IV
Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla, itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
— Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän astuessaan Ollin luo saliin.
— Hm, taitaa olla.
Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.
— Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä. — Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!
— Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.
— Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.
— Vaikka kuuhun, kunhan vain pääsisi täältä korvesta jonnekin. Minua kyllästyttää surkeasti. Kuulehan, meidän pitää lähteä yhdessä jonnekin, ennenkuin menen kotiin.
— Minä en voi, kuului Ollin lyhyt ja varma vastaus.
— Sinä et tahdo.
Olli käännähti äkkiä kuullessaan Saiman äkäisen, sähähtävän äänen.
— Saima! Meillä on nyt kaikkein kiirein aika ja minun täytyy olla työssä.
— Rengin töissä.
— Rengitkin niitä tekevät ja minä myös.
— Sinun ei tarvitse, voit tehdä parempaa työtä.
— Saima, sinä olet viisas tyttö, et ajattele, mitä nyt sanot.
Syntyi pitkä äänettömyys. Olli seisoi neuvottomana ovellaan, siirtyi pöytänsä luo, jossa oli suuri pino tilikirjoja. Pian kuului kynän yhtäjaksoista rapinaa. Saiman mustissa silmissä välähti ja pää nousi ylpeästi.
— Hyvää yötä, huomenna minä lähden kotiin. Nähtävästi sinä et minua kaipaa.
Olli hyppäsi hänen luokseen, otti rajusti syliinsä ja kuiskasi: —
Saima, sinä et saa rikkoa väliämme, kuuletko, minä en luovu sinusta!
Saima tunsi voimattomuutensa lujassa sylissä, sulki silmänsä ja sanoi hiljaa: — Minä menen enkä palaa!
— Katso minua silmiin, Saima!
Ääni oli niin käskevä, rukoileva ja vaativa, että Saima avasi silmänsä.
He seisoivat liikkumattomina aivan lähetysten, silmä silmässä. Saima katsoi uhmaten, pieni väreily luomissa. Raudanharmaa katse vastassa ei värähtänyt. Hiljaa painui tumma pää miehen povelle.
— Sinä tulet, kun koti on valmis!
— Tulen.
— Et pakosta, minä en vaadi, en pyydä, vaan omasta ehdostasi, et voi muuta. Sinä olet ihminen ja sinä rakastat vain minua, olet antanut elämäsi minulle. Ei ole ero enää meidän omassa vallassamme. Minä en voi erota sinusta paitsi —
— Paitsi?
— Paitsi särkemällä elämäni.
— Olet oikeassa. Minä tulen, vaikka —
— Sano kaikki!
— Minä teen sinut onnettomaksi.
— Onnettomuuskin on suloinen sinun kanssasi, sanoi Olli.
Kirkkaat kyyneleet putoilivat tummista silmistä, ylpeä pää painui nöyränä, ja sylitysten he istuivat viimeisen iltansa. Aamulla alkaisi pitkä ero, ja epämääräinen pelko tulevaisuudesta kammotti heitä kuin pimeys lapsia.
V
— Kuulehan, Vanha Viisas, mitä Olli kirjottaa — tämä on vastaus siihen, jossa pyysin häiden lykkäystä tulevaisuuteen — kuulehan: "Omani minä otan, en tahdo turhaan palaa, ja kun aika tulee, noudan sinut!" Ha, ha, ha, kun aika tulee, noudan sinut, noudan sinut kuin kissanpojan ja pistän taskuuni ja vien kotiin ja hiukan silitän ja annan lämmintä maitoa, väliin leikin kanssasi, vaan älä sinä näytä kynsiäsi, pysy kauniisti kotona. Tämä on liian hassua ollakseen vakavaa elämää. Voi, sano, Vanha Viisas, mitä minun on tekeminen? Kyllähän isä aina sanoi: Saima, kun et ole varma, mikä on oikein, niin jätä se silloin sikseen. Tämä sapettaa, ärsyttää. Minä raivostun, kun hän yksipäisesti vaatii minua sinne korpeen karjapiiakseen. Kirjotanko, etten milloinkaan taivu?
— Rakkausasioihin ei saa kolmas sekaantua, sanoi Vanha Viisas levollisesti. Sanon kuitenkin: ei kiivaudella miestä nujerreta. Ole kylmä, tyyni, korkealla kuin kuningatar. Anna hänen odottaa. Jo hän olisi merkillinen mies, ellei taipuisi.
— Hän tulee ja noutaa, ei aiokaan odottaa, sanoi Saima puoleksi nauraen, puoleksi kukertaen.
— Millä oikeudella hän sinut väkisin veisi?
— Voi ystävä parka, Olli ei ole kuin muut miehet, jotka ottavat, kenen saavat. Olli ottaa, kenen itse tahtoo.
— No, olisi sitten jo ottanut!
— Sehän se juuri on. Hän on sitonut minut, sitonut veriinsä. Minä en voi riipaista itseäni irti, vaikka ikävään nääntyisin siellä korvessa.
— Anna ajan kulua, kyllä hän talttuu, sanoi Vanha Viisas, nostaen pöydältä juuri korjaamansa vihot hyllylle, ja heitti pitkäkseen sohvalle. Hän oli lyhyt ja pyöreä, leuka kaksinkertainen, silmissä vakava, hiukan kärsivä ilme, tukka harmahtava, ennestään musta ja tuuhea, kädet pienet ja sirot, äänessä naisellinen helähdys, jota hän koetti peittää ja tehdä miesmäiseksi.
— Ellei hän taltu? sanoi Saima alakuloisena.
— Silloin hän on miesten mies! huudahti Vanha Viisas tavallista elävämmin ja äänessä helähti naisellinen aines.
— Älä kiusaa minua. Sinä et tiedä, kuinka vakavaa tämä on, tuntuu siltä kuin pitäisi kuristaa itsessään jotakin. Äsh! Vaan mitä sinä tästä ymmärtäisit, vanhapiika!
Viimeisen sanan kääri Saima pumpuliin, mutta se pisti kuitenkin. Vanhanpiian silmissä välähti ja kaksinkertainen leuka tuli tummanpunaiseksi.
— Älä kysy neuvoa sellaiselta, joka ei ymmärrä. Tee kuin parooni
Münchhausen, kun olet vajonnut suohon, — vedä itsesi tukasta ylös.
Saima nauroi ja heittäytyi polvilleen lattialle vanhan ystävänsä eteen.
— Älä ole vihoissasi, olethan ainoani, auta minua!
— Lapsi parka, et ymmärrä, kuinka rikas olet, kun sinulla on ihminen, ymmärrätkö? Ihminen. Sehän on elämän suurin onni. Mene Ollisi luo ja ole tyytyväinen.
— Korpeenko? En voi.
— Tyhjää puhetta, kun ihminen rakastaa, niin hän voi vaikka vuoria siirtää.
— Eikö se ole tyhjää puhetta?
— Jos ihminen on heikko ja kehno, silloinhan se on vain puhetta, sanoi Vanha Viisas väsyneesti.
— Oletko sinä koskaan rakastanut?
— Olen, — kuului hiljainen vastaus.
— Siirsitkö vuoria?
— En.
— Olitko heikko?
— Luulin olevani vahva ja möin esikoisuuteni herneherkkuun.
— Uhrasitko sinä rakkautesi?
— Minä tuomitsin itseni elävänä haudattavaksi.
— Sinä olet merkillinen ihminen, Vanha Viisas. Kuule, puhu minulle suoraan, pyysi Saima kiihkeästi.
Vanha Viisas vilkaisi häneen ja sanoi:
— Tahtoisin nyt sanoa sinulle: et ymmärrä, mutta ehkä opit jotakin minun kohtalostani.
— Juuri sen vuoksi tahdon tietää…
— Minä rakastin; mies oli köyhä maalaispappi. Minun pääni oli täynnä maailmaa mullistavia ajatuksia, olin mielestäni liian hyvä metsänkorpeen menemään. Naisvapautus, itsenäisyys, rahanansio, ehkä kunnianhimo, minulla oli monta epäjumalaa.
