Kaunotar

KAUNOTAR

Kirj.

Frances Hodgson Burnett

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa, kun hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin lehtien ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma, koska hän luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas kuin hän oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan. Hänellä oli iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja avara. Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa paitsi puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että hyvin, jopa oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja taipumusta aina siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa enonsa viinitarhassa, viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen kotieläimiään.

Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä, mutta kun hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä kaksi lasta, Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman ketään muuta hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli vanha nainen, joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei tehnyt mitään muuta heidän puolestaan kuin että silloin tällöin vastahakoisesti antoi heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita hedelmiä. On kyllä totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi työskennelläkseen vainioilla, hän antoi pojalle työtä; mutta hän maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu oli vielä kehnompaa: nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia sanoja ja usein tuli hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei ansainnut. Siitä johtui, että José työssään käydessään vähitellen teki suunnitelman jättää tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen, pienelle sisarelleen ja vanhalle isoäidilleen.

Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä — jos hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä työstä maksettiin runsaammin.

Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro, kylänpappi, hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli hyväluontoinen ja hilpeä vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän maailmaakin; ja siitä ehkä johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin ankara ripille tullutta syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi antaa jonkun hyvän neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen Josélle, ja kun Pepita päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein puhunut tytöstä vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli opetettava pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava häntä. Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta tukka kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli tehnyt sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella tytöllä pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin kovassa työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi ihmistä ennen aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja elämän tieltä.

Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta maan kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle lapsilaumalle. Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut käynyt Pepitan äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä ja kovasta kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?

Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän tämänkin kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden ainesten lomassa.

»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka voisi pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin, tulee hänellekin paremmat olot.»

Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen, monien toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden pettymyksen jälkeen koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen menettää parhain ja kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt tyhjänä, ja José, Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.

Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre Alessandron ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa työtä, ja hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut rikkaaksi. Ja mökki vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine huoneineen ja pienine puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä verrattuna oikea palatsi. Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea sopeutua uusiin oloihin Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä, että oli riittävästi ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä luonnotonta ja ikäänkuin jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.

Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki sen riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin lähellä suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen ihanuudet, kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin huvituksiin — tuo oli korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli hän nyt kymmentä kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä avartuivat ilosta ja ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein tanssiaskelin, hipiä oli heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä toi hänelle uusia viattoman ilon aiheita.

Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen viereensä istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän nähnyt palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen, oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista huvia. Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan muu ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä, mennyt häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa, että vanha saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja senjälkeen aina oli kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä sanonut eräälle naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen sensijaan niin viehättävän veikeä».

Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa. Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä, kuinka kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja kaikki tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku kunnon mies rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän hyörisi iloisena päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän oivallisen tuuman tiellä, vain yksi pieni este — Pepita itse.

Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä naimattomaksi, ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet häntä kosiskella, hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen rakkaudesta yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli kylmäkiskoisuudessaan viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt tilannetta lieventää. Hän oli kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja laulamaan, mutta kun hän näki herättäneensä hellempiä tunteita, oli hän rehellisyyden perikuva.

»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran. »Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja kosikaa jotakuta toista.»

Ja Josélle hän sanoi:

»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi, täällä kun olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat rumiksi ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän täytyy ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa! Hänen miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän tähystelee Juanitaa ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö molemmat muista, kuinka äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan rakastaa ketään enkä koskaan mene naimisiin. Rakastakoot minua, jos ovat niin typeriä, mutta minä haluan olla rauhassa. En välitä ainoastakaan miehestä.»

Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja Jovitan kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän itsekin muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman lapsuutensa ajalta — äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä heidän iloisen, komean isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja raakuuden. Kuinka monta kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan ryömineet iltasilla johonkin ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin nyyhkytykset ja monesti iskujen läiskähdykset ja kiroukset, joita satoi hänen päällensä senvuoksi, ettei hän enää ollut kaunotar ja että oli muita kaunottaria, jotka tuhlasivat hymyjään pulskille miehille, sekä vapaille että avioliiton kahleilla sidotuille. Oli kovin kiusoittavaa kauniille miehelle — niin hän ajatteli — saapua likaiseen kotiin, sitte kun oli pitänyt hauskaa muualla, ja pakosta joutua tuijottamaan köyhyyttä kasvoista kasvoihin ja katselemaan repaleisia lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret, itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja José muistivat kaiken tämän, ja Pepitan luonteeseen se oli jättänyt ihmeellisiä merkkejä.

Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän — joukossa oli ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi voinut valita itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen ynseän kaunottaren ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin paheksuivat hänen mielettömyyttänsä ja vihdoin lähettivät hänet Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita häikäilemättä polkenut hänet pienillä jaloillansa maahan.

»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi hän ja loi häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan raivonsa. »Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille valinnut — jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä eikä minua panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä lähelläni.»

Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä, mutta Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui, eikä hän epäröinyt lausua paheksumistansa.

»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta tämä on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun on sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei ole minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»

»Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän avasi mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.

»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä kertaa pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään ovat liian hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa, kun tapaavat mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin kypsä rypäle.»

»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta kuin närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää miehiä. Ne ovat kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä tahtovat, eivätkä saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt voivat vastata kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja rukoilevat, kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän vastauksen, en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua katkeroittaa. He saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»

»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»

Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen silmiinsä asti.

»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti päiväpaisteiseen viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te ette ole nainen — te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa sydäntänne tai voittaa teitä'. Minä tahdon olla velho.»

Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että oli velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja siis voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä, että miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut olla syytä.

Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti hartaasti Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja eläimiä, ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä, jotka tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista hilpeyttänsä. Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle rakkautta, hän ei osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä asioita ymmärtänyt.

TOINEN LUKU

Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon, loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön. Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa, vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.

Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.

Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta. Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi, ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä, siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä vaaralliseksi ja sekä härkäin että toreadorien osoittaessa erityistä rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan areenalle syöksyviä picadoreja, banderilleroja heittokeihäineen ja nauhoineen sekä matadorin uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.

Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi areenalla! Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja sanoi: »Minä kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän näytelmän korkea-arvoisen ja mainion presidentin kunniaksi» ja viskasi hattunsa ilmaan astuessaan eteenpäin ja heiluttaessaan punaista viittaansa, niin millaista ihastusta hän herättikään! Hänestä laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan koristettiin viuhkoja ja hänen rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille vallasnaisille, jotka rakkaudesta häneen olivat itkeneet silmänsä päästä. Mitä taas hänen oman säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut ainoatakaan tyttöä Madridissa, joka ei hänestä uneksinut.

»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.

»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi Manuelo liioitellen.

»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.

»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä kysymyksessä esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä kaikkien luonnollisten syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi, että hän on kookas ja vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän on rohkeampi ja notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on Sebastiano.»

Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.

»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela, »hän on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan, joka aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran härkätaistelussa eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän ei voinut ajatella ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman yksinkertainen sitä salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi Sebastianoa tämän näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun Sebastianon tuttavista, ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi hänelle suositellakseen hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle Sebastianosta. Pari kertaa hän tapasi Sebastianon, ja koska hän oli niin pieni ja herttainen tyttönen, puhutteli Sebastiano häntä ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen silmistään ja tanssistaan. Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen rakastunut.»

Pepita nauroi taas.

»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan; ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin voi.»

Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä. Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa kertomustaan.

»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut», sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»

»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä välinpitämättömämpänä.

»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi… siksi että niin käy kaikille.»

Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin hänen pieni pilkallinen suunsa.

»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle divisansa [härkätaistelijan kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita, mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»

»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään, »mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä voikaan.»

Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään maalaistyttö!

Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä vähääkään häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko mahdollista, että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin kaunis? Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys. Hän välitti siitä paljon.

Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja lähteen vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja pehmeine huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat lapselliset kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja vanhemmaksi tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin, nimittäin sen, että hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima — voima, jota ihmiset tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille mitään nimeä eikä vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt. Usein hän sitä ihmetteli ja usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa, että paholaisella oli siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman pienintäkään ponnistusta, vain syrjässä seisoen ja katsellen muita, pienellä hymyllä oli esiin loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka häntä suorastaan tympäisivät. Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä Maria eikä Isabella, vaikka hekin olivat kauniita. Ja vaikka he olivat kauniita, täytyi heidän luoda silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia ja haastaa tullakseen huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi olla Pepita.

Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa, missä ilma oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien tuoksusta, teki hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli varmaan jotakin suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous, niin koreita värejä, tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä paremmin kuin Manuelo. Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä niistä tiesi.

Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän vastaanottamisekseen, oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa eikä mikään yksityiskohta ollut jäänyt hänen miettiväiseltä luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti kaikki, se José.

»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me menemme sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»

Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja pyörähti muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.

»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu kuningas ja kuningatarkin!»

»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.

»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.

»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.

»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»

Pepita kohautti olkapäitänsä.

»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun vain saa hänet nähdä.»

»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»

»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on tyhmä ja itserakas.»

Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras säästää sitä vielä vähän kauemmin.

Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää salata.

Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa tanssivat hänen liikkuessaan.

Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia, mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.

Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä, samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.

»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis. Kukaan muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida…»

Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin Candida.

José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan — huokeahintaisen, mutta heleävärisen.

»Kas tässä…» aloitti hän.

Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä. Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti koristellussa puvussa.

»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.

Pepita nyökkäsi ja hymyili.

»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi tuollaiselta.»

»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi José.

»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita ja löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme kasvoillansa.

Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen, tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin — kaikki kohotti hetken jännitystä.

Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin. Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».

Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.

Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa; kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä, jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja soitonsäveleet täyttivät ilman.

Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli loistavaan näytelmään.

Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja kättentaputusten kaikuessa.

»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»

Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa, kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin, hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas — olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua — siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista. Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.

»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.

Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä. Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä, mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen. Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä — tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja joustavinta valppautta.

Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden, voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen, joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.

Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu: härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.

»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette nähnyt Sebastianon!»

»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».

Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet; hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:

»Hän katsoo tännepäin… katselee meitä… teitä!»

Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville, missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen joukossa.

»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.

»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi kasvonsa pois.

Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus. Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.

KOLMAS LUKU.

Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.

Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme chuloa [härkätaistelijan apulainen. Suom.], jotka haastoivat niin äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan. Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset — kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen jatkaa oikkuaan.

»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»

»Mutta tänään oli siellä joku…» aloitti eräs toisista. »Minä kuulin sen Alfonsolta… hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano nimittäin, ja koetti ottaa selvää…»

Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa, joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä, koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen, jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.

»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»

Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä jännittävämmäksi.

Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, — joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin sisaren» nimellä.

Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.

Tänä iltana hän oli menettänyt tavanmukaisen tyyneytensä samoin kuin Josékin. He olivat tavanneet Sebastianon — olivat puhuneet hänen kanssaan, ja ystäväjoukon läsnäollessa hän oli juonut viiniä heidän kanssaan.

»Menimme kahvilan ohi ja näimme hänet», selitti Manuelo, »ja pistäysimme sisään vähän katsellaksemme häntä ja kuullaksemme hänen puhuvan. Eräs siellä seisovista chuloista kuiskasi meidät nähdessään hänelle, jotakin — ikäänkuin olisi tiennyt, keitä olimme — ja heti senjälkeen tuli sama chulo luoksemme Joséta puhuttelemaan, ja sitten tuli Sebastiano itse ja jutteli meidän kanssamme. Ensiksi tullut oli eräs niistä, jotka istuivat viiniä juoden viereisessämme pöydässä härkätaistelupäivän iltana. Kerran lapsuudessaan oli Sebastiano asunut kotikylänne läheisyydessä — tunsi padre Alessandron ja joitakuita muita siellä päin. Hänestä oli hauska tavata José ja jutella sikäläisistä henkilöistä; tuntui aivan kuin heistä heti olisi tullut ystävät.»

»Hänellä on hyvä sydän», lisäsi José, »kuten muuten kaikki hänestä sanovatkin. Hän muisti kaikki — jopa vanhan Juaninkin, joka eli satavuotiaaksi ja kävi aivan koukussa. Hän kysyi, elikö hän vielä. On ihmeellistä, että hän kerran on asunut niin lähellä meitä, jolloin hän oli pieni, köyhä poika ja sai osakseen huonoa kohtelua. Hän ei ole liian ylpeä sitä muistaakseen. Hän olisi hyvä ystävä hätään joutuessa, tuo Sebastiano, vaikka hän on rikas ja vaikka hänestä puhuu koko maailma.»

Sellaisen kuuluisuuden täytyi Josén mielestä olla tunnettu kaikissa maailman äärissä.

Sinä iltana, kun Pepita valmistausi nukkumaan, katseli häntä Jovita, joka jo oli vuoteessa.

Tyttö seisoi kirkkaassa kuutamovirrassa, joka tulvi sisälle valaisten osan vaatimatonta huonetta. Hänen paljaat käsivartensa olivat ylöspäin kohotetut hänen irroittaessaan tumman tukkansa pehmeitä suortuvia, missä vielä riippui muutamia valkeita jasmiinitähtiä. Hymyily leikki hänen huulillaan ja hän hyräili jotakin säveltä.

»Mitä hän Josésta tahtoo, tuo Sebastiano?» sanoi Jovita riidanhaluisesti.

»Kuka tietää?» vastasi Pepita.

»Jotakin hän tahtoo», jatkoi Jovita samaan sävyyn. »Eivät ne kaikessa typeryydessäänkään tyhjän tähden tekeydy sellaisten ystäviksi, jotka ovat heitä alempia; mutta hän tekee tuttavuutta tavatakseen sinua.»

