Kaunotar

NELJÄS LUKU.

Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta. Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan. Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki ollut hyvin.

Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset. Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin — rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen kaikkea Carlos ja Manuelo.

Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä, että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä katseella.

»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana
Jovitalle.

»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»

»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»

José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta; hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa, joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.

Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö voisi hänestä ylpeillä.

»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»

Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan, tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki. Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin, että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle sanoi.

»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»

Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano. Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin, mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.

Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.

Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia ja harvinaisimpia kukkia kädessä.

»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset kädestään ammentaessaan hänelle vettä.

Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.

»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku oli täytetty.

Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.

»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä leikki. Kaihan te tulette?»

Pepita nojasi kaivonsyrjää vasten, katsellen veteen, niissä näki kasvojensa kuvastuvan tummassa syvyydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki myöskin Sebastianon heijastuskuvan. Tämä piti kukkia kädessänsä.

»Nämä», sanoi hän, »olen saanut kuninkaan puutarhurilta. Ne ovat samanlaisia kuin ne, joita kuningatar toisinaan pitää. Minä otin ne siltä varalta, että kenties tahtoisitte kantaa niitä härkätaistelussa.»

Pepita näki vesikuvastimessa, kuinka ihania ne olivat. Hän ei tahtonut katsoa niihin suoraan. Ne olivat tavattoman kauniita, eikä hän koskaan ollut nähnyt sellaisia kukkia ennen. Ja kuningatar itse oli käyttänyt aivan samanlaisia kukkia. Jos joku toinen olisi ne tuonut — mutta tuoja oli Sebastiano. Ja hän muisti Saritan. Kenties hän joskus oli antanut kukkia Saritalle ajatellen, että yksinkertaiselle maalaistytölle, joka ei mitään käsittänyt, ne olivat ylimmäinen ihanuus. Sarita olisi kyllä ottanut ne vastaan.

Pieni häijy ilme värähti hänen kasvoilleen. Hän kääntyi ikäänkuin ottaakseen vesiruukun maasta. Mutta Sebastian tarttui siihen.

»Te ette tahdo puhua minulle», sanoi hän kiivaasti. »Ette tahdo edes katsahtaa kukkiin, jotka olen teille tuonut. Teidän pitää ainakin sanoa minulle, mitä olen tehnyt, kun minua noin halveksitte. Enhän liene mikään paha henki? Mitä tämä merkitsee?»

Tyttö pani kätensä selän taakse ja kiinnitti suuret silmänsä hetkiseksi häneen. Nyt hän ei enää voinut sanoa, ettei Pepita ollut häneen katsonut. Luuliko hän ehkä, että voisi pidättää hänet, ellei hänellä ollut halua viipyä? Hänet, Pepitan! Tyttö seisoi tuijottaen häneen hetkisen, kääntyi sitten ja meni tiehensä jättäen hänet siihen vesiruukun kanssa. Hän saisi seisoa siinä vartioimassa sitä koko päivän, jos tahtoi.

Pepita meni sisälle tupaan ja huusi Jovitaa.

»Jos haluat saada veden nyt, saat mennä itse sen kaivolta noutamaan. Se on ammennettuna ja señor Sebastiano seisoo sitä vartioimassa.»

»Pyhä Jumalan äiti!» huudahti Jovita ja tuijotti. »Hän on hulluna señor Sebastianoineen!»

Mutta eukko ei saanut häntä puhumaan sanaakaan enempää, ja ennenkuin ehti kaivolle, tapasi hän pojan, joka kantoi vesiruukkua asuntoa kohti ja kertoi saaneensa siitä työstä maksun.

* * * * *

He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.

»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään muuta.»

Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt mitään.

Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.

»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena. »Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»

Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti, sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka, mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.

Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.

»Se on hänen divisansa!» huudahti Isabella säikähtyneenä.

»Se on hänen divisansa!» säesti José. »Hänen divisansa, Pepita! Hän on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli kevyesti viuhkallansa.

»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja hän polki sitä jalallaan.

»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»

»Sehän oli hänen divisansa», läähätti José. »Sebastianon divisa!»

Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.

»Mitä hänen divisansa minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat saada sen — ja hänet itsensä.»

Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena, lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun, puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten, oli hänellä syytäkin!

»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan, että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen ylpeydessään.»

Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.

VIIDES LUKU.

Kun Pepita oli ehtinyt kotiin, oli hänen mielentilansa muuttunut aivan toiseksi — viha oli haihtunut tai ainakin kaikki merkit siitä. Hän lauloi laittaessaan illallista ja jutteli iloisesti Josén kanssa. Hänellä oli sittenkin ollut hauskaa härkätaistelussa. Hänellä oli ollut hauskempaakin kuin edellisellä kerralla; hänellä oli ollut hyvin hauskaa.

Hän alkoi viehättävästi laskea leikkiä kaikesta, toisteli ihmisten nimiä, jotka oli nähnyt tai tuntenut, kuvaili Josélle nuorten tyttöjen pukuja, miesten ulkonäköä ja ritarillisuutta. Hän nauroi ja pakotti Josénkin nauramaan, ja kaiken aikaa hän näytti niin kauniilta säteilevine silmineen, hohtavan valkoisille hampaineen ja kirkas ruso poskillaan, että saattoi tosiaan panna pyörälle kenen pään tahansa.

