Usein voi silloin käydä niin, että taidearvostelijan täytyy, ratkaistakseen ristiriidan, astua siveellisenkin erittelyn alalle ja tutkia, onko siltä taholta langetetuilla hylkäävillä tuomioilla oikeaa siveellistä arvoa vai eikö. Voi sattua, että ne eivät perustu yleispäteviin siveellisiin periaatteihin, vaan väärään sovinnaisuuteen, säädyllisyyteen, joka "ilmestyi hyvien tapojen kadottua", joka ei käsitä, että on olemassa siveätä alastomuutta, samanlaista, kuin madonnan polvella lepäävän lapsen, mutta joka suvaitsee puettua epäsiveyttä, kun se poimuttaa pukunsa mielikuvituksen houkutteluvälineeksi. [Samaa asiaa on Rydberg tarkemmin käsitellyt kirjoitelmassa: Om nakenhet och klädselsätt. Kts. Uppsatser m.m. s. 83. Suom.] Sellaisten valesiveellisten arvostelmien kumoaminen on välttämätöntä, ettei koko aikakauden taidesuunta eksyisi väärään sovinnaisuuteen.
Mutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut vastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa ne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset ansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy saada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista kokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta ei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo molemmat eivät ole aineksina.
Kaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn, täytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven ulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme niiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin harjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä vuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun kasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä tietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on se käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä kokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain poikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei saa sellainen olla.
Jos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin tarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja kekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan sen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota rakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan — jos seison rakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta ne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat, joita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin pystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus ulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta ei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole; että kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä, mikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että pyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen hurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain muodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.
Sitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi temppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi häiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää, mutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy epämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä työllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että on aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja rakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia, vaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää työtä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.
Huomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä tunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva mielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat olisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat arvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.
Ollakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen abstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on suoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet vaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on normaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus, milloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia esteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me emme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä olentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on muitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä ja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme voivat sitä katsellessamme sointua yhteen.
Eri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten sielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen ja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen ja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että siinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin, kansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten taipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa sukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.
Asiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri merkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä mielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on se, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita niistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet ovat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että kansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä eri kasvatusmenetelmien hedelmiä.
Helleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät kasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä. Tarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän kasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se, mikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin heille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin uskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät vietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa suojelushenkeä palveltiin.
Helleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä olentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut, Odysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että kun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän taakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa menneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai että se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut niistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin, tai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin harrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin ammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin käsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Lapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka saattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia vaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon kokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri sen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki muutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen terveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden kansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia sotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä kauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja kuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan taiteellisen sivistyksen.
Roomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella ei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta hän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella kultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää luonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset lapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan. Roomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina kuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten suunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana, hiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina. Hänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan tutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma germaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja kirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä olkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa sotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.
Historia esittää toisenkin aikakauden, jolloin satu ja laulu taas valtasivat kasvavan sukupolven. Se aikakausi alkoi ensimmäisen ristiretken jälkeen, kun kotiin palaavat ristiretkeilijät kertoivat monista vierailla mailla näkemistään ihmeistä ja kun nuo kertomukset kohta hahmottuivat uusien näkemyksien hedelmöittämän mielikuvituksen vaikutuksesta ja herättivät uuden värikkäämmän ja seikkailurikkaamman käsityksen maailmasta. Ne lapset, jotka kasvatettiin tämän vaikutuksen alaisina, loivat miehinä ylevän gootilaisen rakennustaiteen ja laskivat perustuksen tieteen ja taiteen uudestisyntymiselle.
Sillä seikalla, että mielikuvitus saa terveellistä ravintoa lapsuusijällä, on perin tärkeä merkitys. Ken haluaa perehtyä tähän kysymykseen, voi ottaa luettavakseen esim. lehtori Julius Humblen ajatusrikkaan tutkielman. [Vår tids ungdomsläsning i hennes inflytande och riktiga ledning, Sthlm 1871.] Tässä huomautan vain muutamista kohdista, jotka erityisesti koskevat käsiteltävääni ainetta.
Kasvatus, joka jättää syrjään mielikuvituksen hoidon tai pyrkii sitä masentamaan, aiheuttaa kolme vaaraa. Ensimmäinen on se, että mielikuvitukseton yleensä käy itsekkääksi, kovaksi ja tunteettomaksi. Amfiteattereita, joiden seinien sisällä esitettiin pirullisen julmia näytelmiä, kohosi Rooman vallan aikana kaikkiin suuriin ja keskikokoisiin kaupunkeihin. Vain Kreikassa ne herättivät vastalauseita.
Toinen vaara on se, että tieteellinen tutkimus menettää hedelmiä tuottavia aloitteita ja sellaisia kokemusperäisten tosiasioiden yhdistelmiä, jotka tekevät mahdollisiksi uudet keksinnöt, sillä, kuten suuri ranskalainen fysiologi Claude Bernard on osoittanut, nuo yhdistelmät ja siis myöskin keksinnöt ovat mahdottomia ilman mielikuvitustoimintaa. Mielikuvitukseton oppi saattaa "seisoa", mutta ei "käydä", se ei voi astua ainoatakaan askelta uudelle mantereelle. Siihen juuri tarvitaankin kuvitteluvoimaa.
Kolmas vaara on se, että niinä aikoina, jolloin suurempia pääomia keräytyy ja ainakin yksi yhteiskuntaluokka voi elää jonkinlaisessa yltäkylläisyydessä, tämä yltäkylläisyys tulee vain vähässä määrässä taidekehityksen hyväksi ja sen sijaan edistää kopeilevaa ja barbaarisen aineellista ylellisyyttä, joka taas puolestaan pilaa maun ja hämmentää makuarvostelmat. Katselijalta vaaditaan mielikuvitusta, jotta hän voisi todellisella myötätunnolla eläytyä taiteilijan mielikuvituksen luomaan teoksen; mutta silkin, peilien ja kultausten kiillon nauttimiseen ei tarvita mielikuvitusta.
Köyhä työmies, joka säästää hiukan päiväpalkastaan, koristaakseen seinänsä väripainoksella, taalalainen metsätorppari, joka hankkii itselleen n.s. taalaalaismaalauksen ja iloitsee sen katselemisesta, kivikauden mies, joka elämän ylläpitämistyöltä sieppasi jonkun hetken, kaivertaakseen työkaluihinsa mielenkiintoisina pitämiensä eläinten kuvia, on todella uhrannut enemmän ja hartaammin taiteelle kuin moni meidän päiviemme rikkaimmista miehistä.
Edward von Hartmann on kirjoittanut aineellisen ja esteettisen ylellisyyden epäsuhdasta nykyaikaisen ylimystön elämässä. Hän pitää tätä epäsuhtaa pelottavana; hän vaatii valtiota ja kuntia puuttumaan asiaan auttaakseen aineellisen ylellisyyden syrjäyttämää tai alhaisia tehtäviä täyttämään pakotettua taidetta taistelussa sen olemassaolon ja ihanteellisuuden puolesta. Hän kehoittaa kaikkia järkeviä miehiä liittymään yhteen ja toimimaan sen mielipiteen levittämiseksi, jonka mukaan olisi kansallinen kunnia-asia ja velvollisuus sivistyselämää kohtaan, jota kukaan varakas ei saisi lyödä laimin, käyttää osa tuloistaan taiteen edistämiseen.
Hän pitää onnettomuuden syynä sitä, että sivistyksen ylimystö ja omaisuuden ylimystö ovat osittain toistensa ulkopuolella ja joutuvat yhä enemmän erilleen, koska nykyajan oloista johtuu, että henkisesti vähän sivistyneet, mutta saalistamiskykyiset ja voitonhimoiset henkilöt voivat koota suunnattomia omaisuuksia. On kyllä mahdollista, että kun he ovat näin pitkälle päässeet ja täyttäneet asuntonsa pelkillä aineellisen ylellisyyden tuotteilla, he vetoavat taiteenkin apuun, saadakseen salongeilleen aateluuden leiman. Mutta näin he eivät tyydytä mielikuvituksen ja kauneusaistin, vaan turhamaisuuden luomaa tarvetta, tai jos he vaativat taiteelta jotakin muutakin, tahtovat he siltä tavallisesti jotakin aisteja kiihoittavaa, ja seuraus on se, että rahalle altis ja turmeltunut taide, jota samoin rahalle altis ja lahjottu taidearvostelu suosittelee, hankkii heidän välityksellään maailmaan rakastajatarten muotokuvia ja äitelän imeliä laatumaalauksia.
Valitettavasti ei von Hartmann vaivaudu hakemaan sen syitä. Se, mitä hän valittaa, on auttamatonta, jollei siihen käydä käsiksi juuria myöten. Mutta pahan juuria ei ole haettava siitä erotuksesta, jonka hän on huomauttanut vallitsevan sivistyksen ja omaisuuden ylimystöjen välillä. En myöskään luule olevan mitään apua hänen kehoituksestaan järkeville ihmisille yhdistymään, jotta yleisen mielipiteen voimalla rikkaat pakotettaisiin uhraamaan taiteelle. Jos kehoitus saisikin kannatusta, ei suositeltu keino kuitenkaan ole terveellinen. Taide, jonka täytyy elää pakkokeinoilla, on jo tuomittu kuolemaan.
Jos on totta, että suurin osa nuorisoa lähtee kouluistamme mielikuvituselämä kuivettuneena tai väärälle uralle suuntautuneena; jos on totta, että vanhemmat yhä enemmän opettavat lapsiaan halveksimaan sitä, mikä ei voisi tulevaisuudessa tuottaa heille leipää; jos on totta, että laulut ja sadut yhä enemmän saavat väistyä lastenkamaristakin, niin ei sovi kovinkaan pian odottaa parannusta niihin epäkohtiin, joista von Hartmann on ehkäpä liioitellenkin huomauttanut. Liioittelut toteutuvat siinä tapauksessa seuraavan sukupolven aikana.
