HURMERINTA. Ja mikä on se kauppaneuvoksen härkä, josta minulle jo eilen illalla muuan hullu puhui?
PAINOPOIKA (viittoen eteiseen toisella kädellä ja toisella pyörittäen lakkia, änkyttää). Kkkkkttttsssskkkttppp.
TALONPOIKA tulee eteisestä, katselee vilkkaasti ympärilleen ja väliin yht'äkkiä rupeaa hyvin tarkoin jotakin yksityistä kohtaa tutkimaan.
HURMERINTA (painopojalle). Sinä saat mennä.
PAINOPOIKA suu pilkallisessa naurussa katsoen talonpoikaa menee eteiseen.
HURMERINTA (talonpojalle). Mitäs teillä olisi asiaa?
TALONPOIKA (kiirehtimättä). Päivää! (Katselee kattoon ja seinille, kääntyy kurkistamaan eteiseen.)
HURMERINTA (äänettömyyden jälkeen). Kenelle teillä on asiaa?
TALONPOIKA (katselee muualle). Olisi (katselee välillä jotakin esinettä hyvin tarkasti) sanomalehteenpanijalle.
HURMERINTA. Minä se olen. Olisiko teillä pantavana jotakin sanomalehteen?
TALONPOIKA (katselee tuolia sivullaan, istahtaa sille, katsoo lattiaa vierellään, tipauttaa siihen lakkinsa ja asettuu istumaan kumarassa kyynärpäät reisien varassa, kädet ristissä ja sylkäisee jalkojensa väliin). Olisi.
HURMERINTA. Mitä?
TALONPOIKA (koettelee tuolinjalkaa katsellen sitä hyvin tarkasti). Olisi (koettelee ja katselee taas toista tuolinjalkaa) pantava (nousee seisomaan ja tarkastelemaan tuolin istuinlautaa ja koko tuolia, istuen taas) kauppaneuvoksen härkä. (Jatkaa havaintojensa tekoa.)
HURMERINTA (kääntyy äkkiä, äänekkäästi). Hmmm! (Huiskuttaa kättään.)
Siinä se nyt on taas!
NAATUS (tulee eteisestä). Hyvää päivää. Saanko minä pari minuuttia. Minun piti nimittäin lähteä neuvottelemaan veljen kanssa. Se nyt on niin, että minä täydentäessäni (vetää taskustaan tavattoman pakan pitkiä kirjoitettuja liuskoja) kuin myöskin lisätessäni jouduin siihen ajatukseen, että minä, tämän jos vielä täydentäisin, voisin mahdollisesti julkaista väitöskirjana. Silloin tähän tosin tarvitsisi lisätä toinen osa. Vai mitä veli arvelee? Ehkä minä luen tämän kokonaisuudessaan nyt?
HURMERINTA. Suo minun kysyä, onko tuossa mainittu jotakin kauppaneuvoksen närästä?
NAATUS. On. Tässä on useammassakin kohden. (Levittelee liuskoja) Tuossa esimerkiksi, kun puhutaan kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta painosta lauseessa. Minä luen tämän veljelle.
HURMERINTA. Minä sitten mieluimmin lukisin yksinäni, kun veli on sen painattanut väitöskirjaksi.
NAATUS. Niin, minä tulin sitä kysymään, että jos ei veli panisi pahakseen, niin minä en nyt tätä antaisikaan veljelle, vaan sitten painetun eksemplaarin. Sopiiko?
HURMERINTA. Varsin hyvin.
NAATUS. Velikin on sitä mieltä, että tähän tulee vielä lisätä toinen osa?
HURMERINTA. Melkein kallistun sille puolen.
NAATUS. Mutta sitä varten minun pitää saada vähän tietoja sanasta kippurahäntä. Ja minä kerran kuulin tämän pormestarin piian käyttävän sitä sanaa. Minä menenkin nyt häneltä kysymään. (Kokoaa liuskansa ja menee ruokasaliin.)
TALONPOIKA (ottaa lakkinsa, miettii hiukkasen, nousee seisomaan ja katselee ympärilleen). Hyvästi! (Yrittää lähtemään.)
HURMERINTA. Hyvästi.
TALONPOIKA (kääntyy äkkiä). Ja kiitoksia. (Pää liikkuen joka taholle menee eteiseen)
ROUVA DANELL (syöksyy eteisestä). Voi voi voi voi herra—herra—herra (heittäytyy tuolille painaen rintaansa).
HURMERINTA. Mikä teidän on? Löikö se vähämielinen teitä, ja eihän vain puukolla?
ROUVA DANELL. Ei ei,—kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä, kauppaneuvoksen härkä—
HURMERINTA (äänekkäästi). No tuota raukkaa jo epäilin eilen illalla!
(Kääntyy naurahtaen.)
ROUVA DANELL. Se on minulle aina niin vihainen.
HURMERINTA (istahtaa vähääkään välittämättä selin rouva Danelliin ja huolettomaan asentoon, ottaa taskukirjansa, jota tarkastelee huolestuneena, ja puhelee aivan kuin ei ketään olisi huoneessa). Tjaa! Miten, miten minä selviän? Yksi vekseli 15 päivä ja toinen jo 20. Ai ai ai ai!
ROUVA DANELL. Tarvitsetteko rahoja?
HURMERINTA (katsomatta rouva Danelliin). Paljon.
ROUVA DANELL. Minulla on.
HURMERINTA (kuin edellä, lempeästi). Hauska tietää.
ROUVA DANELL. Kuinka paljon herra—?
HURMERINTA. Ainoastaan viisisataa markkaa.
ROUVA DANELL. Minulla ei ole nyt mukana—
HURMERINTA. Sepä paha, ai ai kun oli paha. Menkää hakemaan.
ROUVA DANELL. Mutta minä voin kirjoittaa shekin.
HURMERINTA. No se on hauskaa.
ROUVA DANELL. Täällä ei taida olla mustetta ja kynää.
HURMERINTA (taskustaan ottaa mustekynän, jonka laittaa ja antaa rouva Danellille olkansa yli). Tässä, olkaa hyvä. (Jää tarkastelemaan kirjaansa, huolestuneen näköisenä.)
ROUVA DANELL (ottaen laukustaan shekkikirjan ja asettuen kirjoittamaan). Ainoastaan viisisataa?
HURMERINTA. Niin, ainoastaan viisisataa.
ROUVA DANELL. Kuinka onkaan—?
HURMERINTA. Nimenikö? Urho Armas Hurmerinta.
ROUVA DANELL. Ai kuinka kaunis! (Kirjoittaa ja tuo Hurmerinnalle shekin.) Olkaa hyvä.
HURMERINTA (ottaa shekin ja kiittää kohteliaasti, vaan huomiotta).
Kiitän!
ROUVA DANELL. Jos tarvitsette enemmän, niin ilmoittakaa vain.
HURMERINTA. No tuokaa huomenna viisisataa.
ROUVA DANELL. Ainoastaan viisisataako?
HURMERINTA. Tjaa! Sitten joku määrä kultarahoja ja pikku seteleitä taskurahoikseni—niin että niitä on joka taskussa.
Kuuluu kaukainen aisakellon ääni.
ROUVA DANELL (säikähtäen). Kuulkaa!
HURMERINTA. Mitä?
ROUVA DANELL. Se on Hilleri. Hän tulee ja tahtoo minulta kuusi penniä!
Minä menen Aleksandran kamariin. (Juoksee.)
HURMERINTA. Tämä jo alkaa olla surullista! (Rutistaa shekin ja viskaa myttyrän pöydälle.)
Ulkoa kuuluu lasten huutoa: »Kauppaneuvoksen härkä! Kauppaneuvoksen härkä!»
HURMERINTA (menee ja vihaisesti kiskaisee ikkunan kiinni). Huomenna toki loppuu mätäkuu!
NEITI SALMELA (pieni paperikääry kädessä, tulee eteisestä arastellen, käy keskilattialle, Hurmerinnan kääntyessä). Päivää!
HURMERINTA (rientää kädet ojennettuina). Rakas Eeva!—Käy istumaan.
(Osoittaa paperikääryä.) Mikä tuo on?
NEITI SALMELA. Pieni käännös.
HURMERINTA. Sanomalehteenkö? Jätetään se nyt ja puhellaan.
NEITI SALMELA. Otinkin sen enemmän näön vuoksi, oikeana asianani oli saada puhella vähän kanssasi.
HURMERINTA. Se minulle mieleen. Mutta sinusta on tullut niin niukkasanainen, oikein tuskastuttavan niukkasanainen ja kummallinen. Minä en sinua totta puhuen ymmärrä.
NEITI SALMELA. Ehkä ymmärrät, kun selitän sinulle.
HURMERINTA. Minä odotan jännityksellä.
NEITI SALMELA. Niinkuin muistat, oli minulla aikomus suorittaa ylioppilastutkinto.
