"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää pisti esiin.
"Mitä?" tokaisi kersantti. "Minä tässä —"
"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan ja kysyi, mitä kestitys maksoi.
"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä."
"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet. Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli kantanut sisälle.
Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä kummastakaan lajista.
Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä, puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.
Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös teki.
"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri, kuules? Jo nyt jotakin!"
"Ei kestä kiittää", vastasi hän. — Sinähän maksoit itse, lisäsi hän itsekseen mieliharmissaan.
"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni. Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän kaupungin nimi on Strengnäs?"
"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia puita kävellä siimeksessä."
"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."
Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja miten olikaan, hän virkahti:
"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä mokoma sinulla on etunimenä?"
"Albert", vastasi kersantti.
"Alber — annas olla — niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös, Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."
"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt sinne?" uskalsi kersantti kysyä.
"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.
KOLMAS LUKU.
Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra, hänellä pitää olla timantti!
Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan laivoissa myytävänä", vastattiin. — "Mitä hittoa! Onko täällä sitten appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" — "Kyllä." — "Hyvä, antakaa minulle neljä."
Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa — herrat, rouvat ja lapset — oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella. Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. — Missä onkaan henttuseni? — kysyi itseltään kersantti.
Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla, joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi, meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.
Tämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.
— No sun seitsemän sarvipäätä! — ajatteli kersantti veren noustessa kasvoihin. — Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön…
Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen, leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.
"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi. Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet tädillesi, hänelle, joka…"