Huoneessa tuntui kuumeen, lääkkeiden ja karbolin hajua. Ilma oli ällöttävä ja painostava kuten aina rintatautisten ympärillä.

Forestier kohotti kättään hitaasti ja vaivalloisesti: "Vai niin, sinä olet täällä", hän sanoi. "Tulet katsomaan minun kuolemaani. Kiitos siitä."

Duroy koetti nauraa: "Katsomaan sinun kuolemaasi! Sepä ei taitaisi olla mikään hauska näky. Enkä muutenkaan valitsisi juuri sellaista syytä Cannes’iin tuloani varten. Tulen tervehtimään sinua ja saadakseni vähän itsekin levätä."

Toinen mutisi: "Istuhan nyt", ja painoi sitten päänsä aivan kuin vajoten epätoivoisiin mietiskelyihin.

Forestier hengitti nopeaan ja läähättäen sekä päästeli silloin tällöin valittavia äännähdyksiä, aivan kuin tahtoen muistuttaa muille, miten sairas hän oli.

Kun rouva Forestier huomasi, että hänen miehensä oli lakannut puhumasta, hän meni ikkunan luo ja sanoi viitaten päällään taivaanrantaa kohden:

"Katsokaa! Eikö olekin kaunista?"

He näkivät huviloita täynnä olevan rinteen, joka vietti kohti kaupunkia. Puoliympyrään rakennettu kaupunki oli rannalla, sen toinen pää ulottui aallonmurtajaan asti. Sen takana kohosi vanha kaupunki vanhanaikaisine kellotapuleineen. Sen talot ulottuivat Croisetten niemen kärkeen täyttäen vastapäätä Lérinin saaria olevan rinteen. Nämä saaret erottuivat kahtena vihreänä läiskänä tummansinisestä merestä. Huvilasta katsoen ne näyttivät niin litteiltä, että niitä olisi helposti voinut luulla kahdeksi veden pinnalla kelluvaksi suunnattoman suureksi lehdeksi.

Ja kaukana etäisyydessä, lahden toisella puolen, aallonmurtajan ja kellotapulin takana, näkyi kirkasta taivasta vasten pitkä jono sinertäviä vuoria. Niiden ääriviivat olivat vuoroin pyöreitä, vuoroin vinoja ja teräviä ja koko vuorijono päättyi suureen kalliopyramiidiin, jonka juuret kylpivät meressä.

Rouva Forestier osoitti sitä: "Tuo tuolla on Esterel."

Tummien vuorenhuippujen takana avaruus oli punainen, veripunainen, niin kirkkaanpunainen, että sen katseleminen teki pahaa silmille.

Tämän sammuvan päivän majesteettisuus teki vaikutuksensa Duroyhan vastoin hänen lähtöäänkin, ja hän tunsi pientä alakuloisuutta.

Mutta kun hän ei keksinyt sopivaa tapaa tunteittensa ilmaisemiseksi, hän vain mumisi: "Voi sentään, miten kaunista."

Forestier käänsi päätään vaimoaan kohden ja sanoi: "Anna minulle vähän raitista ilmaa."

Madeleine vastasi: "Se ei ole viisasta. On myöhä, ja aurinko laskee. Voit vilustua, ja tiedäthän hyvin, ettei se ole sinulle terveellistä nykyisessä tilassasi."

Forestier teki oikealla kädellään heikon, kuumeisen liikkeen, joka ehkä oli tarkoitettu nyrkiniskuksi, ja sai vihaisen virnistyksen, oikean kuolemanvirnistyksen avulla puserretuksi esiin murinan: "Etkö kuule, minä tukehdun. Mitä sillä on väliä, kuolenko päivää aikaisemmin vai päivää myöhemmin, koska minun joka tapauksessa on kuoltava…" Ja hänen laihat poskensa ja ulkonevat poskipäänsä kävivät entistä kelmeämmiksi.

Rouva Forestier avasi ikkunan selkosen selälleen.

Sisään tulvahtava tuuli yllätti heidät kaikki kuin suloinen hyväily. Se oli lempeä, hiljainen kevättuulahdus, täynnä puiden ja pensaiden huumaavaa tuoksua, josta saattoi erottaa pihkan ja eukalyptuspuun vahvan hajun.

Forestier hengitti sitä lyhyin ja katkonaisin hengähdyksin. Hän puristi kyntensä tuolin käsinojiin ja sanoi matalalla kähisevällä äänellä: "Sulje ikkuna. Tuuli ei ole minulle hyväksi. On parempi tukehtua tähän kellariin."

Ja hänen vaimonsa sulki hitaasti ikkunan ja jäi sitten, otsa ruutua vasten painuneena, tuijottamaan kauas illan hiljaisuuteen.

Duroy, jonka olo tuntui tukalalta, olisi tahtonut jutella sairaan kanssa, lohduttaa häntä.

Mutta hän ei keksinyt mitään lohdutuksen sanoja.

Hän yritti änkyttää: "Eikö vointisi ole lainkaan parantunut tultuasi tänne?"

Toinen kohautti kärsimättömänä olkapäitään: "Näethän itse." Ja hän antoi päänsä jälleen vaipua rinnalleen.

Duroy jatkoi: "Hitto vieköön, täällähän on turkasen ihanaa Pariisiin verrattuna. Siellä on vielä täysi talvi. Siellä sataa lunta ja rakeita ja vettä ja siellä on niin pimeää, että lamput täytyy sytyttää jo kello kolmelta."

Forestier kysyi: "Mitä uutta lehdestä?"

"Ei mitään. Sinun sijaiseksesi on otettu Voltairen pikku Lacrin, mutta hän on jotenkin mahdoton. On jo aika, että tulet takaisin."

Sairas änkytti: "Minäkö? Minä saan kirjoittaa seuraavan kirjoitukseni kuusi kyynärää maan alla."

Tämä päähänpisto tuli säännöllisesti esiin joka asian yhteydessä ja takertui joka ajatukseen, joka lauseeseen.

Syvä hiljaisuus seurasi, syvä, kiusallinen hiljaisuus. Laskevan auringon hehku vaaleni vähitellen, ja vuoret alkoivat tummua punaista, hämärtyvää taivasta vasten. Vaihtelevat varjot, nuo yön ennustajat, joita taivaan sammuvan lieden liekit vielä loihtivat esiin, hiipivät huoneeseen ja näyttivät verhoavan huonekalut, seinät, tapetit ja nurkat mustin ja purppuraisin harsoin. Uunipeili, johon taivaanranta kuvastui, muistutti veristä läkkipeltiä.

Rouva Forestier seisoi liikkumattomana, selin huoneeseen, ja katseli ulos ikkunasta.

Ja Forestier rupesi puhumaan kähisevällä, sortuneella äänellä, jota oli tuskallista kuunnella: "Montako auringonlaskua minulla vielä on jäljellä?… Kahdeksan… kymmenen… viisitoista tai kaksikymmentä… ehkä kolmekymmentä… mutta ei enempää… Teillä on aikaa, teillä… minun jälkeeni kaikki sujuu niinkuin ennenkin… niinkuin minä edelleenkin olisin mukana…"

Hän oli muutaman minuutin vaiti, mutta jatkoi sitten: "Kaikki mitä näen muistuttaa minulle, että muutaman päivän perästä en sitä enää näe… Se on kamalaa… Sitten en enää näe mitään… en mitään kaikesta siitä, mikä on ympärilläni… en pienimpiäkään esineitä… laseja… lautasia… sänkyjä, joissa on ollut niin hyvä levätä… vaunuja… Iltaisin on ihanaa ajella vaunuilla… Kuinka olenkaan rakastanut tätä kaikkea!"

Hänen molempien käsiensä sormet liikkuivat hermostuneesti, aivan kuin hän olisi soittanut pianoa tuolin käsinojilla. Ja hänen vaitiolonsa muodostuivat kiusallisemmiksi kuin hänen sanansa, sillä niiden aikana saattoi aavistaa hänen ajattelevan kauheita asioita.

Ja Duroy muisti äkkiä, mitä Norbert de Varenne oli muutamia viikkoja aikaisemmin sanonut: "Nykyään näen kuoleman niin läheltä, että minua haluttaa ojentaa käteni karkottaakseni sen pois… Minä näen sen kaikkialla. Pienet elukat, jotka viruvat tiellä murskattuina, lehdet, jotka kuihtuvat, muutamat valkoiset parranhaivenet ystäväni leuassa, kaikki se raatelee sydäntäni ja huutaa minulle: Nyt se tulee."

Hän ei ollut silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt katsellessaan Forestier’ta hän ymmärsi. Ja hänet valtasi salaperäinen, kauhea levottomuus, aivan kuin hän olisi tuntenut kammottavan kuoleman aivan lähellään, tuolilla, jossa tuo huohottava mies istui niin lähellä, että hän melkein saattoi tarttua siihen kädellään. Hän tahtoi nousta, mennä tiehensä, paeta, matkustaa heti Pariisiin takaisin. Oh, jos hän olisi tietänyt tämän, hän ei koskaan olisi tullut tänne.

Yö laskeutui huoneeseen kuin ennenaikainen suru, joka verhoaa kuolevan huntuunsa. Vain ikkunan saattoi enää erottaa. Sen edessä näkyivät nuoren naisen liikkumattomat ääriviivat.

Ja Forestier kysyi ärtyneenä: "Eikö lamppua tuodakaan tänään? Voiko tällaista sanoa sairaanhoidoksi?"

Ikkunan luona seisonut varjo katosi, ja pian kajahti kautta koko talon sähkökellon kirkas ääni.

Palvelijatar tuli huoneeseen ja laski lampun uunin reunustalle. Rouva Forestier kysyi mieheltään: "Tahdotko mennä levolle vai tuletko päivälliselle kanssamme?"