Varmasti voidaan lapset varustaa kelpo taistelijoiksi elämän kamppailussa silti riistämättä heiltä todellisuudessa voimia lisäävää terveen mielikuvituselämän iloa. Tätä vailla he pystyvät vain työläästi käsittämään kypsinä miehinä ja naisina niitä yleviä päämääriä, joihin meidät on määrätty pyrkimään ja joita aineellisen työn tulee palvella. Silloin saamme realistisen kasvatuksen vaikuttaessa odottaa aineellisen ylellisyyden nousua, sen katkeruuden yltymistä, joka on alkanut ilmetä luokkien uudistuneessa taistelussa toisiaan vastaan, rikollisten lukumäärän lisääntymistä ja yhä syvempää laskua taiteen ja tieteen alalla. Mutta meidän ei tarvitse tätä odottaa kaikille ajoille määrättynä kohtalona. Taidevaisto ja kauneuden kaipuu ovat ihmisluonteen oleellisia piirteitä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee terveellinen vastavaikutus, joka palauttaa ne oikeuksiinsa.
IV.
ULKONAISEN LUONNON VAIKUTELMAT.
Sen kysymyksen yhteydessä, jota edellisissä luennoissani käsittelin, — ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia, — on toinen: voiko keksiä mitään tuntuvampaa yhtäläisyyttä niissä vaikutelmissa, joita ulkonainen luonto on jättänyt ihmiseen hyvin etäällä toisistaan olevina ajankohtina ja hyvin erilaisilla sivistysasteilla?
Tähän kysymykseen tulee ennen kaikkea kirjallisuuden vastata; tämän asian tutkimus voi ulottua niin pitkälle kuin kirjallisuuskin, mutta ei pitemmälle, ja se voi siis käsitellä vain pientä osaa ihmissuvun kehityshistoriasta. Ne kokeet, joita on tehty yritettäessä tutkimalla nyt elävien, n.s. villikansojen luonnontunnetta tehdä taannehtivia johtopäätöksiä kirjallisuutta aikaisempien kansojen ja miespolvien luonnontunteesta, ovat laadultaan perin epävarmoja. Ja vaikka sellaisten johtopäätösten soveltaminen olisikin oikeutettua — ja siitä voi olla eri mielipiteitä —, puuttuu kuitenkin vielä luotettava menettelytapa n.s. villikansain sielunelämän tutkimisessa, ja pahoja erehdyksiä on siinä melkein mahdoton välttää — eikä vähimmin nykyaikana, jolloin monessa tutkijassa on voittamaton taipumus koettaa päästä otaksuttujen, syvälle ulottuvien muutosten perille, jotka kehitys muka on ehtinyt aiheuttaa sinä lyhyenä aikana, minkä ihmiskunnan kirjoitettu historia käsittää.
Lähimmät tutkijapolvet Newtonin jälkeen pyrkivät selittämään melkein kaikki hänen keksimiensä painolakien perustalla; samoin on yhdeksännellätoista vuosisadalla, sittenkun Darwin oli julkaissut oppinsa, koetettu sitä soveltaa siihenkin, missä sellainen soveltaminen oli ennenaikaista. Tässä tarvinnee viitata vain erääseen tohtori Hugo Magnuksen julkaisemaan teokseen [Vrt. Hugo Magnuksen teoksiin: Die geschichtliche Entwickelung des Farbensinns, Leipzig 1877, ja Die Anatomie des Auges bei den Griechen und Römern, Leipzig 1898], jossa hän koetti todistaa, että ihmissilmän kyky erottaa värejä on suuresti kehittynyt runoilija Homeroksen päivistä asti, siis noin 2700 vuoden mittaisessa lyhyessä ajassa. Silmä oli muka edistynyt niiden värien erottamisesta, joita aiheuttavat pitkät värähdysaallot, tajuamaan sellaisia, joiden aallot ovat lyhyemmät, ja runoilijain isän Homeroksen aikalaiset eivät muka vielä osanneet erottaa sinistä vihreästä.
Magnuksen teoria on täydellisesti kumottu, ja hän on sen itsekin tunnustanut. Kuitenkaan ei hänen ennenaikainen olettamuksensa ollut tieteelle aivan hyödytön. Hänen erehdyksensä syy oli siinä, että se sanavarasto, jolla värejä ja värivivahduksia ilmaistaan, on aikojen kuluessa tullut rikkaammaksi, ja Magnus on tehnyt sen aivan oikean huomion, että nimitykset ovat kehittyneet väreistä, joilla kuten punaisella ja oranssilla on pitkät eli lämpimät värähdysaallot, lyhyt- eli kylmäaaltoisiin väreihin, jollaisia ovat sininen ja sinipunerva.
Magnus on itse huomannut, että milloin jollakin kansalla ei ole eräiden värien nimiä, ei siitä suinkaan seuraa, etteivät sen kansan silmät erottaisi mainittuja värejä, vaikka sillä ei olekaan ollut käytännöllistä syytä antaa niille erikoisia nimiä. Niinpä esim. eräillä afrikalaisilla kansoilla ei ole nimiä kaikille pääväreille, kun taas tutkimus, joka rakentuu samalle pohjalle kuin professori Holmgrenin tutkimus värisokeudesta, osoittaa, että samat luonnonkansat erottavat värit ja vivahdukset yhtä selvästi kuin eurooppalaisetkin. Ovathan eurooppalaistenkin kansain kielet perin köyhiä värien nimistä, jos näitä vertaamme niihin värivivahduksiin, jotka kykenemme erottamaan. Vatikaanin mosaikkitehtaalla Roomassa on käytettävänään yli kahdeksantoista tuhatta erilaista väriainesta, mikä lukumäärä lienee kuitenkin pieni verrattuna kaikkiin silmän erottamiin värivivahduksiin. Asiain näin ollen on parasta olla varuillaan ja harjoittaa itsearvostelua, kun tutkitaan ihmiskunnan kirjallisia muistomerkkejä aikeissa löytää niistä todistuksia siitä, että ulkonaisesta luonnosta ihmisen tunne-elämään jääneet vaikutelmat ovat tuntuvasti muuttuneet historiallisen ajan kuluessa.
Kaksi vuotta sitten ilmestyi Skotlannissa eräs Proudfoot Beggin teos, jossa tutkitaan esteettisen maun kehitystä, etenkin luonnon kauneuden käsittelemiseen nähden, ja vaikka hänkin mielestäni näyttää olevan taipuvainen jossakin määrin liioittelemaan eri aikakausien välillä tässä suhteessa vallitsevaa erilaisuutta, johtuu hän sentään siihen lopputulokseen, jota minä puolestani pidän oikeana, että makuvivahdukset näkyvät paljoa enemmän pinnalla kuin tunkeutuvat syvälle tunne-elämäämme, ja että maun kehityksen historia vahvistaa, kuten kokeillakin voi näyttää toteen, että kauneudessa on objektiivisia kohtia, ja että yleispäteviä makuarvostelmia on olemassa siinäkin mielessä, että samat makuarvostelmat voivat olla päteviä Homeroksen aikalaisille kuin meillekin.
Aion nyt esittää muutamia todisteita luonnonkäsityksestä niiltä ajoilta, jotka ovat jokseenkin kaukana meistä. Otan aluksi eräitä esimerkkejä klassillisesta, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta, joista muutama vuosi sitten, roomalaisesta sivistyksestä luennoidessani, tein selkoa, ja siirryn sitten seuraavassa luennossa vielä kauemmaksi esittääkseni eräitä piirteitä arjalaisten esi-isiemme luonnonkäsityksestä, sellaisena kuin sen tapaamme Rigvedassa, Intian arjalaisten ikivanhain pyhien laulujen kokoelmassa.
Antiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin kukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa. Vanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan kuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus sankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen aluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet itsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti haaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä sillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan. Odysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara koti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren vieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili sankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin. Jumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa Hermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois hänen saareltaan.
Runoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien eetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon laineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää sinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden suolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee hän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää hänen ihmettelyään.
Sen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja viileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien lehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen kirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta muinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon siivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä siivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen keskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa, ja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen yksinäisyyttä.
Laulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee Kalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä, kahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa, minne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä, mistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.
Luola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden koristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset, rypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan sisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista yhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien peittämien niittyjen halki.
Sellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä luonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti hän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan ympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan oman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille. Kun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy monisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo hän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista ja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien kreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä kukoistusajalta.
Eräältä toiselta Kreikan vanhimmista runoilijoista, Alkmanilta, on vielä tallella kuvaus yön levosta. Se on lyhyt, kuten Göthen runo samasta aiheesta, ja alkaakin melkein sanasta sanaan niinkuin tämä: "Über allen Gipfeln ist Ruh", puhuen samaan tapaan pikkulintujen äänettömyydestä metsässä. Vanhaksi tultuaan sama runoilija toivoo olevansa käyrlos, "kultaisen kevään lintu", joka liitelee meren rannalla.
Plato, jonka suuruus filosofina melkoisesti johtui hänen aito runoilijaluonteestaan, on muutamin harvoin sanoin antanut meille mitä viehättävimmän piirroksen Ateenan luona virtaavan pienen Ilissos-puron plataanien varjostamista rannoista.
Runoilijatar Sappho ilmaisee useissa kohdin runoissaan myötätuntonsa tallattuja kukkia kohtaan.
