E-text prepared by Tapio Riikonen

KÄY LAATUUN

Kirj.

C. J. L. ALMQVIST

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Alku Siikaniemi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

JOHDANTO.

Muistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa työhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy kaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta kiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia — nerokkaan C.J.L. Almqvistin todella "elävä taulu", käyttääksemme erästä kirjailijan sanontatapaa — tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta, millä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman kirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva arvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää tätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen kiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut huomiota Suomen sivistyshistoriassa.

Kun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen Kustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa hovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella jyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta vastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle liikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan romanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota "akateemisen" eli järkeilevän ja "fosforistisen" eli "uusromanttisen" koulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen parhaimmat nerot, kuten Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin, kyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun Suomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin omintakeista tulevaisuutta kohti.

1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan, "porvarillisen liberalismin" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden väljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien tasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle maankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen sovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa: helkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka nimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää "Arkielämän kuvauksia" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen muotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset uudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen Hertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta etenkin Carl Jonas Love Almqvist on mainittava neron säkenöivällä voimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet runoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen kirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan tyypillisimmäksi jatkajaksi.

Almqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen tuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän jo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat hänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään, sotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun, toiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy kehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja "runollista sielua". Saatuaan koulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta äidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja uskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden luvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen runsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808 ja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan Fagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta muutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut viran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa kirjastossa.

Näihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani nuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli. Eräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa v. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian Almqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian muinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa vertauskuvallisesti, "puhdas ruotsalaisuus" silmämääränä. Samalla Almqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja Thorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui yksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman liikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea ankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin Almqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas erimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi painattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti ilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä vastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista uudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa tuotannossaan.

Jo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut yhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko kultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti vaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären Antunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui ymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta ynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan seutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti kirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden päästä hän kyllästyi tähän "ihannoituun talonpoikaiselämään" ja palasi Tukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829 nimitettiin "Nya elementarskolan" nimisen opiston rehtoriksi, jonka ohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti huomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten opetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista toimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin maine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne hänen elämässään.

Ulkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee mainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston estetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan kytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen kirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa "Orjantappuraruusun kirjaa" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä erilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän pohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen kielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin "Käy laatuun" (Det går an), jossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti vahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos edellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti "Det går an" tavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka silloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan "Jatkon", osoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie. Upsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837 oli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai, vuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja hänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.

Tämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta suuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine himmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä sanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat raha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas antoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta vähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin häntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan myrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi todistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia hiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja siirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon "Mr. Gustavi" kierteli kaupunkeja ja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä kielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä palautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi kirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli "professori Westermannina" köyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin yhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen kuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan "Jäähyväisrunon elämälle", jossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.

Almqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas ja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan: kaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat yhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla "kuvastaa koko maailmaa" on hän ilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan erikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää maailman olevan yhtaikaa "säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä, runoutta, uskontoa, filosofiaa". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat eri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi elämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu elämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että "uudet ruusut kerran kukkisivat", jolloin taide ja uskonto sulautuisivat kokonaisuudeksi. "Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus, rakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli hänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista, eri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana." Näin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia "Ruotsin nykyaikaisimpana runoilijana".

Runoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä tutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka "Törnrosens bok"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken metsästyslinnassa. Siellä sen omistaja — entinen hovimarsalkka Hugo Löwenstjerna — joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin joku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa esittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat "Orjantappuraruusun kirjan". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä valaistuksessa — A. panee painoa väreihin — esiripun kohottua esitetään omituisia lyyrillisiä "Unennäköjä" (Songes), joihin Almqvist itse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.

Almqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen "orjantappuraruusu-elämäkseen". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman sielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen kaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu yhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä kannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen puhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia elämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin yhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan muotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä dualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa henkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat "orjantappuraruusun" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.

Almqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo nuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi Rousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa hänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin vähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin allegoorisessa satukokoelmassa "Kultalintu paratiisissa" (Guldfågeln i Paradis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa Amorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä kertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa eriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö Amorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut perinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa, että rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia sielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää tietoisesti "miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon". Tämä nuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.

Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste" (Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar). Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä, jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden. Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana, mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel, ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.

Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan. Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys" esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen, missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä. Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti, jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"… "Tämä tai ne osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja avartuu… Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.

Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä — vaikka olikin papiksi vihitty — hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä "Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia" on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli" esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.

Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. Björnsonin norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". — Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren hohtokivikoristeessa".

Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten "Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.

Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset, jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on "Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin Isidoros".

Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v. 1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken. Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta". Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta, raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v. 1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja yhteiskunnalliset teokset — Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150 nidettä — on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.

Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt suomennetun tendenssinovellinsa.

Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään. Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa. Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan. Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu", joka — tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa — Almqvistin mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen. Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat: "Hirtetään setelinväärentäjät — mutta se, joka tuhansista muista syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin — eikö hän tee rikosta, jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin miljoonain setelien väärentäminen?"

Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen; ranskalaiset taas, kuten George Sand, painostivat eroottisen tunteen oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. Rousseaun "La nouvelle Héloïse" ja Goethen "Die Wahlverwandschaften" lienevät jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen) avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.

Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan, ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin. Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen. Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.

Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta varten.

Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään — tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa (O. Sylwánin mukaan).

J.V. Snellman julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi. Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua, mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa. Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. —

Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija August Blanche. Hän julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går an N:o 2". — Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas, varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa — kaksi on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja pormestari lähettää kasvatettaviksi — Tukholman Nya elementarskolaan, siis Almqvistin opistoon! — Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.

Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat. Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen, josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.

Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun. Upsalan professori Palmblad, entinen akateemisen koulun vastustaja, otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta — hurskaan kirkkoherra Carlssonin käännyttämänä — suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin kanssa.

Monet muut vastaväitteet — niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan Z.
Cajanderin (Sakari Sakarinpojan) — on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".

Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä, voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat, on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.

Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.

Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai henkilöille".

Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee kaunosielu Fredrik Cygnaeus kyhäelmässään Literaturens varg i Veum: "Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."

Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai J.L. Runebergistä. Jo Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa, luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä — se on yleisesti tunnustettua — ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka rikkaana se levinneekin… Hänen runoilussaan on sentähden, sen luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista, mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa. Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee. Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin sydämin ilmestystä."

Runebergin puoliso, joka yleensä ei taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan Z. Topeliuksen nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta. Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin "20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa" huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".

"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun". Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää… Mutta seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen, että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä, jotka ovat sitä käyneet… silloin Almqvistin teoksia luetaan niin kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin, ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava tämän rinnalle."

Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita suurmiestemme arvosteluita — mainittakoon niistä etenkin Fredrik Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. A.H. Bergholmin "Studier öfver C.J.L. Almqvist"] — voitaisiin lisätä, mutta pääasia on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta Almqvist-elämäkertaa (Ahnfellin ja Lysanderin), ja myöhemmän ajan tutkimus (Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg) on myöntänyt Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa, mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat: "Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi. Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti: "Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.

Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof. Yrjö Hirniltä ja toht. A.H. Bergholmilta, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni. Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan hengentuotteita.

Suomentaja.

Käy laatuun.

Viikon vaiheet.

ENSIMÄINEN LUKU.

Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — muttei myöskään oikein parempaa säätyä.

Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan, jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"

Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.

"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, — niin, jopa se nuolen nopeudella liiti Linnansairaalan sivutse.

Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.

Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle, eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.

He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä, ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke, puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.

Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.

Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli pitkä ja komea aliupseeri — niin, suoraan sanoen, kersantti — joka, rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa — tshakoo — kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.

Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään, esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli vaihtanut päähinettä?

Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä kaunis tyttö on neiti — jostakin maaseudulta arvatenkin — ja on matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana, jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden, ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi, samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.

Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine, vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi — taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi — miellytti kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck, lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.

Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa — huomaa: ruokasalongissa — siinä samassa, jonne etukannen matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä — se on pikkukaupunki, kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär, kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — mutta ei myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä välilajissa. Katsotaanpas — "tuos tänne pihvipaisti!"

Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi hän itsekseen: — Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä — perhana — "tuos tänne portteria!"

Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin, sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. — Hm! — hän ajatteli, — Sara — Vid— Vid— ei ole mitään syönyt aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua taikka tarjota — voiko hän par exemple syödä —.

Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat, eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen. Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.

Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia, nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon, jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä. Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro — pussi, kudottu vihreästä silkistä — otettiin kapotista, ja hopearaha näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä. "Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?" vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole, mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"

"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.

Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid—" hän pidättäysi — "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen. Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut tätä, neiti Sar— hm — ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja pitäkää! Minä pidän itse toisen."

Tyttö katsoi häneen — kuten hänestä tuntui — peräti kaunein silmin. Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.

— Prosit, kersantti! — tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen huomatessaan. — Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä, hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan, pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!

Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen, jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta, sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle, joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.

"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."

Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme, joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä? Niinkö?" hän lisäsi.

"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.

"Minun sormukseni otti iso ahven."

"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen, minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset lepäämään — saman — sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti. Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.

— Prosit, velikulta! — sanoi hän itselleen. — Nolattu uudestaan! Ja miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä. Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!

Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti mainiolta.

Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.

Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen. Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka, jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä kosketusta — mutta —"

Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja meni.

Hitto hänet vieköön! — se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. — Saakeli soikoon, Albert! — hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. — Minä nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!

Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"

Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"

Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.

"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!"

Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen ranskanleivän voileipä.

[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena, kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]

"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee? Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää voita kummallekin puolikkaalle."

Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista voileipää.

"Minä pyydän — saatanan — olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä, halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka sitä saa odottaa! Hitossa — heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole nälkä."

Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen, vaan astui esiin ja maksoi voileivät. — "Minä olen ne tilannut", sanoi hän, "tässä rahaa!"

"On levotonta vatsassa — niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä Ulricehamnin kirkkoherran.

"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su—, epäilemättä matkalla alaspäin?"

"Niinpä niinkin."

"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä, töllistäen siihen elokkaasti.

"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."

"Niin, ja —" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut tarjottimella odottamassa).

"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes takaisin", virkkoi kirkkoherra.

"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" — (kersantti nielaisi nyt loput tilaamastaan).

"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?"

"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"

"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi, olettakaamme portviiniä tai portteria!"

Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa vahinkoansa.

Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle ilostunein mielin.

Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen: tämä on Strengnäs.

[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta. Tekijä.]

TOINEN LUKU.

Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.

Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia, astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.

Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.

"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen! Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä — hm — tiedänpä täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."

Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja nyt he seisoivat Strengnäsissä.

"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."

"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.

"Kas — kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän — mutta — no niin — kyllä — kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."

Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli. Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain omaisuutta.

Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään, ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa. Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." — Tyttö hengitti kuten omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä kauniimpi.

He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola, ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku pikkuhuone — tuo oikealla — tai tuo vasemmalla — yhdentekevää — ja aamiainen. Mitä talosta löytyy?"

"Vattuja ja kermaa."

"Jotakin jykevämpää."

"Paistettuja lehtokurppia — tuoretta lohta —."

"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista kirsikkaviiniä!"

Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi — jos useampia ilmestyisi salitupaan — sulkeneet oven, otti Sara Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea, kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla (kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana. Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen, että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla, kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet, siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä. Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet, kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.

Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti, jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta puolestaan sen kanssa samalla tavalla.

"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on varmaan kiillotettua päärynäpuuta — voisikohan se olla omenapuuta?"

Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."

"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta. Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas, silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle; siitä voi tulla aika sievää. Eikö — eikö — ettekö — ole sitä nähnyt?"

Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat. Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle, ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.

"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"

"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan." [Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille saavuttaessa.]

Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja sanoi: "Terve matkalle!"

Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"

"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti. "On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi — ja sitten niin — en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen, suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme par exemple sinutella — ainakin syödessämme, vai —"

"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.

Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi, iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.

Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"

"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä viime kesänä —"

Hän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.

Samassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.

"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta vattujen tilaus!"

"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas rantaan."