Sairas vastasi: "Tulen syömään."

Ja ateriaa odoteltaessa kaikki kolme istuivat melkein tunnin ajan aivan liikkumattomina. Silloin tällöin vain sanottiin jokin sana, jokin mitätön, umpimähkäinen, turhanpäiväinen lause, aivan kuin liian pitkässä hiljaisuudessa olisi väijynyt vaara, salaperäinen vaara, aivan kuin olisi ollut vaarallista antaa vaikenevan ilman jähmettyä tähän huoneeseen, jossa kuolema oleili.

Vihdoin ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis. Duroyn mielestä se tuntui pitkältä, loppumattomalta. He eivät puhuneet mitään, vaan söivät ääneti, murennellen sormenpäillään leivänviipaleita. Ja palvelijatar tarjoili ruokia tullen ja mennen kuulumattomin askelin, sillä hänen oli täytynyt panna jalkaansa tohvelit, koska kenkäin kopina oli hermostuttanut Charles’ia. Hiljaisuutta häiritsi vain kaappikellon koneellinen, säännöllinen tikutus.

Kun ateria oli ohi, Duroy syytti väsymystä ja meni huoneeseensa. Ikkunaan nojaten hän sitten katseli täysikuuta, joka loisti suunnattomana lampunkupuna keskellä taivasta valaisten viileällä, himmeällä valollaan huviloiden valkoisia muureja ja luoden lainehtivalle merelle liikkuvia, kalpeita suomujaan. Ja nuori mies mietti keinoa, jonka turvin hän olisi päässyt lähtemään. Hän koetti keksiä tekosyitä suunnitellen mielessään sähkösanomia tai herra Walterilta äkkiä tulevia määräyksiä, jotka olisivat voineet pakottaa hänet palaamaan Pariisiin.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heräsi, tuntui karkaamisaikeiden toteuttaminen perin hankalalta. Mikään veruke ei olisi voinut pettää rouva Forestier’ta, ja pelkuruuden osoittaminen olisi voinut saada aikaan, että nuori mies olisi menettänyt kaikki uhrausten avulla saavuttamansa edut. Hän ajatteli: "Hitto, onpa tämä kiusallista. Mutta täytyyhän elämässä olla epämiellyttäviäkin hetkiä. Eikä tämä missään tapauksessa voi kestää kauan."

Ilma oli täynnä sineä, oikeaa Etelän sineä, joka valaa riemua sydämeen. Duroy lähti kävelylle ulottaen sen aina rantaan asti, sillä hän arveli olevan liian aikaista mennä tervehtimään Forestier’ta.

Kun hän tuli aamiaiselle, palvelijatar sanoi: "Herra Forestier on pari kertaa kysynyt herraa. Ehkä herra haluaa mennä häntä tapaamaan?"

Duroy meni sairaan huoneeseen. Forestier näytti nukkuvan nojatuolissaan. Hänen vaimonsa oli pitkällään leposohvalla ja luki jotakin kirjaa.

Sairas kohotti päätään. Duroy kysyi: "No, mitä kuuluu? Sinähän näytät oikein reippaalta tänä aamuna."

Toinen mutisi: "Niin, voin tänään vähän paremmin. Tunnen olevani voimakkaampi. Joudu nyt aamiaiselle Madeleinen kanssa, niin menemme sitten ajelemaan."

Jäätyään kahden Duroyn kanssa nuori nainen sanoi: "Huomasitko? Tänään hän luulee olevansa pelastunut. Aamusta alkaen hän on tehnyt tulevaisuudensuunnitelmia. Meidän on nyt heti lähdettävä Juanin lahdelle ostamaan fajanssitavaroita asuntoomme Pariisiin. Hän tahtoo itsepintaisesti päästä ulos, mutta minä pelkään kauheasti, että jotakin voi tapahtua. Hän ei varmasti voi sietää vaunujen tärinää."

Kun vaunut ajoivat esiin, Forestier tuli pihaan. Hänen palvelijansa tuki häntä askel askelelta. Mutta nähtyään vaunut hän tahtoi, että kuomu laskettaisiin alas.

Hänen vaimonsa pani vastaan: "Mutta sinä vilustut. Se on hullutusta."

Forestier oli itsepäinen: "Ei, voin nyt paljon paremmin. Itsehän sen tunnen parhaiten."

Ensin ajeltiin varjoisia teitä, jotka täällä kaikkialla pujottelevat puutarhojen välissä ja antavat Cannes’ille englantilaisen puiston leiman. Sitten poikettiin Antibes’iin johtavalle rantatielle.

Forestier selitteli seutua. Hän näytti Pariisin kreivin huvilaa ja mainitsi muidenkin huviloiden nimiä. Hän oli iloinen. Se oli kuolemaantuomitun tahallista, teeskenneltyä, haurasta iloa. Hän nosteli sormeaan, sillä hänellä ei ollut kylliksi voimaa kohottaakseen kättään.

"Katsokaa tuonne! Tuolla on Sainte-Margueriten linna, josta Bazaine karkasi. Se juttu opettaa meitä ajattelemaan yhtä ja toista."

Sitten tulvahtivat rykmentinaikaiset muistot hänen mieleensä. Hän mainitsi nimeltä upseereja, jotka vuorostaan johdattivat hänen ajatuksensa muihin asioihin. Mutta äkkiä tie kääntyi, ja heidän eteensä levisi Juanin lahti, jonka takaa näkyi valkoinen kylä ja jonka toisella puolella oli Antibes’in niemi.

Ja Forestier, jonka oli vallannut lapsellinen ilo, änkytti: "Oi, katsokaa eskaaderia! Ettekö näe eskaaderia?"

Keskellä avaraa lahtea näkyi todella puoli tusinaa isoja laivoja, jotka muistuttivat rosoisia kallioita. Ne olivat tavattoman isoja, muodottomia, eriskummallisia lisäkkeineen, torneineen, etuvarustuksineen, jotka työntyivät veden alle aivan kuin muodostaen sinne juuria.

Oli vaikea käsittää, että ne kaikki saattoivat liikkua, muuttaa paikkaa, siksi raskailta ja pohjaan kiinni juuttuneilta ne näyttivät. Ne muistuttivat korkeita, uivia pattereita. Ja samalla ne muistuttivat tähtitorneja tai majakoita, joita näkee kallioilla.

Forestier pinnisti muistiaan tunteakseen niitä. Hän mainitsi niiden
nimiä: Colbert, Suffren, L’Amiral-Duperre, Le Redoutable, Le
Dévastation ja jatkoi sitten: "Ei, minä erehdyin, tuo tuossa on La
Dévastation."

He tulivat eräänlaisen ison huvimajan luo, jonka seinässä oli kilpi: "Taiteellista Juanin lahden fajanssia." Vaunut kiersivät ruohokentän ja pysähtyivät ovelle.

Forestier tahtoi ostaa kirjastoonsa kaksi maljakkoa. Kun hän ei voinut nousta vaunuista, tuotiin maljakot hänen nähtäväkseen, toinen toisensa jälkeen. Hän valikoi kauan ja kyseli neuvoja vaimoltaan ja Duroylta: "Tiedäthän, että tarvitsen näitä työhuoneessani. Kirjoitustuoliltani voin ne alituisesti nähdä. Tahdon mieluimmin antiikkisen, kreikkalaistyylisen." Hän tarkasteli malleja, antoi tuoda niitä ulos yhä useampia ja pyysi taas katseltavakseen ensimmäisiä. Vihdoin hän teki päätöksensä, ja suoritettuaan maksun hän vaati, että ne heti lähetettäisiin hänen asuntoonsa. "Olen muutaman päivän kuluttua jälleen Pariisissa", hän sanoi.

He olivat paluumatkalla. Mutta lahdelta päin tuli äkkiä kylmä ilmavirta, joka oli noussut laaksosta, ja sairas rupesi yskimään.

Ensin tämä kohtaus oli aivan vähäpätöinen. Mutta sitten se muuttui vaikeammaksi, hänen täytyi yskiä keskeytymättä, ja lopuksi kuului vain röhinää, korinaa.

Forestier oli tukehtumaisillaan, ja joka kerta, kun hän yritti hengittää, yskä nousi rinnasta ja repi kurkkutorvea. Mikään ei voinut sitä lopettaa. Hänet täytyi kantaa vaunuista taloon, ja Duroy, joka kantoi häntä jaloista, tunsi niiden nytkähtelevän joka kerralla, kun keuhkoista lähti puistatus.

Vuoteen lämpö ei saanut yskänkohtausta taukoamaan. Sitä kesti aamuyöhön asti, ja vasta silloin unilääkkeet turruttivat tämän kauhean kohtauksen kuolinpuistatukset. Ja silmät avoinna, puolittain makuuasennossa, sairas istui koko yön aamunkoitteeseen asti.

Ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, koskivat parturia, sillä hän tahtoi, että hänen partansa ajettiin joka aamu. Hän kohottautui vuoteeltaan tätä toimitusta varten, mutta hänet täytyi heti painaa takaisin pielusten väliin. Silloin hän rupesi hengittämään niin kovasti, niin lyhyeen, niin vaivalloisesti, että rouva Forestier käski herättämään Duroyn. Tämä oli juuri mennyt levolle, ja rouva pyysi häntä nyt toimittamaan lääkärin paikalle.

Duroy palasi pian mukanaan tohtori Gavant, joka määräsi lääkkeitä ja antoi muutamia neuvoja. Mutta kun Duroy seurasi häntä ulos saadakseen kuulla hänen mielipiteensä, hän sanoi: "Kuolinkamppailu on alkanut. Hän kuolee ennen huomisaamua. Valmistakaa hänen nuorta vaimoraukkaansa ja hankkikaa tänne pappi. Omasta puolestani en voi enää tehdä mitään. Mutta luonnollisesti olen kokonaan käytettävissänne."