Kun sankari Sophokleen murhenäytelmässä "Ajax" on päättänyt heittäytyä miekkaansa ja kuolla, ovat hänen viimeiset sanansa seuraavat:
"Oi, auringon valo! Oi, synnyinmaani pyhä manner! Oi, isäni majan kynnys, sinä Ateenan ylväs kaupunki! Oi, leikkitoverit, lapsuudenaikani ystävät, purot ja lähteet, hyvästi! Ja isä, äiti, hyvästi, hyvästi!"
Rakkaimmat kuvat, jotka piilevät hänen sielussaan, nousevat hänen silmänsä eteen sillä hetkellä, kun hän on vaihtamaisillaan auringon valon manalan synkkään pimeyteen, ja tällöin on vanhempien ja lapsuudenystävien rakkaiden kuvien ohella hänen sydämessään sijaa myös kotiseudun puroille ja lähteille.
Nämä olen esittänyt vain esimerkkinä siitä sydämellisestä ja teeskentelemättömästä luonnonrakkaudesta, jota tapaamme kaikkialla Kreikan klassillisessa kirjallisuudessa, kun taas melkein turhaan haemme laajempia luonnonkuvauksia tai yrityksiä sanoilla maalaten jäljitellä tai voittaa maalarin siveltimen luomia teoksia. Pyrkimys sellaiseen matkintaan oli kreikkalaisista yhtä kaukana kuin se yhäkin on joka pojasta ja tytöstä, joka saa joka päivä seurustella luonnon kanssa ja elävästi tajuaa metsän tuoksun, muotojen ja värien raikkauden ja kauneuden, eläinten elämän, lintujen laulun, kasvien eri muodot, kaikki ne tuhannet erilaiset ilmiöt, jotka houkuttavat lasten uteliaisuutta ja tiedonhalua, samalla kun ne viehättävät hänen kauneusaistiaan. He elävät kaiken tuon keskellä, mutta eivät sitä mietiskele eivätkä tiedä, kuinka sitä rakastavat, ennenkuin kaupungin muurien sisään suljettuina ja kirjan ääreen kahlittuina ovat pakostakin oppineet sitä kaipaamaan.
Kreikkalaisen nuorison kasvatus suuntautui reippauden ja iloisuuden luomiseen. Turhaan siis haemme tästä kansasta sitä kaihoisaa ja liikatunteellista, mikä uhkuu nykyisestä luonnonkäsityksestä ja luonnonkuvauksesta, jopa uudemman realistisen koulun piirissä, vaikka tunne siinä väistyykin jonkun verran syrjään ja sen sijalle tulee lopulta ikävystyttävän yksityiskohtien tuhlailu ja turhantarkka havainnollisuuteen pyrkiminen yksityispiirteissä.
Turhaan haemme tuota kaihomielistä ja liikatunteellista keskiajankaan runoteoksista, mitä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin tulee. Yhtä turhaan haemme niistä sellaisia luonnonkuvauksia, jotka muistuttaisivat nykyaikaisissa runoissa ja romaaneissa tavattavia. Romaanisten kansojen keskiaikaisessa kirjallisuudessa kohtaamme useiden vuosisatojen kuluessa tuskin mitään, mitä kannattaisi sanoa luonnonkuvaukseksi.
Germaanisen keskiaikaisen kirjallisuuden laita ei ole sen paremmin. Saksan runoudessa keskiajalta emme tapaa ainoatakaan maisemakuvausta ja tuskin muita lausumia kuin eräitä sovinnaisia ja alati toistuvia lauhkeista kevättuulosista ja linnunlaulusta, jotka todistavat, että jonkinlainen luonnontunne sentään oli jäljellä.
Niissä vähäisissä rippeissä, mitä meille on pakanuuden aikaisesta vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta jäänyt, esiintyy luonnontunnetta tosin jonkun verran enemmän kuin saksalaisissa. Håvamål esim. vertaa miestä, jota kukaan ei rakasta, kelohonkaan, kun se lahoten seisoo kalliolla kuoretta ja neulasitta. Tämä vertaus taas muistuttaa toista, jonka voimme riimukirjoituksella merkittynä lukea Molinin "Vyöpainijain" jalustassa; siinä tyttö valittaa: "Yksin olen kuin lehdon haapa, ystävittä kuin oksaton honka."
Onpa Eddassa eräs luonnonkuvauskin, tosin niin vähäarvoinen kuin mahdollista, mutta aivan riittävä saattaakseen mielikuvituksemme toimimaan ja pakottaakseen sen täydentämään taulua. Se on ennustajattaren kuvaus siitä uudesta maasta, joka tulee Ragnarökin jälkeen, sittenkun jumalat ja jättiläiset ovat kaatuneet taistelussa toisiaan vastaan, ja vanha viallinen ja synnintahraama maa on hukkunut Surterin liekkeihin. Kaaoksen kuohusta nousee taas uusi maa kukoistavine kenttineen, jonka ruohosta jälleen löydetään suuren tuntemattoman jumalan viisaudensäkeitä sisältävät kultataulut, ja jonka pellot kyntämättäkin tuottavat kasvun.
Näin on tietäjätär kuvannut taulun etualan ja keskiosan. Näemme mehevänvihreän maan ja kauempana tähkäpäitten huojuvat aallot. Mutta vesi ja ilma, nuo kaksi muuta alkuainetta, puuttuvat tästä taulusta. Ne tapaamme kahdessa säkeessä, joissa yhteensä on viisi sanaa. Sanat ovat: "Forsar falla — och örn flyger däröfver." Siinä kaikki, mutta se riittääkin, jotta lukija, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee taustalla vuorijyrkänteitä kuohuvine koskineen ja kaiken yllä ilman, jonka eetteriä vasten piirtyy kotkan kuninkaallinen lento.
Laveammin, enemmän tai vähemmän huolellisesti yksityiskohtiin käyvän luonnonkuvauksen tapaamme oikeastaan vasta keisariajan Rooman myöhempien kirjailijoitten teoksissa ja nykyajan, viimeksi kuluneiden kolmen tai neljän sukupolven kirjallisuudessa. Siinä on yksi niitä monia yhtäläisyyksiä, joita on keksitty näiden enemmän kuin vuosituhannen erottamien aikakausien välillä ihmiskunnan historiassa.
Kuitenkin ovat Rooman keisariajan runoilijat vielä antiikin pohjalla, vaikka valmiina astumaan sen rajaviivan poikki, joka erottaa tuon pohjan meidän ajastamme. He ovat oppineet liiaksi kreikkalaisilta esikuviltaan antaakseen hillitsemättömän vapauden taipumuksilleen komeilla joko tunteillaan tai taituruudellaan; he ikäänkuin yhä laskevat, kuinka monta sanaa sopii luonnonkuvaukseen uhrata, he luottavat yhä lukijan mielikuvitukseen toivoen, että se kykenee luomaan yhdessä heidän oman kuvittelunsa kanssa — jollainen luottamus näkyy suurimmalta osalta nykyajan runoilijoista ja romaaninkirjoittajista hävinneen, he kun innokkaiden matkaoppaiden tapaan seuraavat lukijansa kintereillä, alati huomautellen heille toista kaunista yksityiskohtaa toisen jälkeen, kieltäen heiltä itsepintaisesti kaiken itsehankitun nautinnon ja luultavasti odottaen palkakseen, että ihaillen tunnustettaisiin heidän kykynsä keksiä, mitä kaunista luonnolla on tarjottavana sille, joka tietäjän silmin sitä tarkastelee.
Juuri tämä suosion odottaminen, tämä tarkoitus vaikuttaa lukijaan tai voittaa puolelleen katsoja on painanut liiankin selvän leiman nykyajan sekä taiteen että kirjallisuuden tuotteisiin. Antiikkisten mestarien suuri salaisuus on oikeastaan siinä, että he osasivat antaa teoksilleen sen leiman kuin ne olisivat olemassa vain itsensä takia niinkuin aarniometsän kukka, jota ihmissilmä ei ole milloinkaan nähnyt. He eivät koskaan keikaile tunteellaan eikä taituruudellaan.
Aeneidinsä kuudennessa laulussa Vergilius kertoo, kuinka hänen sankarinsa Aeneas, monen harhailun jälkeen merellä, lopulta saapuu luvatun maan Italian rannikolle. Aeneaan ensimmäinen tehtävä sinne saavuttuaan on käydä tapaamassa kuuluisaa pelottavaa ennustajatarta, kumalaista sibyllaa, saadakseen häneltä kuulla omat ja jälkeläistensä vaiheet Italiassa.
Hänellä on samalla mielessään uskalias ajatus laskeutua sibyllan avulla manalaan, saadakseen siellä puhella isävainajansa kanssa ja kuulla hänen neuvojaan. Juuri se kohta Italian maaperää, missä hän oli astunut maihin, nimittäin sen niemen pohjoisrannikko, joka pohjoisessa rajoittaa Napolinlahtea, mainitaan jo vanhimpien aikojen tarinoissa hirmuisena paikkana, joka oli täynnä eriskummaisia ja kamalia luonnonilmiöitä, ja jonka metsien peitossa oli kuolleitten valtakunnan Hadeksen portti.
Vergilius itse tunsi tuon seudun perin tarkoin, eikä mikään siis olisi ennakolta luultavampaa kuin että hän käyttäisi näitä tietojaan kuvatakseen seutua mielikuvitukseen tehoavin yksityiskohdin, kun hän kertoo Aeneaan sikäläisistä seikkailuista. Mutta näin hän menettelee mitä säästäväisimmin. Jo Aeneaan laivaston ankkuripaikalla on vielä tänäänkin synkkä leima, jos sitä vertaa siihen hymyilevään seutuun, mikä aukenee silmälle kohta, kun kiertää niemen kärjen, sillä silloin on edessämme Bajae-poukama ja väriloistoinen Napolinlahti.