HURMERINTA. Siitähän meillä oli usein väittelyä. Minähän se sinulle puhuin järkeä ja koetin saada hurjan innostuksesi jäähdytetyksi ja turhanpäiväiset illusionisi poistetuksi. Ylioppilasneiti: narrimaisuutta, muotihulluutta! Otit puheestani vaarin. Ja viisaasti teit kun luovuit.
NEITI SALMELA. Minun täytyi.
HURMERINTA. Täytyi?
NEITI SALMELA. Sain eräänä päivänä isältäni Helsinkiin kirjeen, jossa isä kirjoitti asiainsa tilasta.
HURMERINTA. Ovatko ne huonot?
NEITI SALMELA. Ovat olleet. Mutta nyt on isällä työpaikka, jossa hän tulee toimeen hiljalleen ja viihtyy hyvin. Ja minulla on toimi täällä, setäni konttorissa.
HURMERINTA. Minä en ymmärrä!
NEITI SALMELA. Kunhan selitän. Isäni oli auttaessaan erään sukulaisemme tehdasyritystä ostanut osakkeita, sitten osakkaana joutunut johtokuntaan, sitten takuuseen j.n.e. j.n.e., kunnes tehtaan joutuessa vararikkoon isän oli myytävä edullisimmalla tavalla kaikki omaisuutensa.
HURMERINTA. Maatilakin?
NEITI SALMELA. Se ensimäisenä ja sitten kaikki muu jälessä. Kaikki! Ymmärrät miten tämä vaikutti minuun, joka olin elänyt kuin prinsessa ja jolla oli sellaiset tulevaisuuden unelmat kuin muistat. Tietysti oli monet päivät, viikkomäärä itkua ja hammasten kiristystä. Olin suutuksissa isälle, vaikka hän muutamissa päivissä muuttui ihan valkotukkaiseksi. (Pyyhkäisee silmistään kyyneleet.) Sitten isäni sai eräänä päivänä kirjeen veljeltään, täkäläiseltä kauppaneuvokselta, joka tehtaan vararikossa oli menettänyt parituhatta markkaa ja siitä syytti isää. Siinä silmänräpäyksessä kirjoitin tänne sedälleni, lyhyesti vain pyysin häneltä työtä mitä hyvänsä ja millä palkalla hyvänsä. Setä kirjoitti ja käski tulla, luvaten hommata minulle toimen pankissa. Mutta kysellessäni neidiltä, jonka sijalle minä tulin, mihin toimeen hän menee j.n.e., sain selville, että minä tulin kuin julma anastaja sieppaamaan leipäpalan hänen suustaan. Heti paikalla lähdin pankista ja menin setäni luo ja sanoin että se ei passaa! Tuima ottelumme päättyi niin, että hän antoi minulle työtä omassa konttorissaan. Sitä työtä! Karhuma- ja uhkauskirjeitten puhtaaksikirjoittamista, velkahakemusasiakirjain y.m. jäljentämistä, ja sitten numeroita, numeroita, numeroita, numeroita…
HURMERINTA. Ja huono palkka?
NEITI SALMELA. Ei! Hän maksaa hyvän palkan kaikille.
HURMERINTA. Vai niin!
NEITI SALMELA. Hän on kai pohjaltaan oikeastaan hyvä, vaan luonteeltaan kiivas ja kehittynyt despootiksi ja paljaaksi affääriksi. Hän riiteli vastaan pitäen hirveän metelin, kun minä ilmoitin, että suoritan hänelle sen kaksituhatta markkaa, jonka menettämisestä hän oli syyttänyt isää. Hän tyrkkäsi minut ulos ovesta, mutta minä tulin heti takaisin ja kuukauspalkastani, jonka juuri olin saanut, viskasin osan hänen eteensä, jättäen itselleni, minkä välttämättömästi luulin tarvitsevani ruokaani ja asuntooni. Mutta sitten seuraavassa kuussa kun taas maksoin, hän otti jo kuin tietyn saatavan, ja vaati, että suorittaisin enemmän kerralla. Minua suututti ja inhoitti, että viskasin koko kuukauspalkkani hänen eteensä. Hän otti, vaikka hyvin tiesi, ettei minulle jäänyt millä leipää suuhuni saada. Hyvä Jumala antakoon anteeksi ajatukseni, joita itsekseni olen hänestä lausunut, samoin kuin senkin, että olen samalla silmällä katsonut muitakin ihmisiä täällä. Minusta oli koko tämä kaupunki räähkälintujen inhoittava pesintäpaikka.—Voi kun sydämeni on ollut musta! Se oli mustimmillaan eilen illalla siellä juhlassa. Kuule! Minä siellä vahingonilolla nautin ajatuksesta, että kyllä sinun ihastuksesi ja innostuksesi vielä haihtuu, ja ettei ole pitkä aika, ennenkuin kulet kuin pieksetty koira! Mutta sitten kun—(Vaikenee äkkiä ja laskee alas katseensa.)
HURMERINTA. Sitten kun—?
NEITI SALMELA (hetkisen äänettömyyden perästä, tarttuen molemmin käsin Hurmerinnan käteen). Ja kun me asuntoni portilla erosimme, jäin minä katsomaan sinun jälkeesi. Huusin sinua, vaan sinä et kuullut. Olin lähteä juoksemaan, vaan samassa käännyit toiselle kadulle. Minä jäin siihen hirveässä tuskassa ja hädässä.
HURMERINTA. Minkä vuoksi?
NEITI SALMELA. Kuvailin, että he täällä sinut kiduttavat, polkevat jalkoihinsa ja repivät kuoliaaksi. Juoksin huoneeseeni ja itkin. (Hetken äänettömyys.) Aamulla kun heräsin, tuntui minusta aivan kuin olisin ollut Helsingissä. Yht'äkkiä kauppaneuvoksen härkä—
HURMERINTA (nousee äkkiä). Kas niin! (Kääntyy neiti Salmelaan) Mikä on se kauppaneuvoksen härkä?
NEITI SALMELA. Tavallinen härkä, ei muuta. Samanlainen kuin missä hyvänsä.
HURMERINTA (istuu uudelleen). No, kerro mitä se kauppaneuvoksen härkä!
NEITI SALMELA. Se muistutti missä minä olen. Mutta minusta tuntuikin kaikki aivan toisenlaiselta kuin ennen. Tuntui kauniilta unelmalta. Täällä sinä ja minä! Kaukana suuresta maailmasta. Sinä kuninkaana omassa pienessä valtakunnassasi.
HURMERINTA. Eipä vähän!
NEITI SALMELA (nousee). Eikö totta? Sinä voit valvoa lakien noudattamista, kumota ja säätää tapoja, toimeenpanna parannuksia kaikilla aloilla, johtaa, neuvoa, nuhdella ja palkita, sinä voit puoltaa heikkoja ja kurittaa sortajia—sinä olet kuningas!
HURMERINTA (taputtaa neiti Salmelaa hyväillen poskelle). Nyt sinä alat olla täydellisesti entinen!
NEITI SALMELA säpsähtäen peräytyy ja jää seisomaan syvä vastenmielisyyden ilme kasvoilla.
HURMERINTA. Mikä sinulle tuli?
NEITI SALMELA. Sinun kätesi haisevat rouva Danellille.
HURMERINTA (haistaa kättään). Rouva Danell kävi äsken täällä, vaan en minä häntä edes kätellyt. (Muistaa rutistamansa shekin pöydällä) Tuota paperiahan minä kyllä olen pidellyt. Mutta onpa sinulla tarkka hajuaisti. (Haistaa paperia.) Mikä hieno parfyymi!
NEITI SALMELA. Minä inhoan, minä sitä ihmistä inhoan!
HURMERINTA. Hän on hullu?
NEITI SALMELA. Ei. Vaan tunnoton saituri!
HURMERINTA (nauraa). Erehdys! Suuri erehdys!
NEITI SALMELA. No kuulehan! Syrjäansiokseni olen ottanut puhtaaksikirjoitustyötä, ja joku aika sitten tuotiin minulle jäljennettäväksi muuan kuvernöörin välipäätös yhden markan saatavasta, jonka rouva Danell oli pannut hakemukseen. Ihminen, jolla on kaksi komeaa taloa kaupungissa ja kai rahojakin pankissa!
HURMERINTA. Onko niin!
NEITI SALMELA. Mutta väärinhän oikeastaan on tuomita niin ankarasti, kun ei tunne ihmistä tarkemmin. Hänellä voi olla joitakin suuria puolia, jotka olisivat ainakin joksikin hyvitykseksi.
HURMERINTA (innostuen). Minä uskon! (Ottaa paperimyttyrän, oikoo sen ja näyttää neiti Salmelalle.) Mitäs sanot tästä?