Duroy kutsui luokseen rouva Forestier’n: "Hän kuolee pian. Tohtori kehottaa meitä hankkimaan tänne papin. Mitä arvelette?"

Rouva Forestier mietti kauan, ja punnittuaan asiaa tarkoin hän sanoi hiljaa: "Niin, se on parasta… monessakin suhteessa… Minä valmistan häntä… sanon, että kirkkoherra haluaa käydä tervehtimässä… niin, no niin… sanon mitä tahansa… Olisitte hyvin ystävällinen, jos noutaisitte papin, mutta valitkaa tarkoin. Ottakaa sellainen, joka ei temppuile liikaa. Pyytäkää häntä tyytymään synnintunnustukseen ja säästämään meidän kaikesta muusta."

Nuori mies tuli takaisin vanhan papin seurassa, joka ymmärsi mukautua tilanteeseen. Papin mentyä kuolevan huoneeseen rouva Forestier palasi Duroyn luokse viereiseen saliin.

"Hän säikähti kauheasti", hän sanoi. "Kun puhuin papista, hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme, aivan kuin… aivan kuin hän olisi tuntenut… tuntenut… tuulahduksen… te ymmärrätte… Hän tietää, että loppu lähestyy… että hän jo voi laskea tunnit…"

Rouva Forestier oli hyvin kalpea. Hän jatkoi: "En voi koskaan unohtaa hänen kasvojensa ilmettä. Varmasti hän näki sillä hetkellä kuoleman. Hän näki sen…"

Pappi oli hiukan huonokuuloinen, ja he kuulivat hänen vähän kovaäänisen puheensa. Hän sanoi:

"Ei, ei suinkaan. Ei teidän laitanne niin huonosti ole. Te olette sairas, mutta mitään vaaraa ei ole. Siitä on todistuksena, että tulen tervehtimään teitä ystävänänne, naapurinanne."

He eivät erottaneet Forestier’in vastausta. Vanha pappi jatkoi: "Ei, en minä anna teille Herran ehtoollista. Siitä voimme puhua sitten, kun olette parantunut. Mutta jos tahdotte ottaa tilaisuudesta vaarin ja tunnustaa syntinne, nyt kun olen täällä, niin en pyydä muuta. Olen paimen, ja minun on käytettävä jokaista tilaisuutta lampailleni kokoamiseen."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Forestier arvatenkin vastasi jotakin läähättävällä, käheällä äänellään.

Äkkiä taas kuului papin ääni, mutta nyt sävyllään toisenlaisena. Nyt hän puhui kuin jumalanpalveluksen toimittaja alttarilla:

"Jumalan armo on loppumaton. Poikani, lukekaa Confiteor… Ehkä olette sen unohtanut, minä autan teitä. Toistakaa minun perässäni: 'Confiteor… Deo omnipotenti… Beatae Mariae semper virgini'…"

Hän pysähtyi silloin tällöin antaakseen kuolevalle aikaa hengittää.
Sitten hän sanoi:

"Ja tunnustakaa nyt syntinne…"

Nuori nainen ja Duroy istuivat liikkumattomina, oudon levottomuuden vallassa, täynnä tuskallista odotusta.

Sairas mumisi jotakin. Pappi kertaili:

"Teillä on ollut syntisiä haluja… minkälaisia, poikani?"

Nuori nainen nousi ja sanoi mutkattomasti: "Menkäämme hetkeksi puutarhaan. Me emme saa kuunnella hänen salaisuuksiaan."

Ja he menivät puutarhaan ja istuutuivat portin luona olevalle penkille, kukkivan ruusupuun alle. Heidän takanaan levitti neilikkapenkki kuumaa, suloista tuoksuaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Duroy kysyi:

"Viivyttekö vielä kauankin täällä, ennen kuin palaatte Pariisiin?"

Rouva Forestier vastasi: "Oh, en. Heti kun tämä on ohitse, matkustan kotiin."

Duroy jatkoi:

"Eikö hänellä ole sukulaisia?"

"Ei ketään, ainoastaan joitakuita kaukaisia serkkuja… Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat hänen ollessaan aivan nuori."

Heidän katseensa seurasivat perhosta, joka etsi ravintoaan neilikoista liidellen niiden keskellä nopeasti lepattavin siivin. He istuivat kauan hiljaa.

Palvelija tuli ilmoittamaan: "Herra kirkkoherra on lopettanut." Ja he palasivat yhdessä taloon.

Forestier näytti vielä laihemmalta kuin edellisenä päivänä.

Pappi piti hänen kättään: "Näkemiin, poikani, tulen uudelleen huomenaamulla."

Ja hän lähti.

Hänen mentyään kuoleva koetti läähättäen ojentaa käsivarsiaan kohti vaimoaan ja sopersi: "Pelasta minut… pelasta minut… rakkaani… en tahdo kuolla… en tahdo kuolla… Voi, pelasta minut… sano, mitä minun pitäisi tehdä… mene hakemaan tohtoria… teen kaiken, mitä hän tahtoo… En tahdo… en tahdo…"

Hän itki. Isot kyynelet vuolivat pitkin hänen kuihtuneita poskiaan, ja hänen laihtuneet suupielensä menivät ryppyyn kuin pienten lasten, jotka huutavat.

Hänen kätensä hervahtivat takaisin vuoteelle ja alkoivat liikkua lakkaamalla, säännöllisesti, hitaasti, aivan kuin koettaen poimia jotakin peitteen päältä.

Hänen vaimonsa, joka myös oli alkanut nyyhkyttää, änkytti: "Ei, ei, ei se ole mitään vaarallista. Se on vain kohtaus. Sinä väsyit eilen ajelullamme."

Forestier’n hengitys muuttui lyhyemmäksi kuin hengästyneen koiran ja niin vaivalloiseksi ja heikoksi, että sitä tuskin saattoi kuulla.

Hän toisteli lakkaamalta: "Minä en tahdo kuolla!… Oi, Jumalani… Jumalani… Jumalani… mitä minulle tapahtuu? En enää koskaan saa nähdä mitään… en mitään… Oi, Jumalani!"

Hän tuijotti johonkin, jota muut eivät voineet nähdä, johonkin kamalaan, ja hänen silmistään kuvastui kauhu. Ja hänen molemmat kätensä jatkoivat tuskallisia, väsyneitä liikkeitään.

Äkkiä hän alkoi täristä, ja puistatukset kulkivat pitkin hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, kun hän kuiskasi: "Hautausmaa… minä… Jumalani…"

Hän ei puhunut enää. Hän makasi vaiti, synkkänä ja läähättäen.

Aika kului. Läheisen luostarin kello kutsui päivälliselle. Duroy lähti huoneesta saadakseen jotakin syömistä. Hän palasi tunnin kuluttua. Rouva Forestier kieltäytyi syömästä. Sairas ei ollut liikahtanutkaan. Hän siveli alinomaa lakanaa laihoilla sormillaan, aivan kuin vetääkseen sen kasvoilleen.

Nuori nainen istui tuolilla sairaan jalkopäässä. Duroy nosti toisen tuolin hänen viereensä, ja he odottivat ääneti.

Sairaanhoitajatar, jonka lääkäri oli lähettänyt, oli saapunut. Hän torkkui ikkunan luona.

Duroy oli juuri nukahtamaisillaan, kun hänestä äkkiä tuntui, että jotakin tapahtui. Hän avasi silmänsä ja ennätti juuri nähdä Forestier’n sulkevan omansa; ne muistuttivat kynttilöitä, jotka sammuvat. Kuolevan kurkusta kuului pieni korahdus, ja suupielissä näkyi kaksi kapeaa verijuovaa. Veri virtasi alas paidalle. Hänen kätensä lakkasivat liikkumasta. Hän ei enää hengittänyt.

Hänen vaimonsa ymmärsi. Hän huudahti heikosti ja lankesi polvilleen kätkien nyyhkytyksensä peitteen poimuihin. Georges teki hämillään ja kauhistuneena koneellisen ristinmerkin. Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt, lähestyi vuodetta. "Loppu", hän sanoi. Ja Duroy, joka oli saanut kylmäverisyytensä takaisin, mumisi helpotuksesta huokaisten: "Se kävi nopeammin kuin luulinkaan."

Kun ensimmäinen järkytys oli kestetty ja ensimmäiset kyynelet vuodatettu, ryhdyttiin kaikkiin niihin puuhiin, jotka aina seuraavat kuolemantapausta. Duroy oli liikkeellä iltaan asti.

Tultuaan kotiin hän oli hyvin nälissään. Rouva Forestier söi hiukkasen.
Sitten he menivät kuolleen huoneeseen valvomaan hänen vuoteensa ääreen.

Kaksi vahakynttilää paloi yöpöydällä, ja niiden vieressä oli malja, jossa oli vähän vettä. Siihen oli pistetty mimoosanoksa, sillä tavanmukaista puksipuunoksaa ei ollut löydetty.

Nuori mies ja nuori nainen olivat yksinään sen luona, jota ei enää ollut. He istuivat ajatuksissaan, puhumatta mitään, ja katselivat vainajaa.

Georges tuijotti itsepintaisesti ruumista. Häntä kiusasi tämä pimeässä istuminen. Nuo kuihtuneet kasvot lumosivat vastustamattomasti hänen silmänsä ja ajatuksensa, ja hän tuijotti herkeämättä vainajaa, jonka piirteet lepattavan kynttilänliekin valossa vaikuttivat entistä kaameammilta. Siinä makasi Charles Forestier, joka vielä eilen oli puhunut hänen kanssaan. Kuinka kummallinen ja kauhea olikaan ihmisen täydellinen tuhoutuminen! Oh, nyt hän muisti Norbert de Varennen sanat kuoleman kauhusta: "Ihminen ei koskaan tule takaisin." Olisi syntyvä miljoonia ja miljardeja ihmisiä, joilla kaikilla olisi melkein samanlaiset silmät, nenä, suu, pää ja ajatukset, mutta tuo ihminen, joka makasi tuossa sängyssä, hän ei palaisi koskaan.