Ajatelkaamme, että jollakin nykyajan tavallista etevämmällä runoilijalla, esim. täydellä syyllä ihaillulla Robert Hamerlingilla, olisi ollut käsiteltävänään sama aihe kuin tässä Vergiliuksella! Se antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka eri tavalla samaa asiaa voi käsitellä. Vergilius puhuu ensin itse ankkuroimisesta, kun Aeneaan laivasto laskee Cumaen rannikolle ja järjestäytyy keulat ulapalle ja perät maata kohti. Sitten hän mainitsee rannan ulkonäön, mutta vain epäsuorasti, sanomalla: "Kilpailevin innoin karkaa rohkeitten nuorukaisten joukko Hesperian rannalle. Osa houkuttelee piikiven suonista piilevän kipunan, osa kiitää pitkin metsiä, eläinten lehväistä turvapaikkaa, ja pyrkii puroille."
Näin hän arvelee kyllin tarkoin ilmaisseensa rannan ulkonäön. Metsä ulottuu sinne saakka, ja se on tumma, valtava metsä, jossa ovat eläinten "lehväiset turvapaikat". Aeneaan itsensä hän panee sillä aikaa menemään Cumaen kunnioitusta herättävien muurien luo, siihen laajalle ulottuvaan luolaan, missä Cumaen sibylla asuu.
Hamerling olisi sen sijaan varmaankin heti syventynyt kuvaamaan metsää yhtä miellyttävästi kuin esim. runossaan Der König von Sion. Hän ei varmastikaan olisi jättänyt mainitsematta, että Cumae, jonka tornit ja sakarat olivat jo ehtineet vanhuuttaan harmaantua, silmäilee korkean tuffikeilan huipulta allaan olevaa synkkää metsämaisemaa. Hän olisi, Aeneasta metsään seuraten, kuvannut ne pimennot ja sen hiljaisuuden, mihin kulkija yhä syvemmin verhoutui, ja antanut sankarinsa kiipeillä tulenkuluttamien trakyyttilohkareiden keskellä muinaisten laavakenttien yli, joiden rakoihin jättiläistammet olivat tunkeneet kuhmuraiset juurensa, ynnä sen ohella viitannut niihin kamaloihin salaisuuksiin, kumalaisen kuolemanoraakkelin salaisiin menoihin, joita eräinä öinä vuodessa vietettiin niillä seuduin, missä Aeneas nyt harhaili. Hän olisi antanut sankarin suunnata askeleensa Averno-järven rannoille, jonka synkkä, vaitelias vesi vain epäselvästi voi kuvastella kastanjien sen yli kumartuvia latvoja, ja sieltä maisemiin, joita Dante myöhemmin käyttää esikuvina helvettiään sommitellessaan. Hän olisi, kaikki mielikuvituksensa varat käyttäen, kuvannut myös ikivanhaa Cumaen kaupunkia, sen merkillistä unielämää, sen salaperäisiä temppeleitä ja kuoleman oraakkelin pappeja.
Vergilius ei tee mitään tästä kaikesta. Tai oikeammin: hän tekee, mutta epäsuorasti, kuin ohimennen, ja jättää aina muutamalla reippaalla vedolla piirretyt luonnonkuvansa itse eepillisen kertomuksen sivuseikoiksi. Hän mainitsee "Avernon rikkisen lammikon", mutta samassa yhteydessä kuin kaksi kyyhkystä, jotka lennollaan osoittavat Aeneaalle, mistä tämä metsässä löytää sen kultaisen oksan, jota kädessään pitäen hän uskaltaa laskeutua manalan varjojen pariin.
Kun näet kyyhkyset tulevat Averno-järven läheisyyteen, lentävät ne suoraan ylös ilmaan välttääkseen järvestä kohoavia myrkyllisiä höyryjä. Hän kertoo nyt metsän pimennoista ja autiosta äärettömyydestä ja notkojen hämäryydestä, ilmoittaapa meille myös, mitä puulajeja aarniometsässä on, nimittäin: rautatammia, saarnia, jalavia ja mäntyjä, mutta senkin vain kertoessaan, kuinka noita puita kaadetaan rovioksi eräälle Aeneaan kuolleelle miehelle, ja vasta puhuessaan niiden kaatamisesta hän kertoo myös valtavista vuorijyrkänteistä, joita metsässä on, ja joilta kirveitten kaatamat jättiläisjalavat ryskyen syöksyvät alas.
Aeneaan retkestä metsän halki olisi Hamerling arvatenkin laatinut erikoisen kuvauksen, missä hetkeksi olisi päästänyt kertomuksen juonen kädestään, suodakseen meille synkkää luonnonlyriikkaa. Vergilius välttää tätä, niin että hänen kaikki kykynsä salaperäisillä väreillä maalaamiseen säästyy siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin Aeneas ammottavan rotkon kautta "tumman järven ja synkästi pimentyvän metsän välillä" seuraa sibyllaa varjojen maailmaan. Tästä huolimatta Vergilius on kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa luoden kuvailunsa kokonaisvaikutuksella mielikuvitusta kiihoittavan, kerrottujen tapausten kanssa sopusointuisen ja samalla perin tarkan kuvan Cumaen ympäristöstä. Erotus on vain siinä, ettei hän koskaan ole tunnustanut tai antanut aavistaa sellaista tarkoitusta, mutta saavuttanut sen kuitenkin, aivan kuin itsensä ja lukijan tietämättä.
Aeneidin yhdeksännessä laulussa on toinen luonnonkuvaus kehyksenä kertomukselle Nisus ja Euryalus ystävysten kuolemasta. Vihamieliset rutulit ovat piirittäneet troijalaisten leirin, kun Aeneas, näiden päällikkö, on poissa. Kaksi troijalaista nuorukaista, Nisus ja hänen nuorempi ystävänsä Euryalus, ottavat yöllä hiipiäkseen vihollisjoukon läpi saattaakseen Aeneaalle sanan hänen miestensä vaarallisesta tilasta. Näin tehdäänkin. Vihollisleiri on kuvattu hyvin havainnollisesti: "Unen ja viinin horroksissa makaavat miehet, ja varustetut vaunut peittävät ruohon. Pyörien välissä on hajallaan ruumiita, viinitynnyreitä, valjaita ja aseita."
Leiritulet luovat valoaan kentälle, ja niiden piirin ulkopuolella ovat ratsuväen hevoset liekaan pantuina laitumella. Nykyaikainen kertoja olisi, saadakseen valovaikutuksia tauluun, tuskin jättänyt kuvaamatta, kuinka leiritulien loimu taittui aseihin ja varustuksiin, mutta Vergilius ei niin tee, koska tapausten kulku ei sitä vaadi. Hän siis jättää lukijan mielikuvitukselle tuon valovaikutelman lisäämisen.
Mutta ennenkuin ystävykset ovat ehtineet hiipiä rutulien leirin läpi, missä he viipyvät pistääkseen miekkansa joidenkuiden nukkujien ruumiisiin, nousee kuu näköpiirin yläpuolelle. Satapäinen ratsuparvi näyttää lähestyvän leiriä, ja ennenkuin Nisus ja Euryalus ovat ehtineet syöksyä metsään, jonka reunassa rutulien leiri on, ovat ratsastajat heidät nähneet. Kuun säteet, jotka heijastuivat Euryaluksen kiiltävästä kypärästä, ovat ilmaisseet heidät. Tässä on siis käytetty edellä kaivattua valovaikutusta, koska sillä on osansa kertomuksessa ja nuorukaisten kohtalossa.
Metsäkin, jonne he nyt syöksyvät piiloon, on kuvattu jokseenkin laajasti; mutta se ei tapahdu luonnonkuvauksen itsensä vuoksi, vaan sen selittämiseksi, miksi nuorukaiset eksyivät toisistaan. Euryalus joutuu ensin rutulilaisten ratsumiesten käsiin. Nisus kiiruhtaa hänen avukseen, vaikka kaikki apu on mahdotonta, ja heittäytyy keihäitten lävistämänä kuolleen ystävänsä ruumiin päälle. Euryalusta verrataan hänen kaatuessaan purppurakukkaseen, joka auran viiltämänä riutuu kuolemaan, ja korkeavartiseen unikkoon, kun se kumartaa päätään myrskyisten sadekuurojen painaessa.
Säkeet, joissa hänen kuolemaansa kuvataan, ovat sointisävyltään kauneimpia, mitä roomalainen runous on luonut. Tämä kohta on merkillinen vielä siitäkin, että se on ainoa, missä Vergilius luopuu eepillisestä tyylistään, ylistääkseen omasta puolestaankin niiden onnea, jotka hyvinä ystävinä saivat kuolla yhdessä, ja lausuakseen sen toivomuksen, että hänen laulunsa osaltaan ikuistaisi heidän muistoaan.
Se eroavaisuus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä, josta tähän saakka olen huomauttanut, koskee sitä oikeastaan vain sen esiintyessä eepillisessä kertomuksessa, ja tämä ero, kuten olemme huomanneet, on siinä, että roomalainen eepikko pitää tarkkaa vaaria, ettei maisemakuvaus milloinkaan saa paisua pääasiaksi tai pitemmäksi aikaa keskeyttää tapausten kulkua — jollainen ilmiö sitävastoin on perin tavallinen nykyaikaisissa eepillisissä runoissa.
