— Miksei Maunu voi maksaa samaa kuin Olli?
— Ei Maunu saisi maasta irti samaa kuin Olli! sanoi emäntä ja hänen silmänsä hymyilivät.
— Mutta minnekä Maunu vie emäntänsä?
Emännän kasvot synkistyivät jälleen ja äkeissään hän mutisi: — Kun laittavat asiansa kuin mitkä rengit ja piiat, niin saavat olla sen mukaan. Asukoot vanhassa rakennuksessa siksi, kun sattuu sopiva talonosto. Ei ole Ollillakaan nyt rahoja, kun tämä talonrakennuskin vei.
— Eikö äitikään tahtoisi päästää Ollia täältä pois? kysyi Saima äkkiä.
— Päästää, päästää — niinkuin hän olisi minun päästettävissäni!
Vielä vai!…
— Mutta jos äiti voisi määrätä hänen tehtävänsä, kysyi Saima tarttuen emännän käsivarteen.
— Voi, voi, ei Saiman pitäisi kuvitella sellaisia! huudahti emäntä tuskastuneena ja katsoi arasti miniäänsä.
— Niin, minä olin typerä. Eihän äiti voi tahtoa Ollia lähtemään, sillä — hän keskeytti sanansa ja katsoi anoppiinsa terävästi.
— Mitä Saima tarkottaa? Emäntä oli säikähtynyt.
— Sillä häntä tarvitaan pikkupoikien turvaksi ja hoitajaksi, ja hän on luvannut maksaa talosta niin paljon, ettei kukaan muu kuin hän voisi sitä suorittaa!
Saiman kalpeilla kasvoilla oli katkeraa ivaa ja emäntä väistyi askel askeleelta taaksepäin hänen edellään.
— Mutta minä sanon, että Ollin on eläminen itselleen ja minulle, ei veljilleen eikä äidilleen eikä kotimäilleen!
Emäntä väistyi yhä ja puhui säikähtyneenä: — Voi, hyvä Jumala, enhän minä tahdo häntä pidättää, en millään muotoa. Kyllähän minä ja muut poikani tyydymme vaikka kuinka vähään, jos niikseen tulee! Ja emäntä oikaisihe pöydän päässä keittiössään ja katsoi suoraan miniänsä leimuaviin silmiin.
— Tahtooko äiti taivuttaa Ollia lähtemään täältä?
Syntyi jännittävä äänettömyys. He katsoivat toisiaan silmästä silmään, ja emäntä painoi katseensa maahan eikä vastannut.
Saima odotti, seurasi anoppinsa joka liikettä kuin vaaniva kissa. Vanha vaimo tunsi sen katseen, ja tuska nousi kuristamaan, mutta vaikka hänet olisi kappaleiksi hakattu, ei hän olisi tahtonut vastata. Hän seisoi vavisten ja hypisteli kauranjyviä seulassa pöydällä.
— Ha, ha, ha — — Saima nauroi ja itki, mutta nauru voitti ja emännän suuret silmät levisivät kahta suuremmiksi ja hämmästyneenä hän putosi tuolilleen, nojasi päänsä pöytään ja — itki, itki vanhan ihmisen katkeria kyyneleitä, jotka polttavat sydäntä kuin väännettäisiin siellä hehkuvaa rautaa.
Saima riensi nauraen ulos keittiöstä, pirtistä, juoksi pihan poikki paeten omaa itseään ja pysähtyi lehmusten alle nurmelle.
Syyskesän aurinko paistoi viileästi ja hieno tuulenhenki puhalteli.
Saima tyyntyi ja kuunteli:
Heilani vietän Viipuriin
ja lähden Amerikkaan —
tai heitän hänet hiivattiin
ja nainkin aika rikkaan!
Aapo lauloi kyntäessään. Saima katsoi eteensä ja hymyili. Tuo laulu heitti hänen tajuntaansa kuuman kesäpäivän, jolloin hän oli kulkenut kuin lumottu prinsessa elämän paratiisissa. Se muisto oli pistävän kuuma leimaus, jonka sammutti äkäinen vanhan Matin huuto:
— Älä, Aapo, hoilaa!
Olli kynti sarkaa lähinnä puutarhan aitaa ja pysäytti nyt hevosensa Matin kohdalle, sillä Matti oli myös heittänyt ojamelansa, jolla pientareita tyrkki, ja istunut tupakoimaan.
Hevoset hirnahtivat äänen kuultuaan. Olli heitti ohjat niiden lanteille ja istahti itse Matin vieren.
— Miksei hoilata saisi? kysyi Olli leikillä.
— Niin, jos käsketään. Mutta muutenhan minä vaan meinaan, että täällä on eletty nyttemmin noin nirkun narkun, murjotellen ja mökötellen, sanoi Matti silmät sirrillään, ja piippu tärisi hampaissa.
Olli vilkaisi häneen ja käänsi sitten katseensa pois jääden mietteisiinsä.
Matti silmäili häntä yhä ja puhui: — Muistuu mieleeni vaan teidän vaarivainaanne. Olinhan vain sellainen pojanpakana ja pientareita tyrkin, kun mies ja sellainen miesten mies tätä samaa peltoa kynti. Sillä oli hartiat, no, ei sen paremmat kuin teillä nyt, ehkä vähä rouvimmat, ja vahva niska ja sellaiset paukamat käsivarsissa ja pohkeissa ja missä vaan niitä tarvittiin, että vie sun — —! Se oli aika jarri, heitteli suuria kiviä kuin höyheniä ja niin sitä tehtiin näitä peltoja. Sen ajan sahrat — — no, mitä niistä vanhoista! Nyt kynnetään uusilla auroilla, mutta vanhoja, muokattuja peltoja ja siinä on uusien voima. Ja siinä tuo taitaa olla uusien miestenkin voiman ponsi, että astuvat vanhoja polkuja nuorilla voimilla.
— Taitaa olla, sanoi Olli nostamatta päätään.
— Ja synti on päästää uusia herrastapoja — —
Olli käännähti äkkiä.
— ja pysytellä erillään.
— Olenko jättänyt jotakin tekemättä? kysyi Olli tiukasti.
— Ei, ei, sehän se on, että teette kuin kiukustunut ja olette kuin ukkospilvi, sanoi äijä ja nykäisi melan käteensä.
— Mitä te sitten valitatte?
— Sitä vaan, että se entinen avonainen elämä on muuttunut ahtaaksi.
— Kuka sen olisi muuttanut? kysyi Olli jurosti, nousi ojan reunalta ja astui auran taakse.
— Kuka — ota hämärää hännästä kiinni, tyhjän kouraasi saat!
Olli nykäisi ohjista, tarttui auran sarviin ja ohjasi kevyesti viiltävää terää, ja nurmi kääntyi, ja tuoksuva maa nosti tumman povensa ilman huuhdeltavaksi.
Saima katseli häntä lehmuksen alta ja ivallinen hymy tuikahti suupieleen: — Astuu kuin mikä juhta auran perässä ja polkee liejuista multaa. Tuoko olisi ainaisesti minun Ollini työtä? Ei, tuo on orjan työtä, ja Olli on — — Jumala tietää, mitä hän on! Minä tiedän vaan, että hänen sylissään olen turvassa. Hän kantaisi minut tulenkin läpi ja vuorien ylitse ja soutaisi myrskyn raivotessa rannan suojaan, ja luulen, että hän erämaassakin löytäisi minulle raitista vettä — niin, ellen minä vaan tahtoisi häntä seuraamaan minun polkuani kosteikkoon. Huu, täällä polttaa maa jalkojani ja sisuni kiehuu! Kunhan olisi mihin purkaa teljetty vimma!