Kuu oli sinä iltana kirkkaimmillaan. Koko maa kylpi puhtaassa ja lumoavassa valkeudessa, joka ikäänkuin henki sulotuoksua, hiljaisuutta ja salaperäistä hellyyttä. Millainen yö! Hengitettiin ruusujen, oranssinkukkien ja jasmiinien tuoksua.

Pepita istui ruusujen juurella, lauloi ja laverteli; José poltteli ja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta yhä hämmentyneeksi, vaikka hiljaisen illan kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti ja teki hänet tyytyväiseksi, kun hän siinä istui mietteissään mitään virkkamatta.

Jovita vaipui uneen. Hän nukahti aina ulkona lämpiminä kesäiltoina ja talvisin sisällä tulen ääressä. Pepita lakkasi juttelemasta ja lauloi toisen laulun toisensa perään. Sitten hän lakkasi laulamastakin ja näppäili vain hiljaa kitaraansa silloin tällöin. Hetkisen perästä nukahti Josékin, joka oli ojentanut itsensä penkille.

Sitten Pepita lakkasi koskettelemasta kitaransa kieliä. Hän katseli kuutamossa uinuvia kukkasia ja oli jonkun minuutin hyvin hiljaa. Senjälkeen hän laski kitaran kädestään ja astui ulos kuutamoon.

Kuun valossa ei voi eroittaa kasvojen väriä. Siitä ehkä johtui, että näytti siltä kuin olisi väri poistunut hänen poskiltaan. Hän näytti ihan kalpealta, ja hänen kauniit kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, kunnes olivat yhtenä ainoana mustana juovana hänen otsallaan. Hän pani kätensä ristiin päänsä taakse, ja kasvot hiukan ylöspäin käännettyinä, niin että valo lankesi niille, hän vaelsi puiden ja tuoksuvien pensaiden sekaan. Enimmin hän rakasti jasmiineja, ja eräällä kohdalla korkeata kiviaitaa kierteli pensas, jonka kukkaset tuikkivat kuin kymmenettuhannet tähdet. Hän meni sinne ja asettui sen viereen, toisinaan katsellen kukkia, toisinaan tuijottaen alas tielle, joka hohti lumivalkoisena kuutamossa.

Ja hänen seisoessaan siinä kohosi äkkiä muurin toiselta puolen hahmo, jonka hän hyvin tunsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä oli hypännyt ylitse ja seisoi aivan hänen vieressään. Sebastiano!

Pepita seisoi hiljaa kädet yhä pään takana ja kasvot ylöspäin käännettyinä ja katsoi häneen.

Tulija laski kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi häneen takaisin.
Aiheuttiko sen kuutamo vai ei, ainakin hän oli kalpea kuin kuolema.

»Niin», sanoi hän, »te olette aina sama. Te ette muutu. Olette sama, tulee koska tahansa. Mutta kuulkaa minua. Luulette, että olen tullut teitä moittimaan. Mutta miksi sen tekisin? Minä olen taistellut härkien kanssa, mutta se ei minulle opeta, kuinka minun on meneteltävä naisten kanssa. Luulin, että kun antoi jollekulle koko sielunsa, elämänsä ja henkensä, niin tuo joku kerran heltyisi ja sallisi itseänsä ajateltavan. Te olette nainen ja olette luotu sitä varten, että teitä rakastettaisiin; mutta sydämessänne on jotakin kovaa. Te ylpeilette siitä, että olette ilveillyt miehelle, joka oli rehellinen ja kunniallinen ja rakasti teitä. Mutta kuulkaa mitä sanon: Parempi on olla vähemmän kaunis ja enemmän nainen.»

Hän vaikeni. Pepita oli muuttanut asentoansa ja seisoi jasmiinipensaan vieressä, riipoen siitä kukkia toisen toisensa perään. Hän alkoi hymyillä ja hiljaa hyräillä ikäänkuin itsekseen:

»Oi, pikku lintu ikkunalla, sa laula mulle vain…»

»Ja enemmän nainen», toisti Sebastiano. »Naisia miehet haluavat.»

Pepita katsahti häneen ja nauroi. Sitten hän lauloi jälleen:

    »Hipaiset yöllä kukkain rintaa,
    oranssin varvun katkaiset…»

Sebastiano teki äkillisen liikkeen ja tarttui hänen ranteeseensa säihkyvin silmin.

»Se ei muuten mitään haittaakaan», sanoi hän. »Te olette kylliksi nainen sellaisenakin. Aika tulee, jolloin teillä on toiset tunteet. Teidät voidaan pakottaa rakastamaan. Niin, te olette niitä, joita täytyy pakottaa. Silloin tekin saatte kärsiä, ja se tekee teille hyvää. Silloin te kyllä puhutte.»

Hän vaikeni ja piti tytön kättä hiukan ulompana itsestään ja katsahti häneen äkkiä hyvin surullisesti.

