Kauppaneuvoksen härkä: Nelinäytöksinen komedia

KAUPPANEUVOKSEN HÄRKÄ

Nelinäytöksinen komedia

Kirj.

Teuvo Pakkala

Otava, Helsinki, 1922.

Ystävälleni ROBERT KILJANDERILLE

Teuvo Pakkala

HENKILÖT.

PORMESTARI.
PORMESTARINNA.
ALEKSANDRA | heidän tyttäriään.
ELLEN |
KAUPPANEUVOS.
ROUVA DANELL, leski.
NEITI SALMELA.
HURMERINTA, sanomalehdentoimittaja.
NAATUS, kolleega.
KANTTORI.
POMMERI, värjärimestari
RAUTIAINEN, kauppias.
HILLERI, vahtimestari.
TARJOILIJANEITI.
PALVELIJA.
PAINOPOIKA.
TALONPOIKA.
DAVID, harpunsoittaja.
Juhlavieraita ja lapsia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Juhlapidot kaupungin seurahuoneella.

Suurehko huone somistettuna ja oven päällä kauniste kirjoituksella: »Terve tuloa!» Perällä ovi avoinna saliin, josta näkyy juhlapukuista yleisöä. Vasemmalla toinen ovi. Oikealla kaksi ikkunaa, ja tällä puolen sohvaryhmikkö, sohva viistossa, takana kasveja ja jokunen kipsikuva. Vasemmassa nurkassa suuri toalettipeili.

Salista kuuluu silloin tällöin tanssimusiikkia pianolla.

Esiripun noustessa HILLERI, frakkipuvussa, pyyhinliina kainalossa, puuhaa kyypparin toimissa, PORMESTARI, KANTTORI ja POMMERI seisovat keskilattialla lasit käsissä.

KANTTORI (kohottaen lasia). No ei muuta kuin heimanblok, eläköön raittius!

PORMESTARI. Mitäs sanotte uudesta sanomalehdentoimittajasta?

POMMERI (suuret, kultasankaiset silmälasit päässä, seisoen hajasäärin, poltellen sikaria, tarkoittavan kehuvasti). Puhuja! Hyvä puhuja, oikein hyvä puhuja. Ollapa, kanttori, meilläkin sellainen puhelahja!

KANTTORI. Ei hän nyt niin erinomainen puhuja ole, on epäkonsekventti lausuessaan ja mitä sisältöön tulee, niin ei ole tarpeellista— tarpeeksi—rutiinia. Mutta hänellä tuntuu olevan erinomaisen tarkka silmä observeeraamaan itsekunkin kykyä ja talangia. Minusta tuntui, kun puhelimme, että hän minut, Pommeri, tunsi jotakuinkin hyvin. Erinomaisen tarkka silmä.

PORMESTARI. On paikkakunnallemme suuri onni ja kunnia, että saimme hänet tänne!

KANTTORI. Rohkeniskohan mennä esittämään hänelle intiimituttavuutta.
Joko setä on juonut veljenmaljat?

PORMESTARI. En ole vielä, mutta minähän aina ehdin, kun hän asuu meillä.

POMMERI. Minä kyllä uskallan lähteä.

KANTTORI. Eipä sen vuoksi, ettei uskalla. Mikäs minun on uskaltaissa, kun olen johtokunnan jäsen ja siis hänen prinsipaalinsa. (Menee saliin.)

POMMERI. Kanttori rinsipaali! Mikä se minä sitten olen, kun minä olen johtokunnan puheenjohtaja. (Yrittää menemään saliin.)

HILLERI (menossa vasemmalle). Pommeri! Pommeri! Elä mene, Pommeri!
Sinun nenäliinasi on taskusta tipahtamaisillaan. (Menee vasemmalle.)

POMMERI (kääntyy takaisin, katsoo vihaisesti Hilleriä). Sinun nenäliinasi! (Pormestarille.) Se on tyhmä tuo Hilleri! Kerran, miten minä lienen leikilläni hänelle esittänyt, että juodaan veljenmalja, niin se otti sen todeksi.

PORMESTARI. Mistä Hilleri raukka sen ymmärtäisi, hän kun on vähän…
(Pyörittää sormea otsallaan.)

POMMERI. Ja minä olen koettanut selittää sille ja hyvällä jos pahalla muistuttaa, että se ei passaa seurassa hänen sinutella minua. Kahdenkesken kyllä saisi, vaan ei seurassa. Mutta ei se ymmärrä.

PORMESTARI. Mutta minua se ei sinuttele kahdenkeskenkään ollessamme.

POMMERI. Kahdenkesken sillä ei minulle olekaan koskaan mitään sanottavaa. Mutta annahan, kun on muita tahi niinkuin nytkin kun ollaan seurassa, niin silloin se minulle löytää asiaa myötäänsä. (Matkien.) Kuule, Pommeri! Pommeri, kuule! Sinä Pommeri! Veli Pommeri! (Äkäisesti.) Mitä ne sen taas ovat tänne ottaneetkin, aivan kuin kiusaksi minulle!

PORMESTARI. Eihän tuo neiti yksinään nyt olisi ehtinyt mihinkään.

POMMERI. No eivätkö ne voi saada ketään muuta auttajakseen kuin tuon
Hillerin?

PORMESTARI. Isäntä tykkää Hilleristä, sanoo vikkeläksi ja taitavaksi.

POMMERI. Kieltäisit sinä tulemasta.

PORMESTARI. Mitenkä minä voin kieltää?

POMMERI. Onhan hän sinun vahtimestarisi.

PORMESTARI. Niin, mutta ei minulla silti ole mitään oikeutta kieltää häntä muista toimista, jos hänellä on aikaa.

POMMERI. Olkoon sitten, mutta kantaalin se tekee. Niinhän se monastikin tekee.

PORMESTARI. Minä häntä varotin, ettei hän räppäisi nyt, ja hän lupasi, ettei hän maista ollenkaan.

POMMERI. Minusta näyttää, että on jo maistanut. Silmät jo vilkuilivat. Saat nähdä, että kantaalin se tekee. Häpäisee koko kaupungin nyt, kun on uusi toimittaja täällä. Mutta ei ole minun häpeäni. (Nauraa hohottaa ja menee saliin.)

HILLERI tulee vasemmalta tarjotin kädessä.

PORMESTARI. Muistaahan Hilleri, mitä Hilleri lupasi?

HILLERI nauraa omituisesti, joka on samalla itkua ja naurua.

PORMESTARI (hämmästyen). Hilleri on jo niin humalassa, että itkee!

HILLERI (alamaisesti niinkuin aina pormestaria puhutellessaan). Kyllä minä nauran nyt, herra pormestari.

PORMESTARI. Se on niin kiusallista, kun sitä ei koskaan tiedä milloin
Hilleri nauraa ja milloin itkee!

HILLERI. Jos herra pormestari tahtoo, niin minä voin herra pormestarille vasta sanoa aina edeltäpäin, milloin minä nauran ja milloin itken. Nyt minä kyllä nauroin.

PORMESTARI. No mikä Hilleristä oli niin lystiä?

HILLERI. No kun herra pormestari kysyi, että muistaako Hilleri mitä
Hilleri lupasi.

PORMESTARI. Herra isä, kun Hilleri on tyhmä! Ymmärtääkö Hilleri, miten tyhmä Hilleri on?

HILLERI. Ymmärrän, herra pormestari.

PORMESTARI. Minä painan vielä Hillerin mieleen: ei tippaakaan! Ja
Hillerin pitää lähteä täältä pois yhtä aikaa kuin minä.

HILLERI (kumartaa). Pyytäisin nöyrimmästi, herra pormestari, että saisin lähteä hiukkasen aikaa ennen kuin herra pormestari.

PORMESTARINNA (tulee salista). Alfred, kuule!

HILLERI poistuu.

PORMESTARINNA. Muistathan sinä, mitä lupasit, Alfred?

PORMESTARI. Mutta mamma kulta, enhän minä vielä ole maistanut tippaakaan. Juuri otin tämän lasin käteeni lähteäkseni juomaan veljenmaljan. Vaan onko sekin sinusta liikaa?

PORMESTARINNA. Mutta kultaseni, ymmärräthän sinä, mitä minä tarkoitan!

PORMESTARI. Minä en ymmärrä.

PORMESTARINNA. Minä en tahdo mitään muuta kuin sen vain, että sinä, pappa, aina pitäisit mielessäsi, että sinä, pappa, olet paikkakunnan korkein ja arvokkain virkamies.

PORMESTARI. Onko sinusta sitten sopimatonta, että minä juon veljenmaljan hänen kanssaan? Sinähän olet hänet hommannut ja sellaisella touhulla meille asumaan ja olet ollut niin—

PORMESTARINNA. No pappa, pappa! Mitäs me nyt joutavia. Mene sinä nyt vain skoolaamaan hänen kanssaan. Ja me Aleksandran kanssa lähdemme pian kotia, mutta sinä voit tulla sitten hänen kanssaan. Mene nyt, pappa, mene.

PORMESTARI. Minä tuskin joudan olemaan niin kauan kuin hän viipyy, ja minä luulen, että minun pitää lähteä jo ennen kuin tekään joudutte, sillä minulla on huomenna maistraatin istuntokin. (Lyö näppiä.) Minun pitää muistaissani sanoa Hillerille, että Hillerin pitää huomenaamuna välttämättömästi julistaa muuan kuulutus kaupungilla. Se on jäänyt aivan viime nipukkaan.

PORMESTARINNA. Sano, pappa, samalla, että Hillerin pitää tulla nuohoamaan meille aamulla, sillä tänään oli tulla nokivalkea.

PORMESTARI. Ai ai! Se taitaa Hilleri vähän huolimattomasti hoitaa sitä nuohoojantointa. (Menee vasemmalle ja heti oven aukaistuaan.) Hilleri! (Vetää oven kiinni jälkeensä.)

ALEKSANDRA (tulee salista). Mamma, mamma, kun on hauska! Minä olen saanut niin paljon tanssia. Ja minut on jo pyydetty kolmanteen franseesiin, jos vielä tanssitaan.

ROUVA DANELL (mustissa, tulee salista). Voi, kun herra—herra—mikä se taas olikaan hänen nimensä? Minä en tahdo sitä millään muistaa!

PORMESTARINNA. Hurmerinta. Onhan se tunnettu nimi. Eikö Josefine ole lukenut sanomalehdistä? Niissähän on kuulemma paljon kirjoitettu hänestä.

ROUVA DANELL. Vai niin! Tämäkö se nyt on se, joka sen suuren rosvon ja murhamiehen otti kiinni ja kuoli?

PORMESTARINNA (nauraa pitkään). Tämäkö se kuoli?

ALEKSANDRA. Nyt minäkin hoksaan, mitä mamma nauraa! Miten se täällä tanssisi, jos se kuollut olisi? Hihihi.

ROUVA DANELL. Mutta minusta hän on aivan kuin se.

PORMESTARINNA. Tämä on runoilija.

ALEKSANDRA. Hän on kirjoittanut noin paksun kirjan.

PORMESTARINNA. Ja aivan runoa kuulemma.

ALEKSANDRA. Hän lahjoitti minulle kirjansa. Ja hän oli kanteen kirjoittanut, että—miten se mamma olikaan?

PORMESTARINNA. Se oli runoa, alussa Aleksandran nimi, ja sitten hänen nimensä: Urho Armas Hurmerinta.

ROUVA DANELL. Minä en tiedä ketä hän muistuttaa.

ALEKSANDRA (huomaten yht'äkkiä). Hän on aivan kuin niissä meidän muutamissa korteissa ruutukuningas.

ROUVA DANELL. Hänessä on jotakin niin paljon—minä en osaa sanoa mitä se on. (Lähtee äkkiä saliin.)

ALEKSANDRA. Me olemme jo sinut. Armaaksi häntä kutsutaan.

PORMESTARINNA. Vai niin! Mitä hän puhelee?

ALEKSANDRA. Kysyi, kuinka monta veljeä minulla on, niin minä sanoin ettei yhtään, ja sitten hän kysyi montako sisarta, niin minä sanoin että kahdeksan, ja että pappa ja mamma aina—

PORMESTARINNA. Kenen muitten kanssa hän näyttää enimmin puhelevan?

ALEKSANDRA. Neiti Salmelan kanssa.

PORMESTARINNA (ihmeissään). Neiti Salmelan kanssa?

ALEKSANDRA. He ovat vanhat tutut. Helsingissä ovat tutustuneet.

PORMESTARINNA. Vai niin. Minä ajattelinkin, että mikäs nyt, kun neiti
Salmelakin tuli ihmisten joukkoon.

ALEKSANDRA. Neiti Salmela kuului olevan hyvin rikas. Hänen isänsä on jonkun suuren ja vanhan aateliskartanon omistaja.

PORMESTARINNA. No mitä hän sitten on tullut tänne konttoristiksi?

ALEKSANDRA. Tuossahan on muuan nenäliina. Neiti Salmela äsken haki nenäliinaansa. Minä menen kysymään, onko tämä hänen.

PORMESTARINNA. Ei tarvitse! Sinun ei tarvitse hieroa hänen kanssaan mitään läheistä tuttavuutta ja ystävyyttä. Hän rupeaa sitten meillä hyppäämään. (Ottaa nenäliinan Aleksandran kädestä ja viskaa sohvalle.) Hakekoon itse! Kylläpähän sen tuosta löytää.

ROUVA DANELL (salin ovelta). Tantti ja Aleksandra! Tulkaa, tulkaa!
Herra—herra—hän taas pitää puhetta!

ALEKSANDRA. En minä viitsi puheita kuunnella!

PORMESTARINNA. Mutta sinun pitää olla siellä, kun herra Hurmerinta pitää puhetta. (Ottaa Aleksandraa kädestä ja vetää hänet mukanaan saliin.)

HILLERI (tulee vasemmalta, ilman pyyheliinaa, lasi kädessä, nuortuneen näköisenä, liikkeet hillityt ja sujuvat, laulaa hiljaa ja tunteellisesti).

    Oi ruusunen,
    sä suloinen,
    oi etten sua nähnyt ois!

TARJOILIJANEITI (pöyhkeästi ja koreasti puettu, hyvin ylpeä, tulee vasemmalta kädessä tarjotin kahvineen ja punssipulloineen jäämaljassa). Kas niin! Siinä se nyt oli! (Vie tarjottimen pöydälle.)

HILLERI panee lasinsa pöydälle, istahtaa tuolille lynkäpäisilleen polviaan vasten, peittäen käsillä kasvonsa, nauraa nauruaan.

TARJOILIJANEITI. On ilveitä hullulla!

HILLERI. (nousee seisomaan ryhdikkäänä, kädet housuntaskuissa, ja katsoo tarjoilijaneitiä aivan kuin aikoisi jotakin sanoa, mutta kääntää päänsä pois hänestä ja heiluttaen hänelle käsiteräänsä.) Liian matala!

TARJOILIJANEITI (tyrkkää). Korjaa täältä luusi! (Menee vasempaan ja ovelta ärsyttävästi.) Hullu! (Vetää oven kiinni.)

HILLERI (seisoo jonkun aikaa tuijottaen, ottaa lasinsa ja ryyppää pohjaan). Se on samantekevä, mitenpäin muna on padassa. (Ottaa punssipullon pöydältä ja se kädessä lähtee saliin päin, mutta pysähtyy ovensuuhun kuuntelemaan puhellen pausseilla.) Aivan niin!—Ideaali!— Korkealle, korkealle!—Periaatteet!—Ne ovat tätä nykyä paljon huonommassa hinnassa kuin lankut!—Luja periaatteenmies!—Muista kauppaneuvoksen härkää!

Salista kuuluu eläköönhuutoja.

HILLERI astelee sohvan taakse, jonne istahtaa näkymättömiin.

HURMERINTA, toisella puolen POMMERI, toisella KANTTORI ja jälessä
PORMESTARI, tulevat salista, kaikilla boolilasit kädessä.

POMMERI (taputtaen olalle Hurmerintaa). Kiitoksia, veli, siitä puheesta! Se oli puhe se, miehen suusta.

KANTTORI (taputtaen olalle). Kiitoksia ideaaleista! Kiitos! Niitä on vähän, joilla on ideaaleja.

POMMERI. Kiitoksia periaatteista! Periaatteet ne ovat—ja niitten pitää olla just lujat.

KANTTORI. Mutta ideaali! Ideaali! Ja niinkuin veli konstateerasi, ja niinkuin se oikein olla pitääkin, ja niinkuin minä olen aina puolustanut, että korkea ideaali!

HILLERI (sohvan takana hihkasee). Hih! Huh! Apinamarkkinat!

PORMESTARI. Mikä se oli?

KANTTORI. Joku tuolla ulkona huusi. (Menee ikkunaan ja katsoo ulos.)
Mitä lienee ollut poikia.

PORMESTARI (Hurmerinnalle). Minusta tuo booli selvittää vain! Minä tilasin senvuoksi vähän punssia ja kahvia. Juoko veli punssia?

HURMERINTA. Kiitoksia, setä. Kyllä minä olen joskus sitäkin maistanut.

PORMESTARI (kummastellen). Tässä on kyllä kahvit ja jäämalja, vaan ei mitään punssipulloa!

POMMERI (taputtaa pormestaria olalle) Sen on korjannut sallimuksen käsi.

KANTTORI. Katsos vain Pommeria, kun tekasi sukkeluuden. Lähteekö sitä katajastakin tervaa?

POMMERI. Lähtee muutakin! Saanko minä herroille tarjota samppanjaa?

KANTTORI. No kun ehti ennen minua!

PORMESTARI. Mutta taitaisi olla parasta, että menisimme johonkin toiseen huoneeseen, tämä kun oikeastaan on naisia varten.

POMMERI. Niin, mennään vain. Onhan täällä huoneita.

POMMERI ja PORMESTARI menevät vasempaan.

NAATUS (tulee perältä, pidättää Hurmerinnan). Herra Hurmerinta! Saanko teiltä ryöstää muutaman minuutin? Pari minuuttia vain.

KANTTORI (vasemmalle mennessä). Mutta elä viivytäkään koko iltaa! Herra
Hurmerinta kuuluu meidän seuraamme. (Menee.)

NAATUS. Pari minuuttia vain. Siinä pikku puheessa, joka illan alussa minulla oli kunnia pitää, tapahtui sellainen seikka, että minä unohdin itse pääasian. Mutta, ollen se minulla kirjoitettuna (ottaa taskustaan kaksi pitkää paperiliuskaa) olen minä tilaisuudessa lukemaan sen nyt tässä. Luenko ehkä kokonaan, että tulee yhteys näkyviin?

HURMERINTA. Minä olisin varsin kiitollinen, jos minä saisin tuon muistoksi tästä kunniakkaasta illasta.

NAATUS. Kyllä. Mutta siinä tapauksessa minä ensin tässä silmään pikimmältään, olisiko mahdollisesti jotakin vaillinaisuutta taikka epäselvyyttä kuin myöskin huomaamattomuutta. Ja ikäväkseni näen heti alussa muutamassa sanassa jääneen t:n viivan pois. Onko mahdollisesti herra Hurmerinnalla lyijykynää?

HURMERINTA. Valitettavasti ei.

NEITI SALMELA tulee peräovesta.

NAATUS (kumartaa). Naatus—kolleega.—Onko neidillä lyijykynää?

NEITI SALMELA. Salmela—neiti.—Ei.

NAATUS menee saliin.

HURMERINTA. Mutta onpa teistä, neiti Salmela, tullut juhlallinen!

NEITI SALMELA. Juhlahan nyt onkin.

HURMERINTA. Minkä vuoksi ette tanssi? Tanssittehan Helsingissä?

NEITI SALMELA. Minä haen hävinnyttä nenäliinaani.

HURMERINTA. Missä minä näinkään jonkun nenäliinan? Tuolla on sohvassa.
Ehkä se on tämä?

NEITI SALMELA. Kiitos.—Hyvästi, herra Hurmerinta.

HURMERINTA. Joko te lähdette? Elkää toki vielä!

NEITI SALMELA. Tuskin täällä kuitenkaan tulee enää muuta kuin tanssia.

HURMERINTA. Mutta istukaa nyt toki hetkiseksi, minä pyydän. Tuskin olemme kahta sanaa saaneet vaihtaa. Minä lähden sitten teitä saattamaan, saanko luvan?

NEITI SALMELA. Teillä on velvollisuuksia.

HURMERINTA. Minä toivon, että minulla on sekä velvollisuus että oikeus liittyä hetkiseksi seuraanne, kun te kerran olette tullut minun tervetuliaisjuhlaani vieraaksi. Ja siitä aivan odottamattomasta kunniasta, jota minulle on osoitettu tällä hämmästyttävällä vastaanotolla, on minulla epäilemättä velvollisuus lausua kiitokseni etupäässä teille.

NEITI SALMELA (hämmästyen). Minulle? Herra Hurmerinta, te puhutte käsittämättömiä!

HURMERINTA. Eihän minua täällä ole kukaan muu tuntenut kuin te, ei ainoakaan sielu.

NEITI SALMELA. Hyvä herra Hurmerinta, minulla ei ole tähän teitä hämmästyttävään kunnianosoitukseen mitään muuta osaa kuin vähäpätöinen läsnäoloni. Vaikka keväästä asti olen paikkakunnalla ollut, olen täällä aivan outo kaikille. Minä en olisi voinut mitään vaikuttaa, jos olisin tahtonutkin. Kaikki on vain teidän oman maineenne ansiota, yksistään. Eilen näin listan, jossa ilmoitettiin teidän tänään tulevan ja vastaanottojuhlan olevan nyt illalla. Siinä kaikki mitä tiedän.

HURMERINTA. Tämä on hämmästysten päivä.

NEITI SALMELA. Iloisten hämmästysten päivä.

HURMERINTA. Kun minä olin parahiksi saapunut kaupunkiin, sain ystävällisen kutsun yksinkertaiseen illanviettoon. Ja kun minä tulen yksinkertaiseen illanviettoon, niin—(katselee ympärilleen) niin mitä näenkään! En tahtonut uskoa silmiäni astuessani saliin ja näihin huoneisiin. Ja ihmiset uppo-outoja, vaan rientävät vastaan kuin minä olisin ollut… (levittää kätensä).

NEITI SALMELA. Kuningas.

HURMERINTA. Ja minä jouduin ihan haltioihini!

NEITI SALMELA. Sen kuuli puheistanne.

HURMERINTA. Mutta siinä kuitenkin kaikitenkin oli ja on osa teilläkin.

NEITI SALMELA. Sittenkin?

HURMERINTA. Muistatteko, missä näimme toisemme ensi kerran?

NEITI SALMELA. Minä näin teidät eräässä iltamassa, jossa lausuitte muutaman erittäin kauniin runonne.

HURMERINTA. Minä näin teidät Suomalaisessa teatterissa eräänä iltana, kun näyteltiin—mikä se nyt olikaan?

NEITI SALMELA. »Ei lempi leikin vuoksi.»

HURMERINTA. Niinhän se taisi olla. Meidät sitten esiteltiin lämpiössä.

NEITI SALMELA. Kolmas kerta.

HURMERINTA. Mitä kolmas kerta?

NEITI SALMELA. Meidät silloin esiteltiin.

HURMERINTA. Minä todella en muista, että meitä sitä ennen olisi esitelty.

NEITI SALMELA. Olisitteko muuten runoilija!

HURMERINTA. Mutta silloin kiintyi koko mieleni ja kaikki ajatukseni teihin.

NEITI SALMELA. Kolmas kerta toden sanoo!

HURMERINTA. Minkä vuoksi olette niin ivallinen? Ettehän koskaan ennen ole ollut.

NEITI SALMELA. Jos niin käsitätte, pyydän anteeksi.

HURMERINTA. Kaikessa tapauksessa tuntuu teissä nyt jotakin kylmää ja katkeraa. Aivan toinen olitte ennen. Olitte aina kuin lämmin, virkeä kevättuuli. Aina innostunut ja innostuttava.

Äänettömyys.

HURMERINTA. Te katositte aivan yht'äkkiä Helsingistä? (Odottaen hetkisen vastausta.) Minä kirjoitin kotianne teille.

NEITI SALMELA (ehättäen keskeyttämään). Minä tulin tänne melkein suoraa päätä Helsingistä.

HURMERINTA. Mitähän lieneekin, mutta laivan tänään lähestyessä rantaa minulle yht'äkkiä johtui mieleen ajatus, että olisipa somaa, jos näkisin teidät laivasillalla. Arvaatte hämmästykseni, kun sitten salinovesta astuessani näin teidät. Eikö ole ihmeellistä?

NEITI SALMELA. Sattuuhan sellaista paljon.

HURMERINTA. Mutta saavutettuani teidät nyt näin yhtä äkkiä, kuin minulta katosittekin, minä nyt—

NEITI SALMELA. Herra Hurmerinta!

HURMERINTA. Minä tahdon saada sanotuksi, että minä teitä rakastan.

NEITI SALMELA. Ajatelkaa, missä olemme, ajatelkaa toki!

HURMERINTA. Vastatkaa minulle ratkaiseva sana, yksi ainoa sana. Minä en tahdo jäädä epätietoon.

NEITI SALMELA. Nyt ei ei ei. Ei nyt. Sitten kun tulette minua saattamaan.

HILLERI nauraa.

HURMERINTA. Se oli vain joku tuolla ulkona.

NEITI SALMELA. Se on muuan hullu! (Rientää saliin.)

HURMERINTA kiiruhtaa katsomaan ikkunasta ulos.

HILLERI (nousee seisomaan sohvan taakse, enemmän hutikassa kuin edellä;
Hurmerinnan kääntyessä päin). Saanko minä laulaa pienen laulun?

HURMERINTA (ystävällisesti). Kernaasti minun puolestani.

HILLERI (nuotittomasti, pitkäveteisesti, alussa hiljaa). Tääääää kylä on yks (kovasti) pikkainen kaupunkiiiiii. (Puhuu.) Eikö niin?

HURMERINTA. Pieni kaupunki tämä on, mutta minkä minä olen nähnyt, erittäin kaunis kaupunki, idyllinen!

HILLERI. Kyllä minä tämän tunnen!

HURMERINTA. En minä sitä sen vuoksi sanonut, ettei veli tuntisi—

HILLERI (nostaa kätensä). Top top top!—Top!—Herra sanoi, että veli?

HURMERINTA. Emmekö ole vielä tehneet lähempää tuttavuutta?

HILLERI (pudistaen päätään). Emme.

HURMERINTA. Anteeksi. Minun on tietysti vaikea muistaa kenen kanssa olen, kenen en. Saanko korjata tuhmuuteni esittämällä nyt veljenmaljan?

HILLERI. Toinen tuhmuus!

HURMERINTA. Te ette suvaitse?

HILLERI. En. Sitä tuhmuutta minä en tee ikinä!

HURMERINTA (ivallisen kohteliaasti). Pyydän anteeksi tuhman tungettelevaisuuteni ja uhkarohkeuteni.

HILLERI. Jää anteeksi saamatta, uskon minä!—Ettekös te ole Suomen suurin runoilija?

HURMERINTA. Kömpelöä pilaa.

HILLERI. Moittikaa sanomalehtiä, niitä minä siteeraan.

HURMERINTA. Puhuttiin vain jotakin minun lahjoistani tahi muuta sellaista.

HILLERI. Sitä on siinäkin. Mutta—minäkin olen tehnyt runon.

HURMERINTA. Oo!

HILLERI. Tahdotteko kuulla?

HURMERINTA (kumartaa). Mikä suuri kunnia minulle!

HILLERI (katsoo kattoon, sitten jonkun ajan kuluttua). Yks muurahainen tallattiin—(jää katsomaan Hurmerintaa silmiin äänettömänä).

HURMERINTA (pitkän äänettömyyden perästä). Entäs sitten?

HILLERI. Ei sitten mitään!

HURMERINTA (pilkallisen vakuuttavasti). Mikä jylhän kaunis runo!

HILLERI. Ja kuitenkaan sanomalehdet eivät ole minusta puhuneet mitään.

HURMERINTA (ivallisella uhalla). Ehkä minulla tulee olemaan kunnia puhua teistä lehdessäni.

HILLERI. Minkä vuoksi te sanotte, että ni?

HURMERINTA. Mitä ni?

HILLERI. Että lehdessäni?

HURMERINTA. Niin sanoessani tietysti tarkoitan vain lehteä, jonka toimittajaksi olen valittu.

HILLERI. Onko teillä sitten sellainen kontrahti, että voitte sanoa ni?

HURMERINTA. Kaikesta päättäen olette lakitieteen tohtori.

HILLERI. Minä olen profeetta.

HURMERINTA. Tarkoitatte varmaan professori?

HILLERI. Se nyt lempoa, etten minä koskaan saa tarkoittaa sitä, mitä sanon! Minä olen profeetta. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!

HURMERINTA. Puhukaa, profeetta. Otan nöyrällä sydämellä vastaan.

HILLERI. Te, herra runoilija, äsken puhuitte tuolla salissa, mitäs te puhuittekaan? Minä en oikein saanut kiinni. Teillä ajatus lensi, lensi niin korkealle. Mutta minä ajattelin että antaa sen lentää, kyllä routa porsaan kotiin ajaa.

HURMERINTA. Sehän vasta kaunista runoa!

HILLERI. Päinvaston, rumaa, sillä se on totta. Minä profeteeraan aina totta.—Tiedättekö te mikä porsas on?

HURMERINTA. Olen nähnyt silloin tällöin.

HILLERI. Se on kauppaneuvoksen härkä.

HURMERINTA. Miten järkevää!

HILLERI. Tunnetteko kauppaneuvoksen härkää?

HURMERINTA. Minulla ei ole sitä kunniaa.

HILLERI. Saanko minä esittää?

HURMERINTA. Se on aivan liian suuri kunnia minulle.

HILLERI. Minä olen tuuminut, että se voisi olla teille hyödyksi. Teidän on kuitenkin pakko tutustua siihen.

HURMERINTA. Jos se on se, joksi otaksun, niin varmaan pääsen siitä pakonalaisuudesta.

HILLERI. Tupultti erehdys. Pruu priimuu, niinkuin herra pormestari sanoo, se on varma kuin kuolemanne, että teidän täytyy tutustua siihen. Ptruu sekunduu, kauppaneuvoksen härkä ei ole se, joksi otaksutte. Mutta minulla on kuva siitä (kopeloipi taskuaan).—Perhanan eukko—nimittäin minun eukkoni.—sai sen sittenkin varastetuksi. (Vikkelästi.) Mutta minä toimitan sen teille huomenna.

HURMERINTA. Minä olen kiitollinen, vaikka en ymmärräkään asian tärkeyttä.

HILLERI. Ymmärryksen puute on paha vika, sydämen puute vielä pahempi.

HURMERINTA. Viisaasti haastettu.

HILLERI. Siihen teitä auttakoot kaikki jumalat. Ja nyt minä tahtoisin juoda onneksenne hyvällä sydämellä. Saanko luvan?

HURMERINTA. Kiitoksella vastaan otetaan.

HILLERI kumartuu sohvan taakse.

NAATUS (tulee perältä paperiliuskat kädessä). Nyt on niin, että minä heti tässä alussa huomasin muutamia aukkoja, jotka minä mielelläni tahtoisin täyttää. Senvuoksi pyytäisin, että minä saisin tämän pitää huomiseen, jolloin toisin tämän. Jos suinkin mahdollista?

HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.

KANTTORI (lasi kädessä vasemmalta, heti ovessa). No niin! (Kääntyy huutamaan kamariin) Niinkuin sanoin. Naatus on jaaritellut koko ajan. Täällä seisovat samoilla jalkainsa sijoilla.

POMMERI (vasemmalta, lasi kädessä). Tule sinäkin, Naatus, tänne samaan sakkiin. Ei meiltä tärpätti lopu!

PORMESTARI (vasemmalta, lasi kädessä). Mutta emmekö saa lauluksi?
Kanttori, mitä virkasi vaatii!

KANTTORI. Niin tosiaan. (Hurmerinnalle.) Laulaako veli?

HURMERINTA. Ei ole laulunääntä enemmän kuin sammakolla, mutta minä kuuntelen.

KANTTORI. Naatus laulaa ensi tenoria, Pommeri bassoa, minä toista tenoria ja setä pormestari—meidän solisti!—mitä ääntä hyvänsä.

PORMESTARI (kohottaen lasia laulaa).

    Den andra bägaren, hurra,
    Kamrater, skall kungen ha!

Siihen, kun pormestari on saanut lauletuksi, on salista rientänyt muutamia juhlapukuisia herroja, jotka ovat istuttaneet Hurmerinnan tuolille, ja heidän nostaessaan häntä kannettavaksi saliin PORMESTARI, KANTTORI, POMMERI ja NAATUS kertaavat yhdessä:

    Den andra bägaren, hurra,
    Kamrater, skall kungen ha!

HILLERI (joka tällä aikaa on noussut seisomaan toalettipeilin pöydälle, lasi kädessä, matkien soiton säestystä). Tatatutatitutatii!

Kaikki kääntyvät katsomaan, ja kantajat kääntävät samassa Hurmerinnan
Hilleriin päin.

HILLERI (kohottaa lasin). Terve tuloa—hulluinhuoneeseen!

KANTTORI (kiireellisesti huutaen). Porilaisten marssi. Porilaisten marssi!

Saatto lähtee laulaen saliin.

PORMESTARI (jääden huoneeseen, seisoo peilin edessä, jonka pöydällä Hilleri on). Hilleri! Hilleri! Hilleri! Hilleri ei ole enää raastuvan vahtimestari. Ja vikkelästi alas ja ulos.

HILLERI (ylpeänä). Kuka se on, joka minulle puhuu?

PORMESTARI. Minä se olen. Pormestari!

HILLERI (alamaisesti). Vai herra pormestari. Nöyrimmästi anteeksi. Mutta jos se olisi joku muu, niin minä en tulisi. Vaikka olisi itse kauppaneuvos, niin en tulisi. Mutta kun herra pormestari käskee, niin minä heti tottelen. (Laskeutuu alas.) Enkö ole aina totellut herra pormestaria?

PORMESTARI. Totteliko Hilleri, kun minä sanoin, että Hilleri ei saa maistaa? Hilleri on kuitenkin maistanut.

HILLERI. Ja ryypännyt, herra pormestari. Minä tunnustan suoraan herra pormestarille, että herra pormestari näkee tässä aika vahtimestarin ja viiden lapsen isän. (Toverillisen pyytävästi.) Mutta herra pormestarin ei tarvitse muille sanoa.

PORMESTARI. Minkä vuoksi Hilleri sitten maistaa, kun Hilleri tietää, ettei pysy rajoissaan?

HILLERI. No eihän se monta kertaa satu. Vai sattuuko?

PORMESTARI. Se on kyllä tosi, ettei se satu monasti.

HILLERI. Ja kun minä olen sellainen kuin minä olen, niinkuin pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Se on lieventävä asianhaara kyllä. No puhutaan sitten huomenna, kun Hillerikin on selvillään.

HILLERI. Niin, herra pormestari, puhutaan huomenna. Minä lähden siis nyt, herra pormestari?

PORMESTARI. Niin, Hilleri menee nyt. Mutta Hilleri menisi siivosti ja sievästi.

HILLERI. Herra pormestari, minä ajattelin, että jos, kun minulla on niin huono veri, taas tuolla (viittaa saliin) sattuu jotakin, olisi se hyvin paha.

PORMESTARI (miettien, kekseliäästi). Hilleri voi mennä ikkunasta.

HILLERI. Sitä minä en olisi huomannutkaan. Mutta jos kadulla on kauppaneuvoksen härkä.

PORMESTARI (menee katsomaan ikkunasta). Ei ole.

HILLERI (menee ikkunan luo ja nousee ikkunalle). Herra pormestari ei siis tule yhtä aikaa, niinkuin herra pormestari minulle määräsi?

PORMESTARI. Minä viivyn vielä hiukkasen aikaa.

HILLERI. No minun ei siis, herra pormestari, tarvitse sitä tärkeää kuulutusta—?

PORMESTARI. Kyllä, kyllä! Hillerin pitää muistaa se!

HILLERI. Ja pormestarinna oli käskenyt nuohoamaan.

PORMESTARI. Niin, Hilleri nyt muistaa!

Salista kuuluu eläköön-huutoja.

HILLERI. Hyvästi, herra pormestari.

PORMESTARI. Hyvästi, Hilleri.

HURMERINTA syöksyy kiireesti salista, ottaa pöydälle heittämänsä boolilasin ja yrittää kiiruhtamaan saliin takaisin.

HILLERI nauraa nauruaan.

HURMERINTA säpsähtäen pysähtyy ja huomaa Hillerin ikkunalla.

HILLERI. Minä olen se profeetta! (Hyppää alas kadulle.)

HURMERINTA. Setä, minä tuota miestä pelkään.

PORMESTARI. Ei sitä tarvitse pelätä. Se kyllä on … (pyörittää sormea otsallaan), vaan hyvin siivo. Ainoastaan joskus kun maistaa, on vähän kiusallinen.

HURMERINTA (uhkaavasti). Kyllä minä hänet vielä—! (Yrittää menemään saliin.)

PORMESTARI. Minne sinä menet?

HURMERINTA. Minä vielä pidän pienen puheen.

KANTTORI (tulee salista, lasi kädessä, paatoksella). Veli Hurmerinta! Minä pyydän tässä vielä omasta puolestani lausua muutamia, ainoastaan muutamia sanoja.—Jos vakavuutta, voimmepa sanoa, jos hellyyttä, jos löytyy vielä, niinkuin minä tahtoisin sanoa—

POMMERI tulee puoliruumista myöten näkyviin vasemmanpuoleisesta ovesta ja katsoa tirkistelee.

KANTTORI (huomattuaan Pommerin, tarkoituksella)—huolimatta siitä, että jotkut ja voinpa sanoa, niinkin paljon, että joku tahtoo intrigeerata—

POMMERI (kankealla kädenliikkeellä). Pruur Hurmrint! Kom port! Kom para port! Häär fins toist sort!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Pormestarin sali. Perällä kolme ovea, oikeanpuolinen ruokasaliin, keskimäinen eteiseen, vasemmanpuolinen pormestarin kamariin. Oikealla kaksi ovea lähekkäin, perimäinen Aleksandran, etumainen Hurmerinnan kamariin. Vasemmalla kolme ikkunaa.

PALVELIJA tulee Hurmerinnan kamarista kahvitarjotin kädessä.

PORMESTARINNA. Onko herra Hurmerinta jo ylhäällä?

PALVELIJA. Makuullapa tuo oli, luki jotakin ja pani (matkien) hi hi hi, ho ho ho. Rutihullu! (Yrittää menemään pormestarin kamariin.)

PORMESTARINNA. Mihin sinä menet?

PALVELIJA. Tietysti vien pormestarille kahvia.

PORMESTARINNA. Pormestari meni kaupungille.

PALVELIJA. Mutta eihän nyt vielä ole maistraatin aika.

PORMESTARINNA. Eikö pormestari saa muualla käydä kuin maistraatissa? Hä? Eikö saa? Sinäkö sen määräät, mihin pormestari saa milloinkin mennä? Jätä sinä vain se valta minulle.

PALVELIJA. Niinkuin se onkin. (Menee ruokasalin ovesta.)

HILLERI (nuohoojan puvussa, tulee eteisestä) Hyvää huomenta, armollinen pormestarinna.

PORMESTARINNA. Hilleri ei hyvää huomenta ansaitse. Sellaisen häpeän Hilleri teki eilen! Kun Hilleri on sellainen kuin Hilleri on, niin pitäisi Hillerin ymmärtää, ettei Hillerin sovi ollenkaan maistaa, sillä se vie heti sen vähänkin ymmärryksen.

HILLERI (pyyhkii silmiään). Pormestarinna puhuu aina niin kauniisti ja viisaasti.

PORMESTARINNA. Saa nähdä, antaako pormestari anteeksi.

HILLERI. Saa nähdä.

PORMESTARINNA. Pormestari ei ole vielä pukeutunut.

HILLERI. On hyvä, että herra pormestari on kotona. Kauppaneuvoksen härkä näkyi juuri menevän syömään esplanaadiin.

PORMESTARINNA. Onko se taas ollut seurahuoneen edustalla koko yön?

HILLERI. Tietysti.

PORMESTARINNA. Ja nyt vasta lähti?

HILLERI. Ja nyt vasta herra pormestarikin tulisi kotia, jos ei ennen olisi tullut.

PORMESTARINNA (hätäillen). Hilleri menee nyt nuohoamaan.

HILLERI. Piiat eivät suvaitse.

PORMESTARINNA. Mitä se semmoinen on! (Menee ruokasaliin.)

HILLERI (eteiseen). Nyt, herra pormestari.

PORMESTARI (tulee eteisestä, jättää keppinsä ovenpieltä vasten). Oliko pormestarinna hyvin—?

HILLERI. Herra pormestari, hyvin!

PORMESTARI. Eihän se ole kumma! Minä Hillerille sen sanon, vaikka ei Hillerin tarvitse muille sanoa, että tässä Hilleri näkee aika pormestarin!

HILLERI. Ja yhdeksän lapsen isän, niinkuin pormestarinna sanoo.

PORMESTARI. Niin, ja yhdeksän lapsen isän!

HILLERI. Ja kaikki niin kauniita tyttöjä!

PORMESTARI. Mutta tämä on viimeinen kerta! Kun minä vain tästä pääsisin.

HILLERI. Kyllä herra pormestari tästä pääsee.

PORMESTARI. Hilleri ensin koettaisi puhella pormestarinnalle.
Pormestarinna tykkää hyvin paljon Hilleristä.

HILLERI. Ja Hilleri pormestarinnasta. Me aina pormestarinnan kanssa yhdessä valitsemme niin leningit kuin alushameet. Mutta muille minä en.

PORMESTARI. Hilleri voisikin alkaa siitä, että pormestarinnan pitää saada uusi leninki.

HILLERI. Taikka siihen lopettaa, miten vain nyt sopii.

PORMESTARI. Niin, miten Hilleri parhaaksi katsoo.

HILLERI. Herra pormestari menee vain kamariinsa. Minä sitten koputan ovelle, milloin parhaaksi katson.

PORMESTARI (menossa kamariinsa). Mutta Hilleri! Se kuulutus!

HILLERI. Kyllä muistan. Mutta, herra pormestari! Ei saa nukkua!

PORMESTARI. En en en. Minunhan pitää lähteä pian maistraattiin. (Menee kamariinsa.)

PORMESTARINNA (tulee ruokasalista). Mitä se Hilleri puhuu, että piiat eivät antaneet nuohota? Eihän Hilleri ole kyökissä käynytkään!

HILLERI. Niin, nähkääs, hyvä pormestarinna, piiat ovat hävyttömiä, niinkuin pormestarinna on monasti sanonutkin. Ne ovat aina minulle kiukutelleet, että taas tuo mokoma Hilleri tulee siivottomuutta pitämään. Monta kertaa ovat irvistelleetkin.

PORMESTARINNA. Se on ollut vain leikkiä. Eikö Hilleri sen vertaa ymmärrä? Menkää nyt.

ALEKSANDRA (juoksee kamaristaan, puolipukeutuneena). Mamma, mamma! Nyt Fiina toi postista sen paketin, ja minä avasin sen. On niin kaunis puku, niin niin niin kaunis. Minä puen sen ylleni, että Hillerikin näkee.

PORMESTARINNA (joka on käynyt ikkunasta tähystelemässä kadulle, jättäen ikkunan auki). Mitäs Hillerin siitä tarvitsee nähdä!

ALEKSANDRA. Eipä mammallekaan kelpaa koskaan mikään leninki, jos ei
ensin kysy Hilleriltä. Hillerin pitää saada nähdä minunkin leninkini!
Olkaa vain täällä, Hilleri, niin kauan kuin minä puen sen ylleni.
(Menee kamariinsa.)

PORMESTARINNA (yhä rauhattomampana). Hilleri menee nuohoamaan sillä aikaa, kuin Aleksandra pukeutuu.

HILLERI. Siihen varmaan pormestarikin saa pukeutuneeksi.

ROUVA DANELL (ikkunasta). Hyvää päivää, tantti. Minulla on hyvin tärkeää asiaa pormestarille. Onko pormestari kotona?

PORMESTARINNA. Josefine tulee sisään. (Hillerille.) Mitä minä nyt sanon?

HILLERI. Pormestarinna tietysti pistää pikku valheen.

PORMESTARINNA. Kunpa osaisin!

HILLERI. Helppohan se on osata, sanoo vain päinvastoin: että pormestari ei ole kotona, ei ole vielä eilisestä juhlasta tullut.

PORMESTARINNA. Hilleri menee heti nuohoamaan siitä! (Menee eteiseen.)

HILLERI (pormestarin kamarin ovelta). Herra pormestari. Tänne tulee vieras. Jaksaako herra pormestari odottaa vähän aikaa? Mutta herra pormestari ei saa nukkua! (Menee ruokasaliin)

ROUVA DANELL (tulee eteisestä). Minulla olisi pormestarille ollut sellaista asiaa, että kun muuan poika pallolla rikkoi ikkunan, olisin kysynyt, eikö sitä poikaa mitenkään saisi pakotetuksi maksamaan.

PORMESTARINNA (tulee eteisestä rouva Danellin keralla). Mikä poika se oli?

ROUVA DANELL. Muuan kerjäläispoika.

PORMESTARINNA. Mitä sellaiselta saa? Eikähän ikkunalasi niin summattomia maksa.

ROUVA DANELL. Kaksi markkaa!

PORMESTARINNA. No mitä kaksi markkaa on Josefinen rahoissa, joita on kai lähelle satatuhatta.

ROUVA DANELL. Enemmän!

PORMESTARINNA. No niin! (Hämmästyen.) Mutta nythän minä vasta huomaan. Minä ajattelinkin, että mitä outoa Josefinessa on! (Katselee hänen pukuaan.)

ROUVA DANELL. Onko tantista tämä kaunis?

PORMESTARINNA. Josefinen leskivuosi on siis loppunut?

ROUVA DANELL. Ei. Se loppuu vasta ylihuomenna kello 12 päivällä. Mutta minun musta pukuni oli niin huono, niin minä kysyin pastorilta, enkö jo voisi panna vaaleaa pukua.

PORMESTARINNA. No nyt on kohta onnellinen meidän kanttorimme.

ROUVA DANELL. Mutta herra—herra—mikä hän onkaan?

PORMESTARINNA. Herra Hurmerintaako Josefine tarkoittaa?

ROUVA DANELL (innostuen). Ai, kun hän on herttainen! Hänessä on jotakin, josta minä pidän hirveän paljon, tantti ei usko miten hirveän paljon!

PORMESTARINNA. Vai niin! Mutta eihän herra Hurmerinta ole kaunis. Ei voi verratakaan kanttoriin.

ROUVA DANELL. Mutta hän on noin (osoittaa vartaloa ylhäältä alas molemmin käsin).—Onko hän köyhä?

PORMESTARINNA. On, luullakseni, hyvin köyhä.

ROUVA DANELL. Ei herra Hurmerinta ole kotona?

PORMESTARINNA. Ei, herra Hurmerinta meni Aleksandran kanssa kävelemään.

ROUVA DANELL. He taisivat mennä kauaskin?

PORMESTARINNA. Kauas, hyvin kauas aikoivat.

ROUVA DANELL. Minä ajattelin, että jos olisivat menneet johonkin lähelle, niin olisin mennyt heitä tavottamaan.

PORMESTARINNA. Minä uskon, että he ovat jo kotia tulossa ja kävelevät sillalla.

ROUVA DANELL. Sitten he varmaan pian tulevat, minä odotan heitä.—Onko tantilla vatsa kipeä?

PORMESTARINNA. On.

ROUVA DANELL. Nyt he tulevat. Minä kuulin Aleksandran äänen.

PORMESTARINNA. Ei suinkaan! (Enemmän hädissään.)

ROUVA DANELL. Mutta jopa tantin vatsa onkin kipeä.—Nyt tulevat portaita! Kuulkaa!

PORMESTARINNA. Hilleri kolistelee nuohotessaan.

ROUVA DANELL (säikähtäen). Ei suinkaan Hilleri tänne tule?

PORMESTARINNA. Pelkääkö Josefine?

ROUVA DANELL. Hän on niin kiusallinen. Tahtoo minulta rahaa.

PORMESTARINNA (ihmetellen). Hillerikö? Itselleenkö?

ROUVA DANELL. Ostaakseen lapsilleen makeisia. Onko tantilla kaksi viisipennistä?

PORMESTARINNA. Ei ole kuin yksi.

ROUVA DANELL. No tantti lainaa sen minulle.

PORMESTARINNA. Minulla ei ole muuta kuin tämä, ja minä tarvitsen sen haettaakseni kermaa.

ROUVA DANELL. Tantti ottaa tämän kymmenen penniä ja antaa minulle sen viisi penniä, minä saan sitten toisen viisi penniä, kun on haettu kermaa. (Vaihtavat rahoja)

HILLERI tulee ruokasalista kumartaen rouva Danellille.

ROUVA DANELL. Tässä on nyt Hillerille makeisrahaa, viisi penniä.

HILLERI. Ei se riitä.

ROUVA DANELL. Eilen ette pyytänyt kuin viisi penniä saadaksenne penninkorpun kullekin lapsellenne.

HILLERI. Mutta nyt minulla on (nostaa toisen käden sormet ja toisesta kädestä etusormen).

ROUVA DANELL. Hilleri on valehtelija! Eilen näytitte vain yhdellä kädellä.

HILLERI. Mutta tänä päivänä ei enää riitä yksi käsi.

ROUVA DANELL. Kyllä on Hilleri tyhmä, kun luulee etten minä tiedä, että—(sekautuen) mitä minä ajattelinkaan sanoa?

HILLERI. Varmaankin jotakin, joka olisi ollut hyvin viisasta.

ROUVA DANELL. Mutta minulla nyt ei ole kuutta penniä.

PORMESTARINNA. No kymmenen penniä.

ROUVA DANELL. Ei ei ei! Minulla ei ole kuin viisi penniä.

HILLERI (alkaen kävellä ympäriinsä hokien). Kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku, kuusi penniä tahi yksi muisku…

ROUVA DANELL. Hilleri, te olette hullu!

HILLERI (asettuu lähelle). Raha tai yksi muisku!

ROUVA DANELL. Minun leninkini, minun leninkini! (Juoksee eteiseen.)

PORMESTARINNA. Hilleri! Hillerihän on humalassa! Kävikö Hilleri kapakassa?

HILLERI (painelee päätään). Se on vielä sitä eilistä. Tämä on paakruusi. Ja se on paljon pahempi kuin humala. Eikö pormestarinna ole huomannut sitä pormestarissa koskaan? Se on vaarallista. Silloin pitää olla hyvin varovainen, nauraa vain ja sanoa: no elä nyt, kultaseni! Pane nyt maata, ukkoseni, ja levähdä. Minä sitten paistan sinulle sillin. Niin minun eukkoni tekee, eikä meillä koskaan riidellä, sen pormestarinnakin tietää.

PORMESTARINNA. Voi, voi Hilleri. Minä sen suoraan sanon, että monta kertaa olen kadehtinut teitä ja ajatellut, että minä monessa muussa tyytyisin paljon vähempään, kunhan vain olisi sellainen kotionni kuin teillä.

HILLERI. Tai edes sellainen kuin tohtorin herrasväellä. Ajatelkaas, pormestarinna, kun minä tänä aamuna pistäysin siellä, niin tohtori itse soitti pianoa ja tohtorinna tanssi Emilia-tyttärensä kanssa, aurinko niin kauniisti paistoi huoneeseen, ja kanarialintu lauloi.

PORMESTARINNA (itkien). Mitäs kun he!

HILLERI. Mutta tohtorinna onkin aina niin iloinen, aina naurusuin kuin nuori tyttö.

ALEKSANDRA (tulee kamaristaan uudessa puvussaan). Hilleri ja mamma, katsokaa nyt!

HILLERI. Ai ai, kuinka sievä! Kerrassaan kaunis!

PORMESTARINNA. Mutta kyllä se maksaakin, Hilleri, se maksaa—minä en tohdi sanoakaan. Ja pappa ei vielä tiedä koko asiasta mitään. Minua pelottaa niin kauheasti!

HILLERI. Mutta pitäähän neiti Aleksandrallakin olla puku, joka joltakin näyttää.

PORMESTARINNA. Noniin. Voi hyvä Hilleri, puhukaa te pormestarille, pormestari teihin niin luottaa.

HILLERI. Kyllä minä puhun. Olkaa huoleti. Ollaan vain iloisia. Ei suinkaan herra pormestari ole vielä mennyt maistraattiin? Ei ole, koska on hänen keppinsä tuossa oven pielessä.

PORMESTARINNA. Kas siinähän on papan keppi!

HILLERI. Niin. Siinähän herra pormestari melkein aina pitää sitä. Ja siitä minä näen, milloin hän on kotona, milloin ei. Se on niin varma merkki, että se ei petä monasti.

PORMESTARINNA (riemastuen). Ja kun minä en ole huomannut! Se oli pappa varmaan kävelemässä aamulla, kun minä kävin hänen kamarissaankin.

HILLERI. Hoo, herra pormestari oli jo varhain liikkeellä, minä näin.

PORMESTARINNA. Minä en tiedä minkä vuoksi minä olen nyt niin iloisella mielellä! Minä olisin nyt valmis vaikka tanssimaan!

HILLERI. Minäpä mielelläni tahtoisin kerran nähdä pormestarinnan tanssivan, kun herra pormestari on aina kertonut, että pormestarinna ennen tyttönä oli tanssinut niin kauniisti, jonka kyllä uskookin, kun näkee neiti Aleksandran tanssivan. (Alkaa laulaa sievästi ja houkuttelevasti osaa Donauwellenistä.)

ALEKSANDRA. Tulkaa, mamma!

PORMESTARINNA ja ALEKSANDRA lähtevät tanssimaan valssia.

HILLERI heidän tanssiessaan laulaa ja naputtaa tahtia rystysellään oveen, mutta hetken kuluttua kopauttaa aina väliin nyrkillään ja lopuksi lisää voimaa kantapäillään.

PORMESTARI viimein avaa oven, tulee naurusuin sisään, sieppaa kaksi kynttiläjalkaa kynttilöineen ja niitä kiluuttaen yhtyy säestämään Hilleriä, joka yhä laulaa ja lyö oveen tahtia.

PORMESTARINNA huomattuaan pormestarin innostuu tanssiessaan ja kääntää päätään koettaen aina nähdä pormestarin, jolle nauraa onnellisena hymyillen.

HURMERINTA, kädessä suurehko kirjekuori, jossa on käsikirjoitus sisässä, tulee kamarinsa ovesta nauraen henkimeneissä, istua retkahtaa tuolille, mutta siitä siirtyy hervottomana toiselle ja taas kolmannelle, jota toiset jäävät hämmästyneinä katsomaan.

HURMERINTA (hilliten nauruaan). Anteeksi, mutta minä en voi muuta.—Ei suinkaan tässä kaupungissa ole henkilöä, jonka nimi on Hilleri?

PORMESTARI. On kyllä.

HURMERINTA. Minun pitää saada se mies käsiini. Ja minä häntä syleilen ja suutelen!

PORMESTARI. No nyt on meidän vuoro nauraa!

HILLERI seisoo haarajaloin jäykkänä kuin pölkky mulkoillen, PORMESTARI nauraa kokoonkäpristyneenä, PORMESTARINNA heittäytyneenä tuolille selkäkenoon, ALEKSANDRA pitkäkseen lattialle.

HURMERINTA (itsekseen). Totisesti se profeetta puhui illalla totta.

PORMESTARINNA. Voih voih voih, pappa rukka, minä kuolen! Auta, pappa!

PORMESTARI. Voih voih voi, mamma rukka, minulta sydän pakahtuu!
(Taluttaen pormestarinnaa menee kamariinsa.)

ALEKSANDRA (nousten lattialta, viittaa Hilleriä). Tuossa on Hilleri.
Pussaa nyt! (Menee kamariinsa.)

Pitkä äänettömyys, jolla aikaa Hilleri seisoo liikahtamatta ja
Hurmerinta astelee sinne tänne hämillään ja neuvottomana.

HURMERINTA. Niin no—minä olin kuvaillut teitä aivan toisenlaiseksi— onhan teidän nimenne Hilleri.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko lähettänyt minulle muutaman kirjoituksen nimeltä
»Kauppaneuvoksen härkä»?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Oletteko ennen kirjoittanut sanomalehteen?

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA (silmää oudoksuen, kävelee). Hauskaa olisi, jos kirjoittaisitte vastakin.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA. Mahdollisesti teillä on runsaasti aiheita?

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (hermostuneesti liikkuu edestakaisin tietämättä, mitä sanoisi). Minä teitä viivytän toimessanne.

HILLERI pudistaa päätään.

HURMERINTA. Minulla itselläni on nyt vähän kiire. Mutta minä hartaasti pyydän saada tavata teitä.

HILLERI nyökäyttää päätään.

HURMERINTA (kumartaen). Siis näkemiin.

HILLERI (kumartamatta jäykästi). Näkemiin. (Lähtee astumaan kulkien kuin katonharjaa.)

HURMERINTA. Kuulkaas. Haluaisin mielelläni mainita lukijoille, että olette luvannut vastakin kirjoittaa lehteen. Onko teillä mitään sitä vastaan?

HILLERI. Ei. Kirjoittakaa, minä vien mennessäni painoon.

HURMERINTA. Sehän käy hyvin, saamme sen vielä tähän numeroon. (Repäisee taskukirjastaan lehden, jolle kirjoittaa mustekynällään.) Minä mainitsen tässä vain lyhyesti, että lukijat saavat usein nähdä lehdessämme saman mestarillisen kynän jälkiä, jonka ensimaiseen tuotteeseen tässä lehtemme numerossa jokainen lukija on varmaan mielihyvällä tutustuva. (Antaa liuskan Hillerille.)

HILLERI nyökäyttää jäykästi päätään, menee eteiseen.

HURMERINTA katsoo hänen jälkeensä pitkään, astuu jonkun askeleen ja taas pysähtyy katsomaan, ja vielä uudelleen, alkaa sitten kulkea edestakaisin hykertäen käsiään ja vuoroon pyyhkäisten tukkaansa väliin tehden liikkeitä kuin ilmaisisi ihmettelynsä jollekin.

POMMERI (on tullut kiireisesti eteisestä ja seisahtunut laitellen silmälasejaan, napittaen takkinsa ja koeteltuaan eri asemia astuu jonkun askeleen lähemmäksi, rykäisten). Hyvää päivää!

HURMERINTA. Kas! (Käy tervehtimään.) Terve, terve! Käy painamaan puuta.
(Alkaa taas kävellä.)

POMMERI (istahtaen ja kerien peukaloitaan). Veli näyttää vunteerailevan.

HURMERINTA (käy Pommerin eteen ja lyö olalle). Minä olen tutustunut omituiseen mieheen.

POMMERI (levottomana). Tuota omituiseenko?

HURMERINTA. Mies kuin sahapölkky!

POMMERI (kerien kiireesti peukaloitaan). Sahako tuota pölkky?

HURMERINTA. Mutta minä aavistan, että hän on nero!

POMMERI (hereten kerimästä). Veljellä on tarkka silmä!

HURMERINTA. Harvinainen nero.

POMMERI (nousten). Tarkkapa on silmä!

HURMERINTA. Ammatiltaan hän on vain—

POMMERI. Värjäri vain!

HURMERINTA. Nuohooja?

POMMERI. Ei kuin värjäri. Värjäri toki! Värjärimestari! (Kiskaisee takkinsa auki ja pistää peukalot liivin hihareikiin.) Ja ne, jotka enemmän ymmärtävät, sanovat tehtailijaksi! (Alkaa mahtavana kävellä edestakaisin. Menee sitten Hurmerinnan luo, lyö olalle.) Saanko minä veli kirjaltajalle tarjota pikku päivälliset seurahuoneella.

KANTTORI (tulee eteisestä, laulaa). Santa Lucia, Santa Lucia. (Puhuu.)
Tuo Pommeri kuorsasi koko yön, mutta me pormestarin kanssa (laulaa):
Sävelten vallassa kuningas olet sa, Santa Lucia, Santa Lucia!

POMMERI. Mutta sinun, kanttori, olisi pitänyt olla kuulemassa, mikä se nero on!

KANTTORI. Nero on timantti, säihkyvä ja välkähtelevä jalokivi.

HURMERINTA. Oikein ja kauniisti!

POMMERI. Se oli oikea sana! Kiitos, kanttori.

KANTTORI. Mutta eivät kaikki, voimmepa sanoa, eivät monet, ja uskallan mennä niinkin pitkälle, että ainoastaan harvat osaavat erottaa oikean jalokiven tavallisesta lasista.

HURMERINTA. Veli on oikeassa!

POMMERI. Oikeassa olet, veli kanttori!

KANTTORI. Jos minä olisin runoilija, niin minä tekisin runon neronjalokivestä, joka—

HURMERINTA (lyö olalle). Se on minulla jo tehtynä. Minä olen löytänyt tuollaisen jalokiven!

KANTTORI. Saanko luvan kutsua veli runoilijan päivällisille seurahuoneelle.

POMMERI (nauraa makeasti syrjässä). Hohhohhoh.

HURMERINTA. Veli Pommeri minut tässä juuri kutsui.

POMMERI (kanttorille). Vör seent!

KANTTORI. Sen viinaryypyn ja voileivän te voitte niellä milloin hyvänsä. Mutta minä kutsun oikeille ideaalipäivällisille. Ja minä kutsun pormestarinkin. (Menee pormestarin kamariin.)

POMMERI. Mutta pormestarinnalla ne onkin tässä talossa housut, ja minä pistouvaan hänetkin. (Rientää pormestarin kamariin.)

HURMERINTA (kulkee edestakaisin, innostuneena). Neron jalokivi! Se oli sana!

PAINOPOIKA (tulee kiireellä eteisestä, kumartaen ja toisella kädellä viitaten ikkunaan, toisella pyörittäen lakkia tulisella vauhdilla kätensä ympäri, änkyttää). Fffffffkkkkktttttrrrkkkkksssskkkkhhhhttttkkknnsssttt (=faktori käski huutaa ikkunasta).

HURMERINTA (ottaa kukkaron taskustaan). Tule joskus toisella kertaa, minulla ei nyt ole pientä rahaa.

PAINOPOIKA (pudistaa päätään ja kuin edellä).
Fffffkttttttrrrrkkkkksssskk.

HURMERINTA (pudistaa päätään). En minä ymmärrä.

PAINOPOIKA (lakki rauhassa, iloisesti, reippaasti ja vikkelästi laulaa). Saanko minä, herra toimittaja, asiani teille laulaa ja laulaa?

HURMERINTA. Mutta sehän käy näppärästi!

PAINOPOIKA (laulaa). Herra toimittaja tänne on aivan vasta tullu ja tullu, faktori käski sanoa, että Hilleri on hullu.

HURMERINTA (seisoo tyhmistyneenä, silmää vuoroin käsikirjoitusta vuoroin poikaa). Hulluko? Hillerikö hullu?

PAINOPOIKA (laulaa). Faktori käski toimittajan ikkunasta huutaa ja huutaa.

HURMERINTA. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että teistä jompikumpi on hullu, joko sinä taikka faktori!

PAINOPOIKA (menee ikkunaan viitaten, laulaa). Herra toimittaja katsoo, paino on vastapäätä ja päätä, faktori seisoo ikkunassa ja (hätäyneenä keskeyttää laulun, alkaa pyörittää lakkia änkyttäen) tttthhhhtttttpppphhhttttppphh—telia (=tahtoo puhutella).

HURMERINTA (silmää ikkunaan). Niin on, näemmä. (Menee ikkunaan puhelemaan.) Hyvää päivää. Vai niin! Vai niin!—Kyllä minä olen nähnyt hänet. Ja kyllä minua hän vähän epäilyttikin.—Minun täytyy tunnustaa, että aamulla kiireessä ja kesken uneni herätettynä minä en joutanut lukemaan kirjoitusta, vaan annoin sen silmäiltyäni vain siksi, että näin olevan selvää ja hyvää käsialaa. Korrehtuurissa tosin näin sen, mutta oikein tarkkaavasti luin sen vasta äsken itse käsikirjoituksesta. En minä voinut aavistaa, että hän on hullu.—Mitä? Niin. Aivan niin. Onko lehti painossa!—Ai sun turkanen! No mikä nyt neuvoksi?—Mitä? Että otetaan pois Hillerin nimi? Mutta sittenhän kirjoitus tulisi toimituksen, minun omiin nimiini. (Nauraa.) Muuttuuko kirjoitus sillä järkeväksi, kun hullun kirjoittajan nimi poistetaan!—Mitä?—Niin on, kyllä sekin on totta, että nimi paljon vaikuttaa.—Aivan niin.— Meilläkö ei ole mitään muuta keinoa?—No tehdään niin.—Kiitoksia huomautuksesta.—Saa painaa. (Poistuu ikkunasta. Pojalle.) Täällä taitaa olla paljon hulluja?

PAINOPOIKA (änkyttäen). Kkkkkkttttppppptttkkk.