Loviisa. Hyvä Jumala!
Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi —
Kun vaan pääsisin irti" —
Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."
Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa — pitäkää silmällä, milloin hän minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko "entiseen"?
Loviisa. Kaikki kirjoitin!
Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi rakastavainen — — Loviisa."
Loviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!
Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."
Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni — Ferdinandini — koko elämäni ilon ja riemun — Minä olen nyt kerjäläinen!
Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää — kuka-tiesi? — Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset — Todella! Jumal' avita! minä kärsin kanssanne!
Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun, sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.
Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää kättä! — Mutta kuinka niin, kauheata?
Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki valmista? Joko laskette minut kouristanne?
Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä vapaa-ehdolla tehdyksi.
Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla helvetin työt vahvistetaan?
(Wurm vetää hänet pois.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Sali presidentin tykönä.
Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä, töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,
Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?
Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!
Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?
Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.
Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti tuleman tänne!
(Palvelija pois.)
Toinen kohtaus.
Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.
Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä — — Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, — niin on tämä kuitenkin hänen käsi-alaansa — Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! — Tämä oli siis syy, jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! — Sen tähden — o Jumala! nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se taivaallinen kuori pettää!
(Juoksee kiireesti ympäri huonetta; seisoo sitten taas ajatellen.)
Kuinka hyvin se minut tunsi! — Jokaiseen uskaljaasen tunteesen, jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! — Käsitti sydämeni hienoimmatkin kuituvat! — Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä — — Hyvä Jumala! ja kaikki tämä ei ollut muuta kuin teeskentelyä? — Teeskentelyä! — O, jos valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut itseänsä taivaasen?
Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä tunsi hän itsensä vika-pääksi — Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä! Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan, koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi, sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?
Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt. Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin — ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä voitto-riemun! — Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön — Hyvä Jumala, tällöin, juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että minä olin petetty!
Kolmas kohtaus.
Hovi-marsalki ja Ferdinand.
Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä, tahtonut —!
Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää! (Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän taskustanne — ja minä (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin sen.
Hovi-marsalki. Tekö?
Ferdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!
Hovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!
Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.
(Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja
ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)
Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).
Paha henki!
Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!
(Näyttäen hänelle pistuolit.)
Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta aikone, ystäväni?
Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole, että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää! (Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni! Se on sen kurvan antama.
Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?
Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin, pelkuri! — Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi! (Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin vähällä päästetä.
(Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)
Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?
Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! — Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta, jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan — Liipase päälle!
Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?
Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää ole mitään tehtävätä!
Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!
Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? — Olla sinä naulana, johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi, kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista toivottomuutta ilahduttaman.
Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! — Mutta pistuolit vaan pois!
Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari! Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! — Sääli vaan, ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt; mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. — Ja tälle tämmöiselle antoi Loviisa sydämensä! — Kauheata! — Käsittämätöintä! — — Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!
Hovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.
Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä, niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen — Ihmeteltävä tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on — Vaan (julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.
Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä ennenkuin tämän kynsissä!
Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto! Jos sinä nautitsit sitä, jota minä jumaloitsin! (raivommasti) jos sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! — Mihin määrään edistyit tytön kanssa? Tunnusta!
Hovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!
Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa syntiä tehdä, kuin jonkun toisen kanssa taivaallisesti huikennella — Jos se syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi tunnusta!
Hovi-marsalki. Ei se ole mitään — ei niin mitään! Malttakaa nyt mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! —
Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? —
Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!
Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä — kun vaan kuulisitte! — Kuulkaahan — hänen isänsä — oma isänsä —
Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!
Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä tuon taivaallista.
Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! — Milleritär joutuu sun tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? — Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole keksitty!
Neljäs kohtaus.
Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.
Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! — se olen minä. Sinä olet se myös. Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös — Kaikkein tuomari! elä vaadi häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta luomisestasi. Jätä tyttö minulle! — kaikkein tuomari! Tuolla maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi — käännä sinne laupeutesi silmä — minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa? — Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie — silmä karsaasti katsoen silmähän — tukat pystyssä tukkia vastaan — kauhistava valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna — ja minä silloin uudistaen hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa — Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea — mutta ian-kaikkinen!
(On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)
Viides kohtaus.
Presidenti ja Ferdinand.
Ferdinand (peräytyen). Oi! — isäni!
Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?
Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!
Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja vapisee!
Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi, kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen — O! Teillä oli tietäjän mieli — nyt on se liian myöhäistä — anteeksi! anteeksi! siunatkaa minut, isä!
Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut asioita, joita en käsitä.
Ferdinand. Se Milleritär, isäni! — Oi, kuinka hyvin te tunnette ihmiset — Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin isällisesti lämmin — isän lämmin into erehtyi vaan tieltä — se Milleritär!
Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! —
Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! — sanokaa ennen: kiroamaan minua — Pahaksumisenne oli viisautta! — Kovuutenne oli hellä-sydämisyyttä — — — se Milleritär, isäni —
Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! — Minä peruutan liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!
Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? — Tekin, isäni? — ja eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? — Ja rakastaa tätä tyttöä, on niin ihmisellistä!
Presidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!
Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! — Ja teillä kumminkin on terävä silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan silmillä! — Se on verratoin teeskentely-taito — se Milleritär, isäni —
Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset luuloni väistyvät sun raskautesi edessä — Hän olkaan sinun!
Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä puutuin! — Jääkää hyvästi, isäni!
(Pois.)
Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne töytäät?
(Pois.)
Kuudes kohtaus.
Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.
Lady ja Sohvi tulevat sisälle.
Lady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?
Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.
Lady. Elä hänestä virka mitään — ole vaiti! Minä vapisen kuin pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa — No, kuinka hän otti kutsumukseni vastaan?
Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä, vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.
Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista enempi on, menehtyä.
Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan muun ylpeän asunne!
Lady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?
Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä porvarin-tyttöä?
Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! — Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!
Kammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!
Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla! (Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.
(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa herroiksi-huolimattoman aseman.)
Seitsemäs kohtaus.
Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.
Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!
Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä, kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli — mikäpä teidän nimenne onkaan?
Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo lähetitte hänen tyttärensä perään.
Lady. Oikein! oikein! nyt muistan — se poloinen soittajan tytär, josta vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä, eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet — Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi — vielä lähemmäksi — Lapsi-kulta, sinä taidat peljätä minua?
Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä lukua ihmisten juoruista.
Lady (itsellensä). Kappas vaan! — tuon uppi-niskan on se saanut häneltä. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne — No niin. Minä uskon sen kernaasti — enkä millään muotoa soisi sitä valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.
Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi minulle suojelijoita etsimään!
Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan tähden?
Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!
Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?
Loviisa. Seitsemännettä-toista.
Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin! Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! — Ensimäinen heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta — Ei mikään ole niin viehättävää — Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. — Ja hänellenkin on tämä rakkaus ensimäinen — Eihän se siis kumma olekaan, jos saman aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? —(Hyvin ystävällisesti ja ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut onnelliseksi, rakas lapsi — (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa — seitsemännellä-toista! Ei se ole pysyväistä!
Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.
Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat palveluksen. — Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?
Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin säätyni!
Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? — Tyttö-parka, joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä — hän on narrannut teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. — Mitäs sitten teemme?
Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.
Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä — jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea. Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä viimein enää muista, mitä mikin on sanonut — — Miksi katsot minuun niin?
Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! — Minä olin juuri itkeä tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.
Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! — Vartalosi muhkeusko sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista epä-luuloistasi?
Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!
Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme. Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.
Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä! Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot. Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? — Minä puhun suoraan, armollinen rouva! — Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä palatessanne? — — O parempi, parempi on, että annatte koko valta-kunnat meidät eroittaa — ja meret olla toinen toisemme välissä! — Varokaa itseänne, milady! — Teille voisi tulla selviäkin hetkiä, väsymyksen hetkiä — katumuksen käärmeet saattaisivat joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin — mikä tuska ja kiusa eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä tyyntä rauhallisuutta, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee. (Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä, antakaa anteeksi!
Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin lämpimästi ei paljas vakuutus puhu! Noiden ajatusten takana piilee toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun pitää saada ilmi.
Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja jospa sen saattenkin ilmi? Ja jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon, jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? — Minä en pelkää teidän kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään, suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? — Minä olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle anteeksi tylyytensä minua kohtaan — Miksi kehoitatte te minua uudestaan hänen lempiinsä? — Missä itse Jumala näyttää kasvonsa ihmiseltä peittäneen — miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman laupeat? — Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne onnettomuudelta näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? — Onko epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden alaiseksi? — Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. — Onhan vesi-kiurukin niin onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi laivastoja ja valas-kaloja! — — Vaan onnelliseksihan te tahdotte minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon kohtaloon — ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa — ja jos minä tuntonne päälle — ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä — neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?
Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä? Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut, ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on toinen opettaja —
Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.
Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! — No niin! koska en sinusta kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi — tiedän kaikki — tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta. Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan, onnetoin, — uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen itseäsi rakastaa! — Mitä sanon? — Uskalla vaan häntä ajatella tahi yhtenä hänen ajatuksenansa olla — Minä olen voimallinen, onnetoin — peljättävä, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!
Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne rakastamaan.
Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun sydämesi muruiksi musertaa — Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne; minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava — Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea — mutta ei sinunkaan sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös onnea!
Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te — Vaan tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!
Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen ilmoittanut? — Kelle olen mitä ilmoittanut? — O Loviisa, jalo, korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle — En minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain! Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä olla — sinä olet köyhä — katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.) Nämä korut myön minä — myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi — Olkoon kaikki sinun, vaan — luovu hänestä!
Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa! näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan, tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! — — Vapaa-ehtoisesti annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä vuotavasta sydämestäni. — — Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään, milady, vaan te hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan, toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka Jumala yhdeksi loi; musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin, eikä kiitä häntä nyt enää koskaan — Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset — Ei se ole hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan Walter teidän! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen — Mutta elkää vaan unhottako, että morsian-suutelunne väliin kavahtaa itse-murhaajattaren haamu — Jumala on laupias —- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!
(Töytää ulos.)
Kahdeksas kohtaus.
Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti, josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.
Lady. Kuinka se olikaan? Mikä minulle tapahtui? Mitä se onnetoin puhui? Vielä nytkin, o Jumala! vielä nytkin leikkelevät korvaani hänen hirmuiset, minua kiroavat sanansa: ottakaa hänet pois! — Kuka, sinä onnetoin? Sun kuolin-vaikeroimisesi lahjako — toivottomuutesi perintökö? Hyvä Jumala! Olenko minä niin syvään vajonnut — niin yht'äkkiä kaikilta ylpeyteni istuimilta kukistunut, että ahnaudella odotan, mitä kerjäläis-naisen hyvä-sydämisyys viskaa minulle kuolin-vuoteeltansa? — Ottakaa hänet pois! ja sen sanoo hän semmoisella äänellä, semmoisella katseella — Haa! Emilia! Sitäkö varten sinä ulkonit vaimon-puolen rajojen yli? Sitäkö varten pidättelit itsellesi britannilaisen vaimon ylpeätä nimeä, että kunniasi loisteisan rakennuksen pitää maahan vajota saksalaisen porvarin-piian korkeamman hyveen rinnalla? — Ei! ylpeä onnetoin, ei! — Hävetä voipi Emilia Milford — vaan ei koskaan anna itseänsä häväistä! On minullakin voimaa, luopumaan!
(Kävelee juhlallisesti edes-takaisin.)
Lymyä nyt, sinä heikko, kärsimyksen-alainen vaimo! — Jääkää hyvästi, te suloiset unelmat rakkaudesta — Jalo-mielisyys yksinänsä olkoon tästä lähtien johdattajani! — — Tämä rakastava pari on hukassa, tahi täytyy Milfordin luopua vaatimuksistansa ja erota ruhtinan sydämestä! (Vähän ajan kuluttua, vilkkaasti.) Teko on tehty! — poistettu se kauhea este — Kaikki kaikki siteet minun ja herttuan välillä, juurinensa reväisty sydämestäni tämä raivoova rakkaus! — — Minä palajan takaisin sinun syliisi, siveys! — Ota katuvainen tyttäresi vastaan! — Haa, kuinka mieleni minusta tuntuu hyvältä! kuinka sydämeni yht'äkkiä niin kevyeltä ja iloiselta! — Suurena, kuin alas-menevä aurinko, tahdon minä tänäpäivänä ltaskeutua korkeuteni kukkulalta, herrauteni kuolkoon rakkauteni kanssa, elkään mikään muu kuin sydämeni seuratko minua maan-pakolaisuuteeni. (Päättäväisesti mennen kirjoitus-pöytänsä tykö.) Nyt heti pitää sen tapahtuman — nyt paikalla, ennenkuin sen rakkaan nuorukaisen näkö uudestaan nostaa verisen taistelun sydämessäni.
(Istuuksen ja alkaa kirjoittaa.)
Yhdeksäs kohtaus.
Lady. Kammari-palvelija. Sohvi, sitten hovi-marsalki,
viimein palvelus-väki.
Kammari-palvelija. Hovi-marsalki von Kalb seisoo etu-huoneessa ja on asiassa herttualta.
Lady (kirjoittamisensa kiihkossa). Ylös pitää hänen kavahtaman, sen ruhttnallisen pöpön! Todella! Tämä päähäni astunut ajatus onkin niin hullu, että se kyllä voipi hajoittaa tuommoisen ruhtinallisen kallon. — Hänen hovi-elättinsä joutuvat siitä vimmaan. — Koko maa tulee kuohumaan.
Kammari-palvelija ja Sohvi. Hovi-marsalki, milady!
Lady (käännäksen heihin päin). Kuka? Mitä? — Sitä parempi! Hänen-kaltaisensa olennot ovat luodut säkkiä kantamaan. Hän on terve-tullut.
Kammari-palvelija (Pois).
Sohvi (huolellisna läheten). Jos en tarvitsisi pelätä, milady, olevani liian rohkea — (Lady kirjoittaa edellensä.) Milleritär tuli semmoisessa vauhdissa tyköänne — teidän kasvonne hohtavat — te puhutte itseksenne. (Lady vaan kirjoittaa.) Minua peloittaa — Mitähän on tapahtunut?
Hovi-marsalki (tulee sisään, kumartelee tuhansin kerroin ladyn selälle; kun tämä ei keksi häntä, tulee hän lähemmäksi, seisattuu hänen tuolinsa taakse, koettelee saada hänen hameensa helman käteensä ja suutelee sitä, pelollisesti suhahtaen.) Serenissimus —
Lady (hiekoittelee kirjoituksensa ja lukee sen läpi). Hän on minua moittiva kiittämättömäksi kappaleeksi — minä muka olin orpo ja turvatoin. Hän nosti minut kurjuudesta — kurjuudestako? — Inhoittava muutos! — Revi palasiksi hyvä-töittesi luettelo, viettelijä! Minun ikuinen häpeäni maksaa ne sinulle koron kanssa.
Hovi-marsalki (kaikilta puolin turhaan koeteltuaan tulla ladyn näkyviin.) Milady näyttävät olevan vähän distraite — Minu täytynee siis itseni olla niin rohkea. (Hyvin kovasti.) Serenissimus lähettävät minut, milady, kysymään, pitääkö tänä iltana oleman vauxhall tahi saksalainen kometia?
Lady (nousee nauraen ylös). Jompi kumpi, enkelini! — Sillä välin toimittakaa herttuallenne tämä kirjoitus makiaisiksi! (Sohville.) Sinä, Sohvi, käske valjastamaan hevoset, ja kutsu kaikki palvelus-väkeni tänne saliin koolle —
Sohvi (menee hämmästyksissä pois). O taivas! Mitä aavistan! Mitä tästä vielä tulee?
Hovi-marsalki. Te olette liikutettu, armo?
Lady. Sitä vähemmin on tässä valheltu — Hurraa, herra hovi-narsalki!
Nyt on yksi virka-paikka avonainen. Myötä-tuuli parittajoille!
(Marsalkin epäilyksellä katsellessa paperia.) Lukekaa, lukekaa! Minä
tahdon, ett'ei sen sisällystä pidetä salassa!
Hovi-marsalki (lukee, jolla välin ladyn palvelijat kokoutuvat perälle):
"Armollisin herra!
"Se sovinto, jonka te niin kevyt-mielisesti rikoitte, ei voi enää minuakaan sitoa. Teidän maanne onnellisuus oli minun rakkauteni ehto. Kolme vuotta olin minä petoksissa. Nyt on side lähtenyt silmiltäni. Minua inhoittavat armo-lahjat, jotka vuotavat alamaisten kyyneleistä. — Kääntäkää rakkautenne, jota minä en enää voi vastata, itkevän maanne puoleen, ja oppikate britannilaiselta ruhtinattarelta laupeutta saksalaista kansaanne kohtaan. Yhdessä tunnissa olen jo rajan takana. Johanna Norfolk."
Kaikki palvelijat (mumisevat hämmästyneinä). Yhdessä tunnissa rajan takana!
Hovi-marsalki (panee säikähtyneenä paperin pöydälle). Varjele Jumala minua tätä viemästä, armollinen rouva! Sen viejän kaulaa kutkuttaisi yhtä paljon kuin sen kirjoittajan on kutkuttanut.
Lady. Sekö sinulla on huolena, kultainen mies-parka! — Minun neuvoni on, että kirje leivotaan lintu-pasteiaan, niin serenissimus löytäisi sen talrikiltaan —
Hovi-marsalki Ciel! Mikä rohkeus! — Ajatelkaa toki, muistakaa toki, mihin disgraciin näin joudutte, lady!
Lady (käännäksen palvelus-väkeensä päin ja puhuu seuraavan sisimmällä liikutuksella.) Te seisotte hämmästyneinä, hyvät ystävät, odotatte huolellisina, kuinka tämä asia selviää. — Tulkaa lähemmäksi, rakkaani! — Te palvelitte minua rehellisesti ja mielellänne, katsoitte minua useammin silmiin kuin kukkaroon; kuuliaisuus oli teidän halunne, ylpeytenne oli lempeni! — — Että teidän uskollisuutenne muiston pitää myös olla minun alennukseni muisto! Surkea kohtalo, että minun pimeimmät päiväni olivat teidän onnellisimmat päivänne! (Itku-silmin.) Minä lasken teidät palveluksestani, hyvät lapset! — — Lady Milfordia ei enää ole, ja Johanna Norfolk on liian köyhä maksamaan velkaansa — Hovi-mestarini jakakoon rahani ja kalliit kaluni teidän kesken — Tämä palatsi jääpi herttualle — Köyhin teistä on tästä lähtevä rikkaampana kuin hänen emäntänsä. (Hän osoittaa heille kätensä, jota kaikki perätysten liikutettuina suutelevat.) Minä ymmärrän ajatuksenne, rakkaat ystävät — Eläkää tervennä! Hyvästi! hyvästi! (Tointuu liikutuksestaan.) Jo kuulen vaunujen tulevan. (Irraltaa itsensä, lähtee menemään, hovi-marsalki asettuu hänen eteensä.) Laupiuden mies, vieläkö sinä seisot täällä?
Hovi-marsalki (joka kaiken aikaa peräti hämmästyneenä on katsellut paperia). Ja tämä piljetti pitää minun antaa hänen korkeutensa aivan omiin korkeihin käsiin?
Lady. Laupiuden mies! aivan omiin korkeihin käsiin, ja sano vielä aivan omiin korkeihin korviin, että kun minä en voi avo-jaloin Lorettoon mennä, niin tahdon päivä-palkan edestä tehdä työtä, puhdistuakseni siitä häpeästä, kerran hallinneeni häntä.
(Hän menee joutuun pois. Kaikki muut hajoavat hyvin liikutettuina.)
VIIDES NÄYTÖS.
Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.
Ensimäinen kohtaus.
Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria, pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä, katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta, panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.
Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. — Kaikki kadut olen kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla portilla — tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties virta silloin tuopi lapsesi rantaan. — O Jumala! Sydämeni taisi liian paljon rakastua tähän tyttäreen! — Se rangaistus olisi kova! Kovin kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)
Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa kalliimpasikin kadottamaan.
Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? —
Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?
Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini, silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.
Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.
Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee sielun kanssa!
Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?
Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa! Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi! Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa kummitusta mätänemistä voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!
Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit minulle otollisempi.
Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin petän! — Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi — sitä ei hän tiennyt se snrkea-onninen mies — O, he ovat kyllä sukkeloita, niin kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi — — Valalla luuli hän lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan Loviisansa! — Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko niin hyvä?
Miller. Kelle, tyttäreni?
Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo mahtua yksikään ajatus hänen päällensä — Kellenkäs muille sitten minä kirjoittaisin?
Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!
Loviisa. Kuin tahdot, isä! — vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden silmissä.
Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! — Verratoin pahuus ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos sinulla on uskallusta, rakkahani! — Minä tiedän toisen maan, jossa valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse." (Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)
Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.
Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. — Sinun pitää tuleman sulana rakkautena, jättää tähän maahan kaikki toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne kuin sydämesi. Jos suostut — niin tule silloin kuin kello lyöpi kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa — niin pyhki pois sana vahva miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?
Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? —
Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.
Miller. Hum! Puhu selvemmin!
Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa — Oi, miksi ei rakkaus ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni — anna sanoani — tämä toinen maa on hauta.
Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!
Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta. Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen — se pois, ja morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen, kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala — hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin, ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.
Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? — Tahdot omin käsin päiväsi lopettaa.
Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita — karata paikkaan, josta en enää voi olla poissa — onko sekin syntiä?
Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! — Se ainoa synti, jota ei enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden ajoin.
Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! — Vaan eihän se toki niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!
Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet saanut kätköön — Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet langennut! — Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä otti kätensä sinusta pois!
Loviisa. Onkos rakkauskin sitten rikos, isä?
Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti. — — Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. — Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, — Tyttäreni, minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan isän tunteita — Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme säästäneet. — Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa? Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?
Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.
Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? — — Kas, kuinka kalvenet! — Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä, vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa itsesi helmi-rihmalla. — Loviisa — Loviisa — ainoastaan varoittaa voin sinua vielä — Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella sillalla? — Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä valhetellen: sinun tähtesi, luojani, läksin tänne — vaikka syntiset silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? — Ja kun tämä savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin itsekään saa — kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä enkä voi enää mitään — (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle, herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka, mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. — Mene, mene sinne, kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin, kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. — Tuoss' on sinulle veitsi, pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!
Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi isäni! — Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo! Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?
Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi kyyneleet, — niin kuole!
Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on käteni! Minä tahdon — Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä vannon — voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! — Isä, olkaan sitten — Ferdinand — Jumala sen näkee! — Niin hävitän viimeisenkin muiston hänestä.
(Repii kirjeensä.)
Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi, lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi, kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! — Loviisani, onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista — sen verran minäkin vielä ymmärrän!
Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! — Pois tästä kaupungista, jossa kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt — Pois, pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! —
Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään kaikki hukkaan — Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä — sitä laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta itkeväisten käsistä.
Toinen kohtaus.
Ferdinand edellisten tyköön.
Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!
Miller. Missä? kuka?
Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse — Pidä silmällä, isä — se on tullut minua murhaamaan!
Miller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?
Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! — Tunnustuksesi on hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta! Hyvää iltaa, Miller!
Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?
Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. — Mistä tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?
Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! — Jos sydämessänne vielä on kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä, jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen? Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän onnettomasta tuttavuudestanne?
Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista sanomaa tuomaan!
Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! — Mene sinä, onnettomuuden sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.
Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford, rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet nousevat taivaalle. — Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani vihille viemään.
Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen päälle.
Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä kuin Loviisa valansa — En tunne mitään pyhempää — Epäiletkö vieläkin? Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista! Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä kirjallista todistusta.
(Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)
Loviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)
Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En ymmärrä teitä ollenkaan!
Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut ymmärtänyt!
Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!
Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! — Nyt se vasta on oikein mieleinen minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä, hurskas tyttö — Tuolla ruumiin-näöllä — Viimeisen tuomion henkäys, joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. — Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen ensimäinen valheeton näkönsä. Annappa, suutelen sitä!
(Tahtoo lähetä.)
Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.
Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on tapannut — vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan toimella häväissyt? — Mutta Mutta jos niin ei ole, niin painau vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole — Aika ei vielä ole ohitse. Vielä voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! — Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?
Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt, muista nyt oikein!
Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!
Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? — Kiitetty olkoon sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein viisasten järki. — Sattumus, sanoin? — O, onhan luojan kaitsemus läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa perkeleeltä reväistään peite silmiltä? — Vastausta minä tahdon! Kirjoititko tuon kirjeen?
Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt vielä vaan tuo yksi: kirjoitin, ja kaikki on voitettu.
Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!
Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! — Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! — Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt — Minä kysyin liian pikaisesti — Eikö niin, Loviisa? — Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?
Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!
Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi — Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? — Puhu minulle totuus, Loviisa! — Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: kirjoitin, ja minä olisin hukassa. — Valhettele, Loviisa, valhettele! — O — jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit — O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!
Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! — Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! — Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia — Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! — Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. — Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa — O, se on kauheata!
Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.
Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen — hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt — minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! — viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!
(Loviisa menee.)
Kolmas kohtaus.
Ferdinand ja Miller.
He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.
Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?
Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan — Mikäpä siihen olikaan syynä?
Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?
Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada rauhassa. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!
Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!
Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. — Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. — Hum! — Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin —- — Etkä sinäkään voita sillä mitään — sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!
Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.
Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä mumisten.) Varsinkin isän puolesta — Ole vaan täällä — Mitäpä minä vielä arvelinkaan kysyä? — Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi? Eikö sinulla muita lapsia olekaan?
Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! — Enkä ole toivonutkaan muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa — sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.
Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! — — Käyppä kuitenkin katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!
(Miller menee.)
Neljäs kohtaus.
Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! — Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko sitä, ainoa? — Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. — Sinä tahdot sen häneltä ryöstää? — Ryöstääkö? — Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan? Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko minulla tosiaankin siihen sydäntä? — — Ja kun hän sitten tulee ja tytär makaa selällänsä, kukkanen — nuutunut — kuollut — vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa. — Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. — — Jumala! Jumala! Vaan eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika — tämä ainoa poika, vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. — (Vähän ajan perästä.) Vaan kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? — Ei suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.
Viides kohtaus.
Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.
Miller. Heti saatte sen, paroni! — Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan kyyneleitäkin.
Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! — — Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.
Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua? Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.
Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.
Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.
Ferdinand. Ei tiedä. — Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet — pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. —
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. — Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.
Miller. Hän on minulla Jumalalta.
Ferdinand. Kuule vielä — minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin. Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken omaisuutensa panee yhdelle laivalle. — Kuule se, Miller, ja muista varoitukseni! — — Vaan miksikä et ota rahaasi?
Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä ajattelette, armollinen herra?
Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. — Heh! (Heittää kukkaron pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.