»Olette niin kaunis», sanoi hän. »Niin pieni ja kaunis! Jos olisitte hyväsydäminen ja lempeä, ja jos saisi hiljaa silittää teidän poskeanne ja hiuksianne, kuinka silloin teitä rakastaisikaan ja tekisi kaikki teidän tähtenne! Ei — te ette voi liikahtaa. En ole turhaan taistellut härkien kanssa. Jos sallisin teidän liikahtaa, te riuhtaisisitte itsenne irti ja satuttaisitte itseänne. Kuulkaa! Minä matkustan pois. Minä en kiusaa teitä kauemmin. Minä odotan. Jos odottaa kyllin kauan, taukoo tuska ja toiveet unhottuvat. Niin on haavan laita, ja miksei myöskin niiden tunteiden laita, joita meillä on naista kohtaan? Sanoin, että teidät pakotettaisiin rakastamaan, mutta sen minä jätän jonkun toisen miehen tehtäväksi. Minä en halua sellaista rakkautta. Minä tahdon saada naisen. Päivä tulee, jolloin ette viskaa divisaa jalkoihinne. Te otatte sen silloin vastaan ja kätkette sen povellenne. Se ei ole silloin minun, vaan jonkun muun, joka rakastaa teitä vähemmän. Minä rakastin teitä, olin melkein hulluna teidän tähtenne. Mutta siitä tulee loppu. On parempi ajatella vain härkiä kuin näytellä mielipuolta naisen edessä, jonka sydämessä ei ole rakkautta. Te olette kaunis, mutta se yksinään ei riitä. Te voitte tenhota miehen, mutta lumousketjun läpi voi murtautua. Kas niin, menkää nyt!»

Hän loi tyttöön pitkän silmäyksen, melkein paiskasi hänen kätensä luotaan ja hyppäsi puutarhan muurin yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Pepita seisoi yhä paikallaan, nyrkkiin puristetut kätensä sivuilla, ja tuijotti silmät suurina alas valkoiselle, kuun valaisemalle tielle.

* * * * *

Seuraavana iltana José tuli tavallista myöhemmin työstään. Hän kulki tietä pitkin allapäin ja raskain, hitain askelin. Istuuduttuaan aterialle hän söi vain hiukan ja kumartuessaan liemensä yli hän kuuli Jovitan toruvan.

»Se on poissa», ärisi hän. »Sinä otit sen ja olet kai heittänyt sen pois.»

»Eikö se sitten ollut minun?» kysyi Pepita. »Se oli minun. Minä en välittänyt siitä ja olen tehnyt sen kanssa mitä tahdoin.»

José kohotti päätään ja kuunteli.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Hän on heittänyt pois divisan, jonka minä olin kätkenyt», vastasi Jovita. »Minä olin piilottanut sen, ja hän on sen ottanut. Mitä se hänelle merkitsi, kun se oli sellaisessa paikassa, missä ei voinut sitä nähdä.»

»Otitko sinä sen», kysyi José Pepitalta.

»Ei suinkaan se ollut hänelle aiottu?» vastasi Pepita. »Sanoinhan minä, että hänen olisi pitänyt heittää se hänelle eikä minulle.»

José taittoi kappaleen leipää ja murenteli sitä konemaisesti pöydällä.

»Sinä et olisi saanut sitä tehdä» sanoi hän. »Minä toivon, että olisit antanut sen olla. Se olisi ollut parasta; emmekä me häntä enää näe. Hän ei enää tule tänne. Ja pian hän matkustaa pois. Kuka tietää, mitä sitten voi tapahtua?»

Pepita läksi ulos sanaa sanomatta. Hän ei palannut pitkään aikaan, eivätkä he tienneet, mihin hän oli mennyt. Mutta kun se oli hänen tapansa hänen ollessaan pahalla tuulella, eivät he olleet hänestä levottomia.

Kun hän vihdoin tuli takaisin, oli jälleen kuutamo. Jovita makasi viiniköynnösten varjossa, ja José istui penkillä oven ulkopuolella ja poltti tupakkaa.

Pepita istahti kynnykselle ja nojasi päänsä pihtipieltä vasten. Hän ei virkkanut mitään, vaan katseli kasteesta painuneita kuun valossa säkenöitseviä kukkasia.

Oli muutaman minuutin äänettömyys, mutta sitten José liikahti levottomasti ja lausui:

»Kuten sanottu, hän ei enää tule tänne ja pian hän matkustaa pois. Parasta niin. Hän on hyvin luja ja päättäväinen. Kamppailu härkien kanssa lienee hänet sellaiseksi tehnyt. Hän sanoi, että hän tahtoi saada sinut omakseen, mutta että sinä et huolinut hänestä, ja senvuoksi hänen täytyy koettaa unohtaa sinut. Hänen täytyy lakata sinua ajattelemasta ja välttää kuulla sinusta puhuttavan. Hän pyysi minua ystävänä, etten sallisi hänen nähdä itseäni vähään aikaan, kunnes kaikki on ohi. Minun näkemiseni muistuttaisi hänelle sinua, mutta se ei käy päinsä. Hän sanoi sen ystävänä — ei ollenkaan äreästi — ja hän on minun ystäväni, vaikka hän on Sebastiano ja minä vain tällainen raatava raukka. Kaikki tulee yhtä hyväksi kuin konsaan, kun hän pääsee tämän yli ja me jälleen tapaamme. Jos sinä olisit tahtonut ottaa hänet vastaan, olisi meistä tullut veljet.»

