"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta… sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi…"
Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani", virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä, "Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa, nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista, jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja ruumiiltaan… niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava… ja lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee, ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä, jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert; vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert, tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."
"No, mutta se ei ainakaan vahingoita."
"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli, jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat. Oi, hyvä Jumala… siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."
"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?"
"Arbogassa… Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert: ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."
"Tiellekö ainoastaan?"
Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä, turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus, heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus, jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. — Ja herttaisuus on ainoa… ainoa… joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on yksinomaan herttaisuus, — ajatteli hän.
"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?"
"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka."
Kersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: "Me olemme jo tiellä."
"Tielläkö vain?"
"Ei perillä… jos…"
"Albert!"
"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi… sinä puhuit äsken siitä kuinka ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara, kuulehan… sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta mahdottomalta…"
"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin… tuskienkin riuduttamatta."
"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas se minua vetää ja hurmaa."
"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert."
"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."
"Sen olen nähnyt Gustava tädistä", virkahti hän.
"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään ja elatukseen?"
"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani, niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan myöskin tapahtua, että sinä… että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle jotakin?"
"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"
"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli. Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla, pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on runsain määrin keskenään."
"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?"
"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset, jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan… niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji hauraampi. Sen voin ymmärtää."
"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"
"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.
"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää."
"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert, jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin tervetulleena!"
"Mutta, hyvä Jumala…"
"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina tyhminä, ikävinä, häijyinä… niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja, sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin näkemästä."
"Mutta, elävä Jumala… Sara, minä en käsitä… mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"
"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat, niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen vihottumia."
"Hui toki!"
"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan raamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana."
"Sinä olet sittekin herännäinen!"
"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee, kuitenkin enemmän pidän."
"Mutta eivätkö molemmat voi olla läheisiä?"
"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta… ja Lidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos sitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole muistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?"
"Sara, sinä seisoisit alati edessäni!"
"Ja minä näkisin sinut kaikista ikkunoistani. Koetapas! Matkustapas suotta!"
"Salli minun viivähtää vielä hieman."
"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa unhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne merkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen välille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää, sen kyllä tunnustan."
"Sinä hengität niin suloisesti!"
"Unohtaako?" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. "Ehkä, jos sattuu että rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta ainakin on varmaa — ja sen minä tiedän — ettei sydämen iloista muistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden. Sentähden…"
"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara. Mutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa työssä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua maalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa… voi, jospa osaisin!… Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja istua vuoteesi ääressä."
"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän sen paremmin ymmärtää."
"Mutta… hyvä Jumala… jos… minä vain ajattelen… jos par exemple minä itse sairastuisin?"
"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja istun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen puodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se ero, että jos mies on sairas… oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua, vaan että hän todella makaa vuoteessa… ei ole mitään epämiellyttävää, ikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta vuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen, hän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle tapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt kaupungissa… talossa… yläkerrassa. Jos…"
"Hyväinen aika! Mitä tarkoittaa kumma katsantosi?"
"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert, että sinä tulisit alas minun huoneeseeni… vähää ennen kuolemaani… minun luokseni!… ja… sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein viimeiseksi maailmassa." — — —
KAHDEKSAS LUKU.
Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Minä tahtoisin kokea sen suloisen riemastuksen, että sinun kulkiessasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi ajatellen: Kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!
Historian ja maantieteen, jotka aina ojentavat toisilleen kättä, tulee tässäkin toisiaan auttaa; niin että kun edellinen viimeksi äkkiä vetäytyi pois ja nyt väistyy taammaksi, alkaa jälkimäinen puhua, ja puhuu seuraavasti: Mariestadin ja Lidköpingin välinen tie ulottuu aina Mariestadista Lidköpingiin saakka. Tätä tietä alkoivat molemmat matkustajat kulkea heti seuraavana aamuna, kastettuaan korppunsa kahteen kauniiseen aitoporsliini-kuppiin.
Västergötlannin maantiede sanokoon mitä tahtoo ja haluaa eteläisestä Venernin rannasta, varmaa on, että jollei katso tiehen, joka siitä menee, niin se ei silmälle tunnu lainkaan epämiellyttävältä. Molempain matkustajain päästyä Bresäteriin, virkkoi Albert: "Nyt on kysymys siitä, onko meidän Forshemiin mennessä valittava jumalallisen kaunis tie Kinnekullan kautta, joka kulkee halki Österplanan pohjoisosan, sitten Medelplanaan ja Källbyhyn, jota tietä ajamme ohi Hönsäterin, Hellekisin ja Råbäckin…"
"Råbäckinkö? Olen kuullut puhuttavan Råbäckistä! En ole ollut siellä ennen", jatkoi Sara, "mutta miksi nyt sinne menisin, kun hän ei enää asu siellä?"
"Kuka hän?"
"Siellä on enkeli asunut, mutta nyt muuttanut Vetterniin."
"Rouva… minä tiedän… en oikein muista nimeä."
"Minä en myöskään ole häntä nähnyt", jatkoi Sara, "mutta jos hän vielä asuisi Råbäckissä, niin haluaisin mennä sitä tietä. Hyviä, oivallisia kirjoja on hän lainannut Gustava tädille Lidköpingiin, ja niitä olemme molemmat yhdessä lukeneet lomahetkinämme."
"Niitä minäkin tahdon lukea!" huudahti kersantti.
"Niin sinun pitääkin… mutta…"
"Niin, toinen tie jonka voimme valita", selitteli kersantti, "sitävastoin kulkee alas Enebäckiin päin, Kullenin itä- ja eteläpuolitse, halki Skälfvumin, ohi Husbyn, ja niin edelleen. Kumpaa lähdemme?"
"Kuinka minä voin sen ratkaista? Sellaiseen en minä pysty."
"Mutta sinun pitää tietää, Sara, että Hellekis on Västergötlannin mainioimpia paikkoja: kannattaisi kyllä mennä sitä tietä."
"Jos niin tahdot. Ja jos siellä on isoja taloja ja rakennuksia, niin kelpaisi kyllä tutustua paikkaan, se voisi kerran tuottaa hyötyä."
Hieman alakuloisena kersantti kääri kokoon keskustelun runolliset purjeet. Hän ei nyt muutamaan päivään ollut kuullut ammatin asioita mainittavan, mutta huomasi heti että ne olivat tulossa. Ja kuinka hän voisi siitä pahastua Saralle? Kumminkaan hän ei tahtonut että niin jumalalliset paikat kuin Hönsäter, Hellekis ja Råbäck uhrattaisiin pelkkien lasimestaritoivomusten päämääräksi. Hän päätti siis valita arkisen valtatien Enebäckin kautta jättäen Kullenin oikealle.
— Hän on sentään ollut korkeammassakin vireessä, — jatkoi kersantti itsekseen, — niin, parin päivän ajan, ja hänen puheenaineensa, joskin aina toistensa kaltaisia mitä viisauteen tulee, eivät kuitenkaan alati ole maistuneet kisälliltä naispukimissa. Hyvä, viaton tyttö rukka! — lisäsi hän tuskin pidättäen kyyneltä, — hyvä, rakas! Kuinka väärin sinua arvostelen! Eikö ole aika hyvä asia, että olet niin järkevä? Sinä olet rehellisesti ja oivallisesti hoitava itseäsi ja omi…
Hän riuhtaisi hevosia, ikäänkuin äkillinen säikäys olisi yllättänyt ja hän pelkäisi niiden jonnekin karkaavan. Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi itsekseen: — Kaikki mitä voin säästää ja panna talteen, annan heille, ja senkin täydellisenä, puhtaana lahjana, aivan noin kuin hän sen tahtoo, minun siihen lainkaan sekaantumatta (ellei vapailla neuvoilla), kuinka hän sitä käyttelisi. Mutta? hyvä Jumala! omikseni tahdon heitä sanoa: niin minun tulee, täytyy, niin varmasti tahdon!
"Niin sinun tulee, ja minusta tuntuu silloin taivaalliselta ilolta kuulla sinun niin sanovan." — Albert kavahti säikähtyneenä syrjään Saran hiljaa näin puhuessa. Oliko hän haaveellisissa tuumissaan unohtanut itsensä siihen määrin, että oli puhunut ääneen ja paljastanut sisimmät ajatuksensa?
"Älä pelkää, Albert, minä kuulen sinun kuiskeesi, sinun äänettömimmät kuiskeesi itsellesi; sillä olen sellainen, että kuulen."
"Suuri Jumala! Kuka sitten olet? Taidatko enemmän kuin muut?"
"Sinä ajat niin hyvin ja mainiosti, Albert; minä rakastan sinua."
"Sinä rakastat minua, mutta et vastaa minulle?"
"Mihin minä vastaisin?"
"Kuinka sinä äsken voit kuulla, mitä vain sieluni vavisten ajatteli?"
"Minä rakastan sieluasi, sentähden kuulen sielusi sanat."
"Mitä ihmettä?"
"Minä käsitän sinua, tarkoitan: ymmärrän ajatuksesi, vieläpä senkin, mitä vastikään mielessäsi haudoit…"
"Mitä, ammatistako?"
"Niinpä niin… Albert… ikkunalasi ei ole niin halveksittavaa kuin luulet, Albert. Se sinua talvisin suojaa ulkona olevalta pakkaselta, ja antaa sinulle kuitenkin valoa samalla. Enin osa elämässä on muuten sentapaista, että jos se lämmittää, ei sellainen tapahdu ilman pimeyttä, taikka jos se valaisee, niin tämä harvoin tapahtuu ilman pakkasta. Ikkuna yksistään… huomaa tarkoin, oma Albert… antaa valoa pakkasen pääsemättä virtaamaan sisälle; ja se pitää lämmön huoneessa, säilyttäen kuitenkin samalla valon. Niin on ikkunan laita, ja se merkitsee enemmän kuin moni käsittää. Sentähden sinun ei pidä ikkunaa halveksia, eikä vähäksyä Saran ammattia, jolla hän on elättänyt itsensä ja kaikki Lidköpingin asukkaat, joita hänellä on saattanut olla autettavina… ja hän auttaa vastakin… ja sinuakin, Albert, jos joudut pulaan."
"Ei, Sara, sitä sinun ei koskaan tarvitse. Ahkeruus, suuri ahkeruus ammatissani… sillä minullakin on ammatti!… hyvä, rakas tyttöni, nyt minä tunnen taivaallisesi, mitä on olla ahkera… minun tulee ja minä tahdon ansaita!… Tuo sana, joka ennen kuului korvissani niin kehnolta! Ansaita minä tahdon! Tehdä työtä ja siten auttaa ei ainoastaan itseäni, mutta… kaikkia Lidköpingissä olevia, joita minulla saattaa olla autettavana. Ammatti ja ahkeruus… sinä, Sara, olet opettanut minulle oikeat sanat!" Hän tarttui neitosen käteen.
Maantiede on raukka, joka alinomaa sallii historian itsensä yllättää. Missä tuo jälkimäinen nyt taas veikään uudelleen voiton? Niin tosiaan, matkalla Enebackeniin päin. No, ala siis siitä, ja pidä sitten puoliasi, maantiede!
Enebacken… ja sitten tulevat Holmestadin, Götenedin, Skälfvumin kirkot, ja vieläpä Vettlösa vähän matkan päässä vasemmalle: anteeksi, Vättlosahan nimi kuuluu. Sittemmin kuljetaan niin, että nähdään Husbyn ja vieläpä Klefvan kirkot ylempänä Kulleniin puolella. Edelleen silmää kohtaa ennen pitkää Brobyn kirkko, Källbyn kirkko, Skebyn kirkko… Onpa niitä käsittämättömän monta kirkkoa!
Mutta nyt ne loppuvat. Laaja, aava vesi aukenee oikealle ja valtaa ajajan katseen hurmaavalla kauhistuksella: hän pelkää saavansa koko Venernin ylitsensä, ainakin pyörännapaa myöten, eikä epäile, että hyllyvä keltainen hietaranta, jota hän kulkee, kerran on maannut aaltojen alla. Venern on haltiatar, joka on vetäytynyt vähäisen syrjään. Kuka takaa, ettei se äkkiarvaamatta hyökkää päälle ja peri takaisin vanhoja oikeuksiaan? Varsinkin pohjoismyrskyn aikana on tämä kauhistuttavaa.
Tänään oli tuuli vaiti ja laine hymyili. Sara istui joka silmänräpäys odotellen näkevänsä Lidköpinginsä. Hän tunsi mitä suloisimpia sisäisiä muistoja.
Erästä asiaa on kuitenkin sallittava historian edustaa: nimittäin sitä merkillistä onnea, mikä heillä oli kaiken matkaa, että saivat ajaa parivaunuissa. Sillä muuten rattaat tavallisesti ovat uhkaamassa useimpia matkustajia, jotka eivät kulje omin pyörin taikka seiso omalla pohjalla vaunuissa. Rattailla on joskus ilkeätä ajaa. Oli siis leppeä kohtalo tässä ollut määräämässä; ja ehkäpä lähin selitys on se, minkä lääketieteilijät itse… jotka muuten eivät koskaan välitä kohtalosta… väittävät luonnosta, nimittäin että se erinomaisesti ja erikoisesti huolehtii naisesta; että se melkein arastelee häntä vahingoittamasta; on kunnioittava, välttelevä ja varovainen. Tämä on mystiikkaa, mutta pyhä ajatus. Väistyköön sentähden ihminenkin yhtä kunnioittavasti syrjään. Polvistukaamme taivaan edessä, joka tuntemattomana… väärin arvosteltuna… on ympärillämme, niin läheisenä, niin hyvänä, niin salaperäisenä, niin unohdettuna, ja kuitenkin niin alati pysyväisenä.
Parivaunujen saamisen onni johtui näille matkustajille usein siitä, että kun Albert näki hevosten olevan hyviä, ei hän välittänyt vaatia kyytimiestä, vaan ajoi yksin; josta talonpojat, nähdessään saavansa kunnolliset ajajat, mielellään suostuvat kiittämäänkin. Siten olivat nyt kersantti ja Sara kulkeneet yksin koko ajan.
Lidköping tuli. He alkoivat ajaa kaupungin ensimäistä katua, leveätä, suurta, hyvää; mutta hieman epätasaisesti kivettyä. "Paras Albert, salli minun astua tässä pois; tämä on lapsuuteni koti: minä tahtoisin astua täällä jalan. Sinä voit ajaa, minä kävelen yksin."
"Ei, minä astun myös alas, käyn vieressä ja ajan."
"Eipä! Se näyttää pahalta. Ja sitten samalla, Albert, toinen asia. Aja sinä yksin perille ravintolaan asti tuolle puolen toria. Minä menen kotitalooni: tahdon tulla sinne ensin yksin. Tahdon nähdä miten on äiti-raukkani laita."
"Minäkin tahdon hänet nähdä."
"Ei, Albert. Jos hän vielä elää, tuntisi hän kauhua sinut nähdessään.
Sitä minä en tahdo."
"Hyvä Jumala! Mitä sanoikaan?"
"Sillä sinä et mitenkään voisi välttää itseäsi ilmaisemasta: sinä käyttäytyisit minua kohtaan niin, että hän sinussa aavistaisi kosijan. Hän vavahtaisi kuvitellessaan sinussa näkevänsä tyttärensä tulevan miehen. Minulle kävisi vaikeaksi vakuuttaa hänelle, ettet ikimaailmassa ole tuleva…"
"Häh!"
"Älä kuitenkaan mitään pelkää, Albert hyvä! Sinä tulet pian meille kotiin, ja saat katsella huoneita, jotka aiot vuokrata. Mutta odota kunnes annan sinut kutsua. Aja nyt katua suoraan eteenpäin. Ei ole vaikeata löytää täällä Lidköpingissä. Poikkeamatta mihinkään tulet tuossa tuokiossa sen sillan luo, josta olemme puhuneet, Lida-joen yli… tuon, tiedäthän."
"Niin!"
"Sen yli ajat. Mutta katsele näköaloja oikealle ja vasemmalle, sillä Lidaa ihanampaa jokea ei virtaa minkään kaupungin läpi. Vähän edempänä, samaa tietä kulkien, tulet torille. Isompaa toria ei ole maailmassa. Aja suoraan sen poikki etäimpänä vasemmalla avautuvalle kadulle. Se vie toiselle tullille, josta tie kulkee Göteborgiin. Kun nyt saavut sille kadulle, vain seuraavaan poikkikujaan torilta katsoen, niin on ravintola siinä kulmassa. Poikkea siihen, käske kantaa ylös kaikki kapineemme; ota kamari itsellesi yöksi, tahi siksi kun sinut kutsutan. Minä lähetän kotoa jonkun oppipojistani tavaroitani noutamaan; sinä kai tunnet ne erikseen?"
"Ei tosin liene S.V.-merkkiä kaikissa, mutta minä koetan."
"Sinä olet hajamielinen, Albert hyvä. Kun joudut perille, niin syö vähäsen, vahvista itseäsi, äläkä ajattele niin paljon minua. Tunnet kai omat tavarasi ainakin? Kaikki mikä ei ole sinun on minun… ja käske pojan ne noutaa."
"'Mikä ei ole sinun, on minun'!"
"Mutta… älä ole alakuloinen, äläkä kalpea! Sinä olet siivossa kaupungissa, ettäs tiedät. Katso ihmisiä, kulkeissasi katuja, niin huomaat, että täällä melkein joka tyttö on miellyttävä… siitä on Lidköping erikoinen… minä olen kaikkein vähäpätöisimpiä. Katso ympärillesi ja näytä iloiselta! Tahtoisin tuntea sen salaisen riemastuksen, että sinun kulkeissasi katua joka toinen tyttö pysähtyisi ajatellen: kah, kuinka kaunis upseeri tuossa ajaa!"
Kersantti nyökkäsi jokseenkin hilpeästi jäähyväisiksi Saralle, joka oli astunut alas. Hän ajoi eteenpäin, kuitenkin hitaasti, ja katsoi usein taakseen jalkaisin astelevaan matkakumppaniinsa.
"Sinä ajat liian kehnosti", sanoi tämä viittoen. "Ei se sovi miehelle." Kersantti läiskäytti silloin rivakasti ilmaan, hevoset porhalsivat juoksuun. Sara Videbeck jäi kävelemään yksin.
Hän poikkesi alas jokivarsikadulle, joka johti hänen kotiinsa. Ei ollut iltamyöhä, mutta kumminkin jo ilta. Useita pilviä liiteli pitkulaisina, riekaleisina ja selittämättöminä haamuina siellä täällä taivaanlaen yli; sadetta ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulossa. Aurinko leikitteli alhaalla lännessä yksivakaisten, arveluttavain, hallavanharmaiden pilvimuodostumain kanssa.
Jalankulkija pysähtyi erään poikkikadun kohdalla, tavatessaan vastaantulijoita, ja koetti heidän joukostaan keksiä tuttavia. Pikkukaupungissa melkein kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Sarakin huomasi keitä nämä olivat, mutta vakaaseen keskusteluun syventyneinä ja joltisenkin välimatkan päässä ollen he eivät häntä havainneet. Hän tähysteli heidän eleitään, viittoiluaan ja päänkäännnähdyksiään. Mutta kun he astuivat ohi, kulki hänkin edelleen ja läheni seuraavaa kulmaa. Täällä hän taas äkkiä pysähtyi ruumissaattueen saapuessa. Sellaisen kunnioittaminen oli häntä aina pidättänyt. Sitä enemmän nyt, kun hän hämmästyneenä ja kauhistuneena tunsi tässä saattueessa oman kisällinsä, mustiin puettuna. Muutamat vanhemmista oppipojista kantoivat ruumisarkkua. Se oli hänen äitinsä, sitä hän ei voinut epäillä.
Hän yritti hillitä poven hirmuista liikehtimistä, hengityksen kiihtymystä, kun oli vältettävä sopimatonta esiintymistä kadulla. Matkapukimissaan, joissa ei ollut merkkiäkään mustasta, ei hän tahtonut näyttäytyä. "Äiti! Äiti! Enkö milloinkaan enää saa kasvojasi nähdä?" huudahti hän, väänteli käsiään ja vetäytyi vielä syvemmäksi siihen nurkkaan jossa seisoi, antaakseen surullisen saattueen kulkea ohi. Hän oli kuulevinaan lukkarin saattueessa kolkosti mutisevan naapurilleen: "viime sunnuntai-yönä."
Vakaat vaeltajat eivät häntä huomanneet. Mutta kun arkku oli sivuuttanut hiljakseen itkevän, piilossaolevan tyttären, kävi hänen mahdottomaksi jatkaa omaa vaellustansa kotia kohti. Hän näki saattojoukon kääntyvän kirkolle päin. Oliko nyt hautaus vaiko ainoastaan väliaikainen maahanpano, ei hän voinut tietää, mutta vastustamaton voima veti häntä jonkun matkan päässä seuraamaan mukana. Kaikki oli hänelle vielä sekavaa, kaameata, liian äkisti yllättävää: äitinsä näkeminen, ainakin hänen arkkunsa koskettaminen huulillaan, ennenkuin hänet maahan laskettiin, oli välttämätön asia.
— Viime sunnuntaiyönä? — tavasi hän ajatuksissaan yhteen. — Missä minä silloin olin? Torstaina läksin Tukholmasta. Ellei matka olisi viivästynyt… ellei… jos… niin olisimme… niin olisin jo sunnuntai-iltana voinut olla kotona. Nyt on keskiviikko! Mikä oli sunnuntai-yönä olinpaikkamme'? Mikä? Bodarna, — hän vastasi itselleen.
Lidköpingin kirkko on asemaansa nähden toisenlainen kuin Mariestadin siinä, että kun jälkimäinen on erittäin korkealla, valliten koko kaupunkia ja näkyen kaikkialle, on sitävastoin Lidköpingin kirkko eräässä kaupunkinsa nurkassa, tosin niin, että sen kaukaa huomaa… sillä se on sentään melko suuri rakennus… mutta ei siinä määrin että se heti ja kaikkialla sitoo silmän. Se ei ole saanut sijaansa itse Venernin varrella kuten Mariestadin kirkko, mutta on paljoa lehtevämmän, tummemman, hartaamman kirkkomaan ympäröimä.
Sara tahtoi sitä vähemmin lähestyä saattuetta, kun naiset eivät koskaan kulje mukana sellaisissa, ja varsinkaan ne, joille suru kuuluu, eivät näyttäydy ulkona ja vähimmin kirkkomaalla ratkaisevassa tilaisuudessa. Mutta Saran täytyi mennä kirkkomaalle! Jos nyt oli tarkoitus laskea maan poveen rakkaan maallinen tomu, niin oli hänen katseittensa, mahdollisimman teroittuneina, yritettävä seurata tätä matkaa sen viimeiseen huomattavaan silmänräpäykseen.
Hän havaitsi liikutetuin mielin, että kaupungin vähäpätöisin pappi oli kutsuttu ja saanut tehtäväkseen hautaustoimituksen suorittamisen. Arkku kulki niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat olleet lasimestarinlesken työläisiä; harvoin tottuneina mustissa käymään he nyt näyttivät huonosti varustetuilta suureksi osaksi lainatuissa, ainakin ahtaiksi käyneissä vaatteissaan. Mutta kaikkien kasvoissa oli, Saran nähdessä heidän kulkevan ohitsensa, ilmennyt kalpeuden, riutumuksen leima. — Olivatko he menneet noin huonoiksi niiden kolmen viikon ajalla, jotka olin ollut kotoa poissa? Ei, sen täytynee merkitä surua tai hartautta, — toivoi hän. Arkku oli jo kaukana kirkkomaalla, kun tytär horjuvin askelin myöskin yritti uskaltautua sisäpuolelle.
Siellä hän silmäili ympärilleen joka taholle. Ei ollut keräytynyt mitään ihmisjoukkoa, johon hän olisi voinut sekaantua täten uskaltautuakseen lähemmäksi sitä valmiiksi luotua multakumpua, johon hänen katseensa tuijottivat. Hän vetäytyi siis syrjään korkean hautakiven luo erään puun juurelle. Ollen itse piilossa sen takana, saattoi hän kuitenkin nähdä äitinsä viimeisen… ainoan… kunnian. Laimeata soittoa alotettiin kirkon pienimmällä kellolla, pappi aukaisi käsikirjan, lukkari ryhtyi virrenvärssyyn.
Nämä äänet kuullessaan Sara vaipui polvilleen nurmikolle syrjäisen hautakiven luo. Kyyneleitä valui vuolaina tulvahduksina, hänen päänsä vavahteli alas kukkanurmeen asti, ja hänen kätensä kannattivat painuvaa otsaa. "Äiti, äiti!" huudahti hän ääneen, sillä hän tiesi, ettei kukaan kuolevainen täällä häntä kuullut. Autuaallinen muisto kuitenkin samalla täytti hänen sydämensä. "Olen täyttänyt toivomuksesi, äiti! Alinomaista varoitustasi olen totellut. Oi, missä nyt lienetkin, anna minulle siunauksesi!"
Jos vainajan henki nyt silmäili ympärilleen siihen mitä tässä tapahtui, niin se saattoi tuolla haudan partaalla nähdä nuo mustiinpuetut, jotka huolehtivasti ja kunnioittavasti — ei kuitenkaan monin sanoin, sillä eihän lasimestarinlesken elämässä ollut mitään kehumista — askartelivat vainajan tomun ympärillä, mutta tässä puun alla, taivaalle ja elämälle suuremmaksi iloksi, polvistui kauniin kuvan hahmossa tulevaisuus ja jälkimaailma; tämä kuva saattoi hengelle olla onnekkaampaa, verrattomasti onnekkaampaa katseltavaa. Taivaallinen hyve, puhdas siveellisyys, tosi velvollisuus ovat usein jotakin tuntematonta, väärin arvosteltua, näkymätöntä. Piilossa seisoi tytär, äänettömänä rukoillen. Ihmiset eivät häntä nähneet. Vilvoittava tuulonen kulki kukkien yli.
Virrenvärssy oli lyhyt, kellojen soitto pian vaikeni, ja papin sanat eivät olleet sen useampia kuin käsikirjan. Kaikki päättyi siis täydelleen kuten pitikin: ei mitään puuttunut, mutta ei myöskään mitään lisätty. Kisällin sisäänpainuneiden silmien alta näkyi vähäisen sinistä ylinnä poskilla. Verevät oppipojat tarttuivat tarjolla oleviin lapioihin ja alkoivat luoda multaa hautaan.
Albert oli saapunut määräpaikkaansa kadunkulmassa, ottanut kamarin kaupunginravintolan toisessa huonekerrassa ja istuskeli siellä levottomana, uteliaana ja sanantuojaa odotellen, mieli virittyneenä milloin korkeampaan, milloin matalampaan äänilajiin. Hän katsoi kelloa, se oli seitsemän illalla. Hänestä näytti nyt mahdottomalta tilata hevosia heti huomispäiväksi ja niin pian matkustaa Sollebrunniin päin, mutta kello kahdeksan huomasi hän juuri sen oikeaksi. Ensin oli hänen kuitenkin sanottava jäähyväiset — ja milloin tapahtuisi hänen paluunsa sopivasti? Nämä kai eivät olleet pulmallisimman laatuisia tuumailuja, mutta hän oli jo tottunut yhden kanssa tuumimaan niin paljosta; hän tahtoi tehdä nytkin niin, mutta tunsi olevansa yksin.
Hänen levottomuutensa kohdistui vihdoin yhteen ainoaan polttopisteeseen: hän istui ääneti, jäykkänä ja tuijottavana nurkkasohvassaan ihmetellen ettei sanantuojaa tullut. Hän kuuli tarjoilijattaren sulkevan ulompien huoneiden ovia. Hän huusi tämän luoksensa jyrisevällä äänellä. Neitonen tuli juoksujalkaa. "Anna minulle kupillinen teetä!" käski hän ja näytti hurjalta.
Tottuneena tavattomiin vieraihin lähti neito tiehensä kiltisti, ääneti ja ihmettelemättä. Silloin kersantti huusi hänet takaisin, ja hän palasi jälleen. "Kuulitko mitä pyysin?" ärjäisi hän. — "Kyllä, herra." — "No jouduta sitten aika pian, minä istun tässä ja odotan!" — "Ei herra ole minua odottanut, sen verran tiedän", sanoi neito loukkaantuneena ja lähti ulos hieman nyrpeissään.
— Voi, kuinka sinua odotan! — puhkesi kersantti itsekseen huokaamaan, kuulematta ulosmennyttä tyttöä.
Teetä tuli, kuumaa ja väkevää! Itse hänkin, joka sitä kantoi, näytti harmistuneelta, sillä kärsivällisyys voi loppua keneltä tahansa, ja kun kersantti nosti kuppia huulilleen, poltti hän suunsa niin julmasti, että huusi: "Oh, lempo!"
"Etkö sinä olisi voinut vähän viivyttää sen tuomista?" karjaisi hän; "minä en ole luotu kaltattavaksi."
"En minäkään", vastasi lidköpingiläistyttö nokkelasti.
"Oietko hullu?"
"Enpä toki, ei tarvita kuin yksi sellainen."
"Tahdon panna sekaan enemmän sokeria ja kermaa, niin tee jäähtyy", huomautti kersantti, päästen järkiinsä ja tullen paremmalle tuulelle. "Paljonko kello on?"
"Se ei minua liikuta."
"Sinäpä olet hiton elävä."
"Suvaitsetteko kupin lisää?"
"Näen kellon olevan pian yhdeksän, eikä kuulu mitään sanaa! Laita vuoteeni tuossa paikassa, käyn makuulle, niin on jotakin tekemistä. Niin, kaada kuppi lisää!"
"Onko se juotava vuoteessa?"
"Kaada sinä ja anna sen seistä siinä, niin saanpa nähdä. Minä menenkin kadulle, katsomaan ympärilleni; mutta jos joku sanantuoja tulee, niin huuda minut heti tänne ylös! Ja valmista sillaikaa vuode!"
"Juonikas upsieri!" sanoi tyttö hänen mentyään; "mutta hän odottaa sanaa, ja minä en hänestä välitä." Hän laittoi vuoteen nopeasti ja reippaasti; hän oli suutuksissaan: pielukset ja hurstit lensivät kuin riivatut edestakaisin hänen käsissään. Tuossa tuokiossa, kuten kersantti oli pyytänyt, tuli makuutila kuntoon.
Todellakin alakuloisena, pää painuneena rintaa vasten ja kalpeana, palasi kersantti. "Eikö mitään sanaa ole kuulunut?" hän kysäisi mitä sävyisimmällä äänellä portaita alas hypähtelevältä palvelusneidolta.
"Ei, mutta kaikki on ylhäällä kunnossa." Hän katosi alhaalle. Kersantti nousi portaita ylös.
Päästyään huoneeseensa ei hän puhunut mitään. Hän loi vielä katseen ikkunasta kadulle, nähdäkseen eikö… Mutta ketään ei näkynyt.
Hän istui kauan ruudun ääressä, mutta mitään ei tapahtunut, paitsi että ympäristö kävi yhä harmaammaksi. "Minä panen maata!" sanoi hän vihdoin ääneen, mutta hitaasti ja ikäänkuin horrostilassa. Tähän hänen väitteeseensä ei kuulunut mitään vastaan. Ketään ei ollut saapuvilla väittämässä vähintäkään hänen puhettansa valheeksi.
Horroksissaan hän riisuutui, laskeusi levolle ja nukahti kääriytyneenä ravintoloitsijan hurstiin ja harmaantäplikkääseen silkkipeittoon, itsessään kallisarvoiseen, mutta kersantille tuiki arvottomaan.
Seuraavana aamuna — joka taas oli torstai, päättäen edellisestä illasta, joka oli ollut keskiviikko-ilta — seuraavana aamuna tapahtui, että kersantti heräsi. Kukaan ei häntä tervehtinyt, kukaan ei hänen viereltään noussut, kukaan ei päätä nyökyttänyt; eipä edes ketään tullut huoneeseen, sillä aamiaista hän ei edellisenä iltana surumielissään ollut lainkaan tilannut. Kuitenkin hän oli siksi mies puolestaan, että nousi vuoteesta ja asettui lattialle seisomaan.
— Käsittämätöntä! — hän ajatteli.
Hän pesi päänsä kylmällä vedellä, pukeutui niin aistikkaasti kuin sotilaspuvun kuosi salli ja astui vihdoin ison seinäpeilin eteen muuta järjestämään. Kalpeudessaan hienohipiäiset posket, suuret, tummat ja nyt kaihoisat silmät, koreaksi käherretty tukka: koko tämä kuva näytti peilissä siltä kuin hän todella olisi vänrikiksi ylennyt. Tällöin hänet valtasi suuttumus, että hän oli joksikin aikaa saanut ilmeisen ja käsittämättömän halun pysähtyä aliupseerin arvoon. — Tiedä huutia, veltto maleksija! — mutisi hän; tummia salamoita syttyi silmäpielissä, ja hän loi lasin takana olevaan vastapuoleensa vihaisia, tuimia katseita, jotka tuo peilissä oleva ymmärrettävistä syistä heti heijasti vastaan. Siten nämä molemmat herrat kiihoittivat toisiaan, ja hetken päästä kersantti näytti ruotsalaiselta Akhilleelta.
Joku tuli sipsutellen, ovi aukeni ja palvelusneito astui huoneeseen ilmoittaen, että sanantuoja oli eilis-iltana noutanut tavarat ja että ne vuokrattavat huoneet…
"Sanantuojako? Ja minä en ole tätä ennen asiasta kuullut!" Ukonilma uhkasi näissä sanoissa. Tyttö väistyi äkkiä ovea kohden, mutta malttoi mielensä ja selitti lähetin saapuneen niin myöhään, että herra majuri silloin jo aikoja oli nukkunut, ja hän ei mitenkään ollut uskaltanut…
"Mistä viesti tuli?"
"Videbeckin matamilta."
"Videbe…" jälleen ukkossilmäys: kuitenkaan hän ei voinut itseltään kieltää, että niin juuri saattoi tuon väliolennon oikea määritelmä kuulua, jota hän niin paljon oli mietiskellyt. Itse hän ei sentään hennonut nimitystä niin lausua.
"Niin, tahi siitä talosta, oikeammin sanoen", jatkoi tyttö; "sillä matami itsehän on vihdoin poissa. Mutta oppipojat tunsivat hyvin tavarat ja kantoivat ne emäntävainajansa taloon."
"Vainajan? Mitä sanot? Taivasten tekijä! Kuollutko? Voi… enkä minä saanut eilen mitään tietää!"
Tyttö vastasi hämillään: "Viestintuoja sanoi, että nuo huoneet, jotka tahdottiin vuokrata, ne saataisiin nyt, ja että kello kahdeksan tänä aamuna olisi niitä katsottava. Siksi ei minun mielestäni kannattanut häiritä herra majuria ennenkuin nyt tänä aamuna kello seitsemän."
"Katsottava kello kahdeksalta, sanoi viestintuoja? Katso tänne! Kello on neljänneksen kuluttua kahdeksan. Mutta… iankaikkinen Jumala! Kuollut! Se on mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"
Hän ryntäsi ulos ja kysyi ovella tietä Videbeckin taloon. Palvelusneito kertoi ja kuvasi sitä, mikäli kersantin kärsimättömyys ja tytön hämmästys sallivat. Kersantti kiiruhti pois.
Aamu oli ihmeteltävän sädehtivä. Kersantti tuli alas eräälle Lidan viereiselle kadulle. Päivän raikas, uusi aurinko ja sininen, vihreä, valkoinen hohto ilmassa, puissa ja… oi, olisihan kersantilla pitänyt olla tajua nähdä ja ihastella niin runsasta kauneutta! Olisihan hänen kyllä edellisten päivien kertomuksista nyt pitänyt huomata, että kuollut "matami" oli äiti Videbeck eikä suinkaan tytär. Mutta hän oli niin ajatuksissaan, että kulki mitään harkitsematta.
Viimein hän näki pienen punaisen puutalon, joka vivahti Strengnäsin taloihin, kuitenkin hyvin säilyneen. Pitkä rivi kadulle siroteltuja havuja osui hänen tielleen; se sävähdytti sydäntä: hänen oli nyt seurattava kuolonjälkiä.
Lauta-aidan portinsäppiä nostamalla hän joutui avaralle, vastalakaistulle pihalle. Hän nousi matalille, mutta leveille kuistinportaille. Itse eteisovi, jokseenkin iso, oli koristeltu vaahteran- ja koivunlehvillä. Eteislattia tuoksui kirveliltä ja tuoreelta mesiangervolta. Tämä vienonsuloinen tuntu siis häntä kohtasi, mutta hänen polvensa vavahtivat, sillä hän aavisti, että sillä oli tavanmukaisena tarkoituksenaan salata hirvittävyyden huurua.
Häntä vastaan tuli iäkäs nainen, siisti, mutta ylen köyhästi puettu,
murheen ilme leppoisilla kasvoillaan. Jälleen vihlaisi hänen sydäntään.
— Tämä on varmaan vanha Maija! — hän ajatteli. Mitä hän sanoisi?
Kuinka alottaisi? Vihdoin hän änkytti:
"Olen saanut kuulla, että täällä olisi huoneita…"
"Vuokrattavanako? Kyllä, toisessa kerrassa, jos saan luvan herralle näyttää."
Hän meni portaille päin, mutta häntä kammotti, sillä jos Sara todella oli kuollut, mitä Herran nimessä hän silloin huoneilla tekisi? Hän oli kompastua ensimäiseen askelmaan, kääntyi vanhaan palvelijattareen päin, tahtoi jotakin kysyä, mutta kieli kieltäytyi tottelemasta. Kuitenkin jotain tehdäkseen hän sanoi: "Ennenkuin menen ylös, ilmoittakaa minulle vuokran määrä!"
"Kaksikymmentä riksiä vuodelta, mutta kaksitoista puolelta vuodelta, hyvä herra. Tehkää hyvin…"
— Kylmät, synkät, viiltävät sanat! Mutta minua hävettää olla menemättä ylös, kun olen tänne tullut, — ajatteli hän. Hän lensi portaita ylös.
Näyttäjätär vei hänet kahteen pieneen huoneeseen, joissa oli ruusukkaat seinäpaperit. "Tehkää hyvin, istukaa ja tarkastelkaa niitä tällä välin", sanoi hän, meni ulos ja sulki oven.
— Istuisinko? En totta tosiaan. Suuri Jumala, mitä minulla on täällä tekemistä? Millaiset huoneet kumminkin! Hauskat, taivaallisen hauskat! Täällä on äsken pesty, ikäänkuin se olisi tapahtunut viime yönä, järjestetty, puhdistettu, ja ihkasen uudet kaihtimet nostettu ylös. Vierasta on odotettu, näkyy. Ja leukoijat ikkunoissa! Kas, mitä peilejä kehyksineen! Kehykset myös lasisia, kultapaperia alla. Aivan niin, ja sisähuone? Sielläkin ruusukkaat seinäpaperit, mutta toisella tavoin. Voi, kun saisikin täällä asua, ja… jos… niin, jos… hyvä Jumala!… Näistä pienistä huoneista hän aivan varmaan näki unta tuona yönä Arbogassa, jolloin…
Ovi aukeni. Nainen astui sisään. Kersantti kavahti vähän syrjään, huomatessaan mustan tytön, ratiinipukuisen tytön, jolla oli Saran pää, lempeästi hymyilevänä hänen hämmästykselleen; rinnan yli kaartui leveä, hienoksi kangistettu linonkikaulus, posket olivat valkoiset.
"Minulla on surua, kuten näet", virkkoi neito.
"Kuinka olenkaan iloissani! Sinä elät? Sinä hymyilet?" huudahti kersantti.
Se suru, josta Sara puhui, verhosi hienona hämäränä hänen silmiensä ylintä laitaa. Mutta silmävalkuaisen emalji hohti sinivalkoisena, kuten aina ennenkin, ja silmäterät kiilsivät. "Albert!" sanoi hän.
Kersantti ei vastannut mitään, vain katsoi.
"Mitä pidät näistä huoneista? Tahdotko ne vuokrata? Mutta et voi niitä vielä paljon tuntea. Enkö minä nyt saa pyytää sinua alas omaani, niin saat nähdä minkälaista minun puolellani on. Aamiainen odottaa. Ja jollet alota matkojasi heti tänään, niin pyydän sinut luokseni päivälliseksikin. Käykö tämä kaikki laatuun, Albert?"
Toinen ei kuitenkaan puhunut mitään. Mutta koko hänen kasvojensa ilmeessä oli vastaus: "Käy laatuun."