NEITI SALMELA (hämmästyen). Viidensadan markan shekki sinulle! Minkä vuoksi rutistettu?
HURMERINTA. Se on soma juttu. Minä luulin häntä suorastaan vähämieliseksi ja laskin pilaa, kun hän tarjosi rahallista apuaan. Ja kun hän antoi minulle tämän shekin, niin rutistin sen arvottomana.
NEITI SALMELA. Niin sitä voi tulla nolatuksi!
HURMERINTA. Mitä tuohon markanjuttuun tulee, niin minä ajattelen, että mies, jolta hän hakee, voi olla joku ilkeä kiusankapine, jolle tuollainen kuri on omiaan.
NEITI SALMELA. Minua hävettää! Minä lähetin puhtaaksikirjoitettavat paperit takaisin rouva Danellin asiamiehelle, mukana velkasumman ja arviolta kuluja.
HURMERINTA. Maksoit omasta kukkarostasi!
NEITI SALMELA. Niin, ajattele! Sinne meni kymmenkunta markkaa, jotka olin koonnut isä rukalle sikareihin, joita hän ei enää kustanna itselleen. Sääli oli, mutta minua niin sapetti.—Voi voi! Minä varmaan olisin pian täällä kuollut sappitautiin, jollet sinä olisi tullut kääntämään mieleni. Minä olen ollut aivan hullu. Eiväthän ihmiset täällä liene huonompia kuin muuallakaan.
HURMERINTA. Päinvastoin! Erinomaisia. Minä uskon täällä voivani paljon vaikuttaa. Ja minä tunnen siihen halua ja intoa!
NEITI SALMELA. Sinä heitä innostutat hyvään ja kauniiseen, autat hyviä kohoamaan, pahoja parantumaan, sinä heitä—
HURMERINTA (keskeyttäen). Minun lämmin, virkeä kevättuuleni! (Panee kätensä hänen poskilleen ja yrittää suutelemaan.)
NEITI SALMELA (tuskallinen ilme kasvoilla, vetää päänsä pois). Käsiesi haju vaivaa minua, minä en voi sille mitään!
HURMERINTA. Tjaa!
NEITI SALMELA (hymyillen). Pane kätesi selkäsi taakse.
HURMERINTA (tekee kuin käsketty). No?
NEITI SALMELA. Minä suutelen sinua. (Kietoo kätensä Hurmerinnan kaulaan.)
HILLERI vahtimestarin kalunoidussa puvussa, aisakello kädessä on tullut eteisestä ja pysähtynyt hetkiseksi, sitten varpaillaan hiipii ikkunaan ja avaten sen yrittää soittamaan kelloa kadulle.
NEITI SALMELA säikähtäen juoksee eteiseen.
HURMERINTA (suuttuneena rientää Hillerin luo ja tarttuu häntä käsipuoleen). Mitä te täällä teette? Mitä?
HILLERI (virallisella äänellä ja kaikenkirjavilla äänenpainoilla, äänekkäästi). Kuulutus. Keisarilliselta senaatilta läänin kuvernöörin kautta maistraatille tulleen armollisimman käskykirjeen mukaan viime kuluneen toukokuun 13 päivältä tänä vuonna, jossa käskykirjeessä, viitaten kuninkaalliseen asetukseen vuodelta 1754, niinkuin se kuuluu muutettuna—
HURMERINTA. Menkää kadulle määkimään!
HILLERI. Mahdotonta, hyvä herra, aivan mahdotonta.
HURMERINTA (katsoo häntä tarkkaan). Minä olen teidät nähnyt jossakin!
HILLERI. Kyllä, herra toimittaja—humalassa.
HURMERINTA. Ahaa! Te olette se profeetta!
HILLERI. Niin, herra toimittaja,—aina humalassa profeetta. Ja kauppaneuvoksen härkä on nyt täällä pihassa, jos herra toimittaja haluaa nähdä—
HURMERINTA. Saanko luvan kysyä nimeänne?
HILLERI. Hilleri on nimeni, herra toimittaja.
HURMERINTA. Hyvä! Onko teitä kaksi?
HILLERI. Meitä on, herra toimittaja, seitsemän.
HURMERINTA. Ehkä kaikki veljeksiä?
HILLERI. Kuusi niistä on veljeksiä.
HURMERINTA. Onko nuohooja Hilleri teille sukua?
HILLERI. Herra toimittaja, hän on aivan samaa lihaa ja luuta kuin minä.
Minä olen nimittäin just nuohoojakin.
HURMERINTA. Oletteko vielä muutakin kuin profeetta, nuohooja ja vahtimestari?
HILLERI. Mitä vain milloinkin tarvitaan. (Ottaa taskustaan sakset, kamman ja partaveitsen.) Ehkä herra toimittaja suvaitsee, niin—(tekee liikkeitä).
HURMERINTA. Annetaanhan olla toisiin. (Ottaa käsikirjoituksen, josta katsoo.) Teidän nimenne on siis Benjam Josef Sebulon Isaskar Assar Hilleri?
HILLERI. Siihen pitää vielä lisätä yksi nimi, Gad, sillä minulle on tänä päivänä syntynyt taas poika, ja minä joka pojan kohalle omistan itselleni uuden nimen Jaakopin poikain nimisarjasta alkaen lopusta, sillä nähkääs, herra toimittaja, se Juudas on niin kovin lähellä alkupäässä.
HURMERINTA (katsoo pitkään ja terävästi Hilleriä). Ja kuitenkin se nimi teille sopisi parhaiten!
HILLERI. Minä terotan saksia, puhtaaksikirjoitan, korjaan kelloja—
HURMERINTA. Ette enää minua eksytä! Te onnistuitte saamaan kaulaani ansan, mutta minä vedin pääni pois! Aioitte saada minut naurun, pilan ja ivan alaiseksi. Se ei kuitenkaan varsin onnistunut. Minä tunnen nyt teidät ja minä teidät paljastan!
PORMESTARI (tulee kamaristaan). Täällähän se onkin Hilleri.
Pormestarinna tahtoisi tavata Hilleriä.
HURMERINTA. Minä sanon teille, setä, että tuo mies on suuri lurjus!
PORMESTARI. Hilleri! Hilleri! Hilleri! Onko Hilleri humalassa?
HILLERI. Ei, herra pormestari, ei nyt, ei! (Menee pormestarin kamariin.)
PORMESTARI. Sitähän minäkin. (Katsoo pitkään Hurmerintaa, sitten taputtaa olalle.) Kuule, mene nyt maata ja nuku sen aikaa kuin minä olen maistraatissa. Mamma itse aikoi meille paistaa silliä. (Makustelee suutaan.)
KANTTORI ja POMMERI tulevat pormestarin kamarista Hurmerinnan luo.
PORMESTARI (jatkaen puhettaan Hurmerinnalle). Ei nyt saa olla huonolla tuulella. Meillä on tänään illalliset, Pommerin tarjoamat, huomenna koko perheen huvimatka Onnellisuudensaareen ja ylihuomenna kanttorin päivälliset, jolloin saamme kuulla suuren uutisen. Niin on mamma määrännyt. Mutta nyt minun pitää joutua maistraatiin. (Menee juoksu-jalassa eteiseen.)
POMMERI (katsoo kelloaan). Ja minun pitää lähteä pankkiin. (Hurmerinnalle, kädet liivin hihareijissä.) Minä olen tiskonttikometiiassa.
KANTTORI (lyö otsaansa). Sakramenttoo! (Pistää kättä Hurmerinnalle.)
Terve nyt! (Lähtee kiireesti, vaan pysähtyy ja kohottaa kättä.) Mutta
ylihuomenna! (Käsi sydämellä laulaa:) Margareta taratita tamtaa,
Margareta—
PORMESTARI (tulee eteisestä). Pihalla on kauppaneuvoksen härkä!
KANTTORI. Minun pitää päästä vaikka neulan silmästä. (Menee laitimaiseen ikkunaan.)
POMMERI. En minäkään tänne rupea jäämään arestiin! (Menee toiseen laitimaiseen ikkunaan.)
PORMESTARI. Ei auta muu kuin vanha konsti. (Menee keskimäiseen ikkunaan ja alkaa hommautua siitä kadulle.)
POMMERI. Kuule, sinä veli Hurmerinta! Kun tuo kanttori sanoi, että rinsiipit eivät merkitse mitään!
KANTTORI. Mitä niillä kuivilla prinsiipeillä tekee? Niillä ei maailma edisty!
POMMERI. Huittalarumsis! Vai ei edisty? Niillä se juuri edistyy, mutta sen pitää olla rinsiipin luja kuin paksu tervaköysi. (Laskeutuu kadulle.)
KANTTORI. Mutta mies, joka nostaa ideaalin lipun korkealle—
(Laskeutuu.)