Pepita istui ääneti. Mitä ihmeellistä hänessä tapahtui? Hän ei sitä tiennyt. Hänen hengityksessään oli jotakin vikaa. Oli jotakin, mikä pakotti hänen sydänalaansa — jyskytti siellä niin raskain iskuin, että hän oli tukehtua. Hän sulki kätensä niin tiukkaan, että kynnet tunkeutuivat nahkaan. Hän ei olisi voinut lausua sanaakaan, vaikka olisi mitä maksettu.

Ennenkuin José ehti sanoa enempää, nousi hän äkillisen kiivaasti, meni hänen ohitseen ja oli jälleen poissa. Miesparka katseli surullisesti pienen nopean olennon jälkeen.

»Jos Pepita olisi ottanut hänet vastaan», mumisi hän itsekseen, »olisi hänestä tullut hyvä aviomies, ja me olisimme tulleet veljiksi. Mutta tyttöä ei ole helppo miellyttää, eikä myöskään ole hänen tapaistaan rohkaista niitä, jotka eivät häntä heti miellytä. Mutta kukaan ei kaada härkää niinkuin Sebastiano!»

Pepita liiti pois kuin lintu, kunnes saapui kiviaidalle, jonka juurella jasmiinipensas kasvoi, juuri samalle paikalle, missä oli seisonut edellisenä iltana. Siellä hän pysähtyi läähättäen. Jasmiinien tuoksu täytti ilman hänen ympärillään. Hän katsoi valkoiselle tielle. Ihmeellinen uusi tunne täytti hänen rintansa. Hän ei tiennyt, oliko se vihaa vai mitä se oli, mutta jos se oli vihaa, oli se uutta lajia, tuskallisempaa kuin tavallisesti.

Hän ei enää palaisi — ei enää koskaan palaisi! Hän ei enää äkkiä ilmestyisi hänen viereensä ikäänkuin maan sisästä kohonneena, hän ei seuraisi häntä eikä yrittäisi hellyttää häntä tai katselisi häntä kaiken aikaa, kun oli hänen läheisyydessään, — hän ei enää koettaisi saada häntä puhumaan. Viimeksi eilenillalla hän oli täällä, juuri samalla paikalla, ja nyt hän ei enää koskaan puhuisi niinkuin silloin puhui. Hän unohtaisi hänet — ei enää kyselisi häntä — unohtaisi hänet — Pepitan!

Tyttö ei tahtonut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei hän sitä voisi… eiväthän ne koskaan voineet. Ne rakastivat häntä aina eivätkä huolineet kestään muusta… Ja kuitenkin jatkui raskas jyskytys hänen sydänalassaan, ja hän hengitti työläästi ja läähättäen.

»Tule takaisin!» huudahti hän ja katsoi valkoiselle tielle. »Minä pyydän sinua tulemaan takaisin. Sinun täytyy tulla. Kuuletko? Minä sanon sen — minä — Pepita.»

Mutta ei kuulunut vastausta — ei äännähdystä, ei askelta; ei näkynyt merkkiäkään mistään lähestyvästä haamusta. Tie ulottui kauvaksi valkoisessa yksitoikkoisuudessaan, ja kummallinen, hurja ilme tuli pieniin kauniisiin kasvoihin.

»Etkö kuule?» toisti hän. »Minä en tahdo puhua sinulle, ellet tule, en anna sinulle mitään, en katsettakaan; mutta sinun täytyy tulla siksi, että minä sitä tahdon — siksi että minä olen Pepita.»

Yhä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Äkkiä hän nosti kätensä ylös ja polki jalkaansa.

»Minä tapan sinut!» huudahti hän. »Ellet sinä tule, niin minä tapan sinut!»

Ja sitten hän laski äkkiä kätensä pamppailevalle sydämelleen ja vaipui maahan haudaten kasvonsa jasmiinin kasteesta märkiin, tuoksuviin köynnöksiin.

KUUDES LUKU.

Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa, että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan — mutta kaivattua ei kuulunut.

Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita — mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon vain yhden ainoan kerran.

Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi… näkisi, että hän yhä oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.

Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle. Ei!

Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.

José huokasi syvään ja nousi.

»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta, ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän pyysi sitä minulta.»

»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»

Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä niin hartaasti.

»On parasta, ettemme mene sinne», sanoi José. »Tiedät miksi. Hän ei haluaisi nähdä meitä. Näithän, kuinka tänään kävi. Hän ei ole vihainen, mutta hän on päättänyt välttää kaikkia muistoja. Pian hän matkustaa pois, ja sitten sinä voit tulla minun kanssani niin usein kuin tahdot; mutta ei nyt. Kun tämä viikko on päättynyt, matkustaa hän — kauas pois.»

»Minä tahdon mennä ensi kerralla», sanoi Pepita itsepäisesti. »Minä menen ilman sinua, ellet tahdo tulla kanssani. Isabella, Juan ja Manuelo ottavat minut kyllä kernaasti mukaansa. Hän voi — hän saa katsella härkiänsä.»

Hän ei tiennyt, että epätoivo oli hänet vallannut — hän luuli sitä uhmaksi. »Niin, niin», mietti hän henkeänsä pidätellen, »Sebastiano saisi nähdä hänen nauravan ja juttelevan Manuelon, Carlosin, Juanin ja muiden kanssa, ja silloin hän saisi rangaistuksensa».