Usein on koetettu yleisemmällä, kaikkiin kohtiin soveltuvalla tavalla määritellä sitä eroa, joka suuresta yhtäläisyydestä huolimatta heti pistää silmään verratessa antiikkista ja nykyaikaista luonnonkuvausta. Niinpä on esim. oltu huomaavinaan, että antiikkinen maisemakuvaus on pääasiallisesti plastillista kiintyen enemmän muotoihin kuin valoon ja väreihin. Se pitää kuitenkin vain osittain paikkansa.
On antiikkisia luonnonkuvauksia, jotka ovat suurimmalta osaltaan tai aivan kokonaan plastillisia, jotka tekevät selkoa maiseman suurista viivoista eikä mistään muusta, mutta on myös toisia, joissa valolla ja väreillä on päätehtävä. Horatius puhuu puhtaan kuun loistosta yöllisellä merellä; Vergilius kuunsäteiden värinästä meren aalloilla ja meren auringonvalossa vyöryvistä purppura-aalloista; Lucretius kastepisaroista, jotka kullanpunaisessa aamuvalossa läikkyvät ruohossa kuin timantit, samalla kun järvet ja virrat huokuvat sumua, ja Catullus on pitemmälti kuvannut meille merta aamunkoitteessa, jonka kauneutta ei yksikään nykyaikainen kirjailija ole kyennyt sen paremmin esittämään.
Siinä ei siis ole roomalaisen ja nykyaikaisen luonnonkuvauksen varsinainen erotus. Sitten on taas haettu erotusta siitä, että antiikkisista luonnonkuvauksista, niin plastillisia kuin ne ovatkin ja niin suuresti kuin ne rakastavatkin väriä ja valoa, puuttuisi kuitenkin se, mitä me sanomme taustaksi. Mutta sitäkään väitettä ei voi puolustaa. Kun roomalainen runoilija Statius kuvailee näköalaa Sorrenton rannalla olevan huvilan ikkunasta, on tässä kuvauksessa yhtä selvä tausta kuin missä nykyaikaisessa kuvauksessa hyvänsä, joka esittää Napolinlahden silmälle tarjoamaa näkyä. Taustana on Statiuksen runossa näköpiiri merellä ja "laskeva aurinko ynnä taivas, joka saa tunnelmansa illalta, kun ennen päivän sammumista metsän kattamat vuoret upottavat varjonsa vesiin ja palatsit aivan kuin uivat kristallinkirkkaassa meressä".
Ainoa, mitä tässä suhteessa voi täydellä syyllä sanoa, on se, että keisarikunnan runoilijat, samoin kuin koko antiikkinen ajanjakso, rakastivat sellaisiakin luonnonkuvia, joilla on ahtaat rajat, ilman näköalaa etäisyyteen, jollainen esim. on syvällä metsän sylissä kirkkaansininen lähde, jota sen partaille saakka ympäröi hieno kukkien kirjailema ruohopeite ja hiukan kauempana vanhat ja tuuheat puut.
Niin kuvaa Ovidius sitä lähdettä, missä Narkissos nuorukainen näki oman kauneutensa ja siihen ihastuneena riutui toivottomasta rakkaudesta peilikuvaansa. Niin ylistää Horatius Bandussian lähdettä, omaa lähdettään maatilallaan Sabinilaisvuoristossa, ja sen pienestä vesikuvastimesta, joka on hänen sanainsa mukaan kirkkaampi kuin kristalli, ja kalliosta, jolta sen lirisevät pikkulaineet hyppelevät, ynnä vanhasta rautatammesta, joka kasvaa tuolla kalliolla, hän laatii eräässä laulussaan pienen sievän maisemamaalauksen. Tuollaiset pienet ahdaskehäiset luonnonkuvaukset eivät myöskään ole harvinaisia nykyaikaisessa runoudessa, ja tältä alalta tavataankin hyvin miellyttäviä kuvia kaikkein uusimpien maisemamaalausten joukossa.
Kolmas yritys tavata oikea erotus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä hakee tätä eroa siitä, että edellinen aina esittää kirkasta ilmaa ja täyttä valoa, mutta siltä puuttuvat väliasteet, kaikki hämärään ulottuvat heijastukset ja kaikki valoon tunkeutuvat puolivarjot — että se siis ei jää katselemaan eikä huomaa ilmaperspektiivin ja valohämyn omituisuuksia. Tätä huomautusta pidän puolestani oikeana, sillä ne poikkeukset säännöstä, mitä tässäkin voi havaita, eivät ole sellaisia, että ne todellakin sen kumoaisivat.
Etelän runoilijoilta ja maisemamaalareilta puuttuisi vieläkin tämä väliasteiden ja valohämyn ymmärrys, jolleivät pohjoisen Euroopan kokemukset olisi tässä tulleet heille avuksi. Pohjoinen taivas kalpeampine väreineen ja alakuloisempine, sekaisempine vivahduksineen pakottaa hakemaan korvausta valojen ja varjojen moninaisuudesta. Ja kuultavanhämärään varsinaisessa maalauksessa liittyy se, mikä on uneksivaa ja salaperäistä nykyisen runouden luonnontunteessa.
Kenties on myös tuo suuremman osan vuotta sisällä vietetty elämä, joka on tavallista pohjoisten kansojen keskuudessa, ja veltostunut kyky käsittämään luonnon yksityiskohtia, jonka sivistyneen luokan pitkät kouluopinnot aiheuttavat, osaltaan vaikuttanut luonnonkäsityksemme muuttumiseen. Meidän joukossa m.m. on tämän johdosta hyvin monta, jotka eivät kykene erottamaan niinipuuta ja saarnia toisistaan, tai tuntemaan tavallisimpia lintujamme niiden laulusta ja höyhenpuvusta. Sellaisissa oloissa kiintyy mielikuvitus pikemmin yleisiin piirteisiin, maiseman tunnelmaan, ja jos edellinen kyvyttömyys onkin valitettava puute, niin sen tässä huomautettu seuraus on taas etu.
Realistinen suunta nykyaikaisessa kirjallisuudessa pyrkii, kuten tunnettu, korjaamaan tätä epämääräistä yleisyyttä luonnonkuvauksessa, ja sen onkin joskus onnistunut luoda mainioita pienoiskuvia, erinomaisia havainnollisuuden ja yksilöllisyyden puolesta; mutta vielä useammin se on joutunut pitkäveteisesti luettelemaan yksityiskohtia, jotka kiihoittamatta lukijan mielikuvitusta vaikuttavat ikäviltä ja väsyttäviltä eivätkä tee kuvaa kokonaisuudeksi sielun silmälle, vaan yhteyttä vailla olevaksi yksityiskohtien kokoelmaksi.
Antiikin kirjailijoilta ei kuitenkaan kokonaan puutu valohämyn tajua. Mutta on kuvaavaa, ettei heissä herätä varjojen ja valojen moninaisuutta tajuamaan päivän, vaan kuutamoisen tai tähtikirkkaan yön valohämy. Lucanus kuvaa mielellään tähtitaivasta silloin, kun se kaartuu meren yli, jonka myrskyiset aallot vilahtelevat yön pimeässä. Vergilius antaa Aeneaan, kun tämä on laskeutunut manalaan, kulkea yli kenttien sellaisessa puolihämärässä, jonka kuu aiheuttaa pilvien välistä lähettäessään pettävää valoaan kulkijan polulle ja tässä hämärässä hän näkee isänsä haamun "sellaisena kuin utuharsojen läpi kuvittelee näkevänsä vilahduksen äsken syntyneestä kuusta".
Epäilemätöntä on, että syvät metsät värisevine valoineen ja varjoineen ovat jättäneet Rooman keisarikunnan runoilijoihin vaikutelmia, samanlaisia kuin mitä me itsekin voimme tuntea syvän metsän sylissä. Kuvatessaan lehtoa, missä druidit muinoin suorittivat uhrejaan, tuo Lucanus esille sitä kaameata ja lumoavaa tunnetta, jota tuollainen sisäkuva voi herättää. Vergilius taas panee tummat myrttimetsät humisemaan niillä manalan kentillä, surun kentillä, missä onnettoman lemmentuskan uhrit oleskelevat. Siellä voivat ne henget, jotka haluavat olla yksin muistoineen, loitota yksinäisille poluille, häiriintymättä mietiskelläkseen tuskaa, jota tuskin haluavat menettää, tai jos rakastavaiset täällä ovat jälleen tavanneet toisensa, saavat he taas kuljeskella kahden kesken.
Ne, jotka tunkeutuvat syvemmälle siihen kysymykseen, johon tässä olen koskettanut, ovat olleet keksivinään varsinaisen ja kaikissa kohdissaan todistettavan erotuksen antiikin ja nykyajan luonnonkuvauksen välillä siinä, että jälkimäinen on subjektiivisempaa, että nykyaikainen ihminen ikäänkuin liittyy luontoon, uneksii siihen jotakin omasta sielustaan. Ja sitten kun näin on tehty, näkee hän luonnonilmiöissä oman sisäisen elämänsä peilikuvia. Luonto, jolle antiikki antoi jumalaisen elämän, on oltuaan kauan kuolleen koneiston kaltaisena saanut ihmisen omasta povesta uuden elämän, jota kohtaan hän luulee voivansa olla vielä syvällisemmin myötätuntoinen kuin jos tuo elämä olisi hänelle vierasta ja korkeampaa.
Tässäkin vastauksessa on epäilemättä jotakin oikeata, vaikka tämä oikea on ilmaistu perin häilyvin sanoin. Immanuel Kantin ja häntä seuraavien ihanteellisten järjestelmien mukana alkoi uusi ajanjakso runoudessa ja luonnonkäsityksessä. Näiden järjestelmien mukaan luonto ei oikeastaan ole muuta kuin osa ihmisen omaa itseä, nimittäin hänen aistihavaintojensa kokonaisuus, joille ihmishengen käsitystapa ajan ja paikan rajoissa antaa järjestyksen ja muodon.
Luonnontieteenkin mukaan jää ihmisen omaksi tehtäväksi pukea luonto valoon ja väreihin, säveliin ja tuoksuihin, sillä eetteriatoomien värähdykset muuttuvat valoksi ja väriksi vasta ihmisen silmässä, ja ilman värähdykset muuttuvat soinnuiksi ja säveliksi vasta hänen korvassaan. Toiselta puolen myönnetään samalla, että juuri tuo sama ilmiömaailma antaa herätteitä ja vaikutelmia, joiden välityksellä ihmishengessä uinuvat älylliset voimat saadaan toimimaan ja kehittymään, ja siten on ihmisen ja luonnon välille taas solmittu mitä läheisin side. Ne ovat olemassa toisiaan varten, toisilleen tarkoitettuja, ja se, mikä luonnossa on todellisuutta, kumpuaa samasta lähteestä kuin inhimillinen persoonallisuuskin.
Kuinka syvälle nämä ajatukset ovat puuttuneet nykyaikaiseen runouteen ja määränneet sen kannan, sitä todistaa uudemman runouden historian joka sivulla sekä sellainen luonnonsymboliikka kuin esim. Lenaun että myös ne tavallisesti vähemmän onnistuneet yritykset, joita joka päivä saamme havaita, kun haetaan rinnakkaisuuksia ihmissielun tunnelmien ja luonnonilmiöiden välillä.
Ylevimpiä luonnonkuvauksia, mitä koskaan on luotu, lienee se, missä Goethe tekee tajuttavaksi Faustin sammumatonta valon ja kirkkauden kaipuuta siinä ikävöimisessä, joka valtaa hänet, kun hän vaeltaessaan kaupunginportin ulkopuolella näkee kukkulalta auringon laskun:
Jos siivin voisin nousta lentohon, sen myötä liitää, yhä liitää! Iki-iltahohteess' silmä nähdä sais hiljaisen mailman käyvän esiin; kuin hehkuin välkkyis vuoret, laaksot uinahtais, hopeapurot virtais kultavesiin. Ei estäis jyrkät vuoret rotkoineen ylevää retkeäni taivaan sineen; — ja hämmästyksin aavan meren veen nään tuossa soiluvine lahdelmineen. Taa vetten jumalatar vihdoin vaipuu, mut innoin sydämeni lyö: pois kiidän, ikivaloon mun on kaipuu, on eessäin päivä, takanani yö, ja ylhäällä on taivas, alla selät seljaat!
[Käännös Valter Juvan. Suom.]
V.
USKONNOLLINEN TUNNE JA LUONNONKÄSITYS.
Edellisessä luennossani selostin klassillisten kansojen, roomalaisten ja helleenien, käsitystä luonnon kauneudesta ja koetin osoittaa, että se, puhtaasti esteettiseen sisältöönsä nähden, oikeastaan oli sama kuin meidänkin. Mutta arvostelmamme eivät juuri koskaan ole puhtaasti esteettisiä, koskekoot ne sitten luonnon tai taiteen ilmiöitä. Usein sekaantuu siihen, perin määräävälläkin tavalla, aistimuksia muiltakin aloilta kuin esteettiseltä, esim. sovinnaisesta säädyllisyydestä, varsinaisesta siveydestä, filosofiastamme tai uskonnostamme, jotka vaikuttavat makuarvostelmiimme, voivatpa ratkaista niiden suunnankin, meidän olematta siitä täysin tietoisia ja vakuuttaessamme itsellemme, että arvostelimme asiaa vain kauneuden kannalta. Tästä esitin edellisessä luennossa monta esimerkkiä ja huomautin, että taidearvostelijan tehtävänä on korjata sellaiset erehdykset, jotka pimentävät sen totuuden, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat mahdollisia.
Jos nyt otamme huomioon, että klassilliset kansat uskoivat erityisten jumalallisten voimien olemassaoloon ja toimintaan luonnossa, niin on selvää, että heidän esteettinen käsityksensä siitä, vaikka se pohjaltaan olikin sama kuin meidän, sai hieman toisenlaisen tunnelman, kun tämä uskonnollinen käsitys sulautui yhteen sen tehon kanssa, jonka luonnonilmiöt suorastaan jättivät heidän tunne-elämäänsä.
Missä hyvänsä oli yksinäinen paikka, johon liittyi rakkaita muistoja, tai kohta, josta oli laaja ja kaunis näköala seudun yli, tai hedelmällinen laakso tai viljavia peltomaita, jotka herättivät jumalallisen hyväntyön aistimuksia, pystytettiin siihen mieluisasti alttari, vaikka mitä yksinkertaisin, ja paikka pyhitettiin sen seudun suojelushengelle. Samoin tehtiin myös varjoisissa lehdoissa ja lähteiden lähellä.
Se uskonnollinen väritys tai tunnelma, joka siis vallitsi antiikkisessa luonnonkäsityksessä, mutta joka pakanuuden hävittyä yhä enemmän katosi eurooppalaisten kansojen keskuudesta, aiheutti sen, että roomalaiset ja kreikkalaiset suhtautuivat, puhtaasti käytännölliseltä kannalta, luontoon toisin kuin me. He eivät, yhtä vähän kuin mekään, olleet hajoittamatta kalliota tarvitessaan kiveä tai kaatamatta metsää, jos se oli uutisviljelyksen tiellä, jossa tapauksessa kuitenkin mielellään säästettiin vanhimmat ja kauneimmat puut. Mutta sen ohessa ei kuitenkaan kadotettu näkyvistä, jos niin saan sanoa, kunnioittavaa seurustelua sen luonnon kanssa, jota näin muutettiin.
Antiikin ihmisillä täytyi olla omantuntonsa kannalta paikkansa pitävä syy tällaisen muutoksen tekemiseen, ja he pitivät velvollisuutenaan jollakin lailla korvata sen kauniin, mitä aineellisten etujen tähden oli ollut pakko riistää luonnolta.
Meidän päivinämme voi käydä niinkin, että talonpoika vähääkään epäröimättä, ilman ainoatakaan kaipauksen huokausta hakkaa maahan pihalla kasvavan tammen, jonka juurella hän tietää isänsä nauttineen viileyttä, ja hän itse on lapsena leikkinyt ja nähnyt omien lapsiensa leikkivän, jos hän vain saa puusta muutaman kolikon. Jokapäiväisestä yhdessäolosta huolimatta ei mikään side yhdistä hänen sydäntään tuohon hiljaiseen elimelliseen olentoon, joka on koristanut hänen kotiaan.
Toinen taas myy ja hakkauttaa maahan putipuhtaaksi metsän, joka on tarvinnut vuosisatoja saadakseen kylliksi kasvuvoimaa jonkun hänen omistamansa mäen rinteellä. Sade huuhtoo sitten pois sen mullan, josta puut saivat ravintonsa, ja tarvitaan ehkä miespolvien aika, ennenkuin uutta metsää kasvaa raiskatulle paikalle. Myyjällä ei ole siinä kohden mitään sääliä; jos hän on tyytymätön tekoonsa, johtuu se siitä, että hän on saanut huononlaisen hinnan.
Sellaista voi tapahtua ainoastaan niinä aikoina, jolloin kansan suurin osa on tottunut pitämään luontoa vain kuolleena aineksena, jonka luoja on, minkäänlaisitta sitoumuksitta ihmisen puolelta, antanut hänen käytettäväkseen, ja jota hän voi pidellä niin häikäilemättä kuin itse haluaa.
Oman aikansa talonpojista kertoo roomalainen kirjailija Plinius nuorempi, että kukin heistä oli valinnut itselleen puiden joukosta ystävän, jota koetti suojella vahingolta. Jokaisella talolla oli, kuten germaanienkin kesken, oma nimikkopuunsa, ja kaupungeillakin oli omansa. Rooman muurien sisällä oli Neron aikana kaksi puuta, joita luultiin yli kahdeksansadan vuoden ikäisiksi ja pidettiin pääkaupungin nimikkopuina.
Muutamat kirjailijat ovat yrittäneet lukea kristinuskon viaksi sen, että sydämetön ja mielikuvitukseton suhtautuminen luontoon on levinnyt eurooppalaisten kansojen keskuuteen, ja he ovat taipuvaisia pitämään sitä monijumalaisten uskontojen häviön välittömänä seurauksena. Välttämätön ei tämä seuraus kuitenkaan ollut. Kristinopissa ei ole mitään, mikä estäisi ihailemasta luonnossa luojan työtä ja pitämästä sen kauneutta heijastuksena sen aiheuttajan ihanuuden loistosta.
On kyllä totta, että kristillisissä peruskirjoissa on lausuttu kirous luontoa vastaan. Mutta tuo kirous ei vedä mitään rajaa ihmisen ja luonnon välille; se esitetään päinvastoin ansaitsemattomana ja sen vuoksi myötätuntoon kehoittavana osallisuutena henkisen maailman ja etenkin ihmissydämen turmelukseen. Ja tälle myötätunnolle apostoli Paavali antaa liikuttavan ilmaisun eräissä sanoissa, joihin sisältyy mitä syvin ja rakastavin käsitys luonnon suhteesta ihmiseen. Ne puhuvat luonnon osallisuudesta ihmisen ohella Jumalan armolliseen päätökseen maailman tarkoituksesta.