Muutamia vuosia hän oli elänyt, syönyt, nauranut, rakastanut, toivonut, kuten kaikki muutkin. Ja nyt hänen elämänsä oli loppunut, loppunut ainiaaksi. Elämä. Muutamia päiviä, ja sitten ei enää mitään! Ihminen syntyy, kasvaa, on onnellinen, odottaa ja… kuolee… Hyvästi! Mies tai nainen, sinä et koskaan palaa maan päälle takaisin! Ja kuitenkin on jokaisen ihmisen sielussa polttava, vastustamaton iäisyydenkaipuu, jokainen ihminen on kuin maailma maailmassa, ja jokainen ihminen muuttuu pian täysin olemattomaksi, lannaksi, josta nousee uusia taimia. Planeetat, eläimet, ihmiset, tähdet, maailmat, kaikki saavat elämän ja sitten kuolevat muuttuakseen! Eikä kukaan eikä mikään tule enää koskaan takaisin!

Sekava, ääretön, musertava kauhu hiipi Duroyn sieluun, kauhu tätä väistämätöntä, tätä rajatonta tyhjäksi tulemista kohtaan, joka erotuksetta nielee kaikki olennot ja heidän lyhyen, kurjan elämänsä. Hänen päänsä jo painui sen uhkauksen alla. Hän ajatteli kärpäsiä, jotka elivät muutamia tunteja, eläimiä, jotka elävät muutamia päiviä, ihmisiä, jotka elävät muutamia vuosia, maailmoita, jotka elävät muutamia vuosituhansia. Mikä arvo niiden välillä oli? Muutama aamunkoitto enemmän, siinä kaikki.

Hän käänsi katseensa pois päästäkseen näkemästä ruumista.

Rouva Forestier istui pää painuneena ja hänkin näytti ajattelevan surullisia asioita. Hänen vaalea tukkansa ympäröi niin kauniina hänen suloisia, surullisia kasvojaan, että nuoren miehen sydämen hetkeksi valtasi hellä tunteen ailahdus, joka oli lempeä kuin hauras toive. Miksi joutua epätoivoon, kun on vielä monta vuotta elettävänä?

Ja Duroy alkoi katsella rouva Forestier’ta. Tämä ei huomannut häntä, sillä hän oli syventynyt omiin ajatuksiinsa. Duroy ajatteli: "Ainoa hyvä maailmassa on rakkaus! Korkein ihmisonni on syleillä rakastettua naista."

Onnellinen tämä vainaja, jolla oli ollut näin hieno ja suloinen puoliso! Kuinka he olivat tulleet tuntemaan toisensa? Kuinka tuo nainen oli voinut suostua tämän keskinkertaisen ja köyhän miehen vaimoksi? Kuinka tuon naisen lopuksi oli onnistunut kohottaa miehensä?

Ja Duroy ajatteli kaikkia niitä salaisuuksia, joita aina kätkeytyy jokaiseen ihmiseen. Hänen mieleensä muistui, mitä kuiskailtiin kreivi de Vaudrec’sta, joka oli naittanut Madeleinen ja lahjoittanut hänelle myötäjäiset, kuten kerrottiin.

Mitä rouva Forestier nyt tekisi? Kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin? Ottaisiko hän miehekseen jonkun edustajakamarin jäsenen, kuten rouva de Marelle luuli, vai valitsisiko hän jonkun nuoren älyniekan, joka olisi Forestier’ta paljon etevämpi? Oliko hänellä suunnitelmia, toiveita? Kuinka mielellään nuori mies olisikaan tahtonut ne tietää! Mutta miksi huolehtia siitä, mihin tämä nainen ryhtyisi! Duroy huomasi, että hänen levottomuutensa aiheutui niistä salaisista piilotajunnan ajatuksista, joista ihminen tuskin itsekään tietää mitään ja jotka hän keksii vasta sitten, kun hän tunkeutuu sielunsa syvimpiin kammioihin.

Mikä esti häntä itseään, Duroyta, yrittämästä tätä valloitusta? Kuinka vahva hän olisikaan tämän naisen rinnalla, ja kuinka pelottava! Kuinka nopeasti hän menisikään eteenpäin, nopeasti, pitkälle ja varmasti!

Ja miksi hän ei onnistuisi? Hän vaistosi, että hän miellytti rouva Forestier’ta, että tämä tunsi häntä kohtaan enemmänkin kuin mieltymystä, jotakin sentapaista, mikä vetää toisiinsa kahta samanlaista luonnetta ja mikä johtuu yhtä paljon molemminpuolisesta viehtymyksestä kuin jonkinlaisesta mykästä toveruudesta. Rouva Forestier tiesi, että Duroy oli älykäs, päättäväinen, kestävä, lyhyesti sanoen mies, johon voisi luottaa.

Olihan rouva Forestier antanut hänen, Duroyn, olla läsnä tämän tärkeän tapahtuman aikana. Miksi nuori nainen oli kutsunut hänet? Eikö tästä kutsusta saattanut aavistaa jonkinlaista valintaa, jonkinlaista tunnustusta, jonkinlaista suopeudenosoitusta? Rouva Forestier oli ajatellut häntä juuri sillä hetkellä, jolloin hän oli tulemaisillaan leskeksi. Oliko hän silloin tahtonut ajatella sitä, joka nyt tulisi hänen puolisokseen, hänen liittolaisekseen?

Ja Duroyn valtasi kärsimätön halu päästä selville nuoren naisen aikeista, tunnustella maaperää. Duroyn oli määrä matkustaa ylihuomenna, eikä hän siis saisi jäädä tähän taloon Madeleinen kanssa kahden. Oli siis kiirehdittävä, oli ennen Pariisin matkaa vallattava tämä nainen taitavasti ja hienosti, jottei hän saisi tilaisuutta myöntyä jonkun toisen pyyntöihin, ehkä sitoa itseään lopullisesti.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Sitä häiritsi vain uuninreunustalla tikuttavan kellon säännöllinen, metallinkirkas ääni.

Duroy kuiskasi:

"Oletteko kovin väsynyt?"

Madeleine vastasi:

"Olen, mutta ennen kaikkea olen suruissani."

Heidän ääntensä kaiku hämmästytti heitä: se tuntui niin vieraalta tässä synkässä huoneessa. Ja he katsahtivat äkkiä vainajaan, aivan kuin odottaen hänen alkavan liikkua ja puhella, kuten hän oli tehnyt vielä muutamia tunteja sitten.

Duroy jatkoi:

"Ah, tämä on teille suuri isku. Nyt kaikki muuttuu, kaikki tunteenne, koko elämänne."

Madeleine huokasi hiljaa, mutta ei vastannut.

Duroy jatkoi edelleen:

"On tuskallista nähdä nuori nainen niin yksinäisenä kuin te nyt olette."

Hän vaikeni. Nuori nainenkaan ei sanonut mitään. Sitten Duroy änkytti: "Muistakaa joka tapauksessa sopimuksemme. Te saatte käyttää minua mielenne mukaan hyväksenne. Olen kokonaan teidän."

Madeleine ojensi hänelle kätensä ja loi häneen surumielisen, suloisen katseen:

"Te olette kovin hyvä. Jos uskaltaisin ja voisin tehdä jotakin hyväksenne, niin minäkin sanoisin: Luottakaa minuun."

Duroy tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, palavasti haluten painaa sen huulilleen. Vihdoin hän uskalsi sen tehdä ja painoi pitkän suudelman tuolle kalpealle, vähän kuumalle, kuumeiselle ja hajuvesiltä tuoksuvalle kädelle.

Mutta huomattuaan, että tämä hellyydenosoitus oli vähällä kestää liian kauan, hän päästi hetken kuluttua käden irti. Se putosi hervottomana nuoren naisen syliin, ja Madeleine sanoi juhlallisesti:

"Niin, tulen olemaan hyvin yksinäinen, mutta minun on koetettava olla urhea."

Duroy mietti, kuinka hän saisi Madeleinen ymmärtämään, että hän olisi onnellinen, hyvin onnellinen, jos hän saisi nuoren naisen vaimokseen. Tietysti sitä ei saattanut sanoa nyt, tässä huoneessa, tämän ruumiin vieressä. Mutta hän koetti keksiä jotakin kaksimielistä, monella tapaa tulkittavaa sananpartta, jollaisilla seuraelämässä niin yleisesti ilmaistaan kaikki, mitä halutaan.

Mutta häntä vaivasi tämän kangistuneen ruumiin läsnäolo, tämän ruumiin, joka makasi tuossa heidän edessään ja jonka hän tunsi olevan hänen ja Madeleinen välissä. Hän oli sitä paitsi alkanut tuntea huoneen ummehtuneessa ilmassa epäilyttävää hajua, aivan kuin mädäntyneiden, loppuun kuluneiden keuhkojen lemua. Hän tunsi ruumiinhajun ensi oireet, tämän hajun, jota vuoteessaan makaavat vainaja raukat levittävät ympärilleen heidän sukulaistensa valvoessa heidän vierellään. Hän tunsi kalmanhajun, jonka ruumisarkun kupera kansi pian sulkisi sisäänsä.

Hän kysyi:

"Emmekö avaisi ikkunaa? Minusta täällä on huono ilma."

Madeleine vastasi:

"Olette oikeassa. Olen tehnyt saman havainnon."