Tyttö ei tahtonut kuunnella Josén estelyjä. Hän menisi sinne — hän menisi sinne. Mistään muusta härkätaistelusta kuin tästä hän ei välittänyt.

Hän voi tuskin hillitä itseään, kunnes kisojen päivä saapui. Hän oli itse ommellut itselleen uuden puvun; hänellä oli uusi viuhka ja uusi kaulanauha, jotka hän oli ostanut pienillä säästöillään.

Siellä oli runsaasti väkeä. Tiedettiin, että Sebastiano matkustaisi pois, ja monet olivat tulleet siitä syystä, haluten nähdä hänet vielä viimeisen kerran kisakaudella.

Alussa oli Pepita iloisempi kuin hänen ihailijansa koskaan olivat nähneet hänen olevan. Hän suvaitsi puhua ja hymyillä heille, vieläpä kuunnellakin. Hän oli kuin pieni levoton koreahöyheninen lintu. Isabella katseli häntä ihmetellen.

»Sellainen hän ei ole koskaan ennen ollut», kuiskasi hän Juanille.

Ja sitten tuli Sebastiano, ja he näkivät vain hänet.

Kun sonni vihdoin makasi muodottomana möhkäleenä tomussa ja yleisö riemuitsi ja hurmaantuneena melkein heittäytyi paikoiltaan ja koreapukuinen uljas matadori kumarsi katsojille, kumarsi kerran toisensa perään, istui Pepita kuin kivipatsas. Hänen kasvoissaan ei ollut hitustakaan väriä, ja silmät tuijottivat jäykkinä. Hän ei näkynyt kuulevan eikä näkevän, ennenkuin joku puhutte!! häntä. Silloin hän nousi ja huomasi Manuelon.

»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko… olen saanut päänkipua. Tulkaa.»

Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti.
Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut
Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle
ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.

* * * * *

Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.

»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän. »Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»

Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.

»Mikä nyt on?» kysyi eukko.

»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi
Pepita.

»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»

Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli divisa, jonka hän oli varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois. Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon tuostakin itsekseen:

»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»

Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa, milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja itsesurkuttelusta laajentuneina.

»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»

Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?

Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta kauneudestaan.

Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.

Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.

»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa sanoja! En, en!»

Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.

Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen, uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla rukouksillaan.

»Laita niin, että hän tulee takaisin — toimita hänet tulemaan takaisin luokseni, Jumalan pyhä äiti! Hänen täytyy tulla takaisin! Lähetä hänet muurin luo jonakuna iltana — niin, jo tänä iltana!»

Sebastiano ei millään muotoa saisi tietää, että hän oli kuin Sarita, mutta hänen täytyi tulla. Ja mitä tahansa Pepita tekikään tai sanoikaan, ihailija ei saisi mennä tiehensä. Hän möisi uuden kaulanauhansa, äidiltä perimänsä hopeakamman — jonka hänen isänsä oli antanut hänen äidilleen näiden kihlauksen aikaan, — ne hän möisi ostaakseen kukkia ja vahakynttilöitä pyhälle äidille. Mutta takaisin Sebastianon täytyi tulla, eikä hän saisi enää mennä pois, käyköön muuten kuinka tahansa.

Hän polvistui kivilattialle kädet ristissä alati toistellen samoja sanoja — joka kerralla edellistä hartaammin. Kaiken nuorekkaan voimansa hän upotti rukoukseensa.

Ja kuitenkaan hänelle ei ollut selvinnyt, mitä hän tekisi ja sanoisi, jos Sebastiano todella tulisi.

Kun hänen sitten oli noustava lähteäkseen pois, täytyi hänen yrittää kahdesti ennenkuin siinä onnistui. Hän oli tyhjentänyt melkein kaikki voimansa intohimoisiin rukouksiinsa, ja hän meni vavisten ulos häikäisevään päiväpaisteeseen. Näin hän teki päivä päivältä — päivä päivältä — ja illalla odotteli kiviaidan luona, mutta tie häämöitti aina yhtä tyhjänä.

Eikä hän voinut saada tietää mitään. Hän ei voinut kysyä — ei sittenkään, vaikka hän toisinaan istui ja tuijotti Joséhen nälkäisin katsein ja hänestä tuntui, että hänen täytyi kaatua kuolleena maahan, ellei tämä puhunut. Mutta veli ei virkkanut hänelle mitään, koska hänellä ei juuri ollut mitään kerrottavaakaan ja koska hän sitäpaitsi varmasti uskoi, että pelkkä Sebastianon nimen mainitseminen suututtaisi sisarta.

Niin meni aika — viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, — ja vihdoin
Pepita eräänä iltana taas meni kirkkoon ja rukoili.

»Pyhä äiti», sanoi hän, »minä olen myynyt kamman ja kaulanauhan, olen ponnistellut ja pitänyt sanani. Minä olen ostanut pienen kultasydämen, jonka uhraan sinulle. Ja jos hän tulee», kuiskasi hän hiljempää, »en sano hänelle mitään häijyä».

Sinä iltana hän ensi kertaa kuuli jotakin Sebastianosta.