PORMESTARI. Minun mielipiteeni taas olisi, että saisi olla niin ideaaleja kuin prinsiippejä. (Laskeutuu.)
HURMERINTA (joka on katsonut suu auki ikkunaparaatia, kääntyy ympäri kuin jotakin henkilöä etsien). Mitähän tämä oikeastaan on!
ROUVA DANELL (pistää päänsä Aleksandran kamarin ovesta). Ei Hilleri ole enää täällä? (Tulee sisään.) Herra—herra—tahdotteko minua vähän auttaa?
HURMERINTA. Olen iloinen saadessani siihen pienimmänkään tilaisuuden, rouva Danell. Te äsken lähditte niin kiireesti, etten minä saanut lausua teille—
ROUVA DANELL. Nyt minulla on kiire, hirveän kiire. Minun pitää heti joutua kotia.
HURMERINTA. Rohkenen nöyrimmästi pyytää suosiollista lupaanne saada astua kynnyksenne yli tullakseni kotonanne esiinkantamaan kiitollisuuteni.
ROUVA DANELL. Niin minun luo? Mutta vasta ylihuomenna klo 12.
HURMERINTA. Lausun sydämelliset kiitokseni.
ROUVA DANELL. Oletteko hyvä ja nostatte tuonne kadulle tuolin, että minun on helpompi laskeutua ikkunasta.
HURMERINTA. Mutta hyvä rouva Danell, ette suinkaan te ikkunasta?
ROUVA DANELL. Pihalla on kauppaneuvoksen härkä.
HURMERINTA. Minä lähden ajamaan sen pois! (Yrittää.)
ROUVA DANELL (hätäytyen). Ei ei ei ei, se surmaa teidät.
HURMERINTA. Mutta eihän se ole kuin tavallinen härkä?
ROUVA DANELL. Ei ei ei, ette saa mennä, minä pyydän ja rukoilen. Se oli eilen puskenut muuatta miestä niin pahasti, että oli tullut verta. Ette saa mennä! Minä en laske teitä.
HURMERINTA. Kun niin tahdotte, hyvä rouva Danell. Minulle on erittäin mieluista ja suloista, jos istutte täällä odottaen kunnes se menee.
ROUVA DANELL. Minä en nyt voi viipyä, en. Minä pyydän, nostakaa tuo tuoli kadulle ikkunan alle.
HURMERINTA. Te tahdotte välttämättömästi—?
ROUVA DANELL. Välttämättömästi!
HURMERINTA (nostaa tuolin kadulle). Kun rouva Danellin täytyy, niin—
ROUVA DANELL (nousee ikkunaan). Minun täytyy, sillä ompelijatar lupasi tulla presiis kellon lyönnille. (Laskeutuu.)
HILLERI tulee pormestarin kamarista.
HURMERINTA. Eikö täällä ole yhtään poliisikonstaapelia?
HILLERI. On, herra toimittaja, on täällä yksi poliisikonstaapelikin.
NEITI SALMELA (tulee eteisestä tulistuneena). Minä olen iät ja ajat odottanut, että tuo kauppaneuvoksen härkä siirtyisi muualle, mutta ei. Siinä seisoo portin suulla ja vahtii poliisikonstaapelia, joka istuu aidalla.
HURMERINTA. Sinun täytyy mennä ikkunasta. Rouva Danellkin meni juuri nyt. Hän kertoi, että se härkä oli eilen puskenut muuatta miestä kai pahastikin.
HILLERI. Mahan puhki. Mutta se oli vain muuan maalaisrenki. Sen isäntä kai kävi herra toimittajaa puhuttelemassa.
NEITI SALMELA (nousee tuolille ikkunan edessä). Muista, että olet kuningas! (Yrittää astumaan ikkunalle.)
HILLERI. Neiti Salmela! Te ette saa sitä tietä kulkea!
NEITI SALMELA. Mitä hupsuatte! Vai onko teissä miestä laittamaan tie auki?
HILLERI. Sen teen, kun maltatte hiukan aikaa. Hiukan aikaa vain, hyvä neiti, niin pääsette kulkemaan kuin kuningatar. (Menee ikkunaan ja pudistaa rajusti tiukua, sitten virallisella äänellään huutaa.) Kuulutus. Esiintulleesta syystä kaikkia kaupunkilaisia, joilla karjaa, lehmiä tahi hevosia on, täten huomautetaan poliisijärjestyksen määräyksistä ja erityisesti kiellosta, ettei elukoita sakon uhalla saa saattajatta laskea kulkemaan kaupungin läpi laitumelle tai sieltä kotia. Maistraatti. (Puhuu.) Tämä sitä huvittaa!—Nähkääs nyt! (Viittaa kadulle.) Siinä se on. (Neiti Salmelalle.) Ja nyt teille on tie auki.
NEITI SALMELA (katsoo pitkään Hilleriä silmiin, ojentaa kätensä).
Anteeksi! (Pudistaa Hillerin kättä ja rientää kiireesti eteiseen.)
HURMERINTA. Tällainenko se nyt on täällä se kauppaneuvoksen härkä?
HILLERI. Minkälainen se on siellä Helsingissä?
HURMERINTA. Ei siellä ole mitään kauppaneuvoksen härkää!
HILLERI. Eikö? No on rovastin härkä?
HURMERINTA. Eei!
HILLERI. Eikö siellä kenelläkään ole edes pikku mullikkaa?
HURMERINTA. Sitäkö te siis tarkoititte, niinkuin minä alussa luulinkin?
HILLERI (tyhmän näköisenä). Mitä sitä? Mitä herra toimittaja meinaa?
HURMERINTA (ottaa käsikirjoituksen). Minä luulin, että tämä oli mielikuvituksesta kirjoitettu. Mutta tämä taitaa olla melkein totta?
HILLERI. Sitähän se moitti entinen toimittaja.
HURMERINTA. Vai tarjositte hänellekin? No mitä hän sanoi?
HILLERI. Minä en muista, me nähkääs molemmat olimme—humalassa.
HURMERINTA. Humalassako te olette tämän kirjoittanutkin?
HILLERI. Niin, ryypiskellessäni—eikös siinä näykin kahvinjälkiä?
HURMERINTA. Näkyypä tosiaan. Te ryypiskelitte puolikuppisia?
HILLERI. Kokokuppisia.
HURMERINTA. Hmm! Nyt minä ymmärrän!
HILLERI. Minun ei pitäisi ryypätä koskaan, ei edes kahviakaan, minä kun olen sellainen kuin olen, niinkuin pormestarinnakin sanoo.
HURMERINTA (katsellen käsikirjoitusta). Mutta mitäs tämä on tässä, tämä lyijykynällä kirjoitettu?
HILLERI. Se entinen toimittaja siihen jotakin sorkki, mutta se on niin sotkuista käsialaa, että on oikein ihme, ettei siitä miehestä ole tullut sen korkeampaa virkamiestä.
HURMERINTA (tapaillen lukee). Tästä syntyisi kaiken kauhea (hämmästyen nostaa katseensa ja tuijottaa Hilleriin) bellum omnium inter omnes!
HILLERI. Mikä kaiken kauhea?
HURMERINTA. Kaikkien sota kaikkia vastaan!
HILLERI. Kauhea sota? Olipa hyvä, ettei pantu lehteen—vai mitä herra toimittaja äsken sanoi?
HURMERINTA. On se lehdessä, siitä on vain Hillerin nimi poissa. (Rientää ikkunaan, avaten, huutaa.) Hoi siellä painossa! (Tavottaa äkkiä silmäänsä kuin olisi joku lyönyt, poistuen ikkunasta.) Tuo härkä paholainen syytää hiekkaa ja kiviä.
HILLERI. Mitä pitäisi?
HURMERINTA. Pitäisi kieltää painamasta lehteä!
HILLERI (menee ikkunaan ja pitäen kättään silmiensä suojana, aivan kuin varoen hiekkaa lentämästä, huutaa). Pöllönen hoi! Pysäytä se rakkisi! Herra toimittaja käski!
ÄÄNI. Just pysäytän, viimeinen on menossa!
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA. Mitä te itkette? Eihän teillä ole hätää! Mutta minulla! (Kävelee edestakaisin.) Kirjoitus voi olla totta. Mutta se voi olla yhtä hyvin sopimaton, loukkaava, persoonallinen, liioiteltu.
Ikkuna sälähtää rikki.
HURMERINTA. Kas, kas! Nyt se särkee ikkunat!
Esirippu
KOLMAS NÄYTÖS.
Huone sama kuin edellisessä.
Esiripun noustessa pormestarin tyttöjä huoneessa, suurempia ja pienempiä, ja heidän hoitajansa, joka pitää huolta pienemmistä. Suuremmista yksi soittaa huuliharpulla taidokkaasti ja nähtävällä nautinnolla jenkansäveltä, kaksi tyttöä tanssii jenkkaa ja yksi, ELLEN, kulkee niska kyyryssä matkien vihaista härkää, puskee jonkun tuolin kumoon ja sitten asettuu soittajan eteen katsellen altakulmainsa ja ravistaen vähän väliä päätään.
PORMESTARI (kaupungille menossa). Mamma, kun Hilleri tulee tänne, niin sanot sinä hänelle, pruu primuu: että Hilleri kirjoittaa puhtaaksi sen kuulutuksen, joka on minun pöydälläni; pruu sekunduu: että kun poliisikonstaapeli on heinänteossa, ja kun kerrotaan että laivalla on tulossa joku sotaherra, ja sen vuoksi laivarannassa välttämättömästi pitää olla poliisikonstaapeli, niin pyytäisin Hilleriä menemään, mutta hänen täytyy välttämättömästi olla poliisikonstaapelin virkapuvussa. Sen vuoksi menköön poliisikonstaapelin asuntoon ja hänen vaimoltaan pyytäköön konstaapelin virkapuvun lainaan, sanoen että pormestari käski, kun asiat ovat niin ja niin.
PORMESTARINNA. Olisit tästä kirjoittanut paperilipulle ja jättänyt sen pöydällesi, niin ei olisi minun tarvinnut vahtia, milloin Hilleri tulee.
PORMESTARI. Minä kirjoitinkin, mutta—
PORMESTARINNA. No kyllä Hilleri sitten huolen pitää! Mene sinä nyt vain, mutta elä viivy kauan.
PORMESTARI. Minä vain pistäydyn. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (eteiseen). Kaikki huvimatkaa varten on valmiina, ja me lähdemme heti, kun sinä tulet. Sule ovi jälestäsi. Hyvästi, kultaseni. (Kääntyy huoneeseen.) Voi hyvät lapset, kun te pidätte ääntä! Ja kenen luvalla te olette tänne saliin kerääntyneet? Pois! Pois! Pois! Menkää pukeutumaan huvimatkalle. Fiina panee niille ne uudet leningit. No menkää nyt! (Ajelee ruokasaliin lapsia, jotka tahtovat poikkeilla sinne tänne.)
ELLEN jää lopuksi yksin saliin seisoen kuin vihainen härkä, nyrkit sarvina.
PORMESTARINNA. No Ellen, mitä sinä nyt?
ELLEN. Eikö mamma tunne tätä?
PORMESTARINNA. Mene nyt siitä!
ELLEN. Se menee vain, milloin se itse tahtoo!
PORMESTARINNA. Mitä ilvettä tuo taas on?
ELLEN. Eikö mamma ole lukenut lehdestä? Tämä on kauppaneuvoksen härkä.
PORMESTARINNA. Sinä et saa tuollaisia ilveitä pitää! Tuo on rumaa. Jos et sinä herkiä, niin minä sanon papalle, kun hän tulee kotia!
ELLEN. Tietääkö mamma, mitä se nyt tekee?—Se halveksii. (Lähtee liikkeelle hitaasti ja puskee kumoon pienen pöydän, jolla on kortteja, kävelee sitten pää kekkasten ruokasaliin.)
PORMESTARINNA. Hyvä isä tuota tyttöä! Mistä se niitä saakin tuollaisia ilveitä? Ja kun se on niin itsepäinen!—Mutta Aleksandra, missä hän on? (Menee Aleksandran kamarin ovelle, jonka avaa.) Vieläkö sinä olet sängyssä!—Mitä sinä nyt luet?—No yhäkö sitä! Etkö sinä ole sitä vielä saanut luetuksi. Hirveän ikävääkö?—Ole nyt edes hiljempaa! Ota kirja mukaasi ja lue se loppu siellä!—Et välitä hänestä? Armaastako?
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Hyvää huomenta, täti!
PORMESTARINNA (painaa Aleksandran kamarin oven kiinni ja menee kättelemään Hurmerintaa). Hyvää huomenta, Armas. Minä tuossa toruin Aleksandraa, kun se on vielä sängyssä. Ei ole malttanut nousta lukiessaan sitä Armaan kirjaa—hän lukee sitä jo toista kertaa.
HURMERINTA. Hauska kuulla.
PORMESTARINNA. Nyt Armas saa nähdä hyvin kaunista ja runollista, kun menemme sinne Onnellisuudensaareen. Se on hyvin kaunis. Rakennus, joka meillä on siellä, on vain hyvin pieni, sellainen maja, ja me sanommekin sitä »Majaksi». Tietysti olemmekin enimmäkseen ulkona. Pappa se koko ajan istuu ongella, hän on kiihkeä onkimies. Hänellä on oma pieni onkiveneensä. Armas ja Aleksandra voivat toisella veneellä soudella siellä ympäriinsä.
HURMERINTA. Kyllä kai minä ehdin pistäytyä kaupungilla, ennenkuin lähdemme?
PORMESTARINNA. Mihin Armas menee?
HURMERINTA. Minä käyn vain pankissa.
PORMESTARINNA. Kyllä, kyllä Armas ehtii pankissa käydä.
HURMERINTA. Kanttori aikoi pistäytyä täällä tähän aikaan—
PORMESTARINNA. Varmaankin rahoja Armaalta lainaa?
HURMERINTA. Ei. Vaan hän pyysi minua tarkastamaan jonkun hänen kirjoituksensa, runon, jonka hän aikoo lukea, vai oliko se joku puhe, jonka hän aikoo pitää, minä en saanut oikein selvää.
PORMESTARINNA. Vai niin. Minä arvelin, että hän lainaa rahaa. Sillä tosin hänellä on rikas morsian, mutta niin itara, niin kitsas, niin itara ja kitsas, että Armas ei voi kuvitella! Kyllä Armas hänet tunteekin: rouva Danell!
HURMERINTA. Ovatko he kihloissa?
PORMESTARINNA. Ei julkisesti, sillä rouva Danellilla on vielä suruvuosi. Mutta huomenna kanttorin päivällisillä he julkaisevat kihlauksensa. Armas tietysti pitää heille puheen.
HURMERINTA. Niin, kyllä. Näkemiin, hyvä täti. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (jälkeen). Armas ei saa mennä muualle, ettei viivy. (Kovemmin.) Armas! Ottaako Armas ruokaryyppyjä? Vai niin. Minä kysyin vain sen vuoksi, että minä papalle valmistan syrpriisin, otan hänelle vähän mukaan, sillä pappa hirveästi rakastaa ruokaryyppyjä.
PALVELIJA (tulee ruokasalin ovesta). Paljonko sitä paloviinaa pitää panna?
PORMESTARINNA. Pieni ryyppylasillinen vain, yksi ainoa.
PALVELIJA. Mihin sen saa sopimaan semmoisen vingerporinmäärän!
PORMESTARINNA. On kai meillä joku pieni tyhjä pullo.
PALVELIJA. Enpä ole erottanut muuta kuin litranvetoisen lysolipullon.
PORMESTARINNA. Minä tulen itse hommaamaan. Onko ruokatavarat jo kaikki laitettu?
PALVELIJA. Millä aikaa? Ei suinkaan sitä joka paikkaan repeä samalla kertaa!
Soitetaan eteisen ovikelloa.
PORMESTARINNA (hätäytyen). Se on rouva Danell, minä kuulen soitosta.
Kuule, mene sinä eläkä laske tänne!
PALVELIJA. Mitä minä sille sanon?
PORMESTARINNA. Valehtele jotakin!
PALVELIJA. Mistäpä minä sen taidon nyt sieppaan?
PORMESTARINNA. Sano vain aina päinvastoin.
PALVELIJA. Niillä on konstinsa noilla rouvillakin.
PORMESTARINNA. Eihän auta. Rouva Danell jos pääsee tänne, niin lyöttäytyy mukaan huvimatkalle. Ja minä en häntä tahdo, en millään!
PALVELIJA. Minä sanon sille, mitä sylki suuhun tuopi. (Menee eteiseen.)
PORMESTARINNA (eteiseen). Ei saa kuitenkaan olla hävytön. Mutta minä tiedän, mikä varmaan auttaa, jos ei muu. Tahdo siltä rahaa. Se on niin kitsas, niin kitsas. Pyydä häneltä vain viisi penniä, niin silloin hän lähtee hyppyyn kuin henkeä uhattaisiin. Ja muista sulkea ovi hänen jälkeensä, muuten meidän sali taas muuttuu kievariksi, niinkuin eilenkin. (Juoksee ruokasaliin.)
ROUVA DANELL (tulee eteisestä, laukku kädessä). Ei minulla mitään niin kovin tärkeää asiaa olekaan pormestarille. Voi kun tämä sali näyttää nyt niin hauskalta!
PALVELIJA (on tullut rouva Danellin jälessä). Ei ollenkaan hauskalta!
ROUVA DANELL. Ei suinkaan se ollut neiti Aleksandra, jonka minä olin näkevinäni tuon kamarin ikkunasta.
PALVELIJA. Neiti Aleksandra se oli.
ROUVA DANELL. Eivätpä silmäni sittenkään valhetelleet. (Nauraa.) Neiti
Aleksandra oli vielä paita päällä.
PALVELIJA. Ei ollut paitaa.
ROUVA DANELL. Minä näin äsken pormestarinnan kaupungilla ostoksilla. Ei suinkaan hän ole vielä tullut kotia?
PALVELIJA. On tullut.
ROUVA DANELL. Ei sinun tarvitse pormestarinnalle sanoa, että minä olen täällä. Minulla on vain vähän asiaa herra Hur-Hur-Hurmerinnalle. Ei suinkaan hän ole kävelemässä?
PALVELIJA. On parasta aikaa.
ROUVA DANELL. No minä odotan häntä. Sinä saat mennä.
PALVELIJA. Hyvä rouva, antakaa minulle viisi penniä.
ROUVA DANELL. Kernaasti, sillä sinä aina puhut totta. Pormestarinna jäi minulle eilen velkaa viisi penniä, sinä saat sen häneltä periä.
PALVELIJA. Se ruvetkoon olemaan teidän hassunanne! (Menee ruokasalin ovesta.)
ROUVA DANELL yksin jäätyään menee Hurmerinnan kamarin ovelle ja kurkistaa reikelinavaimen reijästä raottaen oven. Juoksee laukulleen, josta ottaa seteleitä ja kultarahoja, ja rientää Hurmerinnan kamariin.
HILLERI (tulee eteisestä ja pysähtyy haistellen, huomaa rouva Danellin laukun, menee kurkistelemaan ja nostaa irtonaisia seteleitä. Pudistaa päätään.) Täkykaloja! (Ottaa laukusta kauniin kirjekuoren.) Hurmerinnalle. Vai toisen apajalle sinä. (Ottaa avonaisesta kirjekuoresta 500-markkasen, kääntyy selin yleisöön ja kuin kaukaa katsellen levittää 500-markkasen, jonka sisässä on rouva Danellin valokuva). Valokuva ja viidensadanmarkan raamit! (Valitsee lattialta olevista korteista ja vaihtaa sen valokuvaan.) Tämä on onnistuneempi! Ristirouva! (Pistää kuoreen, panee laukkuun ja yrittää pormestarin kamariin.)
KANTTORI (tulee eteisestä). Tiedätkö, Hilleri, onko herra Hurmerinta kotona?
HILLERI. Ei ole, äsken tuli minua vastaan, mihin lie mennyt. Eikä pormestarikaan ole kotona, ja pormestarinnalla on, tiedän minä, erittäin kiire, ja minulla on kiire.
KANTTORI. Minusta tuntuu, että rouva Danell on täällä?
HILLERI. Niin minustakin. (Menee pormestarin kamariin.)
ROUVA DANELL (tulee Hurmerinnan kamarista). Hyvää päivää, kanttori.
KANTTORI (hämmästyen itsekseen). Ei enää mustissa! (Lyö otsaansa.) Kuinka minä olen niin erehtynyt päivästä? Rouva Danell! (Ottaa taskustaan paperin, jota silmää, asettuu seisomaan puhujan asentoon pidellen toisella kädellä tuolista, toinen käsi, jossa on paperi, selän takana.) Rouva Danell! Kun ensimäinen ihminen kulki paratiisin lemuavissa lehdoissa, yksin, ilman kumppania, ilman toveria, jolle olisi voinut ilmaista ihastuksensa—ihastuksen, jota tunnemme katsellessamme luontoa, niin humisevassa metsässä kuin rannalla tyynen lammin, jonka pinnalle laskeva aurinko kultaisen sillan luo. Eikö synny meissä silloin selittämättömiä tunteita—tunteita, joita ei selittää voi? Näistä tunteista voimakkain, jaloin, voimmepa sanoa ylevin on— rakkaus. Rouva Danell! Ottakaa vastaan minun rakkauteni.
ROUVA DANELL. Minun suruvuoteni päättyy vasta 24 päivänä, huomenna.
KANTTORI. No sitähän minäkin, että vasta huomenna se on 24:s.
ROUVA DANELL. Keskiviikkohan meillä on tänään?
KANTTORI. Keskiviikko.—Minä tulen siis huomenna kello 12.
ROUVA DANELL. Herra—herra—(osoittaa Hurmerinnan kamariin) tämä herra on pyytänyt saada tulla.
KANTTORI (hämmästyen). Herra Hurmerintako? (Masentuneena). Minä olen luullut, että te rakastatte minua.
ROUVA DANELL. Hyvä kanttori, kyllä minä rakastan teitäkin. Te olette kaunis. Mutta herra Hurmerinta on—minä en tiedä mitä hänessä on, josta minä pidän niin hirveästi.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell. Hyvästi. Me emme enää näe toisiamme.
ROUVA DANELL. Minne te matkustatte?
KANTTORI. Se on sama vaikka koskeen!
ROUVA DANELL. Fyi kanttori! Ei saa niin sanoa. Se on synti!
KANTTORI. Te ette käsitä miten jalosti ja ylevästi teitä rakastan, miten teitä rakastan puhtaasti ja kauniisti niinkuin rakastavat ainoastaan metsän lintuset, jotka meitä tervehtivät sävelillään jo varhain kesäaamuisin, auringon vasta ruskottaissa, jos satumme silloin heräämään.
ROUVA DANELL (pyyhkii kyyneleitä). Ei sitä tiedä vielä, rakastaako
Hurmerinta minua.
KANTTORI. Jos hänellä onkin aivan muuta asiaa!
ROUVA DANELL. Huomenna sen kuulee.
KANTTORI. Lähettäkää minulle sitten tieto.
ROUVA DANELL. Minä lähetän heti Liisan. Ja »joo» merkitsee, että herra
Hurmerinta rakastaa ja »ei», että ei rakasta.
KANTTORI. Siis jos Liisa sanoo »ei», niin minä saan tulla.
ROUVA DANELL. Niin.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell.
ROUVA DANELL (ojentaa kätensä). Te puhuitte niin kauniisti, että minä ymmärsin kaikki.
KANTTORI. Se oli minulla vielä kauniimmasti kirjoitettu, vaan minä en muistanut kaikkea. (Kumartaa.) Hyvästi. (Menee ovelle.)
HURMERINTA (tulee eteisestä). Terve mieheen! Joko sinä olet pois menossa? Tule nyt sisään, niin minä luen sen kirjoituksesi.
KANTTORI. Minä en sitä enää tarvitsekaan. Minä menen ja kirjoitan uuden ja oikein kauniin, niin ideaalisen, ettet sinä koskaan voi niin ideaalisesti puhua. (Menee.)
HURMERINTA jää katsomaan kanttorin jälkeen.
ROUVA DANELL (katseltuaan itseään kuvastimessa). Hyvää päivää!
HURMERINTA (kääntyy, huomaavasti). Oo, rouva Danell! Anteeksi, minä en huomannutkaan. Hyvää päivää! (Kättelee.)
ROUVA DANELL. Minä nyt tulin tuomaan teille sen, mitä pyysitte.—(Ottaa laukustaan, jonka avaa Hurmerinnan silmien edessä, kirjekuoren ja antaa Hurmerinnalle.)
HURMERINTA (kummastuksissaan ottaa kuoresta rahan ja hämmästyy). Mitä!
ROUVA DANELL. Muistinko väärin? Viisisataa te sanoitte, vai olenko muistanut väärin? Pyysittekö enemmän?
HURMERINTA. Niin, en. Viisisataa. Te olette äärettömän jalomielinen. Minä en löydä sanoja kiitollisuuteni ilmaisemiseksi. (Rientää kamariinsa ja hetken kuluttua palaa tuoden kirjan.) Minä olen saanut teiltä luvan tulla luoksenne, ja pidättäen itselleni edelleenkin tämän suloisen oikeuden, tässä hätäyksissäni vähäiseksikään merkiksi tulvehtivasta kiitollisuuteni tunteesta, pyydän antaa teille sen, mitä minulla on parasta.
ROUVA DANELL (ottaa kirjan). Mikä tällä on hintana? (Istuu katselemaan.)
HURMERINTA. Kolme ja viisikymmentä.
ROUVA DANELL. Oo! (Selailtuaan vähän kirjaa pysähtyy jotakin lehteä lukemaan.) Kuulkaa, mitä tuo nolnol merkitsee?
HURMERINTA. Ai, onko siinä painovirhe? Sepä on ikävä! (Käy katsomaan rouva Danellin olan yli.) Missä se on?
ROUVA DANELL. Tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa, niitä on joka paikassa.
HURMERINTA. Niin tämä. Se on oo!
ROUVA DANELL. Oo? (Itsekseen.) Oo—oo pee kuu är äs tee uu—?
HURMERINTA. Tämä on huudahdus. (Lausuu.) Oo Margaretha, oo
Margaretha!—
ROUVA DANELL. Onko siitä kauan, kun hän kuoli?
HURMERINTA (hämillään). Kuoli?—Kyllä, kyllä siitä on.
ROUVA DANELL. Oliko hän kaunis?
HURMERINTA (neuvottomana). Kyllä—kyllä—kyllä hän—
ROUVA DANELL. Oliko teistä se kuva minun näköiseni?
HURMERINTA. Anteeksi, rouva Danell, mikä kuva?
ROUVA DANELL. Se, joka oli kirjekuoressa.
HURMERINTA. Niin—niin oli—kyllä se oli—(Ottaa taskustaan kirjekuoren, josta hakee kuvaa, hämillään.) Kyllä on, kyllä on. (Huomaten.) Ihmeellisesti teidän näköisenne. Mutta—(Menee ja ottaa kortin.) Kaikki sanovat, että tämä ruutukuningas on ihan minun näköiseni. Onko teidän mielestänne?
ROUVA DANELL (ihastuen). Aivan teidän näköisenne! Aivan teidän näköisenne!
HILLERI ilmestyy pormestarin kamarin ovelle.
HURMERINTA (ottaa kirjekuoresta kortin). Mutta te olette kuitenkin paljon kauniimpi kuin tämä ristirouva.
ROUVA DANELL. Olenko todella kauniimpi kuin tämä?
HURMERINTA. Paljon kauniimpi!
ROUVA DANELL. Saanko minä tämän ruutukuninkaan?
HURMERINTA. Jos se teitä miellyttää—
ROUVA DANELL. Saanko ottaa tämän ristirouvankin?
HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.
HILLERI (aivastaa). Äts-hih!
ROUVA DANELL (nousee). Hilleri! Te Hilleri olisitte eilen minua pettänyt!
HILLERI. Millä tavoin, rouva Danell?
ROUVA DANELL. Te tahdoitte kuusi penniä ostaaksenne joka pojallenne pennin korpun.
HILLERI. Niin pyysin, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Eikös se kuudes poika ole aivan vasta syntynyt?
HILLERI. Eilen, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Mutta niin pienet lapset eivät syö korppua!
HILLERI. Eivätkö?
ROUVA DANELL. Eivät syö! Minun piikani sanoi, ja sitten minäkin hoksasin.
HILLERI. Mitäs herra toimittaja tästä asiasta arvelee?
ROUVA DANELL. Enkö minä ole oikeassa?
HURMERINTA kumartaa.
ROUVA DANELL. No! Saatte nyt hävetä, Hilleri. Elkää koskaan enää tulko pettämään ihmisiä!
ELLEN (tulee ruokasalista, kaksi kohennusrautaa sarvina). Tämä on kauppaneuvoksen härkä! (Uhkaa rouva Danellia.)
ROUVA DANELL väistyy, lähtee juoksemaan ympäriinsä ja viimein huutaen syöksyy eteiseen.
ELLEN seuraa rouva Danellia.
HURMERINTA. Se oli kauppaneuvoksen härkä, se! Mutta eihän siitä kirjoituksesta ole kuulunutkaan mitään. Vai onko Hilleri kuullut?
HILLERI. En, herra toimittaja.
HURMERINTA (kävellen edestakaisin). Minä olen sen nyt lukenut tarkemmin. Minusta se ei enää tuntunut sellaiselta kuin ensi kerran lukiessani, jolloin minä pidin sen aivan yleisenä kuvauksena vain.— Mutta tällaisena tosioloista otettuna minä olisin tahtonut sen toisella tavoin. Minä—jos olisin sitä ollenkaan ottanut—kaikessa tapauksessa olisin muuttanut yhtä ja toista siinä,—esimerkiksi se, mitä on sanottu sanomalehdentoimittajista ja kirjailijoista ylimalkaan, olisi saanut olla kokonaan poissa, kun kirjoitus kerran, niinkuin sanoin, perustuu tosiseikkoihin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa tosiseikoista semmoisinaan. Mutta muuten näistä epäkohdista olisin minä kirjoittanut vain lyhyesti ja asiallisesti—käsittääkö Hilleri?
HILLERI. Voi hyvä herra toimittaja, jos olisi herra toimittajan käsitys, niin johan sillä kelpaisi toimittajaksi vaikka johonkin Helsingin lehteen.
HURMERINTA. Se on omituista, miten te juovuksissa olette terävä ja pureva. Te olette aivan kuin toinen mies.
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA (taputtaen olalle). No no, elkää nyt. Eihän mitään! Kullekin on annettu se mikä on annettu, ja tulee tyytyä siihen. Minä muuten pyydän Hilleriltä nöyrästi anteeksi, että eilen tulin lausuneeksi sanoja, jotka olivat varsin sopimattomia. Mutta ymmärtäähän Hilleri, että kun ei tunne ihmistä, niin erehtyy hänestä hyvin helposti.
HILLERI. Sattuu se minullekin, herra toimittaja.
HURMERINTA. Mutta—oletteko kysynyt neuvoja tohtorilta?
HILLERI. Tohtori sanoo, että minulla on vika korvissa. Minun pitäisi pitää ne tukossa.
HURMERINTA. Silmät teillä näyttävät omituisilta.
HILLERI. Tohtori määräsi silmälasit, vaan ei löydy minulle sopivaa numeroa.
HURMERINTA. Teillä on kuusi lasta?
HILLERI. Kuusi poikaa, herra toimittaja.
HURMERINTA. Ei yhtään tyttöä?
HILLERI. Minä niistä tykkäisin hyvinkin, vaan eukkoni sanoo, että aina sitä rukiilla ohria saa.
HURMERINTA (nauraa). Teidän lapsenne ovat terveitä?
HILLERI. Ovat, Jumalan kiitos.
HURMERINTA. Tässä on kymmenen penniä teille, että saatte ostaa heille namusia.
HILLERI. Herra toimittaja, se on aivan liikaa, viisi penniä riittää hyvin. Mutta minulla ei ole antaa takaisin viittä penniä—vaan kyllä herra toimittaja voi kai ottaa sen tästä kymmenestä markasta?
HURMERINTA. Eikö mitä, pitäkää vain kokonaan se kymmenen penniä. (Menee kamariinsa.)
HILLERI (ovelta). Ei ei, liika on aina liikaa. Herra toimittaja antaa sitten joskus, kun rahoissa paremmin sopii. (Palaa takaisin.)
NEITI SALMELA (tulee eteisestä, kätellen). Päivää, Hilleri! Oletteko lukenut eilisenpäiväistä lehteä?
HILLERI. Luin minä »Soopankeittolaitoksesta».
NEITI SALMELA. Heittäkää pois tuo naama.
HILLERI. Minä vien naamani kokonaan pois. Hyvästi, neiti.
NEITI SALMELA. Elkää menkö vielä, minä tahtoisin puhella muutaman sanan.
HILLERI. Mutta minulla on niin tulisen kiire, sillä minä olen määrätty poliisikonstaapeliksi laivarantaan. Minun täytyy joutua. Hyvästi, neiti Salmela, hyvästi.—Herra toimittaja on tuolla kamarissaan. (Menee eteiseen.)
NEITI SALMELA (kiiruhtaa Hurmerinnan ovelle ja koputtaa). Se olen minä.—Enhän voi tulla sinne! Tule sinä tänne. Ja joudu, minulla on niin paljon puhuttavaa!
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Mitä nyt niin paljon ja sellaisella äänellä?
NEITI SALMELA (osoittaa kadulle). Kuule!
HURMERINTA. Mitä?
NEITI SALMELA. Etkö kuule naurua?
HURMERINTA. Kuulen, ja olen kuunnellut jo kauan. Mitä se on?
NEITI SALMELA. Lukevat »Kauppaneuvoksen härkää»!
HURMERINTA. Sitä lukevat?
NEITI SALMELA. Niin, nyt vasta! Minä eilen, heti kun lehden käteeni sain, luin sen ensimäisenä ja varmaankin kymmenen kertaa uudelleen nauruni lomassa. Ja minua sitten suututti, kun muut eivät huomanneet sitä.
HURMERINTA. No miten ne nyt ovat sen huomanneet?
NEITI SALMELA. En tiedä miten. Mutta luultavasti ei ole kukaan eilen koko lehteä silmännytkään, ainakaan kirjoituksia. Sillä en minäkään ole sitä tähän saakka lukenut, sitten kun alussa jonkun kerran koetin hakea siitä jotakin, löytämättä koskaan mitään.
HURMERINTA (osoittaen kadulle). Kuule, kun ne nauravat!
NEITI SALMELA. Niin! Ja se on pitkin katuja vain samallaista. Ihmiset seisovat ryhmissä, lapset istuvat seinävierillä pää päässä kiinni ja kuuntelevat, kun joku niistä lukee.
HURMERINTA. Kuule tuota hälinää! (Menee silmäämään ikkunasta ja peräytyy takaisin.) Kirjapainon edusta on mustanaan väkeä!
NEITI SALMELA. Siellä minun tullessani faktori, vai mikä lie ollut, möi ikkunasta lehtiä ja huusi sitten, ettei ole enää ainoatakaan.
HURMERINTA. Mutta ne nauravat vain, eikö niin?
NEITI SALMELA. Nauravat, nauravat, nauravat.—Armas! Kun minä eilen, noustessani tuohon ikkunaan, huomautin: muista, että olet kuningas, niin tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon, että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni, melkein joka rivillä.
HURMERINTA. Sinäkin?
NEITI SALMELA. Niin. Näin pelkuruuteni, saamattomuuteni, tyhmyyteni.
Minä olisin voinut ja minun olisi pitänyt olla aivan toinen ihminen.
HURMERINTA. Mutta kuule sinä tuota naurua!
NEITI SALMELA. Se kasvaa, paisuu! Olet onnellinen kuningas.
HURMERINTA. Ja sinä kuningatar. (Hyväilee.)
NEITI SALMELA. Minä koetan tulla arvoiseksesi. (Tuskan ilme kasvoilla.)
Sinun kätesi, sinun kätesi taas!—Mutta minähän olen kunnoton!
(Kiihkeästi tarttuu Hurmerinnan käsiin ja suutelee niitä.)
ELLEN tulee eteisestä kuin ennenkin palokoukut sarvina, ryntää vihaisesti ja puskee neiti SALMELAA, joka huudahtaen kääntyy päin ja, nähtyään Ellenin, tarttuu toiseen kohennusrautaan, kiskaisten sen Ellenin kädestä.
ELLEN raivostuu ja alkaa hurjasti hosua toisella kohennusraudalla.
NEITI SALMELA (uhkaavasti). Tyttö sinä!
HURMERINTA. Se on talon lapsia, tule pois! (Vie neiti Salmelan omaan kamariinsa)
ELLEN (kokoaa sarvensa, asettuu seisomaan ja vihaisesti katsoo Hurmerinnan kamariin päin). Se opettaa rakastavaisille, ettei kulku tääll' ole ruusujen ja kukkasten pääll'—amuuuu, amuuu, amuuu. (Menee ruokasaliin.)
PORMESTARI (tulee eteisestä, sanomalehden palanen kourassa, nauraa makeasti, istuu tuolille). Tämä pitää näyttää mammalle. (Nauraa edelleen.)
PORMESTARINNA (sanomalehden palanen kädessä tulee ruokasalista, nauraen). Tämä pitää antaa papalle. (Huomaa pormestarin, menee istumaan tuolille vastapäätä ja nauraa.)
PORMESTARI. Oletko mamma lukenut eilistä lehteä?
PORMESTARINNA. Olen vähän, sain tämän reväistyksi piikain käsistä.
Oletko sinä?
PORMESTARI. Olen, sain tämän kadulla pojilta ostaa kahdella markalla.
Nauravat nenät vastakkain.
PORMESTARINNA. Siinähän on mukavasti sanottu sinusta, pappa.
PORMESTARI (käy vakavaksi). Minusta?
PORMESTARINNA. Niin, sillehän minä juuri nauran.
PORMESTARI. Sinustahan, mamma, siinä on sanottu niin sievästi, ja sille minä nauroin.
PORMESTARINNA (käy vakavaksi) Minusta?
PORMESTARI. Tuossa on, lue! (Antaa lehtipalasensa.)
PORMESTARINNA. Lue sinä tuosta. (Antaa lehtipalasensa.)
PORMESTARI (luettuaan). Onko tämä minusta?
PORMESTARINNA (kesken lukunsa). On, on. Sinuun se sopii.
PORMESTARI lukee uudelleen.
PORMESTARINNA. Tarkoitetaanko tällä minua?
PORMESTARI (kesken lukunsa). Tietysti, tietysti.
PORMESTARINNA. Mutta tämä on hävytöntä!
PORMESTARI. Se ei ole hävytöntä, mutta tämä on enemmän kuin hävytöntä!
PORMESTARINNA. Minä sanon, että se sinusta on ihan puntista prikkuun, aivan oikein, aivan oikein, aivan oikein. Mutta tämä!
PORMESTARI. Se, se juuri on niin kuin olla pitää, liian vähän vain sanottu. Mutta—
PORMESTARINNA. Tämä on sinun syysi!
PORMESTARI. Minun? Oho! Päinvastoin!
PORMESTARINNA. Minä olen monta kertaa sanonut, että jos tulisi joku sanomalehdentoimittaja ja näkisi tämän kaiken—
PORMESTARI. Vai niin! Vai niin sinä olet sanonut? Kun sinä juuri olet aina kieltänyt, jos minä olen aikonut ruveta toimeenpanemaan järjestystä. Sinä olet hänkkärehtänyt—
PORMESTARINNA. Hänkkärehtänyt?
PORMESTARI. Niin juuri. (Matkien.) Kauppaneuvos suuttuisi ja kauppaneuvos tekisi sitä ja sitäkin, se on ollut sinun nuottisi.
PORMESTARINNA. Itse olet ollut nahjus etkä ole uskaltanut—
PORMESTARI. Uskaltanut!
PORMESTARINNA. Niin. Olet sanonut, että mikä sitä riitelemään ja sakottamaan, että koettaa elää rauhassa—
PORMESTARI. No eikö ole eletty rauhassa? Hä? Eikö ole ollut hyvä sopu?
Häh?
PORMESTARINNA. Minäkö sen sovun ja rauhan olen hävittänyt? Minäkö? Syytätkö sinä minua siitäkin? (Itkien.) Alfred, Alfred! Kuka sen tietää, kuinka pian minusta pääset.
PORMESTARI. Mutta enhän minä, mamma, ole sanonut, että sinä sen olet hävittänyt. Minähän kysyin vain, että eikö ole ollut sopu ja rauha? Meitä ovat kaikki kunnioittaneet. Nyt ne meille nauravat vasten naamaa!
PORMESTARINNA. Minä en ilkeä enää näyttäytyä omalla pihallakaan.
PORMESTARI. Ja kiitä siitä Hurmerintaa, jonka sinä hommasit meille asumaan.
PORMESTARINNA. Kas niin, taas minun syyni. Minä se olen hommannut, minä vain aina.
PORMESTARI. No kukas hänet hommasi? Etkö juuri sinä? Sinun piti saada lapset sullotuksi ahtaalle ja tuo kamari tuosta Aleksandran kamarin vierestä Hurmerinnalle. Sinä lensit ja leuhotit, hommasit hänelle juhlat, menit laivasillalle vastaanottamaan kuin suurtakin herraa. Mitä varten?
PORMESTARINNA. Sinäpä se ensinnä ehdotitkin, että otettaisiin meille.
KANTTORI ja POMMERI tulevat eteisestä käsikynkässä.
POMMERI. No, onko nyt mielenne hyvä, kun olette saaneet koko kaupungin —miten sinä kanttori sanoitkaan?
KANTTORI. Blamaseeratuksi
POMMERI. Ja sikaneeratuksi! Minä kysyn onko?
PORMESTARI. Mekö, pormestarinna ja minäkö olemme sen tehneet?
POMMERI. Kuka esitteli tänne Hurmerintaa sanomalehdentoimittajaksi?
KANTTORI. Sinä, pormestari!
PORMESTARINNA. Ja kuka hänet valitsi?
PORMESTARI. Johtokunta, johon en kuulu minä.
POMMERI. Minä johtokunnan esimiehenä en lausunut puoleen enkä toiseen, mutta sinä, kanttori!
KANTTORI. Minä puolustin, mutta minä luulin häntä toiseksi mieheksi, ideaaliseksi mieheksi.
POMMERI. Siinä sinä nyt näet, mihin niillä iteaaleilla pääsee! Ei, rinsiippi se olla pitää! Jos olisi pietty rinsiipistä kiinni—
KANTTORI. Eilen illalla sinä olit illallisilla hänen kanssaan.
PORMESTARINNA. Käsi kaulassa!
POMMERI. Käsi kaulassa?
PORMESTARI. Käsi kaulassa todella olitte, kun juotiin kahvia ja munkkia.
PORMESTARINNA. Ja Pommeri koetti kaikella tavoin vaikuttaa, että
Hurmerinta esittäisi lehdessä teitä valtiopäiville.
POMMERI. Mikäs se oli takana kanttorilla iteaalisilla päivällisillään, jotka pitäisivät olla huomenna! Syötä nyt sitä iteaaleillasi.