Tarkoitan Paavalin sanoja, että luonto huokailee ja tuskailee meidän kanssamme, joiden syntisyyden takia se kärsii, ja että sekin, mikäli siinä elollista on, kerran on saapa Jumalan lasten ihanan vapauden. Tällä ylevällä opillaan on suurin evankeliumin sanansaattajista tahtonut olla riistämättä luonnolta sitä myötätuntoa, jota hänen aikansa pakanalliset kansat olivat sille osoittaneet, ja päinvastoin halunnut tuoda luonnon vieläkin lähemmäksi ihmisten sydäntä. Ettei niin ole tapahtunut, se osoittaa vain, että kristinuskossa vielä on paljon siemenviljaa, joka yhä lepää ladoissa eikä ole tavannut kylvömiestä. Eikä meidän hyötyä tavoittelevana aikanamme maaperä olekaan kylvöille sopivaa. Monista metsäkeinottelijoista apostolin oppi olisi perin epäkäytännöllinen.
Mitä sivistyneihin luokkiin tulee, on filosofia jo 1600-luvulta alkaen vaikuttanut tylsyttävästi luonnontunteeseen. Ranskalainen filosofi Descartes piirsi silloin mahdollisimman selvän rajaviivan, jonka toiselle puolelle jäi ihminen ajattelevana ja tuntevana olentona, toiselle eläimet automaatteina ja koko muu luonto voimien liikuttamana, mutta itsessään voimattomana aineena, elämän täydellisenä vastakohtana.
Luulisi, etteivät filosofien mielipiteet tunkeudu kauas heidän oman piirinsä ulkopuolelle, mutta näin on kuitenkin asian laita. Tuhansista näkymättömistä aukoista ne tihkuvat sivistyneitten luokkien käsitystapaan ja pääsevät tätä määräämään. Ja Descartesin oppi on helppotajuisuutensa ja selvyytensä vuoksi tässä kohdassa levinnyt yleisesti ja kiintynyt mieliin lujemmin kuin mikään myöhempi filosofinen järjestelmä, ollen elossa vielä nytkin, vaikka harvat ovat selvillä, mistä tuo mielipide alkujaan on kotoisin. Muuten on materialismikin 1700-luvulta lähtien tukenut uskoa siihen elottomuuden abstraktsioniin, jota sanotaan aineeksi.
Mutta meidän aikamme luonnontiede siirtää elävän ja tuntevan rajaa yhä kauemmaksi sille alueelle, missä Descartes näki vain automaattisia koneita ja kuolemaa, ja kokemukseen perustuva filosofia menettelee samoin. Kenties sen vuoksi saamme toivoa, että tulee aika, joka myöntää oikeiksi seuraavat erään ruotsalaisen tiedemiehen joku aika sitten lausumat sanat:
"Miksi Jumalan elävässä maailmassa pitäisi olla tuollainen elämän ja kuoleman vastakohta? On jo täysin otaksuttavaa, että tulevaisuuden opetus hylkää sen opillisten pyrkimystemme tarpeettomana tukena. Elämä on voittava kuoleman täydellisesti, niin että elämän käsitettä pidetään ominaisuutena kaikessa. Ja jäljellä olevat määritelmät 'orgaaninen' ja 'epäorgaaninen' luonto sovitellaan siihen suuntaan, etteivät ne enää merkitse elollisen ja elottoman erotusta, vaan ainoastaan elinvoiman eri lajeja. Silloin puhutaan vain orgaanisesta ja epäorgaanisesta elämästä."
Tällä olen tahtonut vain huomauttaa kahta seikkaa: 1. Uskonnollisen ja esteettisen tunteen yhteensulautuminen luontoa tarkastellessa oli tavallista antiikkisessa maailmassa ja koski rahvastakin, kuten asian laita ei nyt enää liene. 2. Mutta samalla ei saa lukea luonnonkäsityksen erilaista sävyä antiikin ja nykyajan kansain kesken johtuvaksi jostakin kehityskulun aiheuttamasta ja syvälti vaikuttavasta muutoksesta sukukuntamme esteettiseen rakenteeseen.
Uskonnollisen tunteen ja esteettisen luonnonkäsityksen sulautuminen yhteen on mahdollinen ja todellinen vielä nytkin, vaikkakaan ei enää niin tavallinen. Vieläpä se ilmautuu, kuten kaikki tiedämme, ruotsalaisessa virsikirjassammekin virressä 481, jota juuri sen takia on ankarasti moitittu ja puolustettu. Sen runoilija näkee Jumalan jälkiä kaikkialla, missä vain voima ilmenee, kukka tuoksuu ja tähkä taipuu, ja kuulee hänen äänensä yhtä hyvin siellä, missä kesätuuli suhisee ja lehto laulaa ja virta kohisee, kuin omassa sydämessäänkin.
Sen, joka käsittää luontoa siten, ei ole vaikea ymmärtää kreikkalaisia ja roomalaisia kirjailijoita, kun he joskus puhuvat omista luonnonvaikutelmistaan. Hän voi, huolimatta enemmän kuin 18 vuosisadan aikaerosta, huolimatta niistä vaiheista, mitä inhimillinen kulttuurielämä sittemmin on kokenut, täydellisesti ymmärtää seuraavat tunnetun roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan sanat:
"Jos sinä", sanoo hän, "katselet lehtoa, missä vanhoja, tavattoman korkeita puita seisoo tiheissä ryhmissä, niin että niiden toistensa väliin ja päälle ojentuneiden lehvien katos peittää taivaan silmistäsi, niin vaikuttaa puiden kuninkaallinen kasvu, paikan yksinäisyys ja puiden latvojen syvä varjo, joka taittuu auringon paistetta vastaan sitä ympäröivän seudun yllä — se vaikuttaa tunteeseesi niin, että tunnet jotakin jumalallista olevan läsnä. Ja kun näet luolan, jota eivät ihmiskädet, vaan luonnon oma voima on kaivanut, niin valtaa sydämesi jonkin salaperäisen ja korkeamman aavistus."
Luulen, että monetkin aikalaisemme voivat vahvistaa Senecan tässä lausuman sielullisen kokemuksen. Jos arvostelemme asiaa nykyaikaisista taulukokoelmista ja taidenäyttelyistä saamiemme vaikutelmien mukaan, ovat monet maisemamaalareistamme halunneet juuri tuota tunnetta ilmaista.
Asialla on kuitenkin eräs puoli, jota en vielä ole koskettanut. Useat kultuurihistorioitsijamme ja heidän joukossaan mainio Rooman tapojen historian tutkija, königsbergiläinen professori Friedländer, ovat huomauttaneet, että vaikka klassillisten ja nykykansojen luonnontunne niin sanoaksemme liikkuukin samalla tasolla, oli kuitenkin edellisten ahtaampi ja yksipuolisempi, ja mielestään sattuvana todisteena he mainitsevat sen seikan, että roomalaiset ja kreikkalaiset eivät ollenkaan pystyneet käsittelemään vuoristomaisemien ja alppiseutujen kauneutta. Friedländer ja hänen kannattajansa esittävät tämän mielipiteen tueksi kutakuinkin seuraavaa:
Roomalainen kirjallisuus todistaa joka kohdassa, että roomalainen ennen kaikkea tunnusti ja rakasti laaksojen, tasankojen ja meren kauneutta, kun näet laaksoa tai tasankoa elähytti kimalteleva vesi ja koristivat lehdot. Vuoria he pitivät esteettisesti arvossa oikeastaan vain taulun taustana tai kehyksenä. Milloin hyvänsä roomalainen puhuu luonnonkauneudesta, tarkoittaa hän tällaisten seutujen suloa. Hyvin harvoin puhuu roomalainen runoilija sillä tavalla, joka osoittaa, että hänen silmänsä on ihaillen viihtynyt vuoristomaisemassa. Tosin kuulemme Vergiliuksen puhuvan "isä Apenninuksesta", jonka tammien latvoissa myrsky pauhaa ja joka ylpeänä kohottaa lumista päätään pilvien yli, ja Horatius kertoo Soractesta, joka lumesta välkkyen kohoo campagnan taivaanrannalla. Mutta se mielenkiinto, jota runoilijat näille vuorille osoittavat, on mielenkiintoa matkan päästä, on mielenkiintoa taustalla olevaan esineeseen, joka vastakohtana kohottaa kokonaisuuden viehätystä.
Monin paikoin tapaa sellaisiakin ilmaisuja, jotka edellyttävät itsestään selvänä asiana, ettei vuoriseutu voi olla kaunista, ja että tarvitaan tottumusta, ennenkuin silmä voi sietää sellaista luotoa. Niinpä esittää Cicero todistuksena tavan voimasta, että on seutuja, jotka, meidän niissä kauan oleskeltuamme, voivat näyttää miellyttäviltä, vaikka olisivatkin vuoriseutuja tai metsän peittämiä. Koko roomalaisesta kirjallisuudesta hakee turhaan yhtä ainoata sanaa, joka viittaisi siihen, että joku monista alppien yli kulkeneista roomalaisista olisi pitänyt niitä kauneudellaan tehoavina. Päinvastoin sanotaan niitä kaameiksi ja hirmuisiksi. Aikana, jolloin sadoittain ja tuhansittain roomalaisia vuosittain kulki lukuisia alppiteitä, kun Sveitsi oli Rooman vallan alainen ja siellä asui paljon roomalaisia, näkivät matkustajat vain ne vaivat, vastukset ja vaarat, joita heidän oli kestettävä, vuoripolkujen kapeuden ja suuren jyrkkyyden takia, kun ne kiemurtelivat hirmuisten äkkijyrkänteitten reunoja pitkin, vain jää- ja lumiaavikkojen kamalan yksinäisyyden ja sen tuhon, jota lumivyöryt aiheuttivat. Mutta he eivät puhu sanaakaan aamu- ja iltaruskon heijastuksesta alppien ikuisella lumella, vuorijäätiköiden värivivahduksista tai sveitsiläisten maisemien suurenmoisesta luonnosta.