Pieni Carlos tuli heille ja tiesi paljon uutisia.

»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee
Amerikaan.»

»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.

»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty härkätaistelua.»

»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»

»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas, että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»

Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen, — pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä ylös.

»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy olla, sano hänelle… sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!» ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin kuritettu lapsi.

SEITSEMÄS LUKU.

Kului taas viikkoja ja kuukausia, ennenkuin hän ensi kerran kuuli sanaakaan Sebastianosta. Näinä viikkoina hän toisinaan vihasi Joséta siksi, että tämä ei kertaakaan puhunut siitä, mitä hän halusi kuulla. Itse hän ei voinut puhua, hän ei voinut häneltä mitään kysellä, hän saattoi ainoastaan odottaa — kaivaten ja epätoivossa. Ne eivät edes tahtoneet sanoa, nuo ihmiset, oliko hän matkustanut Amerikan kuninkaan luo vai ei — oliko hän toisessa maailman ääressä vai ainoastaan toisessa kaupungissa. Totuus oli, että José oli varoittanut muita puhumasta henkilöstä, josta Pepita ei tahtonut kuulla puhuttavan.

»Hän ei pidä hänestä», sanoi veli surullisesti. »Tytöt ovat toisinaan niin kummallisia. Hän tulee vallan vihaiseksi, jos Sebastianoa mainitaan.»

Mutta hitaudessaankaan hän ei ajan pitkään voinut olla huomaamatta, että oli jotakin, mikä vaivasi Pepitaa. Välistä tämä tuskin ollenkaan puhui eikä leimahtanut liekkiin, kun Jovita häntä torui, — ikäänkuin ei olisi sitä kuullutkaan. Hänen silmänsäkin olivat tulleet suuremmiksi, ja niissä oli polttava kiilto. Näytti aina siltä kuin ne kyselisivät jotakin. Usein, kun hän katsahti Pepitaan, hän huomasi tämän tuijottavan häneen ikäänkuin tahtoen pakottaa toista johonkin. Suruton linnunkatse oli poissa, eikä huoleton ilkkuva nauru enää kaikunut.

Hän alkoi vähitellen luulotella, että tyttö aina ajatteli jotakin, mikä häntä tuskastutti ja teki hänet levottomaksi. Mutta eihän ollut mitään levottomuuden aihetta. Olihan hänellä kaikki, mitä halusi. Hänellä oli yhtä paljon koruja kuin muillakin tytöillä — olipa enemmänkin. Hänellä oli niin vähän tehtävää, että hän aikansa kuluksi oli etsinyt työtä kodin ulkopuolelta — eikä hän rakastanut ketään. Niiden miesten joukossa, jotka hän tunsi, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut hänen pienimmästä viittauksestaan. Mitä se sitten saattoi olla?

Ja hän oli kovin kaunis — kauniimpi kuin koskaan, nyt kun hänellä oli tuo polttava hehku silmissään ja jotakin muuta — jotakin veljelle käsittämätöntä — jotakin levotonta viehätystä liikkeissä, ikäänkuin hän aina olisi ollut varuillaan.

»Eikö sinusta enää ole hauskaa Madridissa?» kysyi José häneltä kerran.

»On kyllä», vastasi hän.

»Toivotko sinä jotakin?»

»En».

»Minun mielestäni», sanoi veli hitaasti ja hyvin varovaisesti, »näyttää siltä kuin kaikki ei enää huvittaisi sinua niin paljon kuin alussa».

»Eihän se ole enää niin uutta», vastasi sisar, »mutta silti vieläkin hyvin hauskaa».

Hetkisen olivat hänen suuret silmänsä kiinnitetyt Joséhen, sitten hän astui verkalleen hänen luokseen, laski kätensä hänen leveälle hartialleen ja virkkoi:

»Sinä olet hyvä veli! Sinä olet hyvä veli!»

»Minä olen sinua aina rakastanut», sanoi toinen vaatimattoman ylpeästi. »Tiedäthän, että lapsina ollessamme aina lupasin sinulle toimittaa paremmat päivät.»

Pepita oli unohtanut laskea vuorokaudet ja viikot tai kiinnittää mitään huomiota eri vuodenaikoihin, kun José eräänä kesän ensimmäisistä päivistä tuli kotiin rehelliset kasvot kuvastaen vilpitöntä iloa.

Hän katsahti kysyvästi Pepitaan ja rykäisi pari kertaa.

»Nyt se ehkä ei enää kiusaa sinua», aloitti hän. »On jo kulunut niin pitkä aika, ja kaikki on unohtunut. Sebastiano on tullut takaisin. Hän ei matkustanutkaan Amerikaan. Hän on Madridissa tänään. Hän astui minua vastaan kadulla — ei välttänyt minua, oli päinvastoin iloinenkin kohtaamisesta. Hänen laitansa näkyi taas olevan hyvin, sanoi Manuelo minulle sitten. Hän lienee tavannut harvinaisen kauniin tytön Lissabonissa, ja tyttö on nyt täällä. Sanotaan, että hän aikoo naida hänet.»

Pepita puristi kätensä yhteen ja tuijotti häneen silmillä, jotka paloivat hurjemmin kuin koskaan ennen.

»Se ei ole totta!» sai hän hampaittensa välistä sanotuksi.

»Se ei ole totta!»

José liikahti kaksi askelta taaksepäin.

»Ei totta?» änkytti hän. »Miksei? Kaikki siitä puhuvat.»

»Mies, joka kaataa härkiä niinkuin hän, ei unohda naista yhtenä päivänä», sanoi tyttö.

José hämmästyi yhä enemmän.

»En luullut sinun ajattelevan hänestä muuta kuin pahaa», huomautti hän.
»Mitä on tapahtunut? Sinä olet vihainen — vihainen.»

»Se, mitä siitä Lissabonin tytöstä kerrotaan, ei ole totta», sanoi
Pepita. »Se on valhe, jota ne huvikseen levittävät.»

Kelpo José ei ollut eläissään joutunut niin hämilleen. Tämä meni hänen tajuntansa yli. Hän ei tohtinut puhua ja istui vilkuillen sisareensa nauttiessaan lientänsä, mutta tyttö ei virkkanut mitään enempää. — »Mitä on tapahtunut?» kyseli hän itseltään kerran toisensa perään. »Eikö hän tahtoisi sallia hänen menevän toisen kanssa naimisiin, vaikkei itse hänestä huoli?»

Sitten José lähti ulos jälleen. Täytyi myöntää, että hän meni toivoen tapaavansa Sebastianon tai edes kuullakseen hänestä jotakin. Ei ollutkaan vaikeata saada hänestä kuulla. Kahviloissa ja kadunkulmissa ei puhuttu muusta kuin hänestä. Mistäpä muusta ihmiset olisivat puhuneet, kun tiesivät hänen palanneen? Pian taas tulisi hauskaa — mitä riemun ja innostuksen juhlahetkiä olikaan odotettavissa! Elämä alkoi näyttää vilkkaammalta ja mielenkiintoisemmalta. Mitä hän olikaan tehnyt Madridista lähdettyään? Millaisia voittoja — millaisia suosionosoituksia! Hänen ihailijoistaan tuntui, että hänellä oli ollut koko maailma jalkainsa juuressa.

Siellä täällä kuultiin laulunpätkiä, joiden loppusäveleessä mainittiin hänen nimensä. Vain siksi, että hän niin suuresti rakasti omaa kansaansa, hän oli kieltäytynyt Amerikan kuninkaan loistavista tarjouksista. Hän oli hylännyt ne — oli mieluummin jäänyt Espanjaan. Oli tullut takaisin Madridiin. Pian hän jälleen esiintyisi heille. Hän oli tullut vielä entistä voimakkaammaksi ja taitavammaksi, ja hänen ulkomuotonsa taas — ah! mikä häikäisevän komea mies!

Josélla oli onni saada nähdä hänet jälleen ja puhuakin hänen kanssaan.
Tosiaankin suuri onni! Sävyisä José tunsi itsensä ylen riemastuneeksi.
Nyt heistä jälleen tulisi ystävykset!

Oli jo varsin myöhä, kun hän vihdoin läksi astumaan kotiin päin valkoista tietä pitkin. Hän oli juonut kylliksi viiniä tunteakseen itsensä iloiseksi ja riemastuneeksi, ja kävellessään hän vähän väliä lauloi säkeistöä jostakin härkätaistelun tenhoa kuvailevasta laulusta.

Päästyään puolitiehen kotimatkallaan hän luuli kuulevansa askeleita takaansa — keveiden jalkojen nopeita juoksuaskeleita. Hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Mitä hän näki tai luuli näkevänsä? Oliko siellä pieni musta hahmo hiipimässä puiden varjossa? Se muistutti naista, joka ei tahtonut itseänsä nähtävän. No, ei hän sitten häntä katselisikaan. Mitä hyödytti häntä pahottaa? José astui siis eteenpäin, ehkä hiukan hitaammin. Oli myöhäistä naisen olla yksinään ulkona tällä autiolla tiellä. Varmaan oli jo yli puolenyön. Sitten juolahti hänen mieleensä, että olento kenties halusi päästä hänen ohitseen. Siinä tapauksessa hän, José, voi katsella toisaalle, tien toiselle puolelle. Ja hän siirtyi tosiaankin toiselle sivulle, jättääkseen tien avoimeksi ja jatkoi hyväluontoisesti lauluansa varsin äänekkäästi ja perin väärällä säveleellä. Niin, hän oli ollut oikeassa. Pian tulivat askeleet lähemmäksi — varjossa hiipivä varjo livahti ohitse, juoksi nopeasti.

Mutta nyt ne olivat ehtineet lähelle hänen kotiansa, ja edessä oli tienpätkä, jota mitkään puut eivät varjostaneet. Pieni haamu epäröitsi, kiiti kuin nuoli valkean tien yli, ja kun José sai sen näkyviinsä valoisammassa kohdassa, parkaisi hän ja syöksähti sen jälkeen. Jo muutaman minuutin päästä hän oli sen saavuttanut ja tarttui sen käsivarteen, tuntien hennon vartalon, hengästyneen ja vapisevan tytön.

»Pepita!» huudahti hän. »Sinäkö se olet?»

Haamu pudotti viitan kauluksen kasvoiltaan ja seisoi katsellen häntä.

»Niin», vastasi hän, »minä olen Pepita, eikä sinun tarvitse mitään kysellä — minä en kuitenkaan vastaa. Olen ollut katsomassa… katsomassa jotakin; enkä minä sen enempää sano.»

José nosti kätensä ja riuhtaisi kiihkeästi otsatukkaansa. Senjälkeen hän lausui:

»Minä en kysy sinulta. Sinä et tee mitään sopimatonta. Sinä olet hyvä tyttö; mutta…»

»Sinä luulet, että olen tullut hulluksi», sanoi Pepita muuttuneella äänellä ja säälittävästi vavahtaen. »Ken tietää? Ehkä joku on iskenyt minuun pahan silmän. Mutta minä en ole tehnyt mitään, mikä on väärin, enkä teekään.»

»Et», sanoi veli hiukan loukkaantuneena. »Sinä et tee mitään, mikä on väärin. Mennään nyt sisälle.»

Ja sanaa sanomatta he menivät majaan, Pepita venyäkseen valveilla vuoteellaan ja tuijottaakseen pimeään, José istuakseen pää käsien varassa ja ajatellakseen tuhat hurjaa ajatusta, kunnes vaipui uneen.

Hän ei voinut tietää, että missä hän oli ollut, siellä oli Pepitakin käynyt — että laulujen kajahdellessa tyttö oli niitä kuunnellut — oli kuunnellut, kun ihmiset juttelivat Sebastianosta, — oli Sebastianon seisoessa kirkkaassa kuutamossa seisonut varjossa ja katsellut häntä. Hän ei ollut ajatellut mitään vaaraa tai että hänet voitaisiin huomata. Hän oli vain ajatellut yhtä asiaa ja kuunnellut yhtä asiaa, ja kerran hän oli kuullut muutamien suulaiden nuorien chulojen siitä keskustelevan.

»Hän on kaunis nuori tyttö», sanoivat ne. »Ei niin kaunis kuin se toinen, mutta varsin viehättävä sentään. Se oli pieni paholainen, se toinen. Mutta hänenlaisensa miehen ei tulisi mennä naimisiin. Kuinka hän voi ilomielin, panna henkensä alttiiksi, kun hänellä on nainen riippumassa kaulassaan?»

Pepita oli nojautunut seinää vasten ja puristanut kädellä kurkkuansa.

»Sitä hän ei tee», kuiskasi hän ja kuumeni koko ruumiiltaan. »Ei, hän ei ole unohtanut! Minä olen lahjoittanut pyhälle neitsyelle pienen kultasydämen ja kynttilöitä ja kukkia. Ja hän ei voi unohtaa, kun minä… Hänen täytyy tulla takaisin.»

Hän asettui vastarintaan niin intohimoisesti kuin ainakin itsepintainen lapsi. Koska hän ei tahtonut luopua Sebastianosta, niin tämä oli hänen.

Mutta hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tässä omituisessa kuumeessa, kurjuudessa ja levottomuudessa. Tilanne kävi päivä päivältä pahemmaksi — ja härkätaistelussa, jos Sebastiano vain katsahtaisi häneen, ehkä… niin, jos hän näkisi hänen kasvonsa, hän ymmärtäisi ja palaisi hänen luokseen.

Suuren näytännön edellisinä päivinä hän oli kuin metsästäjäin ajama otus. Tuskin hän saattoi sietää, että joku häntä puhutteli. Kerran hän meni kirkkoon ja lankesi polvilleen tavallisuuden mukaan — mutta kun hän katsahti ylös, oli hänen silmissään vihainen ilme.

»Ellei hän tule», huusi hän vahakuvalle, »en enää koskaan sinua rukoile — en koskaan!»

Hän tiesi, että tämä oli herjausta, mutta siitä hän ei välittänyt, ja ennen kotiin tuloansa hän osti terävän veitsen ja kätki sen povelleen.

»Tällä», kuiskasi hän, »tällä — jos kertomus Lissabonin tytöstä on totta. Mutta se ei ole totta!»

KAHDEKSAS LUKU

Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä. Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.

Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas. Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään, aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen ruusun, punaiset huulet.

Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet säteilemään.

»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.

Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas, ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.

* * * * *

Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja lopuksi pientä terävää veistä povellaan.

Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne. Saattoiko tuo olla Sebastiano?

Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä! Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.

Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut. Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.

Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain uudistaakseen hyökkäyksen.

»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»

Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!» kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.

Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi, kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat, ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen divisansa värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.

»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».

Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi, kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää, huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.

»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»

Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi, kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.

Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, — hän puhui Sebastianolle.

»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita — Pepita!»

Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti sykkivän sydämensä tulen.

»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»

Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.

Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.

Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei, ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas, turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti. Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.

* * * * *

»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä, — kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu — kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»

»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran, kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa, kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»

»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.

Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.

Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin valmistuneen sielun luota.

Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta, vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.

Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli elävää totta.

José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina häneen.

»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.

»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut, kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin, että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit tapahtuvan, ja kun divisa putosi jalkojeni juureen, kätkin sen povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki, mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle. Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja. Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»

Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen sieluansa.

»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit», jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»

»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»

Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.

»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.

Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän
Neitsyen jalkojen juuressa.

»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani. Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja antaneesi itsesi minulle.»