— Entä sitten?
— Pappini nai nuoren maalaistytön ja minä perustin kouluni.
— Entä sitten?
— Sitten olen yrittänyt kuristaa naista itsessäni, osaksi onnistunut, mutta toisinaan avautuu sellainen kouristava tyhjyyden kauhu, ammottava kuilu eteeni. Minulla ei ole yhtään ihmistä, enkä minä ole mitään kellekään, hukun, haihdun jälkeä jättämättä. En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Saima siveli ystävänsä kättä ja nousi sitten ääneti poistuen huoneeseensa.
En ole koskaan saanut painaa ketään omaa sydämelleni…
Sanat soivat yhä Saiman korvissa ja ajoivat häntä rauhattomana paikasta paikkaan. Hän istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa. Soitti tunti tunnilta, kunnes voimat turtuivat.
— Minä menen musiikkiopistoon, sanoi hän ystävälleen.
— Voithan koettaa, sanoi Vanha Viisas.
Voimat ja ajatukset valuivat uuteen uraan. Työn vaikeudet nousivat vuorina vastaan. Kiihkeän luontonsa ponnella hän kiipesi, ponnisteli yli voimain, eikä piaano sittenkään totellut.
— Minusta ei tule soittajaa, sanoi hän masentuneena ystävälleen. —
En voi kuvitella eläväni, tahdon elää! Tiedätkö, mitä nyt teen?
— Vaikea arvata, millä hangen harjulla pyry kulloinkin lunta pöläyttää.
— Vuokraan asunnon, oikein kauniilla paikalla. Sieltä ei saa puuttua mitään nykyaikaisesta mukavuudesta. Sen pitää olla kuin satulinna.
— Entä sitten?
— Sitten kutsun Ollin.
— Toisin sanoin, aiot pitää häitä.
— Häitä, kulunut sana. Tahdon näyttää Ollille maailman ihanuutta, ja hänen täytyy laskeutua polvilleen ja palvella sitä. Saatpa nähdä!
— Sinunhan piti odottaa eikä kutsua.
— Minä menehdyn!
— Etkö pelkää joutuvasi Kulanpäähän?
— Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin, jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin —!
— Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta, Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.
— Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. — Sinäkin asetut hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!
Vanha Viisas heilutti sormeaan: — Saima, Saima, varo ettei sinusta tule satusi syöjätär — silloin —!
— Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.
VI
Olli kulta!
En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen, kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen. Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja saamattomia.
Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina. Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet, tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat armaita ihmisiä.
Kaikki on valmista, kun tulet — nyt varmaankin sären sinun taivaasi — mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi on minun tahtoni. Tule!
Saimasi.
Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:
Lauantaina kuuden junassa.
Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan, päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma. Ellei olisi — —! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.
Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.
Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä…
Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.
Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee korkeammalle kuin linnut lentävät.
Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen, ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan, tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin väentungoksesta.
He saivat hevosen.
— Todellisuus on toista kuin kuvittelu, sanoi Saima. — Minä pelkäsin koko tätä vihkimishommaa, mutta sinä olet kuin vuori, niin varma tuki ja nyt on hyvä olla.
Olli vain hymyili ja katseli häntä.
Papilla oli pieni, soma sali. Hän itse nuori, miellyttävä mies, puhui politiikasta ja kirjallisuudesta ja liitti vihkimisen aivan luonnollisesti keskustelun jatkoksi.
Nuoret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, kun "sanasankari" kätteli heitä onnitellen.
Todistajina olivat pastorin rouva ja käly.
Olli oli hajamielinen ja Saima kuuli hänen äänessään väreilyä.
— Tuskinpa kukaan noista kävelijöistä aavistaa, että olemme vasta vihitty pari, sanoi hän kotimatkalla Saimalle.
— Ei Vanha Viisaskaan tiedä, että meidät vihittiin tänä iltana, kuiskasi Saima.
— Olemme siis kahden maailmassa.
— Olemme.
— Pappia ja hänen naisiaan ei lasketa.
— Ei. Ethän sanonut äidille.
— En.
— Sinä olet hyvä.
Käden puristus ja hiljaisuus.
He nousivat ylös laajoja portaita ja Saima sanoi: — Katsohan tätä valaistusta, kuultavaa se on. Eikö tämä ole hauska porras?
— On komea kerrassaan, mutisi Olli hajamielisenä.
— Tässä me asumme! Astuhan sisään. Täällä olemme kotona ja kahden.
Ollin kädet vapisivat ja huulet väreilivät, kun hän tarttui Saiman päähän sitä hellästi silitellen, ja heidän katseensa yhtyivät pitkään kysymykseen: miksi niin kauan erossa? Samassa lämmin tunne läikähti heissä — omistamisen riemu…
— Kuule, Saima, missä me nyt oikein olemme?
— Meren rannalla.
— Niinpä kyllä, mutta — —?
— Miltä meri näyttää sinusta? Pidätkö siitä?
— Eihän sellaiseen kysymykseen voi vastata. Jos kysyt: pidätkö minusta? Vastaan: en, minä elän sinusta!
— Elätkö sinä merestäkin?
— Elän kylläkin.
— Minä olenkin merta. Muistathan sinä sen rannan? Tiedäthän, siellä synnyin ja kasvoin, leikin hiekalla, kivillä, loiskin vettä jaloillani, juoksin siinä ja temmelsin. Ranta oli paras ystäväni ja uskottuni. Aina se kuunteli laulujani ja unelmiani, ei suuttunut oikuista. Ja sitten kun kasvoin, riitti sen laajuus minun vallattomalle mielelleni. Silloin vasta, kun äitini kuoli, syntyi meri minulle, ja minä näin sen mahtavuuden. Se pelotti ja houkutti, kyseli ja selitti. Taivaan ranta oli toisen elämän ranta, jonne äiti oli mennyt. — Saima seisoi nyt Ollin luona akkunassa.
— Mutta se toinen puoli, Olli, se minun elämäni toinen puoli. Aina sileät, turvalliset, valoisat kadut, yhä uusia kasvoja, paljon kuin laineita rannassa, ja ne hymyilivät kauniille. Heidän joukossaan on hyvä olla, tanssia iltansa ihanan soiton siivillä, kuulla, nähdä kaunista ja olla kaunis kaunisten piirissä.
— Kaunein kaunisten joukossa, kuiskasi Olli.
— Imartelija!
— Minä en rakasta sinun kauneuttasi, rakastan sinua itseäsi, sanoi
Olli vakavana.
— Ihmiset sanovat ja alan uskoa itsekin olevani pelkkää kuorta. Vaan älä sinä usko sitä, Olli. Kuulehan, miksi minä rakastan kaupunkia, enkä vain rakasta, elän siitä! Kaupunki, ja sen tuhannet, kymmenet tuhannet ihmiset ovat minulle merta. Jokainen yksityinen on kuin aalto, katson sen läpi pohjaan, näen ehkä heleää hiekkaa, ehkä limaa, mutaa, ehkä syvää vettä. Ihmislaineet yksityisinä sitovat ja houkuttelevat minua, keikun mielelläni niiden huipuilla, leikin. Mutta kaupungin elämän kokonaisuus, kun sen ulapalla pauhaa ja myrskyää ja pohjalla ulisee ja itkee, se kiehtoo minua, vetää kuiluunsa eikä mikään maailman mahti voi minua estää —!
— Saima kulta, unohda tuo! Mitä sinulle sanoisin? Silmäsi ovat suuret ja syvät ja näenhän, että sinua huolettaa, mutta unohda se, unohda!
Saima tuijotti yhä merelle taistellen itsessään salaperäisiä voimia vastaan.
— Sinä olet voimakkaampi minua, Olli, mutta pelkään, että kaupunkimeri on sinuakin voimakkaampi minussa.
— Kaupunki, kaupunki! Oletko sinä noiduttu? Vietätkö häitä kaupungin kanssa etkä minun?
— Ha, ha, haa! Saima itki ja nauroi hermostuneena.
— Itke, itke, se vapauttaa ja nyt me olemme ihmisiä, sinä ja minä.
Aika ei odota, elämä valuu käsistämme.
— Olet oikeassa, mies, pois mietteet. Minä tahdon elää, nauttia.
Melkein unohdin sadun.
— Ohhoh, helpommin hengitän, huokasi Olli, tekeytyen iloiseksi, vaikka surumielisyys piili silmissä, — kun sinä lakkaat filosofeeraamasta. Se oli vallan pöyristyttävää.
— Katsos tänne! huusi Saima. — Nyt minä loihdin. Soitan tätä kelloa… Kuuletko ratinaa?
— Kuulen.
— Sanotaan nyt: herkullinen illallisateria! ja avataan tämä kaappi. Kas, eikö ole, puhui Saima ja lateli ruokia pöydälle, joka ennestään oli katettu.
— Tämäkö nyt on sitä uusinta mukavuutta. Ihan meitä varten, ei tarvitse vieraita silmiä, saa olla kahden maailmassa.
— Maljasi!
— Sano nyt kerrankin, kenen tämä kaikki on. Ravintola — arvaili
Olli.
— Hyi, eihän toki.
— Jonkun kotiko?
— Meidän kotimme.
Olli punastui ja silmissä välähti. Syntyi hiljaisuus.
— Onhan tämä satua, eikö totta, Saima?
— Satua, satua, armaani, sanoi Saima niin lämpimästi, että Olli nousi pöydästä ja tuli hänen luokseen.
Saima juoksi nauraen toiseen huoneeseen, mutta ilmestyi pian ovelle hohtavassa valossa, väljä aamunuttu yllään. Hihat valahtivat olalle, kun hän nosti kädet niskaan ja katseli lähenevää miestään silmät puoleksi ummessa.
Seuraava aamu oli kirkas. Auringon lämmittävät säteet leikkivät nuorten kodissa ja kumpikin nousi keveänä.
— Olli, sinähän säteilet! huusi Saima, kun Olli oli pukeutunut ja seisoi ovella.
— Jos osaisin laulaa, ylistäisin sinua, mutta jos mörinä kelpaa, niin — —
— Säästä korviani!
Molemmat nauroivat.
— Tiedätkö, mitä nyt teemme?
— Loihdit tänne kahvia ja ehkä sitä eilistä samppanjaa.
— Tietysti, sinä nautintojen orja, entä sitten?
— Sitten minä tahtoisin suullisen raitista ilmaa.
— Mennään ajelemaan oikein vaunuilla.
— Kehtaatko sinä minua näytellä?
— Tulehan tänne ison peilin eteen, anna kätesi kainalooni. Sano, emmekö ole kaunis pari? Sinun sininen pukusi on kuin Pariisista tuotu. Olen tässä kummeksinut, kuinka maalaisräätäli on voinut luoda tuollaisen ihmeen.
— Miksi sen pitäisi olla maalaisräätälin tekemä?
— Ethän sinä rakasta kaupunkilaisuutta.
— Rakastathan sinä kaikkea somaa ja hienoa, sanoi Olli nauraen.
— Ajattele, jos me vähä vähältä muuttuisimme samanlaisiksi, samaa tahtoviksi.
— Niinhän vanhojen aviopuolisoiden käy. He tulevat toistensa näköisiksi, sanoi Olli hypistellen vaaleita viiksiään.
— Sinä saisit pitkän, mustan tukan ja silmäsi kävisivät kekäleiksi ja minä viikset, leveät hartiat ja punaisen niskan ja — —
— Olisi sinussa silloin sylin täydeltä.
— Hu, huu, kömpelö olet.
Saima hääräsi punasissaan keittäen hienolla spriikeittiöllään kahvia ja Olli seurasi häntä katseillaan.
— Ei tämä ollut hullumpi keksintö, sanoi hän.
— Eikö ole suloista elää sadussa? helisi Saiman ääni.
— Kuin pumpulissa. Olethan sinä rikas.
— Oi, älä puhu siitä. Minua piinaa se avioehto, mutta isä määräsi ennen kuolemaansa, että jos menen naimisiin, piti — —
— Minä tiedän ja olen järjestänyt kaikki asiasi holhoojasi kanssa. Ukko paha oli hyvin kiitollinen päästessään sinusta. Olet kai ollut aika tuhlari viime aikoina. Tämä satu — —
Ovikello soi ja molemmat juoksivat kuin lapset kilvan avaamaan.
Siellä oli ajuri.
Ilma oli kaunis ja matka notkuvissa vaunuissa kaupungin läpi voittokulkua. Ihmisten kasvoille ilmestyi valoisa hymy heitä katsellessaan, heijastus heidän kauneudestaan ja onnestaan.
— Tuntuu kuin olisin hyvinkin tärkeä olento aina kun olen sinun kanssasi, nauroi Saima. — Ja paremmaksikin minä muutun, varsinkin silloin kun olemme samaa mieltä.
— Tarkotatko, että minun pitää tehdä sinusta enkeli jäämällä koko viikoksi tänne?
— Tietysti.
Samassa hevonen pysähtyi ulkoravintolan eteen ja Saima lähetti ajurin pois.
Ravintolassa oli seurue koolla, Saiman tuttavia ja pari Ollin vanhaa toveria, jotka olivat tahtoneet nähdä heitä. Ollille se oli yllätys, ja Saima hymyili onnistunutta kepposta.
Saima oli ollut kaupungin nuorten suurin lemmikki, eivätkä he oikein voineet hyväksyä hänen maalaispatruunaansa. Nyt oli tullut otollinen hetki, jolloin hiukan saisivat kiusotella häntä. Kiusotteleminen kävi pian mieluisaksi leikiksi, kun alettiin tanssia.
Se oli Saiman intohimo. Kun hän oli lattialla laulaja Aallon kanssa, seisoivat toiset katselijoina. Olli ei voinut silmiään irrottaa parista, ja kun tanssi oli loppunut, hengähti hän helpommin. Jotakin outoa ja synkkää oli hiipinyt häneen ja ohimoissa vasaroi ja silmissä veristi. Saiman nauru kuului toisista huoneista ja Aalto lauloi hänen säestyksellään. Olli ei ymmärtänyt sanoja — taisi olla italialainen laulu — mutta hän näki Aallon kasvoilla ilmeen ja silmissä tulen, josta ei voinut erehtyä.
Haa, — sähisi Olli itsekseen —, ehkä tuo oli kaikki komeadiantin temppuja ja kuului taiteeseen. Hän päätti hakea Saimaa tanssimaan heti, kun soitto alkaisi, mutta toiset ennättivät hänen edelleen ja pian olivat Saima ja Aalto taas yksin lattialla. Saima sirona ja hentona, mustat silmät palavina, hiukan punertavilla huulilla hymy, käsien liikkeet hillittyjä, vartalo noudattaen soiton rytmiä, näytti lumoavan laulajaa, niin että hän unohti kaiken ympärillään, kiihkeästi veti hänet luokseen, kun tanssi sen salli, ja intohimoisesti katsoi hänen loistaviin silmiinsä, tarttui käteen, painoi sen kainaloonsa omistajan varmuudella.
Olenko juonut liikaa, ajatteli Olli ja vastaili hajamielisesti toverien kysymyksiin. Hän nousi äkkiä ja seurasi Saimaa ja Aaltoa toiseen huoneeseen. Heitä ei ollut siellä. Peittääkseen kiihkeyttään hän kääntyi akkunan eteen katsellakseen ulos. Akkuna johti parvekkeelle. Hän hätkähti. Saima seisoi selin häneen ja Aalto nojasi johteeseen leikkien hermostuneesti viuhkalla. Miehen kasvoilla oli surua, katkeruutta, rakkautta. Olli äännähti, riensi kiivaasti heidän luokseen, unohtaen kaiken varovaisuuden, astui Saiman ja Aallon eteen.
— Eikö lähdetä kotiin! huusi hän luonnottomalla äänellä.
Saima punastui, katsoi Aaltoon hämillään ja sanoi: Meitä on pyydetty päivällisille.
— Me lähdemme kuitenkin.
Aalto kumarsi hymyillen pilkallisesti ja poistui.
— Kuinka sinä voit tuolla tavalla — —? Saima katsoi miestänsä ja sanat tarttuivat kurkkuun.
Ollin silmissä paloi viha: — Tämä on liian pahaa pilaa! ähki hän.
Eräs Saiman naisystävä tuli heitä hakemaan.
— Tiedätkös, Saima kulta, mikä suuri, polttava kysymys nyt juuri syntyi ruokasalissa?
— No, huudahti Saima, ja Olli kääntyi ehdottomasti tulijaan.
— He arvailevat, oletteko te kihlatuita vai naimisissa.
— Ja mitä te luulette —?
— Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.
— Niin on, entä sitten?
— Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä. — Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi karille siinä suuressa sydämessä. — Saima, sinä et saa salata mitään, emme koskaan anna anteeksi… Hän olisi rupattanut kauankin, mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.
— Me olemme naimisissa.
— Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin linnun siivet.
— Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä saliin.
— Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.
— Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se somaa, kutsuvieraat karkaisivat.
— Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?
— Olemme kuitenkin ja sinä käyttäydyt kuin karhu. Nyt menemme sisään. Anna käsivartesi.
Olli totteli nolona, otsa rypyssä ja silmät tuimina. Katkeruus punoutui yhä lujemmaksi hänen sydämelleen ja uusia, ennen tuntemattomia vaaroja nousi ajatuksiin. Hän epäili jokaista Saiman sanaa ja katsetta. Kuin unessa hän kuuli äänien sorinaa ympärillään.
He tulivat aikaiseen illalla kotiin.
— Huomenna lähdemme kotiin, sanoi Olli.
— Ja tulemme seuraavana päivänä takaisin, silloin on täällä suuret arpajaiset ja minun pitää tanssia.
— Aallon kanssa! kirkaisi Olli, tarttui lujasti Saiman käsiin ja katsoi pitkään epäillen silmiin.
— Sinä olet sietämätön, äännähti Saima vääntäen käsiään irti, — yksin, ymmärrätkö? Laske irti käteni, puristat ranteeni poikki! Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. — Olli, kulta, sinä olet sairas, silmissäsi on sellainen outo kiilto. Päästä käteni.
— Sano, kuinka kauan tahtoisit leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa?
— Minä en ymmärrä, päästä käteni!
Olli heitti hänen kätensä ja murisi:
— Mitä on sinun narripelisi Aallon kanssa?
— Taivas, kuinka väärin voi käsittää asioita. Minähän olen tahtonut hankkia sinulle vaihtelevampaa ajanviettoa, en väsyttää omalla seurallani.
— Sinä pidät liian suurta huolta seurallasi väsyttämisestä. Yhtenä iltana olet tehnyt elämäni helvetiksi. Jos tätä jatkuisi, olisin valmis kuristamaan sinut ja itseni.
Saima seurasi Ollin raivoisia askeleita tuskallisin katsein.
— Olli, sinä et tunne ihmisiä, et ole katsellut tätä elämää. Se näyttää olevan enemmän kuin on. Se on leikkiä, ymmärrätkö, hauskaa leikkiä ja minä — hän keskeytti, katsoen Olliin, joka oli pysähtynyt tuijottaen häneen — minä tiedän, että Aalto on tyhjä ihminen. Hänen sielunsa ei ole kärpäsenkään kokoinen. Mutta hän on hauska seuraihminen.
— Näitkö hänen kasvonsa tänään parvekkeella? Sano!
— Tänään hän oli tavattoman juhlallinen.
— Sinä olet julma! huusi Olli. — Se mies on onneton eikä ajattele muuta kuin sinua. Tahtoisin kuristaa hänet!
Saima katsoi suurin silmin Olliin, jonka kasvot vääntyivät ja ääni oli käheä.
— Heitä tuo kauhea murjottaminen! Etkö sinä nyt ymmärrä, että minä tahdon leikkiä, huvitella, olla vapaa, iloinen, tehdä mitä milloinkin sattuu. Täällä olen kotonani, hengitän tuttua ilmaa. Teatterit, ihmislaumat, melu, valo, komeus on minun verissäni. Täällä kadun kivet ovat muuttuneet minulle leiviksi!
— Sehän on teidän kaupungin orjien kirous, että te teette kivistä leipää ja myytte sielunne paholaiselle. Ihmisen jaloimmat tunteet ovat leikkiä, pilkkaa!
Saiman silmissä syttyi vihreys. Hän ponnahti suoraksi.
— Älä herjaa, kaupunki olen minä ja minä tiedän, mitä olen!
Hänen pitkät sormensa puristuivat nyrkiksi.
— Olen antanut itseni sinulle, koko elämäni. Se ei ole leikkiä, kuuletko! Ja minä vaadin osani sinun elämästäsi, sinusta itsestäsi. Olenhan minä nyt kuumeena veressäsi, olen elämäsi jano ja tuska. Mutta se ei ole kylliksi. Tahdon olla ajatuksiesi, työsi määrääjä, kohtalosi. Kun syleilet minua, herää minussa pohjaton halu vangita sinun tahtosi!
Olli läheni häntä.
— Saima kulta…
— Anna olla, sanoi Saima tylysti. — Satu on lopussa, nyt alkaa tosi elämä. Tänään olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tahdon ja vaadin, että asumme talvet kaupungissa, kesät maalla.
— Minä en milloinkaan muuta kaupunkiin. — Ääni oli entisen tyynen ja varman Ollin.
Saima kääntyi häneen ja katsoi pitkään.
— Ota takaisin ne sanat "en milloinkaan".
— En milloinkaan! — Olli löi kädellään hiljaa pöytään.
— Senkö verran sinulle merkitsen?
Saima katsoi Ollia silmästä silmään ja vapisi. — Ha, ha, ha, sinä olet sadun peikko!
Hän löi otsaansa kaapin oveen ja hoki: — ei milloinkaan, ei milloinkaan, — riipaisi auki kaapin oven ja heitti esineitä lattiaan — kas, tuossa ja tuossa, hei, nyt on satu lopussa, se ei palaa milloinkaan!
Hän repi kukat maljoista, polki ne jalkoihinsa.
— Saima kulta, rauhotu, Saima!
Olli piteli hänen käsiään ja likisti syliinsä.
— Lapsi kulta, rauhotu, kas niin, katso minuun.
— Minä vihaan sinua! kuului kiihkeä kuiskaus, mutta jännitys laukesi ja jäsenet sulivat veltoiksi Ollin lujassa syleilyssä.
Hän oli tahdoton.
VII
Kulanpään uusi asuinrakennus on maasta kasvanut hongikkoon. Ei se ole suuren suuri eikä kovin komeakaan, on suorista aljuhongista, jotka miespolven ovat kasvaneet, toisen polven vanuneet ja runkoansa laajentaneet, on vahvalla kivipohjalla, harmailla paasilla jotka sileinä seiniä ja nurkkia kannattavat. Ei se rakennus tuulia tunne eikä hiekalla seiso. Se kohottaa kattoaan kahden harjanteen suojassa. Se on nostettu vartioimaan satain vuosien viljelystä. Se on saatu maamiehen pään suojaksi, työntekijän lepomajaksi, kotiliedeksi niille voimille, jotka korpia kesyttävät, harjuja hallitsevat, vesiä soutelevat ja niiden aarteet korjaavat.
Siinä uudessa talossa ovat yhtyneet vanhat työt ja uudet muodot.
Vanha emäntä askaroi nyt erityisessä pienessä keittiössä suuren pirtin sivulla, niinkuin on askaroinut vuosikymmeniä väen yhteisessä suuressa tuvassa.
Suuri takka on pirtin nurkassa, niinkuin on ennenkin ollut, ja illoin väki töineen kerääntyy jaarittelemaan entistä avarampaan asuntoon. Mutta silmät mittailevat oudoksuen korkeaa kattoa, honkaisia pilareita, uudenkuosisia, leveitä penkkejä, laajoja akkunoita ja komeaa muuria. Miehet kohottavat hartioitaan, tunnustelevat käsivarsiaan, polkevat permantoa jaloillaan, kyselevät voimiltaan: Onko tämä meidän oma, onko tämä meitä varten? Talon palveluksessa harmaantunut Matti-vanhus koputtaa piippuaan uunille, puhaltelee imukkeeseen, saa ilman pihisemään, nykäisee housujaan ja hymähtää: — Tämä nyt on seuraus siitä, että isäntävainaa pani Ollin herrain kouluun!
Hän hymähtelee, sillä "onhan vanhan rakennuksen uunilla vieläkin kylliksi lämmintä, kun täällä uudessa hovissa vanhan luita kolottaa".
— Kylmähän tämä uusi pirtti tuppaa olemaan, ivailee nuori renki, kun nuo tyttöjenkin yötilat muutettiin omiin koppiinsa lukkojen taakse.
— Ei tässä muuta vikaa ole, sanoo Lammas-Liena, se vaan on asia, että tää on synnillisen taivaallista. Mitäs tuota enää toisesta elämästä toivoo, kun tässä elämässä jo — —
Joku avaa oven pirtin perällä ja kirkas päiväpaiste seuraa hänen kintereillään. Kaikkien silmät kiintyvät sisähuoneisiin, joista kuuluu iloista soittoa ja heleää laulua.
— Sus siunatkoon! sitä ihanuutta. Se on kuin taivaan portti aukenisi, huudahtaa Lammas-Liena.
— Muistelkaa tarkoin, Liena, ettekö ole joskus maailmassa pantannut sieluanne paholaiselle, ei sitä ilmaiseksi taivaan esimakua saa maistaa, sanoi nuori renki.
— Mitä se paholainen köyhän sielusta välittäisi, on niitä koreampia ja suurellisempiakin sieluja. Vieköönhän ne ensin!
Liena katsoi tätä sanoessaan vinosti valoisaan oveen ja Olliin, joka juuri astui sisään.
— Kuulkaas nyt, isäntä, kun Liena on luvannut teidän sielunne paholaiselle, sanoi nuori renki.
— Irvihammas, taivaan lammas, piikkipäinen pässi! sähähti Liena rengille.
Olli hymähti ja sanoi Lienalle: — Tulkaa nyt, Liena, tekin katsomaan nuoren emännän soittokonetta, ette ole koskaan nähnyt sellaista.
— Mitäs minä, on vielä navettakengätkin jalassani ja tällainen ryöttähame päälläni ja tukkakin on kuin karhun… Hän keskeytti sanansa, sillä soitto katkesi ja Saima seisoi käsi ovenrivassa vetääkseen sitä kiinni.
— Tulkaa nyt vaan, kehotti Olli, ja Liena seurasi hämillään.
He astuivat Saiman ohitse saliin piaanon luo.
— Saima, soita vähän, että Liena näkee, kuinka se käy.
— Voithan sinä itsekin näyttää. Saima nykäisi hartioitaan ja meni toiseen huoneeseen.
Lienan alahuuli lepsahti hymystä lerpalleen ja silmät iskivät vinosti sivuhuoneeseen.
— Voinhan minäkin, yhdellä sormella. Näin se soi! sanoi Olli.
— Kiitoksia vaan, kyllähän se on komea, nuhahti Liena ja hävisi pirttiin.
Olli yritti kankeilla sormillaan tapailla ääniä.
— Älä soita, se on kuin pistelisit minua neuloilla! Tuollainen takominen! huusi Saima hermostuneesti.
— Saima kulta, mistä tämä huono tuuli nyt on tullut? Äsken sinä olit iloinen ja lauloit, niin että minä tahdoin väellekin…
— Väelle ja väelle! Sehän se juuri on. Sinun väkesi on epäjumala ja sille sinä rakennat, raadat ja näyttelet vaimoasikin kuin mitäkin ulkomaan elukkaa.
— Etkö sinä tahtoisi olla yhtä meidän kaikkien kanssa? sanoi Olli hymyillen.
— Muistatko sinä, Olli, sitä säleaitaa kotini pihassa? sanoi Saima kääntyen äkkiä Olliin päin.
— Muistan kyllä nähneeni sen pikku poikana.
— Sen aidan rakosista tirkistelin minä tyttöpahasena teidän maalaisten menoa ja tuloa.
— No, niin!
— Sinun väkesi ja minun välilläni on vieläkin säleaita.
— Sinä voit sen repiä alas.
— Minä en voi enkä tahdo.
— Miksi et?
— Silloin he kaikki tulisivat minun puutarhaani, hajottaisivat leikkimajani, polkisivat kukkiani, minulla ei olisi suojaa, ei mitään omaa soppea, jossa olisin turvassa, vapaa, saisin tehdä mitä haluaisin. Heidän silmänsä vartioisivat minua aina ja katsoisivat karsaasti.
— Oletko sinä ajatellut, että minulla on hyvin hankala paikka? Olli pyörähti äkkiä piaanotuolilla.
— Sinä olet säleaidan sisäpuolella minun luonani.
— En, minä istun sinun piikkisellä aidallasi, toinen jalka sinun puolellasi ja toinen väen puolella.
— Sinun pitää tulla minun puolelleni, kuulehan, sinun pitää!
Saima kietoi käsivartensa Ollin kaulaan, katsoi häntä silmiin ja puhui hiljaa: — Sinä olet minun ainoani, ei kukaan saa riistää sinua minulta. Tahdon sinut kokonaan!
— Ei ole vaaraa riistämisestä. Ja liiankin usein olen luonasi puutarhassa ja unohdan ne toiset aidan takana.
— Jospa unohtaisit tykkänään!
— En! sanoi Olli hiljaa ja irrottautui syleilystä.
Saima siirteli verhoja akkunan syrjiin ja sitoi niitä somiin poimuihin, sijotti kukkia pylväälle ja hyräili.
— Kuule, Olli!
— Kuulen.
— Oletko huomannut, kuinka Maunu hakkailee Paavolan pikku tylleröä.
Minä huomasin sen jo Vappuna meidän tuliaispidoissamme.
— Sinulla on tarkat silmät.
— Ja hyvät korvat.
— Kuinka niin?
— Kuulin hänen puheensa sinun kanssasi tässä hiljan.
— Sittenhän sinä tiedät!
— Mitä minä tiedän, Olli? kysyi Saima, ja ääni helähti. Hän seisoi selin Olliin järjestäessään nuottia piaanolle.
— Että on olemassa vaikeuksia. Paavolassa on poika, joka ottaa pian talon, eikä Maunu voi mennä kotivävyksi.
— Hän voi saada jonkun toisen talon.
— Saima, tahtoisitko sinä — —?
— Tahtoisin, koko sielullani tahtoisin!
— Minulla on ollut onnea liiaksi siitä saakka, kun sinä taloon tulit. Sinä olet — no, täällä on päivä paistanut heleästä, puhui Olli ja tuli Saiman luo.
— Ja vielä heleämmin se paistaisi, jos Maunu saisi talon ja se pikku tyllerö tulisi emännäksi.
Saiman silmät loistivat ja notkea vartalo painautui Ollin lähelle, kun hän puhui: — Oletko huomannut, että se tyllerö on äidin näköinen. Keltatukka, sinisilmä, tukeva ja terve. Kädet leveät ja vahvat kuin reikäleipä ja sellainen mansikkasuu.
— Tiedän suun, joka on suloisempi.
— Olli, et saa. Nyt puhutaan vakavia. Äidin pitäisi saada oikein reilu ihminen seuraajakseen, ja minä luulen — —
Samassa Maunu astui huoneeseen hätääntyneenä ja sanoi äkäisesti:
— Missä karjakot ovat? Karja on jäänyt laitumella päivällisvuoron lypsämättä, eikä niitä letukoita kuulu vieläkään, vaikka on jo iltalypsyn aika.
— Taivasten tekijä! Minä unohdin karjan ja karjakot! huusi Saima.
— Mitä tekemistä sinulla on ollut tässä? kysyi Olli kiivaasti.
— Enemmän kuin luuletkaan. Tytöt pyysivät minua kysymään sinulta lupaa mennäkseen kansanjuhlaan asemalle jonnekin ja minä annoin heille luvan mennä ja aijoin puhua siitä sinulle.
— Karja on aivan villissä, puskevat tuskissaan toisensa vialle, puhui Maunu.
— Mene edellä, minä tulen heti, sanoi Olli toisesta huoneesta, jossa muutti kenkiä ja takkia. — Tiedätkö Saima, mitä tämä merkitsee?
— Ei suinkaan mitään vaarallista?
— Minä saan yksin lypsää viisikymmentä nautaa. Ja se on mahdotonta.
Ymmärrätkö? Täällä ei ole ketään, joka — —
— Erittäin hyvin tajuan koko rikokseni! huusi Saima palavin silmin, syöksyi pirttiin ja sanoi Aapolle: — Nyt, Aapo, laita Hurravilli valjaisiin nopeaan kuin tuulessa. Minä lähden asemalle!
Itse hän sitoi kevyen liinan päähänsä, heitti ylleen pienen päällysnutun ja juoksi Aapon perässä talliin.
— Enkö minä saa tulla kyytiin? huusi Aapo.
— Ei; meitä karttuu takatullessa liikaa.
— Ahaa, meneekö Saima karjakkoja hakemaan. Kai Saima tietää, että Hurravilli on hiukan vauhko ja taitaa taas olla tuimakin, kun on ollut kauan ajamatta.
— Pian, pian, minulla on kiire. Kuulehan kuinka karja mylvii.
— Kyllähän tuon nyt kuulee. Olisivat nekin karjakot saaneet — —
— Heillä oli lupa, keskeytti Saima.
— Kukahan heille sellaisia lupia antaa? ihmetteli Aapo.
— Minä!
Aapo vilkaisi sivulta Saimaan ja kiristi vatsahihnaa, koetti kerran vielä sitolkkaa ja rinnustinta, pisti suitset päähän ja heitti ohjanperät rattaille.
— Nyt on valmista sitä myöten, sanoi hän taputtaen Hurravilliä, joka höristi korviaan ja teutaroi rauhattomana. Aapo piteli suupielestä ja Saima harppasi ylös korkeille nappularattaille. Ja kun Aapo päästi ja Saima oli saanut ohjat käteensä, syöksyi hevonen tulista ravia soraista puistotietä, niin että kärryt hyppivät ja kivet sinkoilivat. Saima piti ohjia tiukalla ja sitä hurjemmin kiiti Hurravilli. Se nelisti ylämäet ja ravasi alamäet. Vauhdin hurjuus huumasi, rohkeus kasvoi, sillä olivathan ohjat omissa käsissä. Tie oli aluksi nousua, vain harvassa alamäkeä, mutta sitten tuli kangasta ja siellä Hurravilli paransi juoksuaan. Saima hurmaantui ajamaan yhä hurjemmin. Hevonen höristi korviaan äänettömällä metsätiellä ja vilkui syrjään. Samassa hän huomasi tyttöjä istumassa metsässä.
— Hurraa! huusi hän.
Hurravilli hypähti pystyyn säikähtyneenä ja syöksyi hulluna ohi tyttöjen.
— Rouva! Jessus siunatkoon, Hurravilli tappaa rouvan, juostaan perässä. Siellä tulee pian portti ja se on kiinni! huusivat tytöt läähättäen juostessaan.
Saima istui kalpeana kärryillä, kietoi ohjat monin kerroin nyrkkiensä ympärille kiristäen voimain takaa ja puhui rauhottavia sanoja hevoselleen. Hän huomasi pian, ettei se auttanut. Kädet olivat verillä ja voimat uupuivat. Äkkiä hän heitti ohjat hellemmälle ja vihelteli hiljaa. Hevonen höristi korviaan, hiljensi vauhtia, vapisi hikisenä ja vaahtoisena, oli rauhaton. Saima piteli yhä ohjista hellästi ja vihelteli. Hurravilli pysähtyi empien portille, kaapi ja hirnahteli kuin anteeksi pyytäen ja painoi leukansa portinlautoihin. Saima hyppäsi nopeasti alas, kietoi ohjat portin tolppaan, vihelteli jälleen ja läheni varovasti sivulta. Hevonen katsoi häneen ja nuuskasi halveksuvasti korvia niuhottaen, mutta Saima oli nyt karaistunut, taputti sen pitkää kuonoa ja silitteli harjaa vedellen sitä hellästi kädellään ja kun Hurravilli taas katsoi oudoksuen, katsoi Saima sitä silmästä silmään puhellen ja vihellellen: — Hurravilli, huii, huii, Hurravilli, hepo, virma ja hyvä, huii, huii!
Tytöt olivat jo ehtineet portille.
— Voi, voi kuin me säikährettiin! huusivat he.
— Minnekäs rouva on menossa? Eihän vaan — —
— Teitä hakemaan!
— Niin, enkös minä sanonut! huudahti yksi tytöistä, että kyllä tästä ei kunnian kukko laula, kun jätettiin ne elukat!
— Nyt kärryille ja torat sikseen, sanoi Saima. Nouskaa varovasti, minä käännän sitten Hurravillin. Se on jo ihan rauhallinen. Kuulkaa, onko tässä vettä lähellä missään?
— On. Minä menen hakemaan, sanoi joku tytöistä. Ja lähteellä on kiulukin. Tahtooko rouva juoda?
— En, mutta Hurravilli tarvitsee vettä ennen lähtöä.
Ja Hurravilli joi, katsoi sitten kiitollisesti juottajaansa ja antoi kääntää lauhana ja tottelevaisena.
— Menkää hyvällä onnella, sanoi Saima tytöille, joita oli kuusi kärryillä.
— Eikö rouva tulekaan?
— Teitä on liian monta muutenkin. Hyvästi ja rientäkää. Isäntä lypsää yksin lehmiä.
Isäntä, jestas!
Hurravilli ravasi jo vinhaa vauhtia ja Saima kääntyi maantieltä lähteelle viemään kiulua.
Mutta tuskin oli hän astunut tiepuoleen sileälle nurmelle, kun itkunpuuska yllätti hänet. Se oli lyhyt, raju purkaus, se laukaisi jännitetyn mielen ja sulatti karvauden tunteesta.
Saima riipaisi liinan päästään ja huitoi sillä viileyttä hehkuville kasvoilleen.
Aurinko oli jo laskenut. Norosta nousi kylmää usvaa. Se hyristytti ja Saima nousi pakosta, outona koko ololleen ja astui kotiin päin yksinäistä tietä.
Se yksinäisyys oli perin pohjatonta, vaanivaa ja uhkaavaa. Hän ei uskaltanut katsoa metsään, missä varjot yhtyivät hämäräksi, värittömäksi ja äänettömäksi salaisuudeksi. Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa, sillä harmaa hämärä kulki kuin mörkö kintereillä, tuijotti ja löyhytti vaippaansa. Hän ei uskaltanut laulaa, ei äännähtää, sillä silloin kaikki äänettömyyden henget tuhoaisivat hänet. Hän ei uskaltanut suojella mielessään epäystävällisiä ajatuksia metsätien yksinäisyydestä, sillä silloin sen henget olisivat suuttuneet. Hän tuijotti vain eteenpäin ja astui aina ruoholla maantien vieressä, ettei hiekka narahtaisi.
Mutta äkkiä hänessä itsessään jokin nauroi tälle lumolle. Se oli pisteliäs äly, joka nosti päätään, puristi hienot, ohjissa veristyneet kädet nyrkkiin ja uhmaili kaikenlaisia lumoja.
Tie oli pitkä, ja äänettömään yksinäisyyteen mahtui paljon ajatuksia. Ne siirtyivät menneisiin. Oi, niin mielellään. Menneisyys oli houkuttelevan valoisa, siellä ei ollut ainoatakaan tuskallista yksinäisyyden hetkeä, ei nielevää äänettömyyden metsää; siellä oli vain valoa, ääntä, eloa ja turvallisuutta. Nytkin ihmiset kulkivat loistavien lamppujen valossa, etsivät omaa kuvaansa komeissa akkunoissa, joissa utuiseen vaatteeseen hukkui väreistä hekumoiva katse, ja mieli huumaantui ylellisyyden uhritulituksesta, uneksi mielellään oman ystävän kera saada hekumoida kaikkien noiden kalleuksien kaunistamassa kodissa, niin ja — ah!
Tässä hän kulki köyhänä ja yksinäisenä yön selässä. Ei!
Mitä se oli? Rattaan ratinaa. Tulisiko joku hakemaan? Ei, heillä on — lehmät! ja vielä kerran kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka polki nyt kuuluvasti hiekkaa.
Ollihan se oli, ajoi hiljaa ja katseli hämärässä yössä rauhattomana tiepuoliin.
Saima piiloutui kiven viereen ja odotti, kunnes Olli oli hiukan ohitse ajanut. Sitten hän huusi:
— Eikös isäntä ottaisi rattaille, kun on näin pimeä yö?
— Saima! Muuta ei Olli saanut sanotuksi, ja Saima näki hämärissäkin hänen kasvoistaan, ettei nyt ollut hyvä leikkiä laskea, mutta kiusanhenki tarttui häneen.
— Joko saitte kaikki lehmät lypsetyksi? kysyi hän.
— Jäivät lähteissäni työhön, vastasi Olli lyhyesti.
— Kuinka sinä raaskit jättää elukat?
— Saima, lopeta nyt. Sinä teit minulle olon surkean tukalaksi tänä iltana. Ymmärrätkö, mitä merkitsee, kun on kuoleman tuskassa toisesta eikä voi auttaa.
— Olisitko sinä ollut minun vuokseni tuskassa?
— Itsepähän sen paraiten tiedän.
— Minä tiedän myös jotakin.
— Epäilemättä, sanoi Olli auttaessaan Saimaa kärryille.
— Että tämä on kurjaa, tällainen riipominen. Minä en jaksa, en tahdo. Ne ovat sietämättömiä, karjat, rengit, piiat. Puuttuu vain siat, lampaat ja vasikat. Ja totta kai sinä nekin pian marssitat minun säleaitani piiriin järsimään ja tonkimaan. Is!
— Olenko minä sinut ryöstänyt tai pakolla sitonut itseeni? Sinä olet kuin kiukkuinen lapsi ja vaadit mahdottomuuksia!
— Sinun täytyy taipua!
— Oho!
— Saa nähdä kuka viimeisen sanan sanoo. Niin, Olli, lypsä vain, sehän on sinun riemujasi.
— Se kuuluu minun ammattiini.
— Huh, ammattiisi! Myöntää sinun täytyy, että on se sentään hupsua, kun mies lypsää lehmiä henkensä edestä ja piiat käyvät kylää ja emäntä ajaa villillä hevosella.
Olli tarttui äkkiä lujasti Saiman käsivarteen, katsoi häneen — tuli syvä hiljaisuus, metsä pidätti henkeään — hevonen ravasi tasaisesti ja nuoret tuijottivat hämärään. Saima itki hiljaa.
Kun oli jonkun verran rauhottunut, sanoi hän hymähtäen:
— Huomaatko nyt, miten hupsua on minun olla Kulanpään emäntänä.
— En, huomaan vaan, että sinulla on vietävän häijy sisu.
— Niin onkin ja siksi minä osaan pitää sinusta niin hirveästi ja tahtoisin sinut vapauttaa, viedä suureen ihanaan maailmaan, missä kaikki ihanuudet olisivat jalkaimme juuressa. Sinä olisit minun herrani, ja kuule, me saisimme omistaa toisemme jakamatta, kenenkään häiritsemättä. Sano vain yksi ainoa sana: "suostun". Minä rukoilen sitä sanaa, minä janoon sitä!
Olli irrotti hellästi vaimonsa kädet kaulastaan, oikaisihe suoraksi istualleen ja sanoi hiljaa: — En!
Saima jäykistyi, istui äänetönnä, pienet veriset nyrkit puserrettuina.
— Olli, anna hevosen seistä.
— Miksi, Saima? Ollin äänessä oli rauhattomuutta.
— Se on minun asiani, anna seistä!
— Sinä et ole oikein — sinä olet kiihtynyt.
— Juuri siksi, anna seistä. Minä näen voimattomuuteni, en tahdo tulla aina ja aina nolatuksi.
— Mitä sinulla nyt on mielessä, sano se ensin.
— Tahdon vapauttaa sinut Kulanpäästä.
— Aina sinä hoet samaa ja samaa, usko minua, kun tahtosi toteutuisi, halveksisit miestä, joka heittää elämänsä tehtävän ja lähtee nautintojen temmellykseen.
— Hoo, nautintojen temmellykseen! — Saima matki Ollin ääntä. —
Voisimmehan ostaa talon ja sinä hoitaisit sitä.
— Ja sinä katselisit, kuinka miehesi möisi neliömetrittäin ihmisille koteja, lattioita, seiniä, kuutiometrittäin ilmaa, tunnittain ja minuutittain aurinkoa, sulkisi toiset pimeisiin koppiin, toiset kellareihin, verottaisi heitä joka kadunkivestä ja tekisi niistä sinulle ja itselleen leipää.
Hevonen pysähtyi portille ja talon vanhus ilmestyi kuin haamu heidän luokseen, otti hevosen, ja he astuivat äänettöminä kotiin.
VIII
Aika astuu toisinaan vuosikymmenien yli yhdellä harppauksella, mutta toisinaan se polkaisee jäljen vuodessa, kuukaudessa, päivässäkin, jäljen kultaisen tai rautaisen, taikka sellaisen, jossa on tuhoa ennustavia taikamerkkejä.
Kulanpään kartanossa se oli tänä vuonna hipaissut varpaillaan kultaisen jäljen, mutta jalkaterässä oli jo rautaa ja kantapää täynnä tuhon merkkejä.
Maunu ja Aapo kulkivat nyt niinkuin aina ennenkin yksissä kuin parihevoset, vilkaisivat vähä väliin toisiinsa, olivat aina niin tehneet, mutta katseissa ei ollut enää hymyä, ei vapaata elämäniloa. Maunu oli miehistynyt, tarttui työhön lujin kourin, missä sattui kulloinkin raatamaan. Hänen voimansa oli kuitenkin kohmettunut jäykkyydeksi, se ei ollut vapaata, itsetietoista, kuten Ollissa.
Aapo oli vielä nuoruuden huolettomuuden liepeellä, vaikka ajan kantapään loitsujäljet vähä väliin painuivat hänen tajuntaansa. Työ ei ollut enää leikkiä, se oli raatamista, vaikka voimat yhä kasvoivat.
Pikkupojat leikkivät vielä työssä ja työstä tultuaan, ja heidän iloinen naurunsa ja juoksunsa kartanolla iltasin ja varsinkin pyhinä sai toisinaan koko talon hymyilemään.
Maunu, Aapo ja pikkupojat asuivat vanhan rakennuksen salissa ja kamareissa.
Vanha Matti, talon vanhus, oli jäänyt hänkin vanhan pirtin lämmittäjäksi, ja Lammas-Liena, joka ensin muutti muun naisväen kanssa uuteen rakennukseen, ei viihtynytkään siellä, vaan kantoi sänkynsä ja muut hynttyynsä vanhan pirtin nurkkaan, jossa hän oli nukkunut yönsä aina siitä saakka, kun pienenä orpotyttönä oli taloon tullut ja saanut Lammas-Lienan nimen, sillä lampaiden paimentaminen harjun kalliorinteillä oli ollut hänen työtään.
Siitä saakka, kun Olli oli vienyt hänet saliin ja näyttänyt uutta piaanoa ja "rouva oli ollut ylpeä", ei Lammas-Liena koskaan sanonut sanaakaan Ollille ja vältteli Saimaa, pujahti piiloon, jos sattui tielle.
Vanhassa pirtissä oli hyvä rauha, ei rouva sinne koskaan eksynyt, ja Lammas-Liena toi nuoret karitsat luokseen, juotteli niitä maidolla ja hoiteli, jos emät niitä hylkivät, ja usein sattui kivisillä mäillä pirripahoille onnettomuus, nyrjähti jalka kiven koloon, tai eksyi joukosta ja sai nääntymään saakka hakea ja määkiä. Ei koko pitäjässä ollut niin komeita lampaita eikä niin pitkiä, hienoja villoja kuin Kulanpäässä, ja Lienalle oli sanottu, että se oli hänen ansionsa.
Emäntä oli käskenyt Lienan säästämään kotitarpeiksi kaikkein parhaimmat villat silloin, kun nuori rouva taloon tuli, sillä hänen salainen toivonsa oli, että Saima rupeisi kudottamaan ryijyjä ja mattoja ja kankaita kaikenlaisia, joita hän, vanha ihminen, ei osannut, mutta olisi kuitenkin hartaasti halunnut saada taloon.
Emännän ja Lienan villa-aarteet saivat olla oloillaan, ei Saima harrastanut kutomista. Hän kulki kaiken kesää omissa ajatuksissaan, lauloi, soitteli, haki kaikenlaisia kukkia ja sovitteli maljoihin ja ruukkuihin, neuloi korutöitä ja luki romaaneja.
— Kyllähän ne laiskankin päivät kuluvat, sanoi Liena.
Emäntä silloin tulistui: — Ei nyt kaikkien tarvitse raataa meikäläisen tavalla. Saimalla on varaa olla niinkuin itse tahtoo. Hän on parempia ihmisiä, saanut suuret koulut ja opit.
— Kun on kerran saanut, niin sopisi antaakin, mutisi Liena. Ei hänen aatelinsa siitä alenisi, vaikka muitakin ihmisiä huomaisi. Vielä muu muunaan, mutta kun on isännänkin tehnyt niin surulliseksi. Se raukka on niin kolistunutkin.
Emäntä vilkaisi levottomana keittiöstä pirttiin, oliko salin ovi auki. Voisi vielä Saima kuulla. Hän oli nyt aina varuillaan, ettei vaan Saima mitään saisi huomata väen nurjamielisyydestä ja kuulla heidän puheitaan.
— Joko sait perunat kuorituiksi? Tässä on lampaille suolaa ja pari leipää. Kyllähän minä täällä touhuun tulen, sanoi emäntä Lienalle saadakseen hänet lähtemään pois.
— Onko se uusi piika hyvin hieno? kysyi Liena vielä ovella.
— Sellainenhan se näkyy olevan kaupungin tapoihin tottunut, kysyi heti ensi päivänä, oliko vesijohtoa.
— Hi, hi, vai vesijohtoa. Tekeekö se mitään?
— Eihän tuo vielä ole ehtinytkään, on Saiman apuna.
— Niin, niin, tarvitseehan rouva itsekin palvelijan.
— Enkä minä keittiössä apua kaipaa, sanoi emäntä.
— Saisi tuota sentään piika-ihminen olla kysymättä vesijohtoa. Että kehtaa! ja Liena lähti huuli lerpallaan.
Emäntä huokasi ja istui tuolille jalkojansa lepuuttamaan. Perunakeitto porisi suuressa padassa tulella, ja siitä levisi keittiöön makea luunytimen tuoksu. Hella oli tulipunainen ja padasta roiskahtaneet tipat pihahtelivat. Mahtava, kuparinen kahvipannu pulputti höyryä nokastaan ja takalävellä kiehui paisti. Se oli uuden piian laitoksia, aiottu herrasväelle, sillä rouva ja isäntä söivät nyt erikseen omissa huoneissaan.
Padasta tuli palaneen käryä, ja emäntä nosti kantta, kaatoi hiukan kuumaa vettä ja kaikki oli taas hyvin. Hän katsoi uuniin, siellä oli myös jotakin palamassa, mutta kun ei emäntä oikein ymmärtänyt, mitä se oli, meni hän hakemaan sen laittajaa miniänsä puolelta.
— Missähän se tyttö on? kysyi hän Saimalta.
— Lähetin rantaan pesemään vaatteita. Mitä äiti tarvitsee?
— Ne ruuat — —
— Minä sanoin sille, että kyllä äiti katsoo. Minä tulen myös.
Emännän silmät levisivät, sillä eihän Saima koskaan keittiössä käynyt.
— Mitähän tämä täällä uunissa lienee? kysyi emäntä ja veti uunista laatikon.
— Kai se on jotakin hedelmäputinkia, pannaan jäähtymään.
Emäntä nosti esiliinallaan kuuman laatikon pöydälle ja riensi sitten kahvipannun luo, joka nyt hurjasti pursusi pihisevälle hellalle.
— Täälläpä on kuumuutta ja äidillä oikein hiki päässä. Kyllä jo tarvitsisi apua.
Emäntä ei vastannut mitään, hän vaan huokasi ja istui tuolilleen pöydänpäähän valitsemaan kaunoja kauraryyneistä.
— Eikö äidinkin mielestä ole hassua, että minä olen talon emäntä ja että minun mieheni kyntää peltoa ja — —
Saima keskeytti sanansa, huomaten sanoneensa liikaa, sillä emäntä katsoi häneen avoimilla silmillään ja lyhyt, lihava vartalo vääntelihe levottomana tuolilla.
— Minä tarkotan, että äidin pitäisi saada oikea rehellinen maalaisminiä, joka osaisi auttaa ja josta kaikki pitäisivät. Sellainen, kuin se Maunun morsian, se Paavolan tyllerö.
— Ei nyt pitäisi Saiman puhua sellaista, ettei osaisi. Kun on niin paljon oppia ja järkeä, niin kyllä vaan sopisi tyytyä, sanoi emäntä tekeytyen iloiseksi.
— Äiti, sanoi Saima hetken kuluttua niin lämpimästi, että emännän sydän heltyi. Äiti, ettekö auttaisi minua eräässä asiassa?
— Autan, autan, sanoi emäntä ja sekotteli jyviänsä.
Saima nyppi myöskin kaunoja ja pureskeli kauranjyviä.
— Katsokaas, minä en oikein sovi tähän elämään ja tahtoisin taivuttaa Ollin muuttamaan kanssani kaupunkiin; voisimmehan ostaa siellä vaikka talon.
— Eihän se nyt — — äänteli emäntä katsellen Saimaa suurin silmin.
— Voi, äiti, taivuttakaa tekin Ollia antamaan talo Maunulle!
— Vai Maunulle! Kyllähän minä voin Ollille puhua.
Emäntä vilkaisi salavihkaa Saimaan ja kysyi: — Onko Saima kuullut mitään Maunun ja Paavolan Hilman asioista?
— En, eihän minulle kukaan kerro, sanoi Saima uteliaasti tarkastaen emännän huolestuneita kasvoja. Onko jotakin tapahtunut?
— On kai tapahtunutkin. Emäntä kävi hiljan täällä ja paavolaiset tahtovat pitää häät jo tänä syksynä.
— No, sehän on hauskaa, oikein iloinen uutinen, en ole pitkään aikaan mistään niin riemastunut kuin tästä. Nythän Maunu voi ottaa talon!
— Eihän se taida käydä päinsä, sanoi emäntä levollisesti.
— Miksi ei?
— Maunu ei tahdo eikä voikaan maksaa samaa hintaa kuin Olli on maksanut.
— Me luovumme Ollin osasta.
— Siihen ei Olli suostuisi, sanoi emäntä vilkastuen.