FRANZ PANDER
Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja juonut itsensä kuoliaaksi.
Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet hänen sormensa ja hänen kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.
Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."
Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: niin heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.
Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.
"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"
"En missään".
"Sinä et tee koskaan mitään."
"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"
"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".
Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.
"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä, jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.
Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä, joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. Siellä seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista, kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli kultaisia maljoja.
"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään — tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt nelitoista vuotias.
Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.
Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. Siellä odotteli hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.
Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan, sitä käytti Franz ylenmäärin.
Mutta niinhän teki hänkin — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli perinyt.
Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.
Solakka ja notkea vartalo.
Sellaiselta hän näytti.
Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli suostuvainen hänet ottamaan.
"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz, "ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen ovensa suussa aamusta iltaan".
Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt, kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden edellä läpi salin, joka säteili valoa.
Sinne tahtoi Franz päästä.
Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä hänen omine käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja tupakan löyhkää täytenään.
Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.
Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin kukitettuja pöytiä…
Franz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.
Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.
"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa" — viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen… Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot…"
Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään… Mutta että lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin — ja se poika, hän on nyt nainut miljoonatytön siitä saa hän kiittää koipiaan…"
Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti laajalti matkustaneeseen mieheen.
"Se siis tapahtui".
Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.
"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi…" sanoi hän ja jäi katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:
"Der Bub' wird Glück haben." [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]
Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän iltapuolella.
Franz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.
Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.
"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte huomenna alottaa.]
Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli nenäänsä:
"Na, ein netter Zugvogel — nicht?" [No, sievä muuttolintu — vai?]
Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään, ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.
Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin. Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat loistavat kuin kirkossa.
Hän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:
"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä…"
Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille. Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.
Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.
Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen, ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.
Kuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.
Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.
Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.
Vieraista puhuivat he harvoin.
Ja juuri se huvitti Franzia.
Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär, oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin huoneessa, jossa oli puhdistamassa.
Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.
Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä kaulalle.
— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.
"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."
Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.
"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."
Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta hän ei nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään ärsyttävää.
Franz ei heitä huomannut lainkaan.
Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä, tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.
Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui hotellissa vanhempiensa kera.
Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan jalkojensa viereen.
Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin lumous. Siellä näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän paloi halusta saada häntä koskettaa.
Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi hänen sydämensä sykkimästä.
Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt ketään eikä mitään.
Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.
Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.
Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.
Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta hänen täytyi olla hänen lähellään.
Kunhan tyttö vain istui täällä, hänen pöytänsä ääressä, pitkin päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan, samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.
Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä lähennellä — hänen täytyi tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.
Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.
Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.
Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä — tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa imeytyi tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi, joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin…
Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi niihin jälleen, yhäti uudestaan.
Siellä oli hänen kätensä levännyt — tahtoiko tyttö niillä koskettaa häntä?
Niin oli hän hymyillyt, niin oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.
Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.
Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.
— — – Niin oli laita sinäkin iltana. Franz oli palveluksessaan ensimmäisessä kerroksessa. He olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.
Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi sykkimästä.
Hän otti kynttilän ja meni käytävään.
"Te täällä", sanoi tyttö.
"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni ovesta sisälle, jonka oli avannut.
"Miksi niin?" sanoi hän.
"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.
Vanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.
Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.
Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo oli sykkinyt hänen huultensa alla..
Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.
Hän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.
Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.
Mutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.
Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä pojan kasvoihin ja sanoi:
"Me matkustamme tänään."
"Matkustatte, — miksi?"
"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.
Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.
Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä ei ollut enää.
Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja silmänräpäyksen ajan hän näki salin, ja tutut pöydät ja ihmiset ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.
Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi, ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan hänelle tai oli hän uneksinut.
Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni, jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.
Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. Se oli ohitse.
Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään ajattelematta.
Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä, niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.
Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista palaa, jonka vieraat nauttivat.
Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois tympeällä inholla.
Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.
Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä kuivalla kielellään.
Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja arasti.
Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä. Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa sulotunnetta.
Ja sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.
Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.
Hän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.
Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat lätäköiden yli ja ympäri.
Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään… Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot olivat niin raittiit harsojen alla.
Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö tuo katsonut häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.
Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta… Mutta tämä kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.
Franz harhaili jälleen.
Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.
"Kolottaako naimahammasta?" Tyttö tuli oikein imeläksi.
Mutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.
"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä tahtoo, nulikka… Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään…"
Silloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.
Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti ja levottomasti.
Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.
Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa. Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne, hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.
Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle. Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.
Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti saattamaan hänet kiusaukseen.
Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.
Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä edessä.
Rouvan mies saapui myös ja istuutui.
"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi illallista…"
"Hyvä"… Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan sanovan eikä niinkään hiljaa:
"Hänen paidanrintansa oli puhtain"…
Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.
Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.
Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän jäi sinne.
Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä. Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä, ruumiita.
Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla. Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, heidän miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.
Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen janoaan…
Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.
Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.
Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten, saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin vihaa silmissään.
Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:
"Hiton kaunis mies."
Franz kuuli sen.
Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja sanoi:
"Menetteleehän tuo — alallaan."
Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi sitä.
Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.
Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten; ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä sähkövalossa.
Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.
Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.
Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.
"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi — kyllä tiedetään mitä se on"…
Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"
Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle koko naisväkeä.
"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä — eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."
Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.
Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.
Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:
Aber — es hat keinen Verth —
es hat keinen Verth.
Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja itki.
Näytöksen loputtua poistui hän.
Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.
Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.
Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan parahtaa.
Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi ravintolaan.
Alkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.
Franz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.
Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat… Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.
Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli elämää.
Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan kaulansa tankoon oven yläpuolelle.
Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä, ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui ulkona suusta.
Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen, jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.
He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.
Aamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.
Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.
Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään niin ihanaa.
Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.
KAUNIS PÄIVÄ.
I.
Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.
Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt tahtoi hän saada rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000 frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.
He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento, ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä, pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä kuopissaan.
Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi…
Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.
Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento, ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.
Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, hän ei ollut ehtinyt muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.
Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.
Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:
"Jaa — syömme siis huomenna teillä."
Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka häntänä.
Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt sisälle. Hän ei oikein tiennyt, käsittikö hän.
He tahtoivat syödä heillä huomenna.
He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.
Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen sanotuksi… sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi juostessaan.
"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.
Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit (Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla paperipaloilla.
"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"
Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.
"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka jättää kaiken oman onnensa nojaan.
"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.
"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."
Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan päässeet kenraalin edelle.
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:
"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"
Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se oli mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.
Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.
"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.
"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.
"Niin — tyttöni."
Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:
"Oi — mutta, Jakob, täällä — oi — mutta, Jakob, täällä", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.
Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.
Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.
Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.
"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.
"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. "Voinhan saada, voinhan saada,” kertaili hän.
"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla…"
Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."
Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.
"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.
"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.
Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären… Mutta kaikki muu, kaikki muu… yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.
"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan… rahoja?"
"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.
"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.
"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.
Rouva Etvös pysähtyi hieman.
"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.
"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.
Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.
"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.
"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.
"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.
"Sil — — la…"
"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän tai toisen vaatekappaleen.
"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.
Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti aina aavistamatta johonkin nurkkaan.
"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä), "nyt on kysymys muusta…"
Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.
II.
Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.
Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle, ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien, ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa — pelkästä innosta.
Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.
"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.
Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli jotakin.
"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.
"No — luojan kiitos…"
Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.
"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."
Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.
"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.
"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."
"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."
Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.
Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.
"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."
Rouva Etvöksen mielestä ne täytyi lainata.
"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."
Herra Etvös meni.
Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.
Hän oli keittäjätär, matami Börner.
Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.
"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita… meidän pitäisi laittaa…"
"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.
Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:
"Kuinka monelle hengelle?"
"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai aivan mahdottomalta, tuumi hän itsekseen.
"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."
"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.
"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.
Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:
"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista…" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.
"Lasit me lainaamme", sanoi hän sammaltaen.
Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan, rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti erityisesti heidän asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.
"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks…" sanoi rouva
Etvös valittaen.
"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?" kysyi hän samaan hengenvetoon.
Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia, jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi harjotuksia pianolla.
"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi aluksi…"
Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin lopuilleen.
"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet silmiinsä.
Matami Börner otti ne.
"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin ennenkin.
Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus tuskastutti rouva Etvöstä.
"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin, täällä tietysti syödään."
"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi jobinposti hänen mielestään.
"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.
Matami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.
Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan — kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa, että se juuri loisti.
"Niin — kyökkiä", sanoi hän, "tietysti…"
Hän nousi tuoliltaan.
"Lapset, lapset", asetteli hän. "Lapset…"
Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys ruuasta, paljosta ruuasta.
"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä… niin emmehän ole vielä valmistuneet…"
Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.
"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.
"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.
"Niin, näytä, Emmeline, valoa…"
Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.
"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.
"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.
"Se on hieman ruosteinen…" (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).
"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.
"Morsiuslahja", jatkoi hän "kronbergiläisestä talosta."
Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta, jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja matkusteli — kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän kyökin.
"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis seitsemän aikaan."
"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa."
"Hyvää yötä."
Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.
Sitte tuli joku hiipien pimeässä.
Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.
"Äiti", kuiskasi hän, "miksi ne vieraat meille tulevat?"
Rouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.
"Vaiti", sanoi hän, "kuulen isän äänen;" ja he menivät sisään.
Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.
"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa hänen luonaan", sanoi hän ja ikäänkuin alensi ääntään.
"Mutta, Etvös…"
"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös itseään.
"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa…
Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.
"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi, sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.
Hän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.
Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä… rouva oli hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.
"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut käsiensä vajota helmaansa.
"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle, kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko miehen.
Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen poskilleen.
… Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän sanoi vain:
"Keittäjätär oli täällä."
"No", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.
"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi…"
Oli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:
"Meillä kai on vielä luottoakin — suuremmissa kaupoissa."
Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa — sinne ei heillä siis ollut velkaa.
Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.
"Jakob Svenssonilla on viiniäkin", sanoi apulainen mietteissään.
"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran maksaakin."
Apulainen tiesi sen.
"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä edes takaisin.
"Meitä tulee kuusitoista?"
"Niin", vastasi rouva Etvös, "jos tahdomme ottaa lehtorin rouvineen mukaan."
Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:
"Adolfa, kuinka hän soitti!"
* * * * *
Rouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan pienokaistaan.
Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.
Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt valveille.
Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme — lautasen lautasen jälkeen.
"Lista, lista — missä on nyt lista?"
Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.
Niitä ei voinut lainata.
"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.
"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa."
Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he matkustelivat… Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa…
"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.
"Niin, tyttöseni."
Rouva Etvös heräsi.
"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä konserttien kera juhlasalissa.
"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään."
Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:
"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?"
"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä, tyttöseni."
Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva. Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle ympärilleen.
Koskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.
Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa…
Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle…
Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta… Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.
Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.
Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.
"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.
"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.
Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.
"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."
Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.
"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla loppu…
Mutta asianlaita oli niin, että musiikki oli ollut aina heidän yhteinen ilonsa… silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.
Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon, nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.
"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.
Vihdoin nukahti hän.
Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään ahdisti niin pistävän katkera tunne.