Duroy meni ikkunan luo ja avasi sen. Yön tuoksuva, raitis henki tulvahti sisään, ja ruumiin pääpuolessa olevien vahakynttilöiden liekit alkoivat lepattaa. Kuu loi nytkin, kuten myös pari päivää sitten, tuhlailevaa valoaan huviloiden valkeille muureille ja meren kimmeltävälle pinnalle. Duroy hengitti ahnaasti yön tuoksua. Hänen rintansa täytti toivo, aivan kuin häntä olisi koskettanut onnen värisevä aavistus.

Hän kääntyi Madeleinea kohden:

"Tulkaa hengittämään vähän raitista ilmaa", hän sanoi. "On ihana yö."

Madeleine tuli ja istuutui levollisesti hänen viereensä.

Silloin nuori mies kuiskasi hiljaa: "Kuunnelkaa ja ymmärtäkää oikein, mitä nyt sanon. Älkää pahastuko, älkää suuttuko siitä, että puhun tästä tällaisella hetkellä. Mutta ylihuomenna minun on erottava teistä, ja tultuanne Pariisiin saattaa jo olla myöhäistä puhua. Siis… Minähän olen vain tällainen mitätön mies, jolla ei ole omaisuutta ja jonka täytyy itse luoda tulevaisuutensa. Mutta minussa on tahdonvoimaa ja luullakseni vähän älykkyyttäkin, ja minä olen jo päässyt sangen pitkälle. Miehestä, joka jo on päässyt eteenpäin, voi sanoa, minkälainen hän on, kun taas miehestä, joka vasta on alulla, ei koskaan voi tietää, mitä hänestä tulee. Sanoin teille kerran käydessäni luonanne, että rakkain unelmani olisi saada teidän kaltaisenne nainen vaimokseni. Toistan tänään nämä sanat. Älkää vastatko minulle. Antakaa minun jatkaa. En pyydä teiltä mitään. Paikka ja aika ovat siihen tarkoitukseen sopimattomat. Voin vain sanoa teille, että yhdellä ainoalla sanalla voitte tehdä minut onnelliseksi, voitte tehdä minusta veljen, ystävän, vieläpä puolisonkin, aivan mielenne mukaan. Sydämeni ja ruumiini ovat teidän. En tahdo, että vastaatte minulle nyt, enkä myöskään tahdo, että me tällä paikalla puhuisimme tästä asiasta enemmän. Kun tapaamme toisemme Pariisissa, niin voitte ilmoittaa minulle päätöksenne. Ja siihen asti olemme vaiti, eikö niin?"

Duroy oli puhunut katsomatta Madeleineen, aivan kuin sirotellen sanansa yöhön, joka levittäytyi heidän edessään. Nainen ei näyttänyt niitä kuulleen, vaan tuijotti liikkumattomana, epämääräisin katsein laajaa, kalpeaa maisemaa, jota kuu valaisi.

He seisoivat kauan vierekkäin, käsivarsi käsivartta vasten, hiljaisina ja miettiväisinä.

Sitten Madeleine kuiskasi: "Alkaa tulla vähän kylmä." Ja hän kääntyi ja meni takaisin vuoteen viereen. Duroy seurasi häntä.

Tullessaan vuoteen lähelle hän tunsi, että Forestier’sta todella lähti ruumiinhajua. Ja hän siirsi tuolinsa kauemmaksi, sillä hänen oli mahdotonta enää sietää tuota kalmantuoksua. Hän sanoi: "Hänet täytyy välttämättä panna kirstuun huomenna."

Madeleine vastasi:

"Luonnollisesti. Puuseppä tulee huomenna kello kahdeksan tienoissa."

Duroy kuiskasi: "Poika parka." Ja Madeleine huokaisi pitkään ja lohduttoman alistuvasti.

Nyt he katsahtivat vainajaan vain silloin tällöin, sillä he olivat jo tottuneet kuoleman ajatukseen. Ja heidän sydämensä alkoivat mukautua tähän katoamiseen, joka vielä äsken oli heitä kiihdyttänyt ja loukannut, heitä, jotka itsekin olivat kuolevaisia.

He eivät puhuneet enää mitään, mutta järjestivät valvontansa niin mukavaksi kuin mahdollista. Keskiyön aikaan Duroy kuitenkin nukahti. Kun hän hetkeksi heräsi, hän näki myös rouva Forestier’n nukkuvan, ja ojentauduttuaan mukavampaan asentoon hän sulki uudelleen silmänsä mumisten: "Hitto vieköön, kyllä lakanoiden välissä olisi sentään paljon parempi nukkua."

Hän heräsi äkilliseen kolinaan. Sairaanhoitajatar tuli huoneeseen. Oli kirkas päivä. Rouva Forestier oli yhtä hämmästynyt kuin Duroy. Nuori nainen oli hieman kalpea, mutta silti yhtä kaunis, terve ja suloinen, huolimatta tuolilla vietetystä yöstä.

Duroy, joka oli katsahtanut ruumista, säpsähti ja huudahti: "Oh, katsokaa partaa!" Se oli kasvanut, se oli muutaman tunnin kuluessa kasvanut, kasvanut tuossa parhaillaan mätänevässä tomumajassa, kasvanut aivan kuin elävän ihmisen kasvoissa. Ja he tuijottivat vainajaa typertyneinä, kauhistuen sitä elämää, joka yhä iti tässä kuolleessa ruumiissa. He kauhistuivat sitä kuin hirveää ihmettä, kuin yliluonnollista ylösnousemuksen uhkaa, kuin luonnotonta, julmaa tapahtumaa, joka voi hämmentää ja sekoittaa järjen.

Sitten he molemmat menivät vuoteeseen levätäkseen kello yhteentoista asti. Kun he jälleen nousivat, Charles oli jo pantu kirstuun, ja he tunsivat olonsa heti kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. He istuutuivat aamiaispöytään toisiaan vastapäätä, ja heissä heräsi halu jutella hauskoista ja iloisista asioista, halu palata takaisin elämään, koska kuolema nyt oli loppunut.

Avoimesta ikkunasta tulvi sisään kevään lämpöä ja sen mukana neilikkain tuoksua.

Rouva Forestier ehdotti, että he menisivät puutarhaan, ja he alkoivat hiljalleen kävellä pienen ruohokentän ympärillä. Ja he virkistyivät hengittäessään leppoisaa ilmaa, jossa tuntui vahva pihkan ja eukalyptuksen tuoksu.

Ja ilman mitään esipuheita ja katsoen suoraan eteensä Madeleine alkoi puhua Duroylle. Hän puhui samaan tapaan kuin nuori mies oli puhunut yöllä, hitaasti, hiljaa ja vakavasti:

"Kuulkaa, ystäväni, olen jo ajatellut… jo nyt… kaikkea sitä, mistä puhuitte minulle yöllä, enkä anna teidän matkustaa sanomatta teille jotakin. En aio antaa kieltävää enkä myöntävää vastausta. Meidän täytyy odottaa, oppia tuntemaan toisemme paremmin. Ajatelkaa asiaa omalta osaltanne hyvin tarkoin. Älkää tehkö päätöstänne liian kevyen tunnelman vallassa. Charles raukkaa ei vielä ole haudattu, mutta kuitenkin puhun teille tästä jo nyt. Puhun siksi, että teidän täytyy välttämättä saada tietää, kuka minä olen. Puhun siksi, että voisitte luopua niistä ajatuksista, joista eilen puhuitte, jollette ole… jollette ole… sellainen, että voisitte ymmärtää minua ja mukautua minuun.

"Ymmärtäkää minut oikein. Avioliitto ei ole minulle side, vaan liitto. Tahdon olla vapaa, täysin vapaa, tahdon toimia, käyttäytyä, tulla ja mennä aivan mieleni mukaan. En voi kärsiä silmälläpitoa, mustasukkaisuutta tai puuhiini kohdistuvaa arvostelua. Mieleeni ei luonnollisesti juolahtaisi häväistä sen miehen nimeä, jonka kanssa olen mennyt naimisiin. En myöskään tahdo saattaa häntä naurunalaiseksi tai inhottavaksi. Mutta toisaalta vaadin, että tämä mies sitoutuu pitämään minua vertaisenaan, liittolaisenaan, eikä alempana olentona tai tottelevaisena ja palvelevana vaimona. Tätä pyrkimystä kaikki eivät hyväksy, tiedän sen, mutta missään tapauksessa en aio sitä muuttaa. Se siitä.

"Lisään vielä: älkää vastatko minulle, se olisi turhaa ja nyt vähemmän sopivaa. Me tapaamme pian ja ehkä sitten puhumme tarkemmin. Menkää nyt vähän kävelemään. Minä palaan hänen luokseen. Illalla tavataan."

Duroy suuteli hiljaa hänen kättään ja poistui sanomatta sanaakaan.

Illalla he tapasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Sitten he menivät huoneisiinsa, sillä he olivat hyvin uuvuksissa.

Seuraavana päivänä Charles Forestier haudattiin Cannes’in kirkkomaalle ilman mitään juhlallisuuksia. Ja Georges Duroy päätti palata Pariisiin pikajunassa, jonka lähtöaikaan oli puolitoista tuntia.

Madeleine saattoi hänet asemalle. He käyskentelivät levollisesti asemalaiturilla puhellen jokapäiväisistä asioista.

Juna saapui. Se oli lyhyt pikajuna, jossa oli vain viisi vaunua.

Sanomalehtimies haki itselleen paikan ja palasi sitten asemasillalle puhuakseen vielä hetken nuoren naisen kanssa. Hänet oli äkkiä vallannut masennus, murhe, katkera kaipaus, sillä hänestä tuntui, kuin hänen olisi jätettävä nuori nainen ainiaaksi.

Asemapäällikkö huusi: "Marseille—Lyon—Pariisi. Matkustajat paikoilleen!" Duroy nousi vaunuun ja kumartui ulos sen ikkunasta sanoakseen rouva Forestier’lle vielä muutamia sanoja. Veturi vihelsi, ja juna lähti hiljalleen liikkeelle.

Nuori mies, joka yhä seisoi kumartuneena ulos vaunun ikkunasta, katseli nuorta naista, jonka katseet seurasivat häntä asemalaiturilta. Äkkiä, aivan viime hetkessä, Duroy lähetti hänelle molemmin käsin lentosuudelman.

Madeleine lähetti sen hänelle takaisin. Mutta nuoren naisen lentosuukko oli epäröivämpi, varovaisempi, vain hahmoteltu.

TOINEN OSA

1

Georges Duroy oli palannut vanhoihin tapoihinsa.

Hän asui nyt rue de Constantinoplen pienessä alakertahuoneistossa elellen ymmärtäväisesti kuin mies, joka valmistautuu uuteen elämään. Hänen suhteensa rouva de Marelleen oli luonteeltaan muuttunut aivan avioliittomaiseksi; oli kuin Duroy olisi etukäteen harjoittautunut tulevaa muutosta varten. Ja hänen rakastajattarensa hämmästeli usein sitä levollista järjestystä, joka oli ominainen heidän suhteelleen, ja väliin hänen täytyi nauraen huudahtaa: "Sinähän olet vielä suurempi kotikissa kuin mieheni. Eipä juuri kannattanut vaihtaa."

Rouva Forestier ei vielä ollut palannut. Hän viipyi Cannes’issa. Duroy sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti palaavansa vasta huhtikuun puolivälissä. Kirjeessä ei sanallakaan viitattu heidän jäähyväisiinsä. Nuori mies oli nyt lujasti päättänyt käyttää kaikkia keinoja saadakseen hänet vaimokseen, jos hän näyttäisi epäröivän. Mutta Duroy luotti onneensa, hän luotti siihen viehätysvoimaan, jonka hän tiesi omistavansa, siihen epämääräiseen, mutta vastustamattomaan voimaansa, joka kukisti kaikki naiset.

Lyhyt kirjelippu ilmoitti hänelle, että ratkaisun hetki oli ovella:

"Olen Pariisissa. Tulkaa tervehtimään minua.

Madeleine Forestier."

Siinä kaikki. Hän sai kirjeen aamupostissa kello yhdeksältä ja meni rouva Forestier’n luo kello kolmelta samana päivänä. Tämä ojensi hänelle molemmat kätensä hymyillen kaunista, rakastettavaa hymyään. Ja he katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin ajan.

Sitten rouva Forestier kuiskasi: "Teitte kiltisti tullessanne luokseni noiksi kauheiksi päiviksi."

Duroy vastasi: "Olisin tehnyt kaiken, mitä olisitte vaatinut."

Ja he istuutuivat. Rouva Forestier halusi kuulla uutisia, hän tiedusteli johtaja Walterin perheestä, sanomalehtimiehistä, lehdestä. Hän oli usein ajatellut lehteä.

"Kaipaan sitä paljon", hän sanoi, "hyvin paljon. Olen tullut koko sielultani sanomalehtimieheksi. Se on ammatti, josta pidän."

Sitten hän vaikeni. Duroy luuli ymmärtävänsä, luuli näkevänsä hänen hymystään, hänen äänensä väristä, vainuavansa hänen sanoistaan jonkinlaisen kehotuksen, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä maltillisena, hän sopersi:

"No!… miksi… miksi… ette voisi ryhtyä… siihen ammattiin uudelleen… Duroyn nimisenä?"

Rouva Forestier muuttui äkkiä vakavaksi, laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: "Älkäämme puhuko siitä asiasta vielä."

Mutta Duroy arvasi, että hän suostui. Hän lankesi polvilleen ja suuteli intohimoisesti hänen käsiään soperrellen: "Kiitos, kiitos! Kuinka rakastankaan teitä!"

Rouva Forestier nousi. Duroy teki samoin ja huomasi, että nainen oli hyvin kalpea. Silloin hän ymmärsi, että hän ehkä jo kauan oli miellyttänyt rouva Forestier’ta, ja kun he seisoivat vastatusten, hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle pitkään, hellästi, vakavasti.

Irtauduttuaan Duroysta liukumalla hänen rintaansa vasten rouva
Forestier jatkoi vakavalla äänellä:

"Kuulkaa, rakas ystävä! En ole vielä tehnyt päätöstäni. Kuitenkin saattaa olla mahdollista, että vastaukseni on myöntävä. Mutta teidän täytyy luvata minulle ehdotonta vaiteliaisuutta, kunnes vapautan teidät lupauksestanne."

Duroy vannoi olevansa vaiti ja poistui sydän täynnä onnea.

Hän noudatti mitä suurinta hienotunteisuutta seuraavilla vierailuillaan rouva Forestier’n luona eikä vaatinut selvempää suostumusta, sillä rouva Forestier sanoi aina: "Tuonnempana", samalla kun hän hahmotteli heidän tulevaisuuttaan tavalla, joka oli vastauksena täydellisempi, parempi ja hienompi kuin muodollinen "kyllä" sana.

Duroy teki ankarasti työtä. Hän eli säästäväisesti ja koetti koota vähän rahoja, jottei olisi aivan tyhjä, kun häät oli pidettävä. Hän muuttui nyt yhtä saidaksi kuin hän ennen oli ollut tuhlaavainen.

Kesä meni ja samoin syksy, ilman että kukaan epäili mitään, sillä he tapasivat toisiaan harvoin ja silloinkin mitä luontevimpaan tapaan.

Eräänä iltapäivänä Madeleine katsoi Duroyta silmiin sanoen: "Ette kai ole vielä kertonut suunnitelmistanne mitään rouva de Marellelle?"

"En, rakas ystävä. Olen luvannut olla vaiti enkä ole sanonut sanaakaan kenellekään."

"Hyvä. Ehkä nyt olisi aika ilmoittaa hänelle. Minä puolestani otan huolehtiakseni Waltereista. Teettehän sen jo tällä viikolla?"

Duroy punastui: "Kyllä, jo huomenna."

Rouva Forestier katsahti ääneti syrjään aivan kuin ollakseen huomaamatta Duroyn hämmennystä. Sitten hän jatkoi: "Jos haluatte, niin voimme viettää häät toukokuun alussa. Se sopisi erittäin hyvin."

"Tottelen ilolla kaikessa."

"Toukokuun kymmenes on lauantai, ja se sopisi minulle mainiosti, koska se on syntymäpäiväni."

"Siis toukokuun kymmenentenä."

"Teidän vanhempanne asuvat Rouenin läheisyydessä, eikö niin? Niin olette ainakin minulle kertonut."

"He asuvat Ganteleussä Rouenin lähellä."

"Mitä väkeä he ovat?"

"He… he elävät pienillä koroillaan."

"Oh, tahtoisin kovin mielelläni tulla heidät tuntemaan!"

Duroy epäröi. Hän oli hyvin hämillään. "Mutta… mutta asia on niin… että he ovat…"

Sitten hän rohkaisi mielensä kuin ainakin voimastaan tietoinen mies: "Rakas ystävä, he ovat talonpoikaisväkeä. Heillä on pieni majatalo, ja he ovat raataneet kätensä verille valmistaakseen minulle tilaisuuden opiskella. En häpeä heitä, mutta he… he ovat yksinkertaisia, sivistymättömiä ihmisiä, jotka ehkä voisivat vaikuttaa teihin vastenmielisesti."

Rouva Forestier hymyili ihastuttavasti, ja hänen kasvojaan kirkasti lempeä hyvyys. Hän sanoi: "Pitäisin heistä päinvastoin paljon. Puhumme siitä sitten myöhemmin. Minäkin olen pieneläjäin lapsi… mutta minulla ei enää ole vanhempia. Minulla ei ole ketään koko maailmassa… paitsi te." Ja hän ojensi kätensä Duroylle.

Ja nuori mies tunsi olevansa liikuttunut. Koskaan ei kukaan nainen ollut häntä niin hurmannut.

"Olen ajatellut erästä asiaa", rouva Forestier sanoi, "mutta sitä on hyvin vaikea selittää."

Duroy kysyi: "Mikä asia se on?"

"No, kuulkaa, rakkaani! Minä olen muiden naisten kaltainen, minulla on… heikkouteni, ja minä pidän siitä, mikä loistaa, siitä, mikä kuulostaa komealta. Mielestäni olisi ihastuttavaa, jos minulla olisi aatelinen nimi. Etteköhän voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?"

Nyt rouva Forestier vuorostaan oli punastunut, aivan kuin hän olisi tehnyt Duroylle jonkin epähienon ehdotuksen.

Duroy vastasi avoimesti: "Olen itse usein ajatellut samaa asiaa, mutta sen toteuttaminen näyttää sangen mutkallisella."

"Kuinka niin?"

Duroy purskahti nauruun: "Koska pelkään tekeväni itseni naurettavaksi."

Rouva Forestier kohautti olkapäitään: "Siitä ei pelkoa. Sellaista tekevät kaikki ihmiset, eikä kukaan sille naura. Jakakaa nimenne kahteen osaan 'Du Roy'. Se kuulostaa oikein hyvältä."

Nuori mies vastasi heti kuin henkilö, joka on perillä tämäntapaisista asioista:

"Ei, se ei käy laatuun. Sellainen menettely on liian mutkaton, liian tavallinen, liian paljon käytetty. Olin ajatellut ottaa nimen kotiseutuni mukaan. Ensin ottaisin sen kirjalliseksi salanimekseni ja liittäisin sen sitten vähitellen omaan nimeeni, jonka jälkeen halkaisisin kahtia, aivan kuten te ehdotitte."