— Heikki, heitä pois se leikki, ota kirves ja veitti! huusi Tuomo vanhan rakennuksen portailla ja harppoi alas. Jälessä kiiti pihaan tulipunaisena Heikki, ja Väinö kintereillä. Nyt juostiin pitkin pihaa, lehmusten ympärille, käytäviä, nurmea.
Saima seurasi vauhtia katsein, se viihdytti ja houkutti.
— Hei, pojat, otetaan kiinni Tuomo! ja samassa hän kiiti poikien kanssa pitkin pihaa, pujottelihe pensaiden välissä kuin kärppä nopeana ja notkeana iskien Tuomoon, joka huusi ja sätki.
Liena seisoi portailla ja nauroi, vanha Matti oli tullut pellolta ja Aapo juoksi uteliaana aidan poikki puutarhaan, yhtyi leikkiin ja tavotti nyt vuorostaan Saimaa, joka nauroi ja juoksi.
Pian oli koko talon väki pihalla ja kaikki naurussa suin.
— Pääskyset! mutisi Matti tyytyväisenä.
— On niillä nyt kutut kotona, puhui Liena, ja laski pienen karitsan helmastaan maahan.
Juuri silloin Saima pujahti siihen Aapon edellä ja kompastui karitsaan. Hän ja valkoinen pikku määkijä vierähtivät nurmelle ja Saima nauroi, tavotti karitsaa.
— Voi, kuinka se on puhtoinen ja valkoinen ja pehmoinen, ja suu vaaleanpunainen. Pää, sinä pikku pää!
Saima hyväili sitä ja koko talon väki katseli ja hymyili, ja juttu kävi kuin ennen hyvinä aikoina.
— Kah tota, kuinka nyt näin lehahti päivä paistamaan? kysäisi Matti itseltään. Olkoon Ollin onneksi! huokasi hänen uskollinen sydämensä, ja housujaan nykäisten hän hävisi vanhaan pirttiin.
Olli seisoi työvaatteissaan pihalla hiukan hajasäärin kädet housuntaskuissa. Hän hymyili, ja päivettyneet kasvot loistivat onnesta. Laskevan auringon säteet heittivät viehkeän loitsuvaipan hänen ympärilleen, samalla kun ne kultasivat koko laakson, joka näytti ylpeilevän lastensa onnesta ja viljelijänsä hyvästä uskosta. Ja Olli uskoi tällä hetkellä Saiman ilon todeksi, uskoi väkeensä, laaksoonsa, ulappaansa. Hän eli nyt niinkuin ainakin hetkessä ja palveli kotijumalaa, oli levollinen ja varma. Hän hymähti ja katse sanoi: Onhan niitä kaiketi muitakin hyviä jumalia, mutta hän oli saanut tämän ja kiintynyt siihen ja tahtoi koko ikänsä kaikissa vaiheissa palvella häntä.
Olli pyörähti ympäri, vihelsi iloista säveltä hiljaa, astui pirtin kautta "säleaidan sisään" ja vaihtoi työvaatteet puhtaampiin. Ilta-auringon säteet löysivät hänet täältäkin, leikkivät vallattomina vaaleassa tukassa. Hän oikaisi lujatekoista ruumistaan, pysähtyi akkunan eteen ja katsoi peltoja. Ennestään veitikkamainen katse oli kirkastunut, avautui vakavana ja syvänä, niin ettei sen pohjaa voinut nähdä, mutta halusta häneen uskoi.
Saiman nauru kuului ulkoa. Odottava, hiukan jännittynyt ilme syttyi
Ollin silmiin.
— Vapaa, vapaa! huusi Saima ja heittäytyi tuolille hengästyneenä, palmikot olalle valahtaneina, kasvot hehkuvina.
— Huh, kuinka täällä on kuuma, akkunat auki! Minä tukehdun. Kunhan tuosta edes saisi keuhkojen täydeltä raikasta meri-ilmaa ja nähdä aaltohirviöiden tulevan vastaansa.
— Kyllähän sen merenkin löytää, sanoi Olli levittäen rintaansa aivankuin Saiman merenkaipuu olisi häntä elähyttänyt.
— Ei, mutta Olli, kuinka sinä olet — en osaa sanoa. Oletko ollut pahoillasi minusta? Älä ole enää. Nyt olen niin kevyt, kaikki suonet tykkii, tahtoisin vaikka lentää. Olisin kuitenkin onnellinen, jos voisin — —
— No, mitä? sanoi Olli tarttuen Saiman ranteisiin vetääkseen hänet syliinsä.
— Jos voisin muuttaa viiksesi pehmeiksi, niinkuin ne ennen olivat. Nyt ne ovat kankeat ja värittömät. Katsohan minua silmiin! Sinun uskolliset silmäsi! Kun näen sinut näin yksinäni, en kapinoitse, katson silmiisi, en näe pohjaa, aavistan — muutun hartaaksi kuin kirkossa, puhun hiljaa ja olen kuuliainen.
— Saima!
— Ei, minä olen jälleen kapinallinen! Katsos, nämä kädet, noin suuret kuin jättiläisen kovat kourat! Olenhan minä liian hento niiden pidellä. Se ärsyttää minua, tahtoisin, että kätesi olisi hieno, siro ja pehmeä kuin itsekin olen.
Olli antoi käsiensä vaipua alas ja hymähti: — Eihän se peltosarka ole paperiarkki, eikä aura kynänterä, mutta en minä siltä vaihtaisi, sillä jos on ase suurempi ja koura painavampi, niin on jälkikin laajempi ja tuloskin tukevampi.
— Jaa, sinä olet tukeva, liian tukeva, sekin minua toisinaan — — et milloinkaan hätäile, et epäile, et tahdo katsoa asioita minun silmilläni. Sinulla on oma epäjumalasi!
— Niinhän minulla on, ajattelin juuri, että kyllähän siihen vanhaan kotijumalaan kelpaa luottaa, ei se jätä minua milloinkaan ihan yksin, on aina jossakin muodossa mukanani, vaikka mitä sattuisi! sanoi Olli painavasti.
— Mitä sinä tarkotat? kysyi Saima jännittyneenä.
Olli hymähti. — Tietysti sitä, että kotijumalani antaa minulle kylliksi työtä.
— Työtä — niin, mutta mitä sinä ajattelet sillä välillä, pitkät päivät kun astut juhtana?
— Hm, mitä ankarampi työ juhdallasi on, sitä reippaammin ajattelen, suunnittelen asiani viikoiksi, vuosiksi, järjestän työt seuraaviksi päiviksi ja loppua matkaa luotan jumalaani.
— Mikä on sinun jumalasi? kysyi Saima kuin itsepäinen lapsi.
— Sinäpä kysyt, osaako tuota niin pilkulleen sanoa? Tiedän vain, että hän on tyytyväinen, kun väellä on hyvä työtuuli, kaikki käy vanhaa uraansa täydellä voimalla, ja kun näkee minun aikaiseen nousevan, koko päivän ahertavan ja eritoten taloni mailla puuhaavan hiki hatussa. Ja sitten illalla on juhla, kun voimani vaimentuvat ja sinä olet hellä.
— Maamyyrän jumala! huudahti Saima samalla kun Olli aikoi vetää hänet luokseen. Aurinko oli jo vaipunut harjun taakse ja Saiman silmät vivahtivat vihreään, kun hän pidätetyllä katkeruudella sähähti sanansa. Samassa hän kuitenkin sammutti tulen itsessään, sanoi keveällä arkiäänellä:
— Puhuimme tänään äidin kanssa Maunun asiasta.
— Se on vähän hankala paikka. Maunu menee kaiketi jo sunnuntaina ottamaan kuulutuksen, sanoi Olli.
— Ja sitten he muuttavat vanhaan rakennukseen.
— Niin kai, siksi kun sattuu sopiva talonosto.
— Miksei voida ostaa nyt heti?
— Ei ole rahoja.
— Minä annan! sanoi Saima huolettomasti.
— Tahtoisitko sinä tosiaankin lainata Maunulle tai oikeammin minulle, sillä osansahan Maunu saa?
— Niin paljon kuin tahdot. Tahtoisin repiä hajalle koko avioehdon.
Tämä on perin kurjaa ja puolinaista!
Silmien hehku palasi jälleen ja Saima kääntyi äkkiä Olliin, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja painautui lähelle.
— Kuule, Olli, ota kaikki ja ota minut kokonaan; en kestä tätä puolinaista, tätä tinkimistä. Minä tahdon sinut kokonaan ja annan itseni kokonaan. Täällä en nuku öisin, en saa rauhaa päivällä, maa polttaa jalkojeni alla. Tahdon pois täältä! Herran nimessä, seuraa minua, ennenkuin se on myöhäistä! Rukoilen sinua, vaadin — —
Olli antoi käsiensä hitaasti vaipua ja istui alakuloisena sohvalle.
— Näin viime yönä unta sinusta, sanoi hän hetken kuluttua katsomatta
Saimaan, joka nyyhki masentuneena hänen vieressään.
— Sinä syleilit minua kuin äsken, ja minä katsoin sinua silmiin. Silmät olivat ensin sinun ja muuttuivat sitten — kissansilmiksi ja kynnet kouraisivat sydäntäni.
— Olli!
Saima seisoi kuin kostotar kohotetuin nyrkein Ollin edessä.
— Olli, nyt sinä olet sanonut jotakin, joka antaa minulle voimaa sanoa, mitä minun sisälläni asuu. Minä olen kissa ja minä kynsineni kiskon täältä itseni irti. Minä en voi jäädä tänne, olen tuttavilleni kirjottanut kaupunkiin, että muutamme sinne talveksi ja olemme täällä vain kesät. Se on ollut minun suunnitelmani ja sen piti toteutua. Jos tahdot olla mieheni, seuraat minua, ellet tahdo — — no niin, minä tiedän tieni. Ja vielä yksi asia. Sinulla on jumalasi, minulla myös. Minussa asuu salaperäinen voima, jota en voi käskeä, en sinunkaan vuoksesi, se voima on minua vahvempi, se vaanii yhä ja tahtomattani seuraan sitä aina kun aika tulee. Tästä hetkestä alkaen saat valita, tahdotko olla mieheni vai etkö tahdo!
Olli tuijotti häneen.
— Kuule, Saima, ethän voi otaksua, että minä ymmärtäisin tällaista päähänpistoa! Luuletko sinä tosiaan tällä purkavasi kaikki?
— Enhän minä tahdokkaan purkaa, sinä itse olet syypää. Sinä pidät nautojasi ja maitasi kalliimpana kuin minua!
— Kyllähän sinun pitäisi ymmärtää, että se mitä nyt sanot, on väärin, ei voi verrata kahta sellaista asiaa.
— Ei, siinä sinä olet oikeassa, sillä minä en siedä, että pidät itsellesi tärkeämpänä kotimäkiäsi, veljiäsi ja taloasi kuin minua.
— Herran nimessä, pitääkö miehen luopua omista tehtävistään, kun hän ottaa vaimon?
— Pitää, jos ne tehtävät ovat ristiriidassa hänen vaimonsa onnen kanssa.
— Ei, Saima, työ ja velvollisuus eivät ole onnen vihollisia.
— Sinä luovut siis minusta? huusi Saima leimuavin silmin.
— En milloinkaan!
Saima nauroi ja hetken päästä itki. Olli katsoi häneen keventyneenä luullen kaikkea oikuiksi, mutta samassa Saima hyppäsi kyyryisestä asennostaan sohvan nurkasta hänen eteensä, kädet nyrkissä ja silmät vihreinä hämärässä huoneessa.
— Etkö sinä pelkää, että minä luovun sinusta? ja hän juoksi makuuhuoneeseen sulkien oven mennessään.
Elämä pirtissä oli jo vaiennut ja väki mennyt levolle. Kaupungista tullut palvelija tuli arastellen huoneeseen ja kysyi, syödäänkö illallista.
Olli katsoi häneen kuin unessakävijä.
— Vienkö pois ruuat? kysyi tyttö.
— Viekää, sanoi hän ja tunsi samassa häpeävänsä tyttöä ja epäili hänen jotakin kuulleen. Hän ei vielä uskonut Saiman totta tarkottavan ja astui päättävästi hänen luokseen hämärään makuuhuoneeseen.
Saima seisoi kuin patsas käsivarret ristissä rinnalla. Olli astui hänen luokseen ja sanoi leikillä: — Jänö kulta, älä ole pahoillasi, minun ei olisi pitänyt puhua siitä kissaunesta.
Saiman kasvoille lehahti riemu: — Sinä suostut lähtemään täältä kanssani?
— Minne?
— Kaupunkiin, maailmaan, ainaiseksi!
— Siihen minä en suostu…
Se oli sanottu. Saima ei itkenyt eikä nauranut, osotti vain kädellään ovea ja sanoi:
— Menetkö sinä vai menenkö minä?
Olli peräytyi ovelle vieläkin epäröiden ja sanoi sortuneella äänellä: — hyvää yötä!
Saima kietoi kuin uhalla äänensä pumpuliin ja vastasi helähtävästi: — hyvää yötä!
Sanojen sointu kulki väreinä mieheen, ja hän astui pois huoneesta kuin unessa.
IX
Saima puuhaili hyräillen ja hymyillen, eikä Olli päässyt selville hänen varsinaisesta mielialastaan. Kun puhe kääntyi polttopisteeseen, pujahti Saima taitavasti pois asiasta eikä Olli uskaltanut yrittää uudestaan, sillä hän näki Saiman katseissa, liikkeissä ja erotti äänessäkin jotakin outoa ja jännitettyä. Hän itse oli uneton, rauhaton ja kuumeinen, odotti jotakin tapahtuvan ja aina kun Saima tuli lähelle — ja Ollista tuntui, että hän usein sattui hänen tielleen — piti hänen ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättään tarttumasta vaimoonsa.
Ollilla oli kuitenkin työnsä ja kotijumalansa, hän kävi kunnankokouksissa, hoiti pitäjän säästökassaa, kuului koulun ja vaivaishoidon johtokuntaan ja seurasi puoluekiistoja. Hänen selvä, käytännöllinen älynsä oli pitäjän asioissa hyvänä tukena. Tämä hänen elämänsä seurasi häntä kotiinkin Saiman säleaituuseen ja huuhteli sitä toisinaan kuin raitis tuuli. Saima tunsi sen, ja kateus pisti hänen sydäntään ja ylpeys nosti hänessä päätään kiihottaen kaikki vastahakoisuuden henget kapinaan. Oli tullut uusi, vaarallinen kilpailija, joka yhä lujemmin sitoi Ollin tänne.
Saimalla oli vain ahdas säleaituunsa, kalvava kateus, epämääräinen kaipuu kauas pois ja sammumaton miellyttämisen halu, joka tahtoi hallita omalla olennollaan, vetää omaan piiriinsä — ja nyt se, mitä hän koko olemuksellaan halusi, väistyi yhä kauemmaksi.
Hän terotti kaikki herkät vaistonsa ja vastustamattoman suloutensa tekemään vaatimuksen "noli me tangere" niin tehokkaaksi kuin suinkin ja vastapuolelle tuskallisen vaikeaksi. Hän tahtoi voittaa.
Miten, Herran nimessä, miten? kysyi Saima itseltään pitkinä yksinäisyyden hetkinä.
Syyskesän aurinko katseli taivaan laelta laaksoon viileästi hymyillen, ja harjut seisoivat vakavina kahden puolen. Saiman mielestä ne nykyään aina rypistivät hänelle silmäkulmiaan.
Rannalta kuului miesten loilotusta, ja Saima näki kävellessään niityllä kymmenkunnan miestä puuhaamassa tukkeja rannasta vesille. Olli oli edellisenä talvena myynyt metsää, ja nyt kuljetettiin puita veden toiselle puolelle.
Tukkilaisia, ajatteli Saima ja hymähti muistellen, kuinka heitä oli runoruusuilla kukitettu.
— Holei, minne nyt? huusi Aapo juuri hänen takanansa.
— Hui! kuinka pelotit minut, huudahti Saima ja hypähti hermostuneesti.
— Lystiä väkeä nuo "tukkipirut", sanoi Aapo.
— Hyi, mitä sanoja sinä käytät!
— Höm, katsotaanhan nyt, kuinka tuon yhden saapasniekan tuolla käy. Hänellä on pelkkiä pikkutukkeja harvakseen vedessä. Katsos nyt, kuinka hän seisoo kahdella tukilla ja kiskoo keksillä itseään lauttaa kohti. Heiluu, ka, ka, vaipuu, jo menee, hei…
— Voi, voi, hukkuuko hän? huusi Saima.
Rannasta kuului naurunrähäkkä.
— Manu, älä koko järveä juo, tule ylös, vähemmästäkin halkeaa! huusi joku.
— No, jo juo niin, että riittää tuomiopäivän aaton ehtoopuoleen saakka, sanoi toinen.
Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.
Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.
— Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.
Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja änkytti: — o-lin vä-ähällä vajota — —
— Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas, kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä kynsistään hevillä.
— Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.
— Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.
— Niinhän sekin on, sanoi Aapo.
— Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen tunnustuksen.
— Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden ainoan kerran luopumaan jumalastaan — silloin hän olisi vapaa! Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta, enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.
Saima puristi kätensä nyrkkiin, ja pehmeä, tyttömäinen olento jännittyi.
— Nuoko peltotilkut, sarkojen kaistaleet, tämä ahdas onkalo, jossa tukehdun, tuoko uninen järvi ja salamyhkäiset metsät, nuoko uhmaisivat koko maailmaa ja pitäisivät hänet omanaan?
Jännitys laukesi, hän oli jälleen nuori, pehmeä tyttö, ja suuret kyyneleet valuivat poskille hereinä kuin lapsen.
— Saima ei nyt noin surisi, mitä sille nyt tehtäisiin? Olli on itsepäinen kuin härkä, — sanoi Aapo hiukan ivaa äänessä. — Jos minä olisin hänen sijassaan, niin en totta tosiaan hetkeäkään häikäilisi. Onhan sitä maailmaa muuallakin. Ja toiseksi, onhan tässä Saimallakin sanomista.
— Niin luulisi, sanoi Saima pyyhkien kyyneliään. Olli ei ota minun sanojani kuullakseen, eivät ne mahdu häneen. Aapo, sanoi Saima hellällä äänellä, sinä olet hyvä poika, tekee oikein hyvää saada puhua tästä sinulle.
Saima puristi Aapon sormia ja katsoi hänen haaleansinisiin silmiinsä. He kulkivat hetken aikaa käsi kädessä, ja nuoren miehen rinta kohosi ylpeänä ja katse tähtäsi voitokkaana ja onnellisena eteenpäin.
— Sinä olet pulska poika, Aapo, sanoi Saima, ja sinussa on — kuinka sanoisin — jotakin keväistä, nuorta ja elävää.
Aapon silmissä välähti ja kasvojen ilme oli onnellinen. Elämän sulouden säde oli Saimassa helottanut hänelle ja huikaisten tunkenut nuoreen, koskemattomaan sieluun.
— Saima, minä seuraisin sinua vaikka minne! sanoi hän kiihkoisesti ja puristi Saiman sormia.
— Ai, likistät sormiani. Tahtoisitko sinäkin täältä pois? kysyi
Saima.
— Täytyyhän minun mennä ehkä piankin.
— Pitääkö sinun ruveta maanviljelijäksi?
— Eihän siihen pakkoa ole, vaikka enhän minä enää muutakaan työtä oppisi.
— Oppivathan ne muutkin.
— Hm.
— Osaatko sinä ruotsia?
— Luin parina vuonna lyseossa, mutta kun koulun jätin, jäivät kaikki luvut.
— Miksi sinä koulun jätit?
— Oli ikävä kotiin ja äiti sanoi: "Antaa pojan olla, eihän kaikista tarvitse herroja tulla."
— Kuule, Aapo, jos minä opettaisin sinulle ruotsia ja vähän muutakin, esimerkiksi matematiikkaa? Minä olin kova siinä aineessa.
— Tahtoisiko Saima? Aapon kasvoilla väreili vuoroin kainous, vuoroin onni.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Aapo tuli Saiman luo lukemaan. He istuivat vierekkäin sohvalla yhteinen kirja pöydällä. Työ sujui hyvin, sillä Aapolla oli herkkä kielikorva ja lapsena opittu ääntäminen helpotti paljon.
— Kuulehan Olli, kuinka Aapo lukee hyvin! huusi Saima toiseen huoneeseen, jossa Olli käveli lattialla mietteissään.
— Mistä se opinhalu nyt on tullut? kysyi Olli.
— Ei se halu taitaisi sinullekaan pahaa tehdä, sanoi Saima, mutta katui samassa sanojaan, sillä Olli luki aina, kun vaan lomahetken sai, eikä Saima jäänyt juuri koskaan vastausta vaille, jos jotakin häneltä kysyi.
Olli katsoi heihin kumpaankin hiukan ivallisesti seisten huoneensa kynnyksellä kädet taskuissa.
Aapo otti kirjan, meni pois nyreissään, vilkaistuaan sivulta Olliin.
— Miksi sinä olit epäystävällinen? sanoi Saima.
— Olinkohan? sanoi Olli yhä hymyillen ja katsellen Saimaa.
— Sinä voit olla kiusallinen.
— Ehkä.
— Ja sitäpaitsi olenhan minä vapaa — —
— Ja säleaita otetaan pois ja tänne saa tulla kuka tahtoo, sanoi
Olli seisten yhä samassa asennossa ja hymyillen.
— Se huvittaa sinua erinomaisesti.
— Koko lailla.
— Sitten sinun pitää saada enemmän sitä lystiä! huudahti Saima uhka silmissä ja meni pirttiin.
Väki loikoili siellä levolla tupakoiden ja loruellen. Saiman ilmestyminen sai heidät nousemaan samassa, kun piiput vedettiin suusta ja juttu katkesi.
— Nyt laitamme kahvikekkerit tämän kauniin ilman kunniaksi ja pannaan "talonhävittäjä" liedelle, eikös niin, äiti?
Emäntä kohensi suurimman pannunsa reiälle sanoen:
— Kyllähän se sopii, onkin juuri kahvin aika.
— Ja vaikkei olisikaan, sanoi vanha Matti, niin kyllähän sitä meiän poikain mekkoon menee, kun tämä vanha emäntä on teettänyt ne niin laajat.
— Ja on tuota kiristymisen varaa Matin nahassakin, se kun on tänä suvena mennyt niin moneen mykkärään, sanoi Liena.
— Na, naa, enemmän toki niitä sinulla roikkuu tyhjiä pusseja!
Saima toi kantamuksen tavaraa omista huoneistaan.
— Matti hyvä, viekää tuo ulos pöydälle.
Ukko otti leivosvasun kömpelöihin kouriinsa kujeillen.
— Miehetkös tässä nyt pannaankin passaamaan? ihmetteli Liena.
— Ai, siellähän ei olekaan pöytää! sanoi Saima ja juoksi ulos.
Pihalla leikkivät pikkupojat pirrin kanssa ja nauraa kikattivat aina, kun se ponnahti hyppiessään.
— Se on niin lystiä, sanoi Väinö.
— Kuulkaa, pojat, sanoi Saima, minä tiedän jotakin vielä lystimpää.
Saatte komeat kahvit.
Poikien silmät loistivat, ja Aapo lauloi:
"Hei, hei, hevosella hyvät viinat tuodaan, vihreällä pientarella vuosipalkka juodaan!"
— Joudu mies! huusi Saima. Hae pöytä, mutta iso, että koko väki mahtuu.
— Ymmärrän, herra kapteeni! Aapo teki kunniaa kuin sotilas päällikölleen.
Saima juoksi takaisin pirttiin ja sanoi mennessään Matille:
— Aapo tuo pöydän, minä tuon liinan, ja Liena on hyvä ja tulee ottamaan täällä kupit ja kannut.
Lienan alahuuli oli ollut tuntuvasti lerpallaan, mutta nyt se lepsahti tiiviisti hampaattomiin ikeniin.
— Eikö Olli tule kahville? kysyi emäntä.
— Äiti on hyvä ja käskee, sanoi Saima, minä menen edellä.
Aapo istui pöydän takana pienellä lavitsalla telmien poikien kanssa.
— Nyt kaadetaan kuppiin, äiti, olkaa hyvä ja kaatakaa, pyysi Saima.
Itse hän istui Aapon lavitsalle ja yhtyi poikien leikkiin.
— Kukko, kukko, mut ei kanaa! ärsytti Tuomo.
— Kukko, kukko, sanoi Väinö.
— Ähä, kutti, kutti, väy, väy, jäärytteli Heikki, ja taas työnnyttiin olka olkaa vastaan ja väännettiin naurua.
— Väinö, tule tänne, sanoi Saima.
Olli tuli samassa ja istui pöydän päähän.
— Leikitään "kili, kili, kassis", anna kädet, pidä sormet alaspäin lerpallaan ja kun minä yritän lyödä sormillesi, niin vedä pois. No, kili, kili — kassis! Uudestaan, kili, kili — kassis! Ainahan sinä saat sormillesi.
— Saima tulee minun kanssani, sanoi Aapo.
He istuivat rinnakkain lavitsalla ja Saima antoi Aapoa ensin sormille, mutta Aapo nousi ylös, nykäisi Saiman käsistä seisaalleen ja leikki kävi todeksi.
Olli katseli veljeään, jonka silmissä paloi luvaton tunne ja hänen otsalleen nousi tumma puna.
Saiman punottavat sormet liikkuivat vikkelinä Aapon leveiden kämmenien alla, mustat silmät loistivat ja vartalo taipui ja nousi, hän perääntyi ja eteni, ajaen vihollista ja väistyen. He kiersivät puun ja väet, vuorotellen lyöden toisiaan sormille. Äkkiä Aapo nappasi liian kovasti ja Saima sivalsi häntä poskelle juosten samalla ja huutaen: — Karhu, siitä sait!
Aapo juoksi tavottamaan.
Saima pujottelihe kuin kärppä puiden ympärillä, tikapuiden takana ja mutkasi itsensä syrjään aina, kun Aapo tavotti.
Aapon silmät hehkuivat ja veri kiehui.
Saima huomasi sen ja säikähti — mutta samassa uusi aatos leikkasi kuin terävä säilä hänen sydäntään; hän vilkaisi kerran Olliin ja iski sitten silmänsä pojan silmiin. Leikki kävi kiihkeämmäksi ja sulavammaksi. He olivat kuin tuuli ja tulen liekki. Saima lietsoi, ja nuori mies paloi.
Olli poistui kenellekään sanaa sanomatta.
Väki vaihteli katseita — huolestuneita —
Leikkivät etenivät talon päädylle, josta Saima oli aikeessa pujahtaa turvaan omista portaistaan, mutta Aapo saavutti hänet. Saima parahti:
— Ai, Aapo, päästä, ha, ha, sinähän olet hurja, mieletön!
Aapo oli puristanut häntä syliinsä kiihkoisasti. Samassa poika vaaleni, puri hammasta ja päästi Saiman.
Saima juoksi sisään. Olli istui pöydän ääressä jännittyneenä tuijottaen ovea kohti. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli punaa, ja syvissä silmissä paloi outo, kuumeinen hehku.
Saima läheni huohottaen, pehmeillä huulilla hymy, silmissä lempivän hurmainen katse, vartalo notkuva, kuumaa suloa hehkuen, leikissä sulanut syleiltäväksi. Katse Ollin katseessa, huulet lähellä janoovan huulia, rukoillen äänetönnä syleilyä hän kosketti miehensä suuta.
Olli nousi, parahti tukehtuneesti ja työnsi hänet luotaan tylysti ja hoippui huoneeseensa.
Saima jäykistyi, peitti käsiinsä polttavan häpeän punan, joka levisi kasvoilta ja paloi kuumeena koko ruumiissa.
Työnsi kuin esineen luotaan!
Saima suoristihe, heitti ylpeästi päätään ja katsoi eteensä kuin olisi Olli ollut läsnä. Samassa hän äkkiä kääntyi, kuunteli — — Olli itki. Jokainen nyyhkytys oli sieluun ja veriin raadellun miehen tuskan äännähdys.
Saima astui miehensä ovea kohti surun ilme kasvoillaan, mutta tyly kosketus poltti vielä hänen ruumiissaan ja kiireesti hän pakeni toiseen huoneeseen.
X
Seuraavana päivänä oli talossa hiljaista, väki rukiinleikkuussa kaukana pelloilla, Olli pitäjällä, ja Saima oli koko päivän viettänyt yksin synkissä mietteissään suunnitellen elämäänsä. Hän kuuli maantieltä rattaiden ratinaa ja arvasi Ollin tulevan.
Hurravilli ravasi omin ehdoin, ja Olli istui kärryillä kyyristyneenä, laihtuneilla kasvoilla kiusaantunut ilme ja syvällä silmissä tuskaa.
Hevonen hirnahti ja ajaja nosti päätään nähden samassa puun alla kotiniityllä pari tukkipomoa ja Aapon — pulloja ja laseja.
Ollin kasvoille levisi tumma puna ja hän huitaisi Hurravilliä ohjilla, kiirehtäen miesten sivutse. Kotiin päästyään hän riisui itse hevosen ja meni väsynein askelin sisään.
Saima nousi portailta ja antoi tilaa kohteliaasti kuin oudolle miehelle, hymyili ivallisesti ja aikoi poistua.
— Saima! — sanoi Olli niin tuskallisella äänellä, että Saima hätkähti ja kääntyi häneen päin.
— Olin eilen liian — — äkkinäinen, sanoi hän vaikeasti valiten sanojaan. Voitko unohtaa sen?
— Voin unohtaa kaikki paitsi sen yhden ainoan asian, jota olen sinulta pyytänyt, sanoi Saima kiihkeästi.
Olli katsoi häneen.
— Tahdon sinut kokonaan ja täältä pois.
Olli kääntyi hitaasti ja meni sisään.
Saiman kasvoille levisi jälleen ivanhymy ja pää nousi ylpeänä ja kädet puristuivat nyrkiksi, kun hän astui pihan poikki tielle.
Aapo tuli vastaan lakki kallellaan, kädet taskuissa ja laulaen:
Voi kuinka iloinen olin minä silloin, kun tanssista tanssihin kuljin ma illoin. Mut' sitten tuli tuttu ja loppui koko juttu.
Saiman mieleen laulu heitti hetkeksi valoisan tunteen ja hän huusi
Aapolle:
— Laula vielä.
Juur' kaksikymmentä vuotta minä täytin ja aika veikeeltä veijarilta näytin, mut' suru minut otti, kun järki hyvä petti — — —
Luuletko, että voisimme yhdessä laittaa siihen kauniimman nuotin?
— Se on tietty, sanoi Aapo liian innokkaana.
— Minä säestäisin piaanolla.
— Vaikka millä! uhmaili Aapo ja seurasi Saimaa saliin.
— Laula vielä se ensimmäinen värssy, pyysi Saima, ja Aapo asettui lähelle Saimaa, laski kätensä hänen olalleen ja lauloi liian kovalla äänellä.
Olli astui samassa huoneeseen ja sanoi Saimalle puoliääneen:
— Etkö näe, missä tilassa Aapo on?
Saima kääntyi äkkiä Olliin, ja Aapo astui Ollin eteen huutaen:
— Olenko minä missään tilassa!
— Ole hiljaa ja mene pois! sanoi Olli hilliten suuttumustaan.
— Annahan Aapon olla! sanoi Saima ja astui veljeksien väliin.
— Etkö sinä, Aapo, häpeä laittaa itseäsi tuohon kuntoon ja tulla — —
Aapo asettui veljensä eteen, matki hänen ääntään ja sanoi:
— Etkö sinä häpeä sekaantua muiden asioihin?
Saima nauroi: — Oikein, Aapo. Me olemme kumpikin vapaita ihmisiä ja teemme, mitä tahdomme, lisäsi hän ja uhka leimahti katseessa. Lauletaan, Aapo.
Saima meni jälleen piaanolle, mutta Aapo jäi tuijottamaan veljeään poikamainen uhka katseessa, kädet ristissä rinnalla.
Olli katsoi yhä Saimaan ja pyysi: — Käske häntä menemään, minä pyydän.
— Minkä vuoksi? Minä en ymmärrä. Aapo on täällä ainoa ihminen, joka minusta välittää. Muut rakastavat enemmän säästöpankkiaan, vaivaisiaan, mäkiään, mäntyjään ja nautojaan!
— No, veli, kumman meistä pitää lähteä? kysyi Aapo yhä tuijottaen ja läheten Ollia.
Olli nousi hitaasti, siirsi varovasti tuolinsa syrjään ja tarttui nuorukaisen hartioihin. Aapo riipaisi itsensä irti. Ollin kasvoille nousi puna, hän tarttui uudestaan veljeensä ja työnsi ulos ovesta. Aapo kompastui portaihin, jäi hetkeksi virumaan, mutta nousi jälleen ja astui hoippuen pihan poikki vanhaan pirttiin.
— Tätäkö sinä tahdoit? kysyi Olli, katseessaan vihaa.
— Syytä itseäsi! huusi Saima. Sinulla oli vara valita, ehkei ole enää.
— Mitä sinä tarkotat?
— Sitä, mitä sanoin.
— Sinä sanot aina liian paljon.
— Ahaa, ehkä olen hidastellut tehdä sanojeni mukaan.
Kärsivällisyyttä, mies, kyllä sekin vielä tapahtuu.
— Puhut arvotuksia.
Saima kääntyi äkkiä raivostuneena.
— Etkö sinä näe, kuinka minussa joka jäsen vapisee, vereni kiehuu ja minulla on vain yksi ainoa toivo ja vaatimus!
XI
Aapo oli poissa. Kukaan ei tiennyt, minne hän oli joutunut. Ei mitään sanaa, ei kirjettä, ei jälkeäkään miehestä. Pikku pojat tiesivät hänen illalla olleen kamarissaan, mutta yöllä hän oli kaiketi lähtenyt.
— Se on peijoonien pitoa, mutisi vanha Matti, ja Liena vilkaisi häneen ja huuli meni lerpalleen. Emännälle hän vihjaisi:
— Eiköhän rouva tiennyt, että Aapon sellaisia piti tekemän?
— Eihän Saima siitä voi tietää, sanoi emäntä hätääntyneenä.
— Itsehän minä näin, kuinka Aapo sieltä tuli, kuiskasi Liena.
— Mistä?
— Isännän ja rouvan puolelta.
Emäntä oli tuskastunut, jaksoi tuskin liikkua. Matti kulki kyliä omasta alotteestaan ja puhui kautta rantain:
— Nyt se Aapo lähti, onkin kauan uhkaillut. — Näin uskottiin Aapon tosiaan menneen Amerikkaan.
Olli ja Saima katsoivat toisiinsa ja kammottava luulo kulki silmästä silmään. Olli samoili metsiä ja rantoja aamusta iltaan palaten uupuneena ja masentuneena.
— Luuletko sinä, että hän olisi itsensä lopettanut? kysyi Saima.
— Luulo ei ole tietoa, sanoi Olli vältellen Saiman katsetta. Hän käveli lattialla rauhattomana.
— Älä kävele, Olli, pyysi Saima.
Olli istui, mutta nousi pian ja alkoi uudestaan kävelynsä.
Saima istui sohvan nurkassa mykkärässä levottomana tuijottaen miestään.
— Minua kammottaa, sanoi Saima, pelkään öitä, kun en saa unta. On niin pimeätä ja täällä ritisee ja paukkuu ja ulvoo, ja sitten minä kuvittelen — —
— Mitä sinä kuvittelet? kysyi Olli hermostuneesti.
— Aapohan voisi olla vaikka järvessä, sanoi Saima kuiskaten, ja suuret silmät levällään hän tuijotti maahan.
— Älä tee asiaa pahemmaksi kuin se on, sanoi Olli tuskaisena.
Saima painui sohvan nurkkaan ja värisi. Molempien silmät kääntyivät oveen, sillä joku käänsi avainta ja Tuomo tuli hiljaa huoneeseen sanoen:
— Äiti on kipeä.
Olli työnsi pojan edellään pirttiin ja riensi äitinsä luo keittiön perään kamariin.
Äiti makasi sängyssään punervat silmät kuivina, heitellen rauhattomana työssä kangistuneita käsiään.
— Etkö sinä tiedä Aaposta? kysyi hän.
— Kyllä hän aikanansa kirjottaa, älkää äiti siitä huoliko, sanoi Olli, istuen tuolille sängyn viereen, niin rauhallisena kuin taisi, koetellen sairaan kuumaa otsaa.
— Löi niin voimattomaksi, etten jaksa nousta. Ota tuolta naulasta avaimet ja anna jauhoaitan säkeistä Lienalle mallasjauhoja. Suolan sinä tiedät ja voit ja — hän huokasi, sulki silmänsä heitellen kättään.
Olli tarttui levottomaan käteen ja piteli sitä hetken, sitten hän meni kuulumattomin askelin pois huoneesta ottaen avaimet ovensuun naulasta.
Isännän huolet kasvoivat moninkertaisesti, sillä vanha emäntä oli kaiken keskipiste ja hänen keittiöstään kulki näkymättömiä lankoja kaikkialle. Hän näki katsomatta, tiesi tiedustelematta, antoi määräyksiä hymyillen ja kävi katsomassa työn tuloksia.
Saima oli liukunut Ollin jälkeen pirttiin ja kun Olli tuli äidin luota, meni Saima äänettömänä kuin varjo hänen ohitsensa äidin kamariin.
Sairaan silmät kääntyivät kysyvinä miniään ja tyytymättömyyden varjo levisi hänen kasvoilleen. Saima huomasi sen ja istui hiljaa tuolilla hypistellen raidin tyysteitä.
— Oliko Aapo sillä puolella ennen lähtöään? kysyi äiti katsomatta
Saimaan.
Saima liikahti ja sanoi äkkiä:
— Oli kyllä ja — —
— Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.
— Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen. — Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään — —
— Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.
— Täällä on — — niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.
— Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, — kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.
— Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.
— Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.
— Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.
— Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.
— Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.
— Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli jälleen vallalla. — Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja — —
Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:
— Missähän Aapo nyt on?
— Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni — —? Saima katsoi jännittyneenä äitiin.
Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.
Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.
Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.
— Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.
— Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.
— Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon — —
— Sitä ei äidin tarvitse epäillä! huusi Olli ja syöksyi ovelle.
— Älä mene, kuule! huusi Saima, mutta Olli oli jo äitinsä luona.
— Mitä olette sanonut Saimalle? kysyi hän, hilliten ääntään ilmaisemasta liikutusta. Äiti näki kuitenkin levottoman tuskan pojassaan ja sanoi vitkaan:
— En mitään pahentavaa, tietääkseni.
— Ei mitään epäilyä Aaposta?
Vanhus katsoi poikaansa pitkään, sanoen:
— Kyllähän totuus ilmi tulee. Minä en ketään syytä.
Olli meni Saiman luo.
— Olet käsittänyt jotakin väärin, Saima.
— Olen, ihan varmasti olen verisesti erehtynyt itsestäni, sinusta, elämästä. Olen kahtia jaettu, en voi elää ilman sinua, en voi elää täällä sinun kanssasi. Minulla ei ole rauhaa täällä, ja kaikki pahenevat minusta. Etkö sinä nyt näe, kuinka mahdotonta on jatkaa näin!
— Saima, sanoi Olli hetken kuluttua, etkö voisi odottaa siksi, kun saadaan Aaposta jotakin kuulla. Minä — minun on mahdoton luopua sinusta nyt — nyt juuri, tämän jälkeen…
Olli sai vaivoin sanotuksi ja ääni tukehtui kuulumattomiin.
Saima oli oman tuskansa vallassa, muuten hän olisi säälinyt murtuneen miehen surua, joka sanatonna ja äänetönnä repi häntä.
He seisoivat kumpikin erikseen katsomatta toisiinsa, — Saima irrotellen väkipakolla sydänjuuriaan, toistaen yhä itselleen: Minun täytyy uskaltaa yksin elämään, hän on täällä kiinni, kiinni! — Olli tuntien, kuinka hän jäi yhä varmemmin, kadotti osan itsestään, tavotti sitä turhaan. Häntä tukehutti ja hän olisi tahtonut huutaa tuskasta. Ja se, jota hän tahtoi huutaa, seisoi tuossa lähellä, hän tarvitsi vain ojentaa kätensä ja — vaan se ei olisi auttanut, he olivat erillään, kokonainen maailma oli heidän välillään.
Saima kääntyi ja näki miehen epätoivoisen ja turtuneen katseen, mutta itsesuojelemisen vaisto heräsi ja säälin tunne tukehtui. Hän sanoi aivan levollisesti:
— Minä jään, kunnes saadaan tietoja Aaposta.
Olli nousi äkkiä ja tarttui hänen käsiinsä ja veti syliinsä, mutta
Saima irrotti itsensä pysyen rauhallisena.
Saima näki nyt päivä päivältä, kuinka Olli tekeytyi iloiseksi, täytti kaikki hänen pienimmätkin mielihalunsa, houkutteli mukaansa pitäjälle ja tarttui kuin hukkuva oljenkorteen jokaiseen suosionosotukseen hänen puoleltaan. Saima ei hennonut sanoa: Se ei auta, minä vierin vastoin tahtoani, kuin kivi luisuvaa pintaa, omaa päämäärääni kohti.
Pitkinä, pimeinä puhteina he istuivat ajatuksissaan vieretysten pöydän ääressä lampun punertavassa valossa, Saima yhä irrotellen itseään ja ajatellen tulevaa elämäänsä ja Olli toivon ja toivottomuuden vaiheilla, kumpikin vältellen polttopistettä.
He tiesivät, että Aapo oli laivalla lähtenyt kaupunkiin. Sen Matti oli retkillään saanut selville. Odoteltiin lisätietoja. Äiti oli tointunut kuultuaan Aapon olevan hengissä ja kaikki näyttivät talossa rauhottuneen.
Saima sai viimein Hullista päiväämättömän kirjeen, jossa Aapo ilmotti olevansa hyvässä voinnissa ja aikovansa matkata maailman rantaa. Hän antoi kirjeen Ollille hymyillen: Tässä on minun lähtöpassini. — Olli tuli jälleen rauhattomaksi.
— Aiotko sinä tosiaan lähteä? kysyi hän.
— Saa nähdä. Entä sinä?
— Minäkö, minähän en voi! huusi hän niin tuskaisena, että Saima säikähti eikä uskaltanut pitkään aikaan puhua asiasta.
Emäntä oli entistä hellempi Saimalle katuen rehellisessä sydämessään langettaneensa pienintäkään epäluuloa. Kaikki tämä teki Saiman lähdön melkein mahdottomaksi, ja kuitenkin hänen täytyi.
Eräänä iltana Ollin poissa ollessa ulvoi tuuli ulkona ja sade räiski akkunaan. Saima istui kyyryssä sohvan päässä.
— Saimahan on ihan kymmenessä mykkärässä, kuinka noin voi istuakin! sanoi emäntä.
— En pysy muuten kasassa, luulen hajoavani ja täriseväni hyytelöksi.
— Onkos kumma, että tärisee, kun ei ihminen syö mitään tai näykkii kuin hyttynen.
— Suupalat kasvavat suussani ja maistuvat pahalta.
— Annetaanpas hiukan lääkettä, eiköhän tuota kissanpoikaa saisi vireäksi! sanoi emäntä ja haki Ollin kaapista pienen, soman konjakkipullon. Tätä minä otan kun sydänalaa pakottaa eikä ruoka maita.
— Ei, äiti kulta, minua ei auta ruoka eikä mikään. Ehkä sentään, jos saisin oikein suuria rypäleitä, sinertävän mustia ja mehuisia ja jos täällä olisi suuria saleja, valoisia ja kokonainen meri ihmisiä!
Saiman silmät paloivat hämärässä huoneessa, jota pöytälamppu yksin valaisi tummanpunaisen verhon lävitse.
Emäntä katsoi häntä säälien vedet silmissä.
— Saima on aivan kuin ne kaksi pääskystä, jotka kerran unohtivat lähteä syksyllä pois täältä meiltä ja jäivät navettaan. Suurihan se meidän navetta on, että kyllä siellä vain sopii elää niinkin hyvälentoisten lintujen kuin pääskyset ovat, mutta kuinkas kävi? Niin kauan kuin siellä oli eläviä kärpäsiä, tulivat ne visertäjät hyvin toimeen, mutta annas, kun kärpäset iskivät nenänsä kiinni seiniin, eivät pääskyset viitsineet — ehkei luonto antanut myöten — syödä niitä ja silloin ne raukat tärisivät ja tutisivat niinkuin Saima nyt. Ne piipittivät niin surkeasti, ja kerran aamulla ne olivat pudonneet lattialle kuolleina.
— Kuolleina! huudahti Saima ja mustat silmät levisivät luonnottoman suuriksi.
— Kankeina ja kuolleina.
— Niiden oli kylmä ja ne pelkäsivät pimeyttä, kuiskasi Saima oudosti.
— Ne kuolivat nälkään, sanoi emäntä vakuuttavasti.
— Valon nälkään, ne pääskysraukat! Saiman oli vedet silmissä ja ruumis hytki.
— Siunaamaan, sainko nyt taas lapsiparan itkemään. Ihanhan Saima on kipeä. Se Ollikin viipyy, mitäs minä nyt —?
Tuuli viuhui ulkona ja vihelsi akkunassa.
— Kuunnellaan, eiköhän kuulu rattaiden tärinää?
Emäntä oli kuulevinaan. — Taitaa jo kuulua. Nuorella on tarkemmat korvat. Saima tulee nyt kuuntelemaan.
Hän tahtoi houkuttaa Saiman pois kymmenestä mykkärästä, mutta Saima oli nyt omissa mietteissään ja emäntä pujahti pirttiin.
Olli olikin tullut ja riisui pois raskaita saappaitaan ja heitti suuren sadetakkinsa penkille.
— Kuinka Saima jaksaa?
— Älä nyt hätäynny. Kyllähän se ikävöitsee.
— Siellä on kaupungista tulleita tavaroita rattailla, ne olisi tuotava sisään, sanoi Olli ja meni itse Saiman luo.
— Onko jänöllä ollut ikävä? sanoi hän ovella.
Saima nosti päänsä sohvan nojasta ja sanoi raukeasti: — On. Täällä on kylmä ja pimeä.
— Mutta nyt vietämme juhlaa, kaikki tulet palamaan ja kaikki surut hiiteen! Katsos, mitä minulla on, ostin uuden viulun kaupungista ja nyt soitamme yhdessä. Sinä säestät, eikö niin, jänö?
— En minä jaksa, sanoi Saima raukealla äänellä.
Olli piteli viuluaan — hän oli pikku poikana harjotellut ja syksyiltoina aikoi Saiman ratoksi opetella — ja näppäili sitä alottaen hiljaa soitella surunvoittoista laulua.
— No, jänö, soitetaanko, yritä nyt hiukan, pyyteli Olli silittäen hänen päätään.
— Soita sinä, minä kuuntelen, sanoi Saima painaen jälleen päänsä sohvan nojaan.
Olli soitteli iloisia säveliä ja lopuksi vilkasta valssia. Saima polki ensin hiljaa jalallansa tahtia ja nousi sitten äkkiä ja otti tanssiaskeleita, vähitellen vilkastuen, kunnes kiiti huimaa vauhtia pitkin lattiaa laulaen:
— Reippaammin, vielä reippaammin, kas niin ja vieläkin vikkelämpään, la, la, laa! laa, la, laa! hei, hurjemmin!
Nyt hän kiiti kevyenä kuin keijukainen silmät palavina, kasvot kalpeina, hento vartalo tanssin tahdissa nytkähdellen. Povi nousi ja laski, yhä kiihkeämmin liiti jalka, silmä paloi.
— Hurjemmin, Olli, hurjemmin, la, laa, la, laa!
Hän lensi kuin siivillä ympäri lattian.
— Ei, ei! huusi Olli ja heitti viulun, lakkaa, tuo on raivoamista!
Saima herkesi ja vaipui tuolille voimattomana. Äiti toi Saimalle mustia rypäleitä.
— Nekin sinä muistia, sanoi Saima Ollille.
Olli vain katseli häntä ja hymyili.
— Ikävä, että minun pitää huomenna taas olla matkassa koko päivä.
— Iltaan asti, niinkö?
— Vielä kappale iltaakin.
Saima hiipi lähelle miestään, oli hellä ja hymyili surunvoittoisesti.
Aamulla hän saattoi Ollia vähän matkaa ja hyvästellessä kuiskasi kiihkeästi: — Minä odotan sinua aina, aina!
Kotiin palattuaan hän sulkeutui huoneeseensa ja pakkasi pienen matkalaukun, meni sitten äidin luo ja sanoi: — Olen pyytänyt Mattia kyytiin asemalle, aion lähteä kaupunkiin.
Hänen äänensä värisi ja kyyneleet nousivat silmiin.
Emäntä aavisti, mitä Saiman mielessä liikkui, tarttui hänen käteensä ja sanoi: — Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaa!
Saima hoippui ovelle ja nousi kärryille.
Myöhään illalla Olli tuli kotiin ja äiti astui häntä vastaan Saiman huoneessa, katsoi poikaansa silmiin ja viittasi pöydälle. Siellä oli kirje Saimalta.
Olli kulta!
Kun tulet tyhjään kotiimme ja saat tämän kirjeen, muista silloin: — minä odotan sinua aina, missä ikinä lienenkin!
Sinä ymmärrät kyllä syyt, miksi lähden, niinkuin minä tajuan, miksi sinä et voi seurata minua, et ainakaan vielä, ehket milloinkaan.
Olen ollut itsekäs, lapsellinen, taistelunhaluinen, rynnännyt tuulimyllyjä vastaan. Olen ollut tyttönen, nyt olen — nainen.
Miten sen nyt huomaan? kysynet.
Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita, kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa, minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.
Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista.
Ymmärrä minua oikein.
Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä, raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat, ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta, missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin muuttuvat leiviksi!
Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt veriini. Minä tahdon enemmän — enemmän!
Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!
Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi maata, kaikkeasi.
Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: — minä olen sinun!
Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: — olemme omiasi,
jää, viihdy!
Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi,
hyväksi, ylistettäväksi.
Minun täytyy lähteä!
Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne, teen pahaa tahtomattani.
Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa. Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.
Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.
Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että minä olen toinen kuin ennen, — toinen sinun kauttasi.
Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan, vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun kauttasi muuttuneena.
Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään — elämään!
Saimasi.
Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.
Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi kivettynyt — nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: — Saima! — säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut olla totta!
Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili, jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin, hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.
Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä — elämän, kukoistavan elämän sammuminen.
— Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa — —!
Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän tunsi ja tiesi: — hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua virtana valumaan samaa uomaa.
Edessä oli elämän murjova ristiriita.