Samoin mainitaan hyvin harvoin vuorille-nousuja tai vuoriretkeilyjä, ja kun niin tapahtuu, saamme tietää, ettei tarkoituksena ollut hakea alppiseudun tarjoamia luonnonkuvia, vaan uteliaisuuden tai muunlaisen tiedonhalun tyydyttäminen. Meille on vielä keisariajalta säilynyt kuvaus Etnasta, kirjoitettu runosäkeillä, ja on siis olevinaan jonkinlaista runoutta. Mutta tämä kertomus on sisällöltään aivan luonnontieteellinen eikä mainitse sanaakaan näköalasta vuoren kukkulalta.
Roomalaisten päähän ei olisi pälkähtänytkään, niin rohkeita ja lannistumattomia ja niin väsymättömiä marssimaan kuin he olivatkin, milloin sotaretkistä oli kysymys — perustaa alppiklubeja, joiden jäsenet olisivat päättäneet olla jättämättä yhtään vuorenhuippua maan päällä ihmisjalan koskemattomaksi. Ainoa, mikä hiukan muistuttaa nykyajan romanttista luonnontunnetta, on keisari Hadrianuksen nousu Etnan huipulle, sieltä päivännousua katsellakseen; mutta itse vuoristoseutu sellaisenaan ei liene häntä miellyttänyt. Vieläkin ovat Etnalla sen talon rauniot, joka rakennettiin keisarille ja hänen saattueelleen yömajaksi.
Kaikesta tästä luulee Friedländer voivansa päättää, että antiikin kansoilta puuttui kyky käsittää oikean vuoristomaiseman kauneutta. Eräässä tutkielmassa siitä, mikä klassillisen muinaisuuden käsitys luonnonkauneudesta oli, on eräs ruotsalainen roomalaisen kirjallisuuden professori Lysander lausunut päinvastaisen mielipiteen. Hänen mielestään oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan yhtä selvä käsitys alppimaisemien suurenmoisuudesta kuin meilläkin; yhtä hyvin kuin mekin he käsittävät niiden kauneuden, mutta ero oli siinä, että roomalaisilla oli niin sanoaksemme oma asteikkonsa sekä luonnonkuvien että kaiken muunkin kauneuteen nähden, ja että vuoristomaisemat loittonevat enemmän kuin useimmat muut siitä, mitä he pitivät luonnon kauneusihanteena. Juuri se vaikutus, jonka alppiluonto roomalaiseen teki — hänhän piti sitä kauhistuttavana, hirmuisena — todistaa, ettei hän suinkaan ollut tylsä ylevän suuren, synkän, aution, kesyttömän ja kauhistuttavan ilmauksiin nähden luonnossa. Mutta hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan kätkeä sitä kauneuden vaikutelmaa, minkä sellainen luonto pakostakin jättää jokaiseen terveeseen, herkkään mieleen, jota esteettiset tuumailut tai päivän muoti eivät ole pilanneet.
Jos hän, kuten nykyajan matkailijat, olisi tyhjentänyt kielivaraston aarteet, ilmaistakseen hämmästyksensä ja ihmetyksensä alppimaisemia kohtaan, olisi hän kääntänyt ylösalaisin sen kauneusasteikon, joka oli kuulunut kaikille entisille ajoille, lukuunottamatta viimeksi kuluneita sataa vuotta, ja joka varmasti kuuluu tulevaisuudellekin, nimittäin sen kauneusasteikon, joka ottaa ihanteekseen sellaisen luonnon, mikä puhuu sopusointuisesti ja rauhoittavasti ihmissydämelle, sen luonnon, mihin ihminen tosiaankin voi arkipäiväisesti kotiutua, kun hän ei halua Byronin Manfredin tavoin inhimillisen tunteen lumirajalla taistella kauheita ihmisvihollisia voimia vastaan. Roomalainen ei halunnut kadottaa omaa itseään sellaisen luonnon vaikutelmiin, jonka kuulumattoman, mutta aineellisen suuruuden edessä ihminen painuu häipyvään mitättömyyteen.
Hän rakasti vuorta kauniina taustan koristeena; hän ihaili niitä plastillisia kukkulaviivoja, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Siellä, missä hän oli laaksossa, hänet saattoi, hämmennystä tuottamatta, myös vallata mystillinen tunto alppien vertauskuvallisesta merkityksestä ihmismielelle, ja hän voi uneksia, että noilla vuorenkukkuloilla asusti korkeita jumalia, ja että sieltä kumpuaa se lähde, josta runotaito virtailee. [Tämän kappaleen on tekijä käsikirjoituksestaan pyyhkinyt pois. Suom.]
Meidän päivinämme on ihastus vuoristomaisemien kauneuteen niellyt melkein kaiken muun harrastuksen luonnonkauneutta kohtaan. Tätä ilmiötä pitää Lysander osittain teeskentelynä, osittain sairaalloisena, ja hän huomauttaa — minkä seikan Friedländerkin on älynnyt —, että, sittenkun ihastus Sveitsin alppiluontoon on voittanut kaiken muun luonnonnäkyjen nautinnon, kuitenkin kaikki ne ihmiset, joilla on ollut kehittynyt antiikkinen katsantotapa, ovat mielestään saaneet perin vähän ravintoa sielulleen oleskelusta valtavilla vuoriseuduilla, mutta toiselta puolen kiitollisina nauttineet vuorille päin avautuvasta näköalasta.
Niin lausuu esim. nerokas ruotsalainen esteetikko Ehrensvärd Italian-matkansa kuvauksessa m.m. seuraavaa: "Hänen (Ehrensvärdin) silmänsä vapautuivat alppivuorista. Ne ovat kauniita matkan päästä, mutta niiden keskellä ollessa valtaa mielen hävityksen tunne."
Filosofi HEGEL sai saman vaikutelman, ja niin ajatteli myös taiteentuntija WINCKELMANN. Kun hän, oleskeltuaan pitemmän aikaa Italiassa, taas näki Tyrolin, ei hän tahtonut myöntää tätä vuoriseutua kauniiksi. Se, mikä hänestä ennen näytti valtavan majesteettiselta, tuntui nyt vain tuskastuttavalta ja painostavalta. Hänet valtasi alakuloisuus, eikä olo tuntunut hänestä miellyttävältä, ennenkuin hän oli jättänyt vuoret taakseen.
Ankarimmin on alppiluonnon kohottamista luonnon kauneusihanteeksi kuitenkin tuominnut runoilija Chateaubriand teoksessaan Voyage au Mont Blanc. Hän oli, kuten tiedämme, matkustanut hyvin paljon.
"Olen nähnyt", sanoo hän, "monta vuorta Amerikassa ja Euroopassa, ja minusta on aina tuntunut, että niitä kuvaillessa on sivuutettu totuuden rajat. Käyntini Chamonayssa on vain vahvistanut tätä vakaumustani."
Chateaubriand kokoaa mielipiteensä seuraaviin sanoihin:
"Niinkuin ei mikään maisema ole korkeimmassa merkityksessä kaunis, jos siltä puuttuu vuoristotausta, niin ei mikään maisema voi tyydyttää silmää ja sydäntä, kun siitä puuttuu tilaa ja vapaa näköala. Mutta niin on aina asian laita vuoriseutujen sisäosissa. Siellä joudutaan niin lähelle katseltavaa esinettä, ettei mittasuhteiden suuruutta voi tarkata, ja samalla ovat vuoret niin jättiläiskokoisia, että ne masentavat kaikki, mikä muuten voisi niitä koristaa. Lisäksi on Alppien lumikentillä se paha puoli, että ne tummentavat kaikki, vieläpä taivaan sinisen värinkin. —
"Vuoristossa näkee liian vähän taivasta — sitä kangasta, jolle luonto maisemansa piirtää. Mutta missä taivas puuttuu, siellä jää kuva tehottomaksi ja sekavaksi. Sen ovat maisemamaalarit kyllä huomanneet, kun näyttävät vuoria vain matkan päästä katsottuina, mutta levittävät metsää ja lakeuksia keskustalle silmän nähtäväksi. Vain kuutamossa esiintyy vuoristomaiseman suurenmoisuus täydessä voimassaan. —
"Vuoristomaisemilla on se vika, että suurenmoinen ja ylevä menee hukkaan, kun tullaan niiden keskelle, ja etteivät ne kykene korvaamaan vahinkoa sillä viehkeydellä, mitä muissa luonnontauluissa piilee. Sveitsin laaksoja voi pitää vain suhteellisesti miellyttävinä. Se tunne, jota koemme vuoristossa, on perin kiusallinen, ja sitä tehostaa sen autius ja karuus.
"Ne laaksot, joihin Vergilius ikävöi, päästäkseen seurustelemaan laulun jumalattaren kanssa, ovat suloisia, hymyileviä laaksoja, ja niiden tulee sijaita runollisten ja historiallisten muistojen seudussa. Vergilius ei todella olisi pitänyt kovinkaan viehättävänä Chamonaylaaksoa jääkenttineen ja havupuineen. Antiikki, johon aina tulee vedota, kun on kysymys vaikutelmien totuudesta, piti vuoriseutuja tuskan ja epätoivon pakopaikkoina, ja sitä mieltä on raamattukin. —
"Mutta maisemien taustoina on vuorilla sitä huomattavampi esteettinen merkitys. Niiden lumipeitteiset huiput, alastomat kyljet, jättiläismäiset jäsenet, jotka ovat hirmuisia läheltä katsottuina, ovat ihailun arvoisia, kun ne puuntavat taustalla läpinäkyvien sumuharsojen verhoamina, auringon kullatessa. Mutta älkää vaatiko, että minun pitäisi ihailla alppilaaksojen pitkiä vuorenselänteitä, rotkoja, luolia, koloja ja kiemurteluja."