Rouva Forestier kysyi: "Teidän kotipaikkanne on Canteleu?"

"Niin?"

Mutta Madeleine epäröi: "Ei, en pidä tuon sanan lopusta. Mutta odottakaahan, emmekö voisi sitä vähän muuttaa… Canteleu?"

Hän oli ottanut pöydällä kynän ja töhersi nyt paperille nimiä, joita hän arvostelevasti katseli. Äkkiä hän huudahti: "Jopa keksin, jopa keksin! Katsokaa!"

Ja hän ojensi Duroylle paperin, jolle oli kirjoitettu: "Rouva Du Roy de
Cantel."

Duroy mietti muutaman sekunnin ja julisti sitten juhlallisesti:

"Se on mainio!"

Madeleine oli ihastunut ja toisteli moneen kertaan: "Du Roy de Cantel,
Du Roy de Cantel, rouva Du Roy de Cantel! Mainiota, mainiota!"

Vakuuttuneen näköisenä hän lisäsi: "Saattepa nähdä, kuinka helppoa on saada koko maailma antamaan hyväksymisensä tälle nimelle. On vain otettava varteen oikea hetki. Muuten voi olla liian myöhäistä. Jo huomenna panette kronikoillenne alle merkin 'D. de Cantel' ja pakinanne varustatte yksinkertaisesti merkillä 'Duroy'. Niin tapahtuu joka päivä sanomalehdissä, eikä kukaan ihmettele, vaikka näkee teidän ottavan uuden nimimerkin. Häitämme viettäessämme voimme ottaa vielä yhden askelen ja sanoa tuttavillemme, että olitte luopunut 'de' tunnuksestanne vaatimattoman asemanne tähden. Tai ehkä on parempi olla sanomatta mitään. Mikä on isänne etunimi?"

"Alexandre."

Rouva Forestier lausui pariin, kolmeen kertaan: "Alexandre, Alexandre", kuunteli tavujen sointia ja kirjoitti sitten aivan valkealle paperille:

"Herra ja rouva Alexandre Du Roy de Cantelilla on kunnia ilmoittaa
Teille poikamme herra Georges Du Roy de Cantelin ja rouva Madeleine
Forestier’n vihkimisestä."

Hän katseli kirjoitustaan vähän etäämpää ja selitti sen tehosta ihastuneena: "Käyttämällä vähän taitavuutta onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy."

Kun Georges oli tullut kadulle lujana päätöksessään, että hän tästälähtien käyttäisi nimeä Du Roy, vieläpä Du Roy de Cantel, hän oli mielestään noussut entistä suurempaan arvoon ja kunniaan. Hän kulki pitkin katua entistä mahtavampana, pää entistä enemmän pystyssä, viikset entistä komeampina; hän oli kuin ainakin aatelismies. Hän tunsi jonkinlaista iloista intoa sanoa kaikille ohikulkijoille:

"Nimeni on Du Roy de Cantel."

Mutta heti kun hän oli tullut kotiin, rouva de Marelle alkoi kiusata hänen ajatuksiaan ja hän kirjoitti tälle heti pyytäen tapaamista seuraavaksi päiväksi.

"Paha juttu", hän ajatteli. "Taidanpa saada ankaran kohtauksen niskoilleni."

Mutta sitten hän teki päätöksensä turvautuen siihen luonnolliseen huolettomuuteen, joka auttoi häntä vähät välittämään elämän ikävistä puolista, ja istuutui kirjoittamaan pakinaa niistä uusista veroista, joiden avulla hallitus aikoi saattaa talousarvion tasapainoon.

Hän ehdotti uutta veroa: aateliskilvestä sata frangia vuodessa sekä paronin, ruhtinaan ym. arvonimistä viidestäsadasta tuhanteen frangiin.

Ja pakinansa hän varusti nimimerkillä: D. de Cantel.

Seuraavana päivänä hän sai pienen sähkösanoman rakastajattareltaan, joka ilmoitti, että hän tulisi kello yhdeltä.

Georges odotti häntä hieman kuumeisena. Mutta hän oli lujasti päättänyt käydä asiaan kovin kourin, sanoa kaikki heti alusta pitäen ja sitten, ensimmäisen liikutuksen mentyä ohi, puhua rakastajattarelleen järkeä ja todistaa hänelle, ettei hän, Georges, tietenkään voinut jäädä vanhaksipojaksi koko iäkseen, ja koska herra de Marelle ei näyttänyt haluavan kuolla, hänen oli täytynyt valita toinen nainen kuin Clotilde lailliseksi elämänkumppanikseen.

Duroy tunsi kuitenkin olevansa vähän liikuttunut. Kun hän kuuli ovikellon soivan, hänen sydämensä alkoi ankarasti läpättää.

Clotilde heittäytyi hänen syliinsä: "Päivää, Bel-Ami!" Ja huomatessaan toisen viileän syleilyn hän kysyi katsoen Duroyn silmiin:

"Mikä sinua vaivaa?"

"Istuhan", kuului vastaus. "Meidän on puhuttava vakavasta asiasta."

Rouva de Marelle istuutui ottamatta hattua päästään.. Hän kohotti vain harson otsalleen ja odotti.

Duroy katsoi permantoa — hän valmisteli johdantoa — ja aloitti hitaasti:

"Pikku ystäväni, näethän, kuinka hämilläni olen. Olen hyvin pahoillani ja hyvin ikävissäni, mutta minun on kuitenkin puhuttava tästä sinulle. Pidän sinusta paljon, pidän sinusta todella sieluni syvintä myöten, ja juuri sen tähden olenkin pahoillani ja pelkään tekeväni sinulle pahaa. Se surettaa minua enemmän kuin itse asia, josta minun on sinulle puhuttava."

Rouva de Marelle kalpeni, hän tunsi vapisevansa ja alkoi änkyttää:
"Mistä on kysymys? Sano pian!"

Duroy sanoi surullisella, mutta päättäväisellä äänellä, teeskennellen masennusta, jolla sopii ilmaista suotuisia onnettomuuksia: "Asia on niin, että minä aion mennä naimisiin."

Rouva de Marelle huokaisi. Hänen huokauksensa oli naisen, joka on pyörtymäisillään, ja se tuli rinnan syvimmistä kätköistä. Hän alkoi huohottaa ja haukkoa ilmaa, niin ettei hän saanut sanotuksi mitään.

Kun Duroy näki, ettei rouva de Marelle sanonut mitään, hän jatkoi: "Et voi kuvitella, kuinka paljon olen kärsinyt, ennen kuin tein päätökseni. Mutta eihän minulla ole asemaa eikä rahaa. Olen yksin, olen hukassa täällä Pariisissa. Tarvitsen jonkun rinnalleni, jonkun, joka voisi olla minulle neuvonantajana, lohdutuksena ja tukena. Olen etsinyt toveria, liittolaista, ja nyt olen hänet löytänyt!"

Hän vaikeni toivoen rakastajattarensa vastaavan jotakin ja valmistautui riehuvaan vihaan, väkivaltaisuuksiin, häväistyksiin.

Rouva de Marelle painoi käden sydämelleen aivan kuin hillitäkseen sitä ja hengitti edelleenkin vaivalloisen nytkähtelevästi, niin että hänen rintansa tärisi ja päänsä nyökytti ylös alas.

Duroy tarttui hänen toiseen käteensä, joka lepäsi tuolin käsinojalla, mutta Clotilde veti sen kiivaasti takaisin. Sitten hän sopersi kuin tylsyyteen vajonneena: "Oh!… Jumalani…!"

Duroy lankesi polvilleen hänen eteensä uskaltamatta kuitenkaan häneen koskea ja änkytti, enemmän järkkyneenä hänen äänettömyydestään kuin hän olisi ollut vihanpurkauksen johdosta: "Clo, pikku Clo, sinun täytyy ymmärtää, kuinka laitani on, ymmärtää, kuka minä olen. Oh, jospa olisin voinut mennä naimisiin sinun kanssasi, niin kuinka onnellinen olisin ollut! Mutta sinä olet naimisissa! Mitä minun pitäisi tehdä? Ajattele itse, ajattele itse! Täytyyhän minun saada asema yhteiskunnassa, enkä minä voi tehdä mitään niin kauan kun minulla ei ole kotia. Jospa vain tietäisit!… On ollut päiviä, jolloin olisin tahtonut kuristaa miehesi…"

Hän puhui vienolla, sulavalla äänellä, äänellä, joka musiikin tavoin hiveli korvaa.

Hän näki, kuinka kaksi isoa kyyneltä hitaasti puhkesi hänen rakastajattarensa silmiin ja sitten vieri alas pitkin poskia, kahden uuden kyynelen jo tunkeutuessa silmäripsien väliin.

Hän kuiskasi: "Oh, älä itke, Clo, älä itke, minä pyydän! Sinä särjet sydämeni."

Silloin Clotilde teki ponnistuksen, suuren ponnistuksen ollakseen arvokas ja ylpeä ja kysyi häilyvällä äänellä, niiden naisten äänellä, jotka hankkiutuvat puhkeamaan nyyhkytyksiin:

"Kuka hän on?"

Duroy epäröi hetken, mutta ymmärsi sitten, ettei pakoon pääseminen ollut mahdollista: "Madeleine Forestier."

Rouva de Marellen koko ruumis värähti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän näytti ajattelevan niin väkevästi, ettei hän huomannut jalkainsa juuressa olevaa miestä.

Ja kyynelpari toisensa jälkeen tunkeutui hänen silmistään, valahti poskille ja puhkesi uudelleen.

Hän nousi. Duroy arvasi, että hän aikoi poistua soimaamatta ja anteeksi antamatta. Hän tahtoi pidättää häntä ja tarttui ojennetuin käsivarsin hänen hameeseensa, kietoi käsivartensa kankaan läpi hänen jalkainsa ympärille ja tunsi niiden jäykistyvän vastarintaan.

Hän rukoili: "Pyydän sinua, älä mene luotani tuolla tapaa." Silloin nainen katsoi häneen, loi häneen silmäyksen kiireestä kantapäähän, katsoi häneen sillä kostealla ja epätoivoisella katseella, joka on niin surullinen ja viehättävä ja joka paljastaa naissydämen koko tuskan, sekä sopersi: "Minulla… minulla ei ole… mitään… sinulle sanottavaa… minulla ei enää… ole täällä mitään tekemistä… Olet oikeassa… sinä… sinä… olet valinnut… sen, jonka tarvitsit…"

Ja hän riuhtaisi itsensä irti astumalla askelen taaksepäin ja riensi pois. Eikä toinen koettanut häntä enää pidättää.

Jäätyään yksin Duroy nousi. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Sitten hän tointui ja sanoi itsekseen: "Tuhat tulimmaista, olipa nyt asia niin tai näin! Kaikki on kunnossa… ilman mitään riitaa. Sen parempi!" Ja hän tunsi äkkiä vapautuneensa raskaasta taakasta, hän tunsi olevansa vapaa ja kevyt ja valmis uutta elämää varten. Ja hän alkoi voimansa ja menestyksensä huumauksessa takoa seinää kovin nyrkiniskuin aivan kuin hän olisi taistellut itse kohtaloa vastaan.

Kun rouva Forestier kysyi hänellä: "Oletteko ilmoittanut rouva de
Marellelle", hän vastasi rauhallisesti: "Luonnollisesti…"

Madeleine loi häneen tutkivasti kirkkaan katseensa.

"Eikö hän tullut surulliseksi?"

"Ei. Ei lainkaan. Hänen mielestään se päinvastoin oli aivan paikallaan."

Uutinen tuli pian tunnetuksi. Muutamat hämmästyivät, toiset väittivät arvanneensa näin käyvän, toiset taas hymyilivät ja vihjaisivat, etteivät he olleet lainkaan yllättyneitä.

Nuori mies, joka nyt allekirjoitti pakinansa nimellä D. de Cantel, "Nähtyä ja kuultua"-uutisensa nimellä Duroy ja poliittiset artikkelinsa, joita hän aika ajoin laati, nimellä Du Roy, vietti aina puolen päivää morsiamensa luona. Tämä osoitti häntä kohtaan toverillista hiottavaisuutta, johon kuitenkin sekautui aitoa, vaikkakin salattua hellyyttä, jonkinlaista kaipausta, joka täytyi kätkeä kuin heikkous. Rouva Forestier oli päättänyt, että vihkiminen toimitettaisiin suurimmassa salaisuudessa vain todistajain läsnäollessa ja että he jo samana iltana matkustaisivat Roueniin. Seuraavana päivänä käytäisiin tervehtimässä sanomalehtimiehen iäkkäitä vanhempia ja viivyttäisiin muutama päivä heidän luonaan.

Duroy oli koettanut saada hänet luopumaan tästä suunnitelmasta, mutta onnistumatta, ja niin hänen oli lopulta täytynyt taipua.

Toukokuun kymmenes tuli, ja vastanaineet, jotka olivat pitäneet kirkollista vihkimistä tarpeettomana, koska he eivät olleet kutsuneet ketään, ajoivat pikaisesti pormestarin luona käytyään kotiin, panemaan kokoon matkatavaroitaan ja astuivat kello kuusi illalla Saint-Lazare’in asemalla junaan, joka oli vievä heidät Normandiaan.

He olivat tuskin ennättäneet vaihtaa kahtakymmentä sanaa, kun he jo olivat yksinään vaununosastossaan. Niin pian kuin he tunsivat junan olevan kulussa, he katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun salatakseen eräänlaisen hämilläolon, josta he eivät tahtoneet olla tietävinään.

Juna liukui hitaasti Batignolles’in aseman ohitse ja kapusi sitten sille vuoriselle tasangolle, joka johtaa Seinen linnoituksille.

Duroy ja hänen vaimonsa lausuivat silloin tällöin jonkin merkityksettömän sanan ja kääntyivät sitten jälleen ikkunaan päin.

Asnières’in sillalla heidät valtasi ilo, kun he näkivät virran, jonka pinnalla vilisi purjeita, kalastajalaivoja ja soutuveneitä. Kirkas toukokuun aurinko sirotteli vinoja säteitään laitureille ja rauhalliselle virralle, joka näytti liikkumattomalta, levätessään siinä koskettomana ja pyörteettömänä, aivan kuin mailleen menevän päivän lämpöön ja valoon jähmettyneenä. Eräs purjevene, joka hiljalleen liikkui eteenpäin virrassa ja joka oli levittänyt kaksi isoa valkoista palttinakolmiota vangitakseen iltatuulen pienimmätkin henkäykset, näytti suunnattomalta linnulta, joka oli valmis nousemaan lentoon.

Duroy kuiskasi: "Minä rakastan Pariisin ympäristöjä. Minulla on sieltä kauniita muistoja, jotka ovat elämäni parhaimpia."

Hänen vaimonsa vastasi: "Entä soutuveneet! On ihanaa liukua yli veden auringon laskiessa."

Sitten he vaikenivat, aivan kuin eivät olisi uskaltaneet jatkaa muisteloita entisestä elämästään, ja istuivat sitten hiljaa, ehkä jo nauttien kaipauksen runoudesta.

Duroy istui vaimoaan vastapäätä ja tarttui hänen käteensä suudellen sitä hitaasti.

"Kun palaamme kotiin, menemme joskus syömään päivällistä Chatouhun", hän sanoi.

Hänen vaimonsa vastasi: "Meillä tulee olemaan niin paljon tekemistä."
Hänen äänensävynsä tuntui sanovan: "Huvit on uhrattava hyödyn takia."

Duroy piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja ajatteli levottomana, minkä tekosyyn turvin pääsisi aloittamaan hyväilyt. Häntä ei olisi lainkaan huolestuttanut nuoren tytön tietämättömyys, mutta häntä vaivasi se valveutunut ja hioutunut äly, jonka hän tiesi asuvan Madeleinen aivoissa. Hän pelkäsi näyttävänsä liian typerältä, liian häveliäältä tai liian väkivaltaiselta, liian hitaalta tai liian hätiköivältä.

Hän kohdisti tuohon pikku käteen pieniä puristuksia, mutta ei saanut vastausta kehotuksiinsa. Hän sanoi:

"Minusta tuntuu hullunkuriselta, että te olette vaimoni."

"Miksi niin?"

Rouva näytti hämmästyneellä.

"En tiedä. Tuntuu vain niin hullunkuriselta. Haluaisin syleillä teitä, ja minua ihmetyttää, että minulla todella on siihen oikeus."

Hänen vaimonsa ojensi hänelle rauhallisesti poskensa, jota hän suuteli kuin toinen olisi ollut hänen sisarensa.

Duroy jatkoi: "Nähdessäni teidät ensimmäisen kerran noilla päivällisillä, muistattehan, joille Forestier oli minut kutsunut, ajattelin: 'Tuhat tulimmaista, jospa löytäisin hänen kaltaisensa naisen.' No, nyt olen löytänyt. Olen saanut hänet."

Madeleine kuiskasi: "Se oli kaunis ajatus." Ja hän loi mieheensä suoran ja viisaan katseen alituisesti hymyilevistä silmistään.

Duroy ajatteli: "Olen siis liian kylmä. Olen typerä. Täytyypä jouduttaa tahtia." Ja hän kysyi: "Kuinka oikeastaan jouduitte Forestier’n tuttavuuteen?"

Madeleine vastasi ärsyttävän pisteliäästi:

"Matkustammeko me Roueniin puhuaksemme hänestä?"

Duroy punastui: "Olen aasi. Mutta te teette minut todella häveliääksi."

Madeleine ihastui: "Minä! Mahdotonta! Mistä se johtuisi?"

Duroy oli muuttanut hänen sohvalleen ja istui nyt aivan hänen vieressään. Madeleine huudahti: "Katsokaa! Hirvi!"

Juna kulki Saint-Germainin metsässä, ja hän oli nähnyt pelästyneen kauriin hyppäävän tien poikki.

Duroy oli kumartunut eteenpäin Madeleinen katsoessa ulos avoimesta ikkunasta ja painoi nyt pitkän rakastuneen suudelman hänen niskaansa.

Madeleine oli hiljaa muutaman sekunnin. Sitten hän kohotti päätään: "Te kutitatte minua. Lopettakaa!"

Mutta Duroy ei lopettanut, vaan antoi viiksiensä pitkänä, kiihottavana suudelmana liukua hänen valkealla ihollaan.

Madeleine ravisti itseään: "Mutta lopettakaahan!"

Duroy oli tarttunut hänen päähänsä oikealla kädellään, jonka hän oli työntänyt hänen taakseen, ja väänsi vaimonsa kasvoja puoleensa. Sitten hän iskeytyi hänen huuliinsa kuin haukka saaliiseensa.

Madeleine vääntelehti, työnsi häntä pois, koetti irrottautua. Vihdoin hän pääsi vapaaksi ja toisti:

"Lopettakaa toki!"

Duroy ei enää kuullut mitään, vaan puristeli häntä, suuteli häntä himokkain, vapisevin huulin ja koetti kaataa hänet pitkälleen sohvan tyynyille.

Madeleine vapautui ankarasti ponnisteltuaan ja nousi kiivaasti seisaalleen: