Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.
ROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE
Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten puiden alla.
He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.
Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.
Silloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat tuoksuivat.
Sitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.
Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.
Niin, se oli hän.
Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevän surun ilme.
Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.
Sitte meni hän.
Mutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:
"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?"