»Mitä he minusta sanovat?» kysyi Pepita välittämättä katsahtaa isoäitiin.

»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»

»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo tän'iltana, jos tahtoo.»

»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo, ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan kanssa.»

Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa, samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:

»Jasmiineill' on valkokukat, loistavat kuin tähdenlento. Niiden anna askeleesi johtaa tänne kotihini. Täällä sua aina varron. Jasmiineill' on valkokukat, punaa hehkuu ruusunkukka, hehkuvat on huulet mulla…»

Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.

»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».

Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.

»Sinun veljesi tulee…», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»

Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.

»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo mennä kotiin.»

Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että hän oli tuollainen… ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä oli häneltä livahtamaisillaan.

Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin, he eivät saaneet lähteä.

»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.

Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi, tarvitsematta yrittää puhella.

Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.

»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.

Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan, ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei näkynyt huomaavankaan.

»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti…»

»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»

»Miksi sitten niin sanoit?» kysyi Isabella syystä kummastuneena.

»Siksi että itse tahdoin mennä kotiin.»

»Todellako!» huudahti Isabella. »No minkätähden?»

»Minusta ei täällä enää ole hauskaa», vastasi Pepita.

»Pidämme huolta siitä, että tulee hauskempaa», sanoi Sebastiano innokkaasti. »Kyllä tulee hauskempaa…»

»Tuolla on Jovita sen vanhan akkansa kanssa», keskeytti Pepita. »Minä menen juttelemaan heidän kanssaan.»

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa — hänen liikkeensä muistuttivat linnun lentoa. Sebastiano seisoi ja katseli häntä ääneti, kunnes Juan kunnioittavasti puhutteli häntä.

»Perin kummallista», sanoi hän. »Sen tytön mielentilat muuttuvat aivan aavistamatta. Juuri ennen tuloanne hän sanoi, että täällä oli hänestä hauskaa, ja halusi viipyä.»

»Ehkä», aloitti Sebastiano hiukan hämillään, »ehkä minä…»

»Oh, señor», vakuutti Juan hyvin kohteliaasti, »mahdotonta! Sanotaan hänen aina tekevän niinkuin häntä huvittaa, ja hänellä on tuhansia päähänpistoja.»

»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»

»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse välittää kestään».

»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi…»

Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.

»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.

»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei koskaan».

Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.

Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.

»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»

»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.

»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.

»Hän ei puhu minulle.»

José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta lapsuudesta ja perustui kokemukseen.

»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän huvittelee, niin…»

Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään voinut.

»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät härkätaistelussa.»

»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi kerralla?» tiedusti Sebastiano.

»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»

Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan, nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille, se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle. Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään viivähtänyt hänessä.

Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen, hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli kuin poika.

Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.

Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.

Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää — ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.

Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut: hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen, torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit käsivartensa.

»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»

Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.

Sebastiano nousi hitaasti.

»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.

Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä, kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.

»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.

»Oli, oli toki», vastasi José. »Hänellä on ollut hauskaa kaiken päivää.
Ja hän huvittelee mielellään.»

»Hän sanoi, että tässä päivässä oli ollut liian monta tuntia.»

José puristi hetkisen miettivästi päätänsä, mutta sitten hänen katseensa kirkastui.

»Hän tahtoi vain huvikseen hiukan ilvehtiä», sanoi hän hyväilevän hellästi. »Ei hänessä ole mitään häijyä, Pepitassa, mutta toisinaan hän saattaa huvin vuoksi lausua pienen valheen, mitään pahaa tarkoittamatta, sillä hän tietää, että hänet ymmärrämme. Hän ei odota, että sitä uskoisimme. Me, jotka olemme häneen tottuneet, tunnemme hänet paremmin. Tekin joudutte ajan mittaan hänet paremmin tuntemaan.»

»Saan siis tulla toistekin?» kysyi Sebastiano.

Josén raskas ruumis ihan vapisi ilosta.

»Kaikki on teidän, señor», sanoi hän tehden kädenliikkeen, johon sisältyi pieni mökki ja koko pieni puutarha. »Se on köyhä ja vähäinen, mutta se kuuluu teille… ja me…»

Sebastianon tummat silmät viipyivät hetkisen pienessä ikkunassa räystään alla, missä valkoisten kukkien peittämä todellinen jasmiini kierteli tuuheassa vihannuudessaan. Ja hänen katsahtaessaan ylös tunki ääni tuoksuvan uutimen läpitse, huolettomasti laulaen muutaman säveleen:

    »Jasmiineill' on valkokukka,
    suo sen johtaa askeleesi…»

»Pepita siellä on», sanoi José. »Hän laulaa aina, kun on tyytyväinen.
Se on hyvä merkki.»