokunniksi, että elämää on syntynyt auringon ympärille muodostuneilla kiertotähdillä, että näin syntynyt elämä on liikkunut yhä herkempänä, yhä tietoisempana yhä kehittyneemmissä elimistösarjoissa, ja että, mitä meidän maapalloomme tulee, ihminen on ilmautunut siellä toistaiseksi viimeisenä ja tietoisuudeltaan täydellisimpänä olentolajina.

Vaikka olemme asianosaisia ja siis käytämme puhevaltaa omassa asiassamme väittäessämme, että ihminen on täydellisempi kuin muut elimistöt tällä kiertotähdellä, ei meidän kuitenkaan tarvitse pelätä, että arvostelumme perustuisi itserakkauteen tai oman arvomme liioitteluun. Se perustuu todellisten olojen tarkkoihin vaarinottoihin, ja jos se sittenkin olisi väärä, olisivat kaikki arvopäätelmämme, kaikki käsityksemme paremmasta ja huonommasta, täydellisemmästä ja epätäydellisemmästä yhtä vääriä kuin sekin. Toisin sanoen: se tapa, millä henkinen elimistömme johtaa meidät näkemään ja arvostelemaan asioita ympärillämme, olisi silloin väärä, ja koko meidän henkinen elimistömme pilalla. Täten otaksumalla olisi tuomio langetettu kaikesta arvostelemisestamme, kaikesta harkinnastamme, kaikesta tutkimuksestamme.

Meidän täytyy senvuoksi pitää kiinni siitä vertaileviin huomioihin perustuvasta mielipiteestä, että luonnon kehitys on meidän kiertotähdellämme saavuttanut toistaiseksi korkeimman vaiheensa ihmisen esiintymisessä. Tähän mielipiteeseen sisältyy itsearviointi, jonka ei tarvitse johtaa ylpeyteen, koska sillä on varjopuoli, joka yhtä jyrkästi antaa meille tiedoksi, että ennenkuin ihminen tuli maailmaan, oli siellä tosin leppymättömän ankarana jatkuva taistelu olemassaolosta, mutta siellä ei ollut siveellistä pahuutta, ei alhaisuutta, ei halpamaisuutta, ei syntiä, koska siellä ei myöskään ollut vastuunalaisuutta ja koska taistelevien joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka aivoissa tietoisuuden hämärän läpi olisi häämöittänyt mallikuvia, ajattelemisen ja toiminnan ihanteita.

Juuri siitä, että olemuksemme perusteella tietoisuudessamme ennemmin tai myöhemmin välttämättä hohtaa ajattelemisen ja toiminnan ihanteita, juuri siitä ja ainoastaan siitä riippuu etevämmyytemme eläinten rinnalla. Ihmisen suurempi tai pienempi ruumiillinen yhtäläisyys niiden kanssa viittaa selvästi siihen, että ne ja hän ovat saman kehityssarjan jäseniä, että hän ja ne ovat lehtiä, jotka ovat kasvaneet ja vieläkin kasvavat samassa Yggdrasil-puussa. Aistillisen luontonsa puolesta on ihmisellä samanlaisia tarpeita kuin niilläkin, ja senvuoksi hänelläkin on paikkansa taistelussa ruumiillisesta olemassaolosta. Esikuvitta, ihanteitta hän olisi samanlainen kuin ne: hän olisi eläin, ei muuta kuin eläin ja luultavasti viekkain ja julmin kaikista niistä lajeista, joissa eläinten elämä ilmautuu. Se, että hän on jotakin muuta ja korkeampaa, johtuu siitä, että hän on taipumuksiltaan idealisti, kun eläimet taas ovat realisteja.

Niille eläimille, joille on suotu jokseenkin samanlaiset aistimet kuin meille, aukenee enemmän tai vähemmän samanlainen ilmiömaailma kuin meillekin. Mutta niistä tavattoman monista ajallisista ja paikallisista ilmiöistä, jotka vaikuttavat niiden hermoihin samoin kuin meidänkin, kiinnittävät niitä yksinomaan tai melkein yksistään ne, jotka niiden täytyy ottaa huomioon tyydyttääkseen ruumiillisia tarpeitaan, hankkiakseen turvaa, suojellakseen henkeään. Tämän piirin ulkopuolella ei ilmiöillä ole mitään merkitystä niille. Enempää ne eivät kysy eivätkä vaadi maailmalta. Ne eivät välitä siitä yhteydestä, mikä ilmiöiden välillä on, niiden syysuhteista ja keskinäisistä vaikutuksista. Ne eivät pidä tuota kuvien, värien, sointujen vaihtelua, mikä koskee niiden näköön ja kuuloon, kokonaisuutena, maailmana, kaikkeutena; niillä ei ole vähääkään halua ottaa selville, missä kaikkien noiden ilmiöiden lähde on, kuinka tämä maailma on syntynyt, mikä sen tarkoitus on, jos sillä se on, ja mikä sen päämäärä on, jos sillä se on. Vielä vähemmin eläin kysyy tai saattaa kysyä itseltään sellaista kuin: mikä sen oma alkuperä, sen tarkoitus ja sen päämäärä saattaa olla.

Ihminen taas alkoi jo aikaisin kysellä tätä itseltään. Vanhimmat inhimillisen ajatustoiminnan muistot, mitä tuleville sukupolville on pelastettu, todistavat, että nuo kysymykset liikkuivat heidän mielessään. Ihmiskunnan meille jääneet vanhimmat runot ovat kosmografisia, sen vanhimmat runolliset unelmat kertovat maailmoista, missä sielut löytävät päämäärän, joka on aisteilla tajuttavien ilmiöiden takana. Eräs vanhimpia vaikutelmakokoomuksia kuvaa maailmankaikkeuden puun muotoiseksi, siis elimelliseksi kokonaisuudeksi, Yggdrasiliksi, joka iti avaruudessa olleesta siemenestä ja kasvoi yhä korkeammaksi ja levitteli aikojen ja paikkojen äärettömyyteen oksia, joiden haarat ja lehdet ovat maailman aikakausien vaihtelevia olomuotoja.

Sehän on, voisi sanoa, symboolinen tai runollinen kuva Darwinin kehitysopista. Sellainen onkin todella asianlaita, sillä eroituksella ainoastaan, että kehitysajatus, kun se ensi kertaa ja hyvin aikaisin pääsi kuuluville, oli kuin sisäinen näkemys, niinkuin mielikuvituksen laatima kokoomus maailman ihmishenkeen jättämistä vaikutelmista, kun se meidän päivinämme taas on esiintynyt järjestelmällisen tutkimuksen laatimana kokoomuksena tosiseikoista, joita tutkijajoukko on sanomattomalla vaivalla, useiden sukupolvien aikana todennut, käsitettyinä yhteydessä toistensa kanssa. Sen esihistoriallisen Darwinin, joka ensi kertaa näki maailman ajallisesti ja paikallisesti siemenestään kehittyvänä äärettömänä elimistönä, ja yhdeksännentoista vuosisadan Darwinin välillä, joka piti sitä sielulliskoneellisten voimien kehittämänä muotosarjana, on vuosituhansia, joitten aikana ihmissuku on kaivannut tietoa, halunnut laajentaa sitä tietomäärää, jonka se oli saavuttanut, pyrkinyt käsittämään asioiden olemusta joko runollisella innoituksella tai uskonnollisella luottamuksella tai ilmiöiden täsmällisellä, kiihkottomalla tutkimuksella ja yhdistämällä filosofisesti kaikki eri teillä saavutetut kokemukset.

Tiedon halu, totuuden vaatimus on ollut yleinen sukukuntamme keskuudessa tänäkin taistelun aikana, jota senkin niinkuin eläinten tulee olemassaolonsa puolesta käydä, ja se on vaikuttanut aikomattakaan voittaa sitä, minkä se todella on totuuteen pyrkimyksen sivutuotteena voittanut, nimittäin uusia, iskevämpiä aseita olemassaolon taistelua varten. Tietämisen kaipuu, totuuden vaatimus on ollut yleinen tietämisen, totuuden itsensä takia, ja monet ovat ne meidän vertaisemme olleet, jotka olisivat sysänneet luotaan ravitsevan leivän ja uhranneet maisen olemassaolonsa, jos he sillä olisivat voineet ostaa pienenkin tietomäärän lisän.

Tässä on yksi ihmisen ja eläimen eroavaisuuksia. Edellisellä on mallikuvia, ihanteita, jälkimäisellä ei, ja se mallikuva, se ihanne, joka tässä on vaikuttanut, on maailman kaikkeudetkin läpitunkevan ja käsittävän tietämisen mallikuva, on ihanne sellaisen totuuden, missä ajatus on korkean, syvän todellisuuden peilikuva. Sellaista tietämistä ei ihmiskunta milloinkaan tule saavuttamaan; mutta mallikuvaa se ei koskaan petä, sillä se osoittaa, niinkuin tähdet osoittavat purjehtijalle tietä, matkan oikean suunnan, vaikkei tähtiä milloinkaan voi saavuttaa.

Toiset mallikuvat, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ja ennemmin tai myöhemmin, heikommin tai voimakkaammin, kirkastuvat ja vaikuttavat hänen tietoisuudessaan, ovat eetilliset ja esteettiset esikuvat, hyvän ihanne ja kauniin ihanne. Ihminen laatii itselleen mielleluokkia jostakin, jonka pitäisi olla, mutta jota ei ole. Hän ei omaksu sitä todellisuutta, mihin hänet on asetettu, täydellisen alistuvasti ja arvostelematta, kuinka vaativalta, voimakkaalta ja valtaavalta häntä ympäröivä maailma näyttäneekin. Hän tahtoo itseharjoituksella ja itsensä voittamalla jalostua, kasvatuksella tehdä lapset alttiiksi parantaville vaikutuksille ja yhteiskunnallisessa elämässä notkistaa täysi-ikäiset ja taivuttaa heidän itsekkäät vaistonsa oikean ja yleisen hyvän ohjenuoran mukaan. Hänessä syntyy tunne, jonka vaikuttaessa esineet näyttävät kauneilta tai ei-kauneilta, hän ei tahdo uudistaa todellisuutta ainoastaan siten, että se paremmin tyydyttäisi hänen aineellisia tarpeitaan, vaan myöskin siten, että se tuntuisi hänestä viehättävämmältä ja sopusointuisemmalta. Ja hän haluaa — ja sitä ei yksikään eläin ole halunnut — luoda itse, muodostaa itse, asettaa silmiensä eteen jäljennöksiä niistä kuvista, joita aistimusten ja mielikuvituksen yhdistelmien välityksellä on syntynyt hänen sielussaan, ja hänen näin vaistomaisesti sellaiseen luomistyöhön joutuneena piirtäessään ja muovaillessaan syntyy taide.

Näitten kolmen ihanteen, totuuden, hyvyyden, kauneuden mallikuvien yhtyessä, niitten toimiessa luonteessamme tulee ihmisestä kultuuri-ihminen ja siten jokin eläimiä korkeampi. Jolleivät nämä ihanteet olisi päässeet ilmoille hänessä, ei se ajankohta, jolloin ihminen esiintyi kiertotähdellämme, olisi tehnyt minkäänlaista käännettä aurinkokuntien elämän kehityshistoriassa. Ihmisen esiintyminen olisi silloin ollut vain uuden luurankois- ja nisäkäsmuodon esiintymistä niiden monien eläinlajien rinnalle, jotka ovat syntyneet, elävät, taistelevat ja kuolevat tällä pallolla. Vasta sitten kun ihanteet olivat niin sanoakseni ladelleet maahan ja asettuneet niiden asunnoiksi luotuihin sieluihin, nousee eläimellinen elo täällä korkeammalle itseään ja muuttuu sivistyselämäksi. Ja vasta silloin voi kokonaisuudessa huomata jotakin suunnitelmaa ja tarkoitusta muistuttavaa.

Onko meillä tieteellisesti oikeutta puhua suunnitelmasta ja tarkoituksesta maailman kehityksessä, on kysymys, johon saanen myöhemmin palata. Mutta olkoon se sitten totuus tai vain totuuden varjo, että maailman kulkuun vaikuttaa järki, joka on ottanut suorittaakseen tehtävän, on kuitenkin kieltämätöntä, että kultuuri-ihminen on toistaiseksi geologisten aikakausien lukemattomia vuosituhansia jatkuneen luomistyön viimeinen ja huomattavin tulos. Tämä luomistyö pyrkii, muutamalla sanalla sanoen, kehittämään hermostoja, jotka antavat tietoisuudelle — tajunnalle, tunteelle, mielle-yhtymille, ajatukselle — laajemman ja voimakkaamman toiminnan, ja tuo työ johtaa ennakolta edellytetyllä välttämättömyydellä siihen tulokseen, että lopulta syntyy olentolaji, joka kaipaa ja tahtoo löytää Jumalan; joka hakee selitystä maailmallisen olemisen arvoitukselle; joka sitä varten tutkii luontoa koettaen selvitellä sen syysarjat ja samassa tarkoituksessa tutkii itseään, koettaen selittää mietteittensä synnyn ja suhteet, ajatustapansa lait, tietämisvoimansa rajat; olentolaji, joka eroittaa pahan hyvästä eikä koskaan voi olla sitä tekemättä, vetäköön hän näiden vastakohtien rajaviivat kuinka hyvänsä, ja jolta ei sen vuoksi voi puuttua käsitystä siveellisestä maailmanjärjestyksestä, kuinka hän sitten epäröineekin sen käsityksen oikeutta; olentolaji, joka erottaa kauniin ja ruman ja jolla on vastustamaton halu voimiensa mukaan muodostella ympäristönsä sopusuhtaiseksi; olentolaji, joka lopuksi hakee ja jossakin määrin löytääkin keinot, joilla rajoittaa olemassaolon taistelun ahtaampiin rajoihin, korvatakseen sen, niin suuressa määrässä kuin suinkin on mahdollista, rauhallisella yhteistyöllä olemassaolon puolesta.

Luonnon suuri uudistustyö pyrki kehittämään, ennenkuin se vielä ehti ihmisen luomiseen saakka, yhä hienommalla elimistöllä varustettuja olentoja, joilla kuitenkaan tuskin oli muita taipumuksia ja kykyjä kuin mukautua ja alistua niihin oloihin, joihin heidät oli asetettu. Kun sitten ihminen oli luotu, oli maailman järjestelmään tullut olento, joka sovittaa olosuhteet älynsä mukaan, muuttaa luonnonsuhteet harkittujen suunnitelmien mukaan — joka toisin sanoen ei tyydy itse mukautumaan oleviin oloihin, vaan myös koettaa sovelluttaa näitä käsitteittensä mukaisiksi.

Kehitysopin pintapuolisen käsittämisen johdosta on meidän päivinämme levinnyt harhaluulo, jolla on osoittautunut olevan arveluttavia käytännöllisiä seurauksia. Niiden enemmistö, jotka ovat kuulleet kehitysopista puhuttavan, on käsittänyt sen niin, ettei kultuurielämä olisikaan niiden kehitysoppijaksojen määrätty jatko, joitten kautta elämä alhaisemmissa muodoissaan kulki, ennenkuin kultuuri-ihminen syntyi. He eivät näytä pitävän kultuurielämää ennen olleen luonnollisena jatkona, vaan jonakin vieraana, jonakin epäoleellisena, joka on syntynyt, vaikea sanoa kenen, erehdyksen vuoksi. He näyttävät pitävän älyllisiä, siveellisiä ja esteettisiä lakeja, jotka vaikuttavat kultuurielämässä, jonakin keinotekoisena, epäperäisenä verrattuna siihen, mitä he sanovat luonnonlaeiksi. Näillä herroilla ei näytä olevan aavistustakaan siitä, että ne lait, jotka johtavat henkistä elämäämme, myöskin ovat luonnonlakeja, vaikkakin asteeltaan korkeampia, saaden juuri maailman kehityksen välityksellä paikan toisten rinnalla ja yläpuolella, että kultuurielämäkin on luonnonjärjestelmä, vaikkakin lajiltaan korkeampi, ja että ne johdonmukaisuuden, siveyden ja kauneuden aatteiden mallit, jotka johtavat tätä kultuurielämää, ovat ilmestyksiä, joilla nyt on oma paikkansa maailman kehityksessä yhtä hyvin kuin muinoin niillä hämärillä mietteillä, jotka liikkuivat kivihiilikauden sammakkoeläinten, trias-kauden pussieläinten ja Jura-kauden liskoeläinten aivoissa. He vetävät viivan siihen, mihin heistä parhaalta näyttää, kehityssarjan läpi, niin että heidän sättimänsä kultuurielämä jää sen toiselle, niinsanottu luonnonelämä toiselle puolelle, ja hartaudella, mikä saisi itse luonnonelämää ihannoivan Rousseaunkin hämmästymään, he notkistavat polvensa kehityksen edessä sillä puolella viivaa, missä luonnonlait, riippumatta siitä, mitä he väittävät vääriksi vaikutteiksi, saivat olla voimassa.

Oikea, väärentämätön ihminen on sen vuoksi heidän mielestään se, joka elää yhtä vapaana esteettisistä ja siveellisistä laeista kuin Jura-kauden liskot tai liitukauden hampaalliset, liskomaiset eläimet; oikea, väärentämätön ihminen on näiden herrojen mielestä se, joka antautuu himoillensa yhtä alttiisti kuin luolahyena ja kunnioittaa soveliaisuutta ja hyviä tapoja yhtä paljon kuin se. He eivät kiellä, että ihmisen on alistuttava lakiin, mutta siihen, joka oli voimassa rajoittamattomana ja loukkaamattomana vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmislaitteet eivät olleet saastuttaneet luonnon järjestystä, siihen, jota sanotaan taisteluksi olemassaolosta, lakiin, joka on itsekkyyden periaate, julistaa pannaan sääliväisyyden ja rinnastaa lain ja väkivallan.

Omituista kyllä, ja kaikkein vähimmän uskottavaa, on se, että monet niistä, jotka sanovat puolustavansa heikkojen asiaa, vetoavat tähän lakiin ja pitävät sitä ainoana, joka saa johtaa meidän tekojamme. Näillä heikkojen puolustajilla ei ole, sittenkun he ovat asettuneet tämän lain kannalle, mitään johdonmukaista oikeutta tuomita belgialaisia tehtailijoita, jotka riistävät työläisensä luita ja ytimiä myöten, sillä tehtaanomistajathan voivat puolustautua olemassaolon taistelun lailla. Minä otaksun, etteivät he heitä tuomitsekaan, vaan pitävät heidän menettelyään luonnollisena ja oikeana, ja että he myös, samalta kannalta katsoen, pitävät luonnollisena ja oikeana, että belgialaiset työmiehet, taistellessaan oman olemassaolonsa puolesta, sytyttävät tehtaat tuleen tai räjäyttävät ne ilmaan dynamiitilla. Kehitysopin pintapuolinen käsitys johtuu siis johdonmukaisesti pitämään yhteiskuntaelämää periaatteeltaan taisteluna yhteiskuntaluokkien välillä, missä voimakkaammalla on oikeus imeä viimeinen veripisara heikommasta ja heikommalla taas oikeus ryhtyä mihin keinoihin hyvänsä raivatakseen voimakkaamman pois tieltä. Samalla johdonmukaisuudella joutuu tämä käsitys kehitysopista siihen tulokseen, jota eräs sen kannattaja äsken kuuluu julistaneen, että paheella, joka seuraa himojaan, on oikeus käydä kunniallisesta; sehän seuraa siinä samaa luonnonlakia, joka hyenaakin johtaa.

Sanalla sanoen: ihmiseläin nousee kultuuri-ihmistä vastaan nojaten käsitteiden sekaannuksen laatimaan kehitysoppiin ja vaatii palaamista siihen alkutilaan, joka on ominaista maan kehityshistorian menneille aikakausille.

Tässä huomautettakoon kuitenkin, että tuossa suurenmoisessa historiassa ei itsekkyyden periaate ole milloinkaan ollut yksin vallitsevana. Sokea itsesäilytysvaisto, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsesäilytys, on tosin jo alusta alkaen esiintynyt toimivana jokaisessa niistä lukemattomista atoomeista ja voimakeskuksista, jotka ovat niinsanotun aineen perusosia. Se on esiintynyt toimivana kaikissa atoomien elimellisissä yhdistymissä, toimivana protoplasmaattisen elämänvirran molekyyleissä sen virratessa geologisten aikakausien läpi. Mutta tuo periaate on aivan kaaosmainen eikä olisi koskaan omin voimin voinut luoda järjestynyttä maailmaa.

Kun ainoastaan olemassaolon taistelusta koetetaan hakea selitysperustetta elimistöjen kohoavalle kehittymiselle ja elämän korkeammalle luomistyölle, on siinä menetelmävika, jonka osoittaminen ja selvittäminen ei kuitenkaan tässä ole paikallaan. Mutta paitsi tätä periaatetta vaikuttaa vielä toinen, järjestävä, jolla on tai näyttää olevan suunnitelma ja tarkoitus.

Voimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjestävää periaatetta olisi nimitettävä. Jos sanoisimme sitä absoluuttiseksi, pelkäisi moni, että me siten väistyisimme kokemuksen alalta metafysiikkaan; jos sanoisimme sitä Jumalaksi, voitaisiin sanoa, että me siirtyisimme tieteelliseltä kannalta uskon kannalle. Yhden seikan saatamme kuitenkin varmasti lausua: sen näet, että meidän oma ajattelumme on tavallaan sukua maailman järjestävälle periaatteelle. Se meissä, mitä sanomme ajatuksemme laeiksi, se, mitä sanomme loogilliseksi kyvyksemme ja mikä sommittelee aistimuksemme järjestyneiksi mielleryhmiksi kooten ne tietoisuutemme persoonalliseksi yhteydeksi, tämä sisäinen elimistömme on jollakin lailla sukua maailman järjestävälle periaatteelle.

Sillä jollei niin olisi, ei logiikkaamme ja logiikasta kehittämäämme matematiikkaa voitaisi sovelluttaa siihen maailmaan, josta järjestävä maailmanperiaate on tehnyt sen, mikä se on. Logiikkaamme ja matematiikkaamme voi kaikissa tapauksissa sovelluttaa siihen ilmiömaailmaan, joka on varsinaisen maailman kohdiste meidän tietoisuuteemme. Senvuoksi saatamme laskemalla määritellä maailmankappaleiden liikkeitä ja ennustaa niiden keskinäiset asemat kaukaisina tulevina aikoina; senvuoksi saatamme laatia fysikaalisia otaksumia, jotka tulevaisuudessa, jatkuvien tutkimusten selvittelyn mukaan, vastaavat asioiden todellista fysikaalista kulkua. Ajatustoiminta järjestää suuren maailman ulkopuolellamme, samoin kuin ajatustoiminta järjestää oman pienen maailmamme meissä itsessämme. Se ajatustoiminta, joka järjestää suuren maailman, kuuluu sen olemuksen; se ajatustoiminta, joka järjestää oman sisäisen maailmamme, on taas sille ominainen. Molempien suhteellisen yhdenmukaisuuden todistaa se, mitä olen sanonut, ja ilman sitä olisi tiede mahdoton.

Meidän ei tule käsittää kehityksellistä työtä siten, että molemmat periaatteet, järjestyksen ja itsekkyyden, olisivat sen kulussa taistelleet keskenään niinkuin Ormuzd ja Ahriman kamppailevat Zoroasterin jumaluusopissa. Sokean itsesäilytysvaiston lukemattomat kannattajat ovat taistelleet keskenään eikä järjestävää periaatetta vastaan, jonka olemassaolosta niillä ei ole ollut aavistustakaan. Eikä järjestävä periaatekaan ole väkivaltaisesti rynnännyt niitä vastaan. Jos on sallittu tästä järjestävästä periaatteesta käyttää inhimillisen sielunelämän kokemuksista saatua käsitettä, voi sanoa, että se on kärsivällisesti ollut todistajana, kuinka maailma on kuulumattoman pitkinä ajanjaksoina ollut taistelutanner, jolla hirviömäiset eliöt ovat kieriskelleet leppymättömässä taistelussa toisiaan vastaan. Tuossa kärsivällisyydessä ei ole piillyt mitään julmuutta, sillä taistelijat ovat seuranneet omaa luontoaan, eikä sota ole tuonut muassaan siveellisiä, vaan ainoastaan hyvin vähän ruumiillisia kärsimyksiä, joilla on ollut oma tarkoituksensa.

Kärsivällisesti on järjestävä periaate sillä välin solminut syyperäisyys-siteitään, joissa nämä kärsimykset ovat niin toimineet, että olemassaolon taistelu, joka sellaisenaan ei olisi voinut johtaa edistykseen, on kantanut hedelmiä kehittelemällä yhä herkempiä ja jalompia eliöitä, kunnes vihdoin oli tullut aika, jolloin ihminen saattoi esiintyä määrättynä kasvattamaan itsensä korkeamman luonnonjärjestyksen kannattajaksi maailman avaruuden sillä kohdalla, josta on tullut hänen asuntonsa.

Hitaasti selvenee ihmiselle tietoisuus tehtävästään, ja mikäli se selvenee, sikäli hän erottaa oman ihannekuvansa, ja kun se kuva on täydellisesti kirkastunut, nousee se miehuuteen ja julistaa, mikä on sukumme korkein kutsumus: Olemassaolon taistelun sijaan on asetettava yhteistyö olemassaolon puolesta, himoa vastaan siveellinen harkinta, väkivaltaa vastaan oikeus, itsekkyyttä vastaan armeliaisuus ja uhrautuvaisuus, ja sitä eläimellistä ahdasmielisyyttä vastaan, joka voi ilmiöistä liittyä vain niihin, jotka koskevat ruumiillista itsesäilytysvaistoa, on pantava totuudenkaipuu ja tutkimushalu, joka piiriinsä tavoittelee maailmankaikkeutta.

Vielä yhtä vaatii tämä ihmisihanne ihmiseltä: Järjestävä maailmanperiaate on hänestä luonut suunnitelman ja tarkoituksen mukaan toimivan olennon, joka omassa toimintapiirissään tulee jatkamaan tämän periaatteen omaa työtä myös muotoja luovaan suuntaan.

Ne kasvimaailman ja eläinmaailman elimelliset muotosarjat, joita tavataan geologisten aikakausien kuluessa, ilmaisevat kokonaisuudessaan sellaista nousua, että elämän voimien sopusointuinen yhteistyö ilmenee näissä muodoissa yhä voimakkaampana. Niissä ilmenee nousu kaunista kohti. Ihminen, joka ruumiinlaadultaan on kuluneiden aikakausien muovailevan työn tulos, on henkensä laadun puolesta tulos ja samalla kertaa pienoismaailmallinen toisinto siitä järjestävästä periaatteesta, joka on painanut älynsä leiman maailman kehitykseen ja suuntaa sen muovailevaa työtä kauneutta kohti.

Niinkuin ihmisen ajatuskin on hänen aivojärjestelmänsä heijastama kaiku siitä maailmanjärjestä, joka on hänet synnyttänyt, niin hänellä on hermojen virittämässä tunne-elämässään aistiensa heijastama kaiku siitä kosmillisesta estetiikasta, joka kehittää kappaleet siihen muotovalmiuteen, minkä ne toistaiseksi kykenevät ottamaan vastaan, ja joka on määrännyt ympärillämme väreilevät fysikaaliset voimat menettelemään niin, että niiden poljennolliset värähdykset muuttuvat aisteissamme valon, värien ja sointujen ihmeellisiksi ilmiöiksi. Samoin kuin meissä itsessämme on loogillinen järjestelmä, joka toimii yhdenmukaisesti maailmanjärjen kanssa ja rakentaa mielteistämme tiedejärjestelmän, joka pyrkii kuvastelemaan maailmankaikkeutta, niin, meissä on myös tunnejärjestelmä, jonka avulla teemme erotuksen kauniin ja miellyttävän, esteettisesti yhdentekevän ja ruman välillä, sekä muotoja luova vaisto, joka kauan toimii harkitsematta ja esteettiseen tunteeseen yhtyneenä luo taiteen. Sama maailmanjärki, sama kosmillinen estetiikka, joka edeltäneistä eläinmuodoista on tuottanut inhimillisen ruumiinrakenteen suhteet ja liikerytmin, kajahtelee sisälle ihmissieluun taidettaluovana haluna ja kauneudentunteena, ja perimmältään on taiteella alkuperänsä, elinjuurensa ja mielijohteensa tässä, kaikkeudessa vaikuttavassa, voimassa. Kun n.s. sisällysestetiikan eli aate-estetiikan isä, helleeniläinen ajattelija Plato, sanoi, että kauneus on ikuisten aatteiden, jumalallisessa järjessä elävien mallikuvien heijastusta, niin ei hänen käsityksensä ole kaukana siitä, jonka tässä olen omanani ilmaissut.

Koska muotojaluova halu siis on inhimillisen luonteen oleellisia aineksia, ilmeneekin se sangen aikaisin. Se on kai ollut olemassa jo niissä ensimäisissä maan olennoissa, joita syystä voi sanoa ihmisiksi. Se on ollut huvituksena, ilonlähteenä ja surunlääkkeenä jo rotumme historian vanhimpina aikoina, jonne tutkijan onnistuu tunkeutua. Kvartääriajan kivikaudelta on löydetty monta taiteellisen halun todistetta: hirvensarvisia, hirvenmuotoisiksi veisteltyjä tikarinpäitä, piirroksia aseissa ja työkaluissa, joissa on kuvattu mammutteja, hirviä, härkiä, hevosia, kaloja. Ne ovat välistä tehdyt hämmästyttävällä taiteellisella kyvyllä ja näppäryydellä, mikä todistaa, että esineen luonteenomainen puoli on elävästi tajuttu, ja että veistävä käsi on ollut hyvin harjaantunut.

Lapsen piirusteluhalussa tapaamme saman jalon vaiston alkuperäisimmässä ilmenemismuodossaan. Se tulee esille tavallisesti kolmannen ja viidennen ikävuoden välillä, joskus aikaisemminkin. Ranskalainen sielutieteilijä, Bernard Perez, on ryhtynyt erikoisesti tutkimaan lasten piirustuskokeita, jotka hyvin ansaitsevatkin sen huomion, mitä hän on niille osoittanut.

Lapsi on piirtäjänä vaikutteellinen (impressionisti), käyttääksemme nykyaikaista sanontatapaa. Ympäröivistä esineistä tekemistään havainnoista ja niistä käsityksistä, joita lapsi itselleen luo näiden huomioiden pohjalla, se erottaa kaikkein luonteenomaisimmat piirteet muista, esittää ainoastaan edelliset ja jättää loput mielikuvituksen täydennettäviksi, aivan vaikutteellisen menetelmän mukaan. Pysty suorakaide, jossa on jotakin ulkonevaa nenänä, piste silmänä ja suorakaiteen alla kaksi viivaa jalkoina — siinä ihmisen muoto. Vaakasuora suorakaide, jonka alla on neljä viivaa, esittää eläintä.

Ei kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin nämä vaikutteelliset kokeet huomataan riittämättömiksi ja suhteiden tajuaminen kehittyy, usein niinkin nopeasti, että lapsi ei kykene luomaan toivomustensa mukaista kuvaa, sellaista mikä sen sisäisessä näkemyksessä piilee, ja heittää kynän pois tyytymättömänä itseensä. Tässä asettuu arvostelu luomishalun rinnalle. Jos lapsen taidevaisto on voimakas, jatkaa hän ponnistelujaan ja onnistuu yhä paremmin.

Eräällä asteella saattaa tapahtua, että lapsi koettaa peittää suhteiden epätäydellisyyttä somistamalla piirtämänsä kuvion koristeilla, sulilla, napeilla, kaulanauhoilla j.n.e., ja näitä koristeita se käsittelee hyvin huolellisesti. Tälle asteelle pysähtyvät useat lapset, niinkuin myös monien kansanheimojen esteettinen kehitys on siihen pysähtynyt. Mutta toisissa kehittyvät aikaisin ja aivan hämmästyttävällä tavalla ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä taiteilijalle: nopea ja varma käsitys, yhtä varma tekotapa, pianpa tulee esille sielullisen ilmeen, jopa ihanteellisuudenkin tunne. Tällaisista yrityksistä on Kreikan taide lopulta saanut aikaan jumalankuvansa, joissa on inhimillisen kauneuden mallikuvia pantu silmiemme eteen, ja renessanssi luonut enkelien ja pyhimysten ympäröimät madonnansa, joiden näkeminen hartauden hetkenä kohottaa meidät ylimaailmallisen sopusoinnun piiriin.

Mainitsin äsken Platon. Hän selitti kauneuden niin, että se kuvastelee jumalallisen järjen ikuisia aatteita ja on kotoisin siitä maailmasta, jonka aurinkona on hyvyys. Plato on aate-estetiikan luoja, jonka etevimmät edustajat yhdeksännellätoista vuosisadalla ovat olleet Hegel ja hänen oppilaansa Friedr. Theod. Vischer. Heidän jälkeensä on syntynyt kokemusperäinen, kokeellinen estetiikka, erikoisesti kuuluisan luonnontieteilijän Fechnerin vaikutuksen tuloksena. Päästäkseen tieteelliseen tarkkuuteen ja selvyyteen täytyy esteettisen tutkimuksen astua ja tunkeutua muille kuin filosofisten aatteiden aloille; se tie, jota Fechner on koettanut raivata, on välttämätön ja johtaneekin tarkoitettuun päämääräänsä, siis antamaan estetiikalle ja taiteen teorialle varman pohjan kokemuksen alalla.

Huomattava on kuitenkin, että empiirikko Fechner tahtoessaan selittää kauneuden olemuksen asettuu sellaiselle kannalle, joka ei ole kaukana Platon mielipiteestä, antaen sille aatteellisen sisällön ja asettaen sen, kuten Platokin, lähimpään yhteyteen hyvyyden kanssa.

Asian laita on niin, että aate- eli sisällysestetiikka, vaikka se ei kykenekään antamaan oppijärjestelmälleen tarpeellista kokemusperäistä pohjaa ja oppilauselmilleen vakuuttavaa todistelua, kuitenkin on ja aina tulee olemaan välttämättömänä osana siinä tieteessä, joka käsittelee kauneutta ja taidetta, sillä estetiikan ja taiteen juuria ei voi irroittaa filosofisesta maailmankatsomuksesta, joka pyrkii näkemään ne yhteydessään koko maailmantalouden kanssa.

II.

YLEISPÄTEVÄT ESTEETTISET ARVOSTELMAT.

Edellisessä luennossani koetin osoittaa, että ihmisen kauneudentajulla ja taidetta luovalla vaistolla on, kuten hänen ajattelunsakin laeilla, äärimmäinen perustansa siinä järjestävässä periaatteessa, jonka olemassaolo tulee esille maailmankehityksessä.

Jos tämä pitää paikkansa, tulemme välttämättä seuraaviin johtopäätöksiin: 1. On olioita tai ilmiöitä, joiden oma luonne on sellainen, että katselijan täytyy arvostella niitä joko kauniiksi, esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi. 2. Ihmisten sisällinen rakenne on välttämättä sellainen, etteivät he ainoastaan erota kaunista ja rumaa, vaan myös sellainen, että he saattavat lausua yleispäteviä arvostelmia tarkasteltujen esineiden esteettisestä laadusta.

Tässä on kuitenkin väärinkäsitys hyvin lähellä. Siitä, että yleispätevät arvostelmat esineiden esteettisestä laadusta ovat mahdollisia, ei näet seuraa, että joka ihmisen esteettinen arvostelukyky olisi turvattu hairahduksilta, tai että etevinkään taidetuomari joka tapauksessa olisi erehtymätön.

Selvitykseksi sopii ottaa vastaavanlainen esimerkki toiselta alalta kuin esteettiseltä. Ei saata epäilläkään, että ihmisellä on kyky lausua yleispäteviä arvostelmia lasku- ja mittausopillisista kysymyksistä. Tästä ei seuraa, ettei sellaisia kysymyksiä ratkaistaessa voisi erehtyä. Etevinkin matemaatikko voi hajamielisyyden tilassa tehdä virheitä aivan yksinkertaisimmissa laskutoimituksissa, esim. yhteenlaskussa. Mutta kukaan ei silti epäile sitä, että yhteenlaskettavalla numerosarakkeella on tietty summansa, ja että ihmisymmärryksen luonnon mukaista on se keksiä.

Puhtaasti loogillisenkin perustelun alalla ovat todisteluvirheet mahdollisia eikä ollenkaan harvinaisia; emmekä kuitenkaan voi epäillä ajatuslakien ja johtopäätösten yleispätevyyttä. Eräs todisteluvirhe, nimeltä quaternio terminorum, lienee yhtä yleinen tieteellisissä väittelyissä kuin virheelliset esteettiset lausunnot taidearvostelussa. On taideteoksia, joihin nähden tuntee olevansa kuin pulassa. Mutta pulia on logiikankin alalla, ja ne ovatkin alkujaan sieltä kotoisin. Kretan saarella syntynyt ja asuva Epimenides väitti, että joka kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa. Tähän väitteeseen nähden on pula siinä, että jos Epimenides, joka itse oli kretalainen, puhui totta sanoessaan, että jokainen kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa, niin oli tämäkin totuus välttämättä valhetta.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että juuri esteettisten arvostelmien alalla näyttää siltä kuin ei siellä olisi mitään sääntöä, mitään lakia, joka voisi esiintyä yleispätevänä. Ovathan esteettiset arvostelmat makutuomioita, ja muuan sananlasku, jonka tapaamme monen kansan keskuudessa, sanoo, että jokaisella on oma makunsa. Joku Pekka näkee maiseman tai kasvot tai maalauksen tai veistokuvan ja, tietämättä tai kysymättä miksi, pitää esinettä miellyttävänä tai vastenmielisenä. Juuri esteettisen tunteen luonteesta riippuu, että se toimii ymmärryksen tai tietämyksen käskyittä saadessaan ulkoapäin jonkun vaikutuksen, ja että se ilman edelläkäypää tietoista erittelyä herättää arvostelman: tuo on kaunista tai ei ole kaunista. Pekka on siis täysin oikeassa lausuessaan sellaisen arvostelman, vaikkei ilmaise sen syytä. Hän lausuu siten vain sen totuuden, että niin on tuo maisema, nuo kasvot, tuo maalaus tai veistos vaikuttanut häneen. Mutta Pekalla on ystävä, joka seisoo hänen vieressään katsellen samaa esinettä, ja mikä miellyttää Pekkaa, se ei hänessä herätä vaikutelmaa tai tuntuu vain vastenmieliseltä. Hän ilmoittaa sen Pekalle. Sopiiko heidän nyt ruveta väittelemään asiasta? Kenties he väittelevät, ja silloin saa edeltäkäsin olla varma siitä, ettei väittely pääty sovintoon, sillä se edellyttäisi, että Pekka voisi äkkiä saada ystävänsä tai tämä Pekan tunne-elämän uuteen vireeseen.

Varsin yleinen kokemus todistaa, että sellaista tuskin voi tapahtua. Vanha latinalainen sananlasku sanoo: de gustibus non est disputandum, mausta ei saa väitellä. Sekin sananlasku on jokaisen huulilla, mikä taas todistaa, kuinka yleinen on se kokemus, että makutuomiot puhuvat toisiaan vastaan ja kuinka toivotonta on tai ainakin näyttää olevan yrittää niitä väittelemällä sovittaa yhteen.

Kun Sokrates vaelsi Ateenan kaduilla — enemmän kuin 2300 vuotta sitten — ja siellä, kuten kerrotaan, pysäytteli älykkään ja kauniin näköisiä nuorukaisia tehdäkseen heidät oppilaikseen, kuljeskeli saman kaupungin kaduilla eräs filosofi ja kaunopuheisuuden opettaja nimeltä Protagoras, joka oli Sokratesta koko lailla vanhempi ja yhtä kuuluisa ja suosittu kuin hänkin. Nämä molemmat ajattelijat olivat hyvin erilaisia. Yhdessä seikassa he kuitenkin muistuttivat toisiaan: he olivat ensimäiset tai ainakin ensimäisiä eurooppalaisia, jotka etsivät selvitystä elämän hämärimpiin arvoituksiin ja tärkeimpiin kysymyksiin ei luonnosta ympäriltämme, vaan ihmisluonteesta itsestään. Mutta sen sijaan, että Sokrates haki ajatukselle ja toiminnalle kiinteitä tukikohtia, haki jotakin pysyväistä niissä vaihteluissa, joiden alaisia me ja maailma olemme, ja uskoi yleispäteviin totuuksiin, oli Protagoras heittänyt sikseen kaiken sellaisen etsinnän ja tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa yleispätevä totuus on se, ettei mikään ole yleispätevää. Luonto ympärillämme on ainaisessa muuttumistilassa, huomispäivä ei koskaan ole eilisen kaltainen, kovinkin kallio on tänään illalla rapautuneempi kuin aamulla. Kaikki ajautuu Herakleitoksen esittämän maailmanvirran mukana, syntymisen, kukoistamisen, lakastumisen ja kuolemisen ainaisessa toistumisessa. Ihmissielussa kohisee sama maailmanvirta; ihminen muuttuu alinomaa. Nuorukainen on toinen kuin lapsi, mies toinen kuin nuorukainen. Ja mikäli hän muuttuu, sikäli hän katselee maailmaa toisin. Mitä on luonto? Mitä on maailma? Mitä se itsessään on, sitä emme millään lailla voi tietää, sanoi Protagoras. Tiedämme vain, millaiseksi sen aisteillamme havaitsemme ja sen perusteella käsitämme, ja tämä käsitys taas näyttää olevan perin erilainen, ei ainoastaan eri yksilöissä, vaan samassakin yksilössä eri ikäkausina.

Protagoras esitti sen vuoksi tämän väitteen: Kukin on oman maailmansa mittapuu; miltä maailma hänestä näyttää, sellainen se hänelle onkin. Mitään yleispätevää totuutta ei ole.

Siis Protagoraan kannalta ei myöskään ole esteettistä totuutta, ei mitään yleispätevästi kaunista. Kaikkein vähimmin hän olisi mukautunut tunnustamaan tätä, sillä jos mikään pistää silmään subjektiivisena ja yksilöllisenä, niin sellaisia ovat tietysti makutuomiot. Useimpien aikalaistemme ajatuksen pohjalla onkin epäilemättä vanhan protagoralaisen mielipiteen tuntua, kun he lausuvat julki sen muuten aivan oikean väitteen, että jokaisella on makunsa, ja lisäävät sen suhteellisesti oikean väitteen, ettei mausta saa väitellä.

Kaikua useimpien ajatuksista esiintynee siis myös siinä, mitä tunnettu ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija Taine lausuu teoksensa "Taiteen filosofian" esipuheessa: "Ihmistöistä näyttää taideteos satunnaisimmalta; tekeepä mieli luulla, että se syntyy sattumalta, oikusta, mielivallasta, säännöttä ja tarkoituksetta. Luohan taiteilija mielikuvituksensa tai makunsa mukaan, joka on persoonallista; kun yleisö hyväksyy, mitä hän on tehnyt, riippuu se taas mausta, joka vaihtelee ja muuttuu. Taiteilijan keksinnöt, yleisön tunnustus, kaikki tuo on säännöistä vapaata ja näennäisesti yhtä irrallista ja mielivaltaista kuin tuuli, josta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee."

Taine lisää kuitenkin: "Ja sittenkin on tällä kaikella, kuten puhaltavalla tuulellakin, määrätyt ehtonsa ja varmat lakinsa. Tutkijan asiana on ottaa näistä ehdoista ja laeista selkoa." Niin lausuu ranskalainen taiteentuntija.

Asiaa arvostellessa on meidän ajallamme muuan etu, jota Protagoraan aikana ei ollut. Meillä on taidehistoria, joka, vaikka siinä on melkoisia aukkoja, osoittaa meille, kuinka inhimillinen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto ovat vaikuttaneet vuosituhansien kuluessa, kivikauden ajoilta meidän päiviimme, kuinka ne ovat vaikuttaneet ei ainoastaan eri vuosisatoina, vaan myöskin eri kansojen ja rotujen keskuudessa, eri ilmanaloissa, erilaisten sivistysolojen vallitessa, erilaisten aatesuuntien alaisina. Voimme havaita niiden toimintaa, ei ainoastaan eri aikoina ja eri kansojen ja luokkien kesken, vaan myöskin siinä, kuinka niitä on eri lailla sovellettu kauneuden kaikilla aloilla ja taiteessa ja taideteollisuuden kaikilla haaroilla. Saamme havaita sitä egyptiläisissä jumalien asunnoissa, kreikkalaisissa temppeleissä, gootilaisten tuomiokirkkojen sisällä ja ulkopuolella, assyrialaisissa kuninkaanpalatseissa, keskiaikaisissa läänityslinnoissa ja germaanilaisissa maalaistaloissa, niissä väreissä ja väriyhdistelmissä, joilla arjalaiset, seemiläiset, japanilaiset, kiinalaiset koristelivat esineitään ja ilahuttivat silmäänsä.

Mikä on ylipäänsä tuloksena tästä eri aikoihin, kansoihin ja sivistysasteisiin kohdistuvasta esteettistä toimintaa käsittelevästä katsauksesta? Onkohan se muotojen ja värien sekamelska, loppumaton eri mielipiteiden ja oikkujen leikki, jossa ei ole viittaustakaan yhtenäisyyteen ja järjestykseen, ei jälkeäkään yleispätevien lakien toiminnasta?

Ei suinkaan. Moninaisuus on suuri, vivahduksia on paljon, makusuunnat toisistaan eriäviä; mutta myöskin voi havaita, että eri aikakaudet voivat käsittää toisiaan; että 1800-luvun skandinaavit voivat nähdä kauneutta niiden työkalujen ja aseiden koristeissa ja muodossa, joita heidän pronssikaudella, 3000 vuotta sitten, eläneet esi-isänsä valmistivat; että muuan Islannin poika, muinaisskandinaavisten päälliköiden jälkeläinen, Thorwaldsen, on voinut täysin perehtyä ja koko sielultaan eläytyä siihen taiteeseen, joka vietti riemujuhliaan Perikleen aikana, Kreikan taivaan alla; että arjalainen, joka vaeltaa Alhambran kupukaarien alla, voi täysin siemauksin nauttia seemiläisestä taiteesta; että keltaisen rodun mies, japanilainen, jonka esi-isät ovat vuosituhansia viettäneet Euroopasta riippumatonta kultuurielämää, saattaa tutustuessaan eurooppalaiseen taiteeseemme ymmärtää sitä ja lausua siitä huomattavia arvostelmia, kun taas kultuuristaan ylpeän eurooppalaisen täytyy omasta puolestaan ihailla japanilaisten mestarien nopeaa, sattuvaa, siroa muotojen käsittelyä ja tunnustaa, että hänellä on siitä oppimista.

Makusuuntia on, kuten sanottu, monta, mutta ne kaikki väräjävät määrättyjen, äärimmäisten rajojen välillä yhteisen akselin ympärillä. Moninaisuus on suuri, mutta se säteilee yleisinhimillisen kauneudentajun yhteisestä keskipisteestä.

Mitä syvemmälle tunkeudumme taidehistorialliseen tutkimukseen, sitä varmemmin huomaamme tuon yhtenäisyyden moninaisuudessa. Huomaamme sen, vaikka samalla kertaa tajuammekin, ettei mikään inhimillinen ole niin herkkää, niin kaikilta suunnilta tuleville vaikutuksille altista kuin sukukuntamme esteettinen tunne. Kuin haavanlehti tuulessa värisee sekin jokaisessa historiallisessa henkäyksessä. Kuin sisäjärven pinta se kuvastelee jokaista historian taivaankannen poikki kulkevaa pilveä.

Sadut ja tarut voivat melkein muuttumatta säilyä vuosisatoja; uskonnollisilla käsityksillä on merkillinen vastustuskyky ajan kuluttavaan voimaan nähden; samoin yhteiskunnallisillakin, niin että vieläkin voi valtiollisissa käsityksissämme havaita ajatusten kaikua germaaniselta muinaisajaltammekin, sellaisena kuin Tacitus sitä kuvailee.

Kauneudenkin käsityksellä on tosin oma kiinteytensä, mutta sellaista joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa. Euroopan historiassa on tuskin sukupolveakaan kulkenut ohi painamatta jotakin itselleen ominaista merkkiä taiteeseen. Kiinakin, jota pidetään järjestelmällisen paikoillaan pysymisen edustajana, on nähnyt taiteensa alalla makusuuntien seuraavan toisiaan.

Kun sanoin, että kauneuden käsityksellä on oma kiinteytensä, mutta joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa, saanen jo nyt, ennenkuin lähemmin käsittelen tätä kysymystä, mainita siitä esimerkin muotien historiasta. Tulen myöhemmin osoittamaan ne tärkeimmät tekijät, jotka vaikuttavat ihmissuvun yhteisen kauneudentunteen niin proteusmaiseen esiintymiseen sillä tapaa, että on voitu epäillä sen yhteyttä ja yleispätevyyttä. Myöhemmin tulen näyttämään, kuikka tilapäinen kiihoitustila, kuinka yksilölliset eroavaisuudet, kuinka ikäkausi, sukupuoli, ammatti, tavat ja muodit, uskonnollinen maailmankatsomus, yhteiskunnallinen ajanhenki, kansallisuus ja rotu vaikuttavat ihmisen esteettiseen olemukseen ja luovat erilaisia taidesuuntia ja erilaisia makuarvostelmia. Tällä kertaa otan esimerkin vain siitä, kuinka muodit saattavat vaikuttaa taiteeseen.

Tekotukalla on pitkä historia. Sitä käytettiin vanhojen egyptiläisten, medialaisten ja ajoittain Rooman keisarivallankin aikana. Silloin se kuitenkin pysyi ulottuvaisuudeltaan kohtuullisena ja pyrki vain jäljittelemään ja korvaamaan luonnollisia hiuksia. Senvuoksi ei tekotukka vaikuttanutkaan millään lailla taiteeseen.

Keskiajalla pidettiin kaljua päätä kunniassa. Katumuksentekijät ajattivat usein päänsä paljaaksi. Munkit noudattivat osaksi heidän esimerkkiään, ja kuudennella vuosisadalla Kristuksen jälkeen otti papisto saman tavan. Erotettiin kahdenlaista kaljupäisyyttä; toista nimitettiin apostoli Paavalin, toista Pietarin mukaan. Edellisellä tarkoitettiin kaljuutta, joka otsalta ulottui päälakea kohti, ja tätä jäljittelevää tonsuuria alkoivat käyttää byzantilaiset papit ynnä brittiläiset ja irlantilaiset. Jälkimäinen, Pietarin tonsuuri, jättää päälaelle ympyrän muotoisen paljaan paikan, ja sen ottivat roomalaiskatoliset papit käytäntöön.

Minun tietääkseni ei ole jälkeäkään siitä, että keskiajalla olisi käytetty tekotukkaa. Runsaasta hiustenkasvusta pidettiin silloin, niinkuin aina, mutta kaljupäisyyttä kunnioitettiin myöskin, ja sen oli, kuten näimme, kirkollinen käyttö pyhittänyt. Vasta 1500-luvun alussa saamme todisteita siitä, että joku käytti niinsanottua hiussäpsää. Vuonna 1518 kirjoitti Saksin herttua Juhana maaherralleen Arnold von Falkensteinille, että tämä tilaisi hänelle Nürnbergistä kauniisti tehdyn tukan, noudattamalla kuitenkin suurinta salaperäisyyttä, ettei kukaan saisi tietää hiussäpsän tulevan hänelle. Hän määräsi myöskin, minkä värinen ja laatuinen tukan tuli olla.

Myöskin Ranskan kuningas Henrik III valmistutti itselleen valetukan, kun oli taudin käsissä menettänyt omat hiuksensa.

Ludvig XIII:n aikana tuli tekotukan käyttäminen yleisemmäksi. Silloin laskettiin perustus tekotukan valtakaudelle, jota kesti koko seitsemännentoista ja suuren osan kahdeksattatoista vuosisataa. Luonnollisia hiuksia jäljittelemään aiottu valetukka matki yhä enemmän mahdollisimman runsasta hiuskasvua ja sivuutti lopulta sen tavalliset, luonnolliset rajat, niin että siitä tuli peruukki folio-kokoa, jatkoperuukki, joka otsalta korkealle kohotettuna, jakaus keskellä, laskeutui satoina kiharoina rinnalle ja selkään, jättäen olkapäät vapaiksi. Ja 1700-luvun alussa tuli käytäntöön tapa jauhottaa jatkoperuukkia.

Vasta 1750-luvulla alkoi tällaisen tekotukan valta horjua; mutta luopuessaan hallituksesta se jätti vallan seuraajalle, joka piirteiltään muistutti sitä jauhotetulle varatukalle, jossa oli suuret kiharat korvien yläpuolella, hiuspussi ja sitten palmikko niskassa.

Harvoja ovat ne vallanpitäjät, joiden kuolema on herättänyt todellisempaa murhetta kuin folioperuukin katoaminen. Eräässä lehdessä 1760-luvulta olen lukenut salamoivan kirjoituksen uutuudenhaiuista nuorisoa vastaan, joka halveksien isien tapoja ja vanhan hyvän ajan jaloa makua on alkanut noudattaa kirjoittajan mielestä luonnotonta lapaa pitää päässään vain omaa tukkaansa. Se kuulostaa ivalta, mutta oli lausuttu täysin vakavassa mielessä.

Teoksessaan Vorschule der Aesthetik kertoo Fechner itse kuulleensa vanhojen ihmisten sanovan, kuinka karkean, sivistymättömän, vieläpä raa'ankin vaikutuksen teki kiharaton ja palmikoton pää. Tekotukaton henkilö ei näyttänyt minkään arvoiselta.

"Täällä Leipzigissä", kertoo Fechner, "oli appeni, neuvoston rakennusmestari Volkmann, ensimäinen, joka juhlallisessa tilaisuudessa, tohtoriväittäjäisissään nimittäin, uskalsi esiintyä palmikotta. Hänen vastaväittäjänsä ja ystävänsä, sittemmin tunnettu kielimies Gottfried Hermann, auttoi häntä uhkapelissä, johon hän ei yksin olisi uskaltanut puuttua. Olipa vähällä, ettei häneltä tuon seikkailun vuoksi kielletty pääsyä kaupungin neuvostoon, sillä palmikoton kaupunginisä oli Leipzigin asukasten mielestä yhtä mahdoton kuin perämies peräsimettä. Ja kuitenkin olivat tekokiharat ja palmikko vain kerran maailmaa hallinneen jatkoperuukin heikkoa kaikua, viimeistä helähdystä. Sillä ja vastakkaisella lisäkkeellä, laahustimella, saatiin aikaan sellainen vaikutelma, että olisimme melkein valmiit valittamaan näiden muotiesineiden menetystä, joista toinen yhtä paljon korotti inhimillistä arvokkuutta ylöspäin kuin toinen, laahustin nimittäin, pitensi inhimillistä arvokkuutta alas- ja taaksepäin. —

"Viimeksi kuluneina vuosisatoina vaikutti suunnaton jatkoperuukki mahtavammin kuin Kölnin tuomiokirkko, joka ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta ja sai olla keskeneräisenä. Tuskin liioitellaan, jos väitetään, että jatkoperuukki oli sen ajan ihmisistä ylevämpi kuin Kölnin tuomiokirkko nyt on meistä. Muuan pieni lapsi, jonka isän luona kävi neuvosherra ääretön peruukki päässään, kysyi senjälkeen aran kunnioittavasti, eikö vieras ollut rakas isä Jumala. Lapsi ei saattanut, kokemustensa perusteella, ajatella korkeinta olentoa ilman suuren suurta tekotukkaa ja tuli nyt suurimmasta näkemästään tekotukasta siihen johtopäätökseen, että sen kantaja ehkä oli korkein olento. Valetukan kunnioitus juurtui siis jo hennoimpiinkin mieliin."

On suora välttämättömyys, että tuollaisen, monien sukupolvien käyttämän muotiesineen ehdottomasi täytyi vaikuttaa sen vallassa kasvatettujen ihmisten muotoaistiin. Aikamme taiteilijat asettuvat säännöllisesti vihamieliselle kannalle päivän muoteihin nähden, kun ne, niinkuin usein tapahtuu, loukkaavat muotoaistia piirtäen luonnosta irvikuvia; ja niin he voivatkin tehdä, koska muodit nykyään harvoin ovat pitkä-ikäisiä. Senpä vuoksi ei pönkkähame eikä turnyyri, mikäli nykyaika voi havaita, olekaan voinut johtaa harhaan taiteilijoiden makuarvostelua. Ehkäpä tulee myöhempi, tarkkanäköisempi aika kuitenkin osoittamaan, että niin on käynyt, vaikkakin pienessä määrässä.

Aivan toisin oli asian laita jatkoperuukin ja sen jälkeläisten vallitessa barokki- ja rokokokautena. Jatkoperuukin säätämät ääriviivat olivat lakina sen ajan esteetikoille ja taiteilijoillekin. William Hogarth, kuuluisa englantilainen piirtäjä ja maalari, oli oikea peruukkiajan lapsi. Hän oli syntynyt v. 1697, ja hänen lapsena ollessaan tuli Englannin tuomioistuimissa käytäntöön yhä vieläkin säilynyt tapa pitää jauhotettua jatkoperuukkia, Hogarth lausui mietelmiä harjoittamastaan kaunotaiteesta ja koetti eritellä kauneutta ja määritellä sen aineksia. Siitä hän on julkaissut teoksen "Kauniin erittely", joka käännettiin useille kielille. Tästä teoksesta luemme muun muassa seuraavat sanat jatkoperuukista ja laahustimesta:

"Täydellisessä, pitkässä tekotukassa on, kuten leijonanharjassa, jotakin jaloa, eikä se tee kasvoja ainoastaan arvokkaan, vaan myöskin älykkään näköisiksi… Tuomarinkaavut pitkine laahustimineen näyttävät pelottavan arvokkailta. Kun laahustinta pidetään ylhäällä, kulkee kunnioitusta herättävä aaltomainen viiva tuomarin olkapäiltä laahustimen kantajan käteen. Ja kun laahustin hiljaa lasketaan, jää se tavallisesti monenlaisiin poimuihin, jotka kiinnittävät katselijan huomiota."

Hogarth käsitti siis tekotukan ja laahustimen puhtaasti esteettiseltä kannalta; hän havaitsi niiden piirteissä jotakin ihanteellista. Valetukan ääriviiva, "käärmeviiva", joksi sitä sanottiin, oli hänestä ja hänen aikalaisistaan varsinainen kauneusviiva. Hänen kirjansa ilmestyi kuitenkin hiukan myöhään, nimittäin v. 1753, jolloin irtokiharat ja palmikko jo uhkailivat jatkoperuukin valtaa, ja myöhemmän muodin kannattajat, joka sai alkunsa sotilasmaailmasta, ivasivat hänen ylistyksiään jättiläisperuukista, aavistamatta, että ne taideperiaatteet, joihin se oli hänelle antanut herätyksen, olivat samat kuin heidänkin. Rokokoajan taidemuotoa on myöhempi aika syystä nimittänyt peruukkityyliksi, sillä jatkoperuukin vaikutus ilmenee siinä kaikkialla — ensiksikin ja silmäänpistävimmin rakennustaiteessa, joka selvemmin kuin muut taidelajit osoittaa meille aikansa maun, mutta myös kuvanveistossa, koriste taiteessa, taideteollisuudessa, vieläpä silloisten tanssienkin, menuetin, ecossaisen liikkeissä.

Rokokon edeltäjä barokkityyli on yhtä selvässä vuorovaikutuksessa jatkoperuukkiin. Olenpa taipuvainen uskomaan, että barokkityyli, joka seitsemännellätoista vuosisadalla seurasi 1500-luvun taiteen ylevää rauhaa ja pidättyvää kauneutta ja sen sijaan tavoitteli suunnattoman isoa, uhkeata ja prameilevaa, teki tällä makusuunnallaan jatkoperuukin syntymisen mahdolliseksi, samoin kuin olen varma siitä, että jatkoperuukki vuorostaan vaikutti barokkityyliin, ja sen jälkeläiset, tekokiharat ja palmikko, vaikuttivat rokokoon. Näiden tyylien aaltoviivat on tekotukalta lainattu; niiden koukerot ovat pyörökiharoita. Kun kulkee Roomassa ja näkee sen monet barokki- ja rokokokirkot, vaikuttavat ne hyvin omituisilta antiikkisen maailman rakennusjäännösten rinnalla. Rooman Forumin varrella ovat erään temppelin jäännökset keisarikaudelta: Antoninuksen ja Faustinan. Sen pylväsrivin takana kohoaa vanhaan temppelinpihaan rakennettu Lorenzo in Miranda-kirkko kiemuraisine päätyineen. Tästä yhdistelmästä jää nauruaherättävä vaikutelma. Tuntuu kuin äsken käherretty ja puuteroitu pää, pyörökiharat korvien yläpuolella, kohoisi uteliaana piilopaikastaan antiikkisen pilarikatoksen takaa katselemaan matkustajia, joita kuljeskelee Forumilla.

Olen maininnut tässä esimerkin siitä, kuinka altis kauneusaisti on ottamaan vaikutteita siitä, mitä ajassa liikkuu, vieläpä muotienkin piirissä liikkuvasta. Muotien historia on vuorovaikutuksessa taidehistoriaan, mikä seikka muutamina aikoina on mitä selvimmin havaittavissa, mutta itse muotien alkuperä ei ole sama kuin taiteen. Pitkään aikaan ne eivät enää ole olleet kauneudentunteen, vaan aivan toisten tekijöiden luomia, jotka osaksi ovat kauneudentunteen vastakohtia. Muotien määräämisessä näyttelee nykyään merkittävää osaa juuri kauneudenlakien uhmailu. Muodin maailmassa on kilpailevia ruhtinaita ja ruhtinattaria, jotka joskus kuuluvat ylimystöön, joskus erääseen toiseen hyvin alhaiseen piiriin. Kuulukoot he mihin piiriin tahansa, heillä on luontainen taipumus koetella, kuinka pitkälle heidän valtansa vaikutus ulottuu. Sitä ei todista se, että jonkun heistä, ainaisesti haeskellessaan uutta tällä alalla, onnistuu saada käytäntöön puku, joka tyydyttää esteetikkojen, taiteilijoiden tai suuren yleisön kauneudentunnetta, sillä sellainen puku voisi vaikuttaa omalla voimallaankin; vaan todistus on siinä, että puku herättää jotakin pahennuksen tapaista ja kuitenkin saa suosiota.

Muodin ruhtinattareksi tai ruhtinaaksi ei täysin tunnusteta ketään, ennenkuin hän on yleiseksi pukutavaksi toteuttanut jonkin oikun, päähänpiston, jonka käytäntöön saaminen muodin alamaisten keskuudessa, olivatpa he kuinka tottelevaisia hyvänsä, ensi hetkellä näytti mahdottomalta. Kun se onnistuu, on mausta saatu voitto, ja niin asia käsitetäänkin. Sillä nuo muodin ruhtinaat ja ruhtinattaret tuntevat jokseenkin hyvin vanhemmat muotilehdet ja tietävät kyllä keksintöjensä yleensä olevan sellaisia, että kun ne taas näkee jonkun vuoden vanhoissa muotilehdissä, ne herättävät naurua tai pahennusta.

Kaikkeen tähän sekaantuu kuitenkin itsetiedottomiakin tekijöitä, eikä ole aivan vailla totuutta se väite, että pukujen historia antaa oman osansa aikojen luonnekuvaan ja jossakin määrin esittää vertauskuvallisesti ainakin yhden puolen niiden sielunelämästä. Kuitenkin on vaarallista ryhtyä selittelemään sellaista symboliikkaa. Siten voisi johtua käsittämään Euroopan kohtaloiden vaihteluja perin kummallisesti. Laaja pönkkähame ei ole ajassa niin kaukana, ettei moni meistäkin sitä vielä muistaisi; sen sijalle tuli sangen pian niin ahdas hame, että täytyi ihmetellä, kuinka sen käyttäjättäret saattoivat astua täysipitkiä askeleita sen alla. Välillä olevan ajan valtiollisissa vaiheissa tai sivistysilmiöissä en huomaa mitään, mitä sellainen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen voisi vertauskuvallisesti esittää. Vaarallista on vainuta itsetiedotonta tai salaperäistä syvyyttä niissä tuloksissa, jotka ovat johtuneet muodin kuningattarien ja heidän hoviräätäliensä neuvotteluista.

Edellämainituista syistä olisi liian hätäistä tehdä muotien vaihteluista sellainen johtopäätös, joka ei myöntäisi, että kauneudentunteessa on jotakin yleispätevää. Etteivät vastenmielisetkään ja esteettisesti loukkaavimmat muodit, kuten esim. ne, missä vaatteet ovat tiukasti ruumiinmukaiset ja siten tuovat esille ne muodot, jotka niiden tulisi kätkeä, lisäämällä näihin pikemmin jotakin eläintä esim. lintua kuin ihmistä muistuttavaa — etteivät edes sellaisetkaan kaikissa suhteissa jätä esteettistä tunnetta syrjään, johtuu itse asian luonnosta. Mitä vastenmielisempiä ne jossakin suhteessa ovat, sitä tärkeämpää on, että ne jossakin muussa suhteessa koettavat lepyttää silmää.

Jos ne loukkaavat muotoaistia, koettavat ne korvata sitä väriaistiin vetoamalla. Rumimmankin pukutavan täytyy menestyäkseen vedota johonkin, mikä syystä voi saavuttaa suosiota. Mutta vaikka näin ollen esteettinen aines ei täysin puutukaan uudempien muotien historiasta, ei niitä kuitenkaan, kuten sanottu, saa pitää ilmauksina sen ajan kauneudenaistista, jolloin ne ovat syntyneet. Usein ne ovat kauneusaistin vastakohtia; ne ovat myös osoittaneet voivansa viedä sitä harhaan, kun sama muoti pienemmin vaihteluin on hallinnut useita sukupolvia, Mutta kauneus on harhapoluillaankin kauneutta: barokin ja rokokon päivät ilmaisevat murtunutta makua, mutta kaikissa tapauksissa sellaista makua, joka on voinut synnyttää unohtumattomia tuotteita.

Muodin vaikutuksista johdun tulevissa luennoissa toisiin, paljon huomattavampiin, jotka johtuvat sielutieteellisistä ja historiallisista tekijöistä, koettaakseni sitten määritellä, mitä jää jäljelle ja voidaan sanoa esteettisesti yleispäteväksi, kun noiden vaikutusten tulokset on karsittu. Samassa yhteydessä tulen selostamaan, kuinka esteettinen tiede on koettanut määritellä kauniin käsitettä.

III.

EI-ESTEETTISIÄ TEKIJÖITÄ.

Edellisessä luennossani huomautin, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat mahdollisia, vaikka näyttääkin siltä, ettei niin olisi laita. Jokaisellahan on makunsa sen mukaan mitä muuan sananlasku sanoo ja kokemus varmentaa. Toinen sananlasku väittää, ettei mausta käy kiisteleminen, ja siinäkin piilee totuus, vaikka se onkin vain suhteellinen, ja vaikka tuskin on mitään, mistä väitellään niin paljon kuin mausta.

Tässä on meillä pulmallinen kysymys ratkaistavana.

Mainitsin kreikkalaisen filosofin Protagoraan, joka epäili yleispäteviä totuuksia, yleispäteviä arvostelmia, olkoot ne mitä laatua hyvänsä. Jokainen ihminen on oman maailmansa mittapuu, sanoi hän. Sen mukaan olisi toisen arvostelmalla esteettisissä asioissa aivan sama arvo kuin toisenkin. Jokainen on yhtä oikeutettu ottamaan oman tunteensa, oman tunnearvostelmansa kauneuden mittakaavaksi.

Jos Protagoras on oikeassa, saa kaikki se, mitä taidearvosteluksi nimitetään, sanoa hyvästit ja asettua harhatietojen, sellaisten kuin kullanteon ja tähdistä-ennustamisen, rinnalle. Kuitenkin luulen, ettei yleisö olisi erittäin mielissään, jos taidetta arvostelevat tutkistelut sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa kokonaan lakkaisivat. Luulenpa, ettei se mukaantuisi olemaan kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen, mitä paljon kokeneella taiteentuntijalla on sanottavana, kuin kenen tahansa mielipiteeseen, joka katselee ja on heti valmis lausumaan arvostelmansa jostakin taide-esineestä.

Luulen, että siinä tapauksessa muistaisivat useimmat, jotka tietäen tai tietämättään kannattavat Protagoraan oppilauselmaa, että meistä melkein jokainen kuitenkin uskoo olevan hienoa makua tai harjaantumatonta makua tai huonoa makua esteettiseltä kannalta ja siitä myös puhuu. Nämä puhetavat todistavat, että meillä, huolimatta kaikesta epäilystämme makutuomioiden yleispätevyyteen nähden, on jokin käsitys siitä, että toinen arvostelma voi olla parempi kuin toinen, ja että kauneuteen siis voi sovittaa muitakin kuin vain yksilöllisiä tai täysin subjektiivisia mittoja, siis sellaisia, jotka lähenevät yleispätevyyttä. Siitä taas seuraa, että yleispätevä makutuomio on mahdollinen tai että se on kuin ihanne, jota kohti on pyrittävä ja jota pyrkimällä todellakin voi lähestyä.

Kuulijani ovat kaikki kuulleet puhuttavan niinsanotusta värisokeudesta. Jos värisokeus on täydellinen, näkee asianomainen luonnon jokseenkin sellaisena kuin me näemme kivipiirroksen, jossa ei ole eri värejä. Ihminen voi olla punasokea, — ja silloin näkee sen, mikä terveistä silmistä on punaista, kyllästettynä heikkovaloisena vihreänä. Saattaa olla vihreänsokea, ja silloin näyttää harmaalta se, mikä terveistä silmistä on vihreää.

Värisokean silmiin, huomauttaa professori Holmgren, vaikuttaa tiilikaton ja ruohon väri, vilja keväällä ja vilja syksyllä sekä unikon kukka yleensä aivan samalla tavalla, ja hänen on senvuoksi sangen vaikea ymmärtää, että noille väreille annetaan eri nimet. — Aamu- ja iltaruskon ihana värileikki on punasokeasta vihreän ja mustan värivivahduksia.

Niin ollen ei ole mahdollista, että säännöllisesti näkevä ja värisokea saisivat luonnonkauniista saman vaikutelman, mikäli tämä riippuu värien vaihteluista; ei siis myöskään ole mahdollista, että heidän makutuomionsa tässä suhteessa saattaisivat olla aivan samanlaiset tai yhtä arvokkaat. Muuan räätäli pani erehdyksestä punaisen paikan ruskean takin kyynärpäähän. Punasokealle maalarille voisi sattua, että hän maalaisi metsän puut punaisiksi. Jos punasokeat katselisivat hänen teoksiaan hyväksyisivät he ne täydellisesti; mutta tervenäköiset neuvoisivat häntä luopumaan siveltimestä. Onko näillä arvosteluilla sama arvo?

Protagoras vastaisi ehkä myöntävästi ja huomauttaisi, että niinsanottu värisokeus on väriaisti sekin, jolla on omat lakinsa ja oma väriasteikkonsa, ja että niillä tulee olla sama oikeus esiintyä objektiivisina ja tosina kuin niinsanotulla terveelläkin näkökyvyllä. Mutta hän ei kuitenkaan voisi kieltää, että edellisellä on köyhempi, jälkimäisellä on rikkaampi värijärjestelmä, ja että jälkimäisellä on terävämpi, vivahdusrikkaampi käsitys näköaistimusten laadusta. Ja jollei hän voisi sitä kieltää, tuntuu minusta olevan asian luonteen mukaista, että hänen tulee myöntää niille, joilla on "normaaliset" silmät, suurempi arvovalta kuin värisokealle väriyhdistelmien suurempaa tai pienempää kauneutta arvosteltaessa, kun edellytetään, että heillä muuten olisi yhtä hyvä esteettinen kasvatus.

Se, mikä koskee näköä, pitää paikkansa kuuloonkin nähden. On olemassa suhteellista sävelkuuroutta, samoin kuin suhteellista värisokeuttakin. Jokainen tietää, että musiikkikorva voi olla enemmän tai vähemmän tarkka. Se voi riippua kuuloelimen rakenteestakin, ja suhteellista sävelkuuroutta voi silloin täydellisesti verrata värisokeuteen. Se voi myös johtua korvan suuremmasta tai pienemmästä harjaantumisesta. Molemmissa tapauksissa on mahdotonta kieltää eräiltä henkilöiltä suurempaa arvovaltaa kuin toisilta sävelen laatua arvostellessa, ja edellyttäen muuten yhtä hyvää esteettistä käsityskykyä täytyy ehdottomasti myöntää, että niillä, joilla on, kuten sanotaan, hienompi korva, on myös parempi musikaalisten kysymysten arvostelukyky kuin muilla.

Oikeastaan ei voi sanoa, että tervenäköiset ja värisokeat näkevät ja arvostelevat samaa esinettä, tai että tervekuuloiset ja suhteellisen sävelkuurot kuulevat ja arvostelevat samoja säveleitä. Jos he katselevat samaa maisemaa ja arvostelevat sen värivaikutusta, mutta toinen näkee metsän vihreänä ja taivaan kimmeltävän latvojen välissä punaisena ja kullanvärisenä, kun taas toinen havaitsee saman metsän vaaleanharmaana ja taivaalla erivahvuisen vihreän vivahduksia, niin heidän edessään tosin on sama maisema, mutta ne esineet, joita he arvostelevat, nimittäin värit ja niiden yhteisvaikutus, ovat toisia, eikä kenenkään siis sovi heidän arvostelmiensa erilaisuudesta johtua siihen, ettei värien maailmassa ole mitään senlaatuista, että sen ehdottomasti havaitsevat kauniiksi olennot, jotka kykenevät esteettisesti arvostelemaan. Sama pitää paikkansa sävelten maailmaankin nähden. Pelkästään aisteilla havaittavalla kauniilla, se on: värissä tai väriyhtymissä tai soinnuissa ja sointuyhtymissä ilmenevällä kauniilla, on sellaisenaan eittämätön yleispätevyys.

Toisin näyttää asian laita olevan siinä, mitä Kantin koulun esteetikot pitävät oleellisesti esteettisenä, nimittäin muotokauneudessa. Siitä voivat tuomiot langeta hyvinkin eri lailla. Jos hakee syitä siihen, huomaa kuitenkin, että arvostelmien erilaisuus ainakin useimmissa tapauksissa, jollei aina, johtuu siitä, että niitä sommitellessa vaikuttavat toiset, ei-esteettiset ainekset itsetiedottomasti, mutta määräävällä tavalla.

Jos sama rakennus tuntuu eräästä katselijasta hyvin kauniilta, mutta toinen on siihen nähden välinpitämätön tai sitä moittii, saattaa viimemainitun arvostelma johtua syistä, joilla ei ole kauneudentunteen kanssa mitään tekemistä. Niinpä esimerkiksi on mahdollista, että pysyn jokseenkin kylmänä ja olen taipuvainen tyytymättömänä arvostelemaan jotakin niistä monista muistomerkeistä, joita Saksassa on pystytetty saksalaisten voittojen muistoksi sodassa Ranskaa vastaan tai heidän siellä kaatuneiden sotilaittensa kunniaksi. Mutta saksalainen, katsellessaan samaa muistomerkkiä, tuntee siinä määrin joutuvansa isänmaallisten tunteitten valtaan, että se, mikä muistomerkissä on kaunista, näyttää hänestä vieläkin kauniimmalta kuin muukalaisesta ja sen viat katoavat näkyvistä.

Mahdollista on, että arkkitehti, joka on tarkoin tutkinut talon kaikki yksityiskohdat ja huomannut ne erinomaisen järkevästi sovitetuiksi talon käytännöllisen tarkoituksen kannalta, antaa sen käytännöllisestä sopivaisuudesta ja sen ehkä vähemmän huomattavasta esteettisestä arvosta yhteisen arvostelun, siten suoden jälkimäiselle enemmän tunnustusta kuin se, joka ottaa tutkittavaksi vain esteettisen puolen, saattaisi myöntää. Toiselta puolen on mahdollista, että talo, joka ensi katsannolta vaikuttaa edullisesti hienotajuiseen maallikkoon, saa ammattimieheltä halveksivan lausunnon, kun tämä esim. tietää, että tuo talo tavoittelee sellaisia rakenteellisia periaatteita, joita siinä tosiasiassa ei ole, että se on olevinaan toista ainesta kuin mitä se on, että siinä ilmenee kannattavia osia, jotka oikeastaan eivät kannata, koska päällimmäisten ainejoukkojen paino lepää kätketyillä, silmälle näkymättömillä kannattimilla j.n.e.

Muotokauniin arvostelmiin vaikuttaa lukematon joukko tekijöitä, joilla oikeastaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti esteettisessä, ja siten syntyy arvostelmissa erisuuntaisuus, jota ei olisikaan, jos siitä saataisiin syrjäytetyksi nuo vieraat vaikuttimet. Mutta juuri siksi, että asian laita niin on, on taidearvostelulla tässä suuri merkitys, sillä se voi johtaa katselijat sillä tapaa jättämään eri seikkoja lukuunottamatta, ja siten tulee myös mahdolliseksi tasoittaa mielipiteitten eroavaisuuksia ja osoittaa, että tässäkin on olemassa jotakin yleispätevää. Tällä alalla on taidehistoriallakin ratkaiseva merkitys, kun tulee opastaa yleisöä arvostelemaan vanhempia taideteoksia. Jos arvostelijan ja taidehistorioitsijan onnistuu asettaa esim. Fra Angelico da Fiesolen taulu siihen historialliseen valaistukseen, missä se näki päivän valon, pääpiirteiltään kuvata se ajanhenki, jonka alaisena se syntyi, osoittaa mihin asti taidekehitys oli ehtinyt, ennenkuin Fiesole esiintyi, mitä uutta hän toi ilmi ja kuinka hän vaikutti lähinnä seuraavaan aikakauteen, niin hän on etukäteen poistanut joukon vääriä edellytyksiä, joitten kannalta yleisö muuten ryhtyisi teosta tarkastelemaan, ja hän on tehnyt heille helpommaksi välittömästi nauttia tämän maalarin teosten naivisuudesta, hurskaudesta ja viattomuudesta ja supistanut oikeihin rajoihinsa ne teknilliset puutteet, jotka muuten olisivat vähentäneet taideteosten ansioita teknillisiin mestariesityksiin tottuneen yleisön silmissä.

Ei-esteettisten vaikutteiden joukossa, joista osaksi riippuu kauniin arvosteleminen, on siveellisestä käsityksestä johtuvia. Tässä voi sattua ristikohtia, jotka aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia taideteoksesta. Näytteillä voi olla maalaus, joka loistavan sopusuhtaiseen värinkäsittelyyn nähden on käänteentekevää laatua jättäen samanaikaiset teokset varjoon. Mutta esityksen aihe voi olla niin valittu, että sen, syystä tai syyttä, katsotaan loukkaavan siveellistä tunnetta, ja muutamien suuttumus sen johdosta voi niin yltyä, että he ovat aivan sokeita taideteoksen puhtaasti esteettisille ansioille. Tässä on taas taidearvostelun tehtävänä puuttua asiaan ja antaa jokaiselle oma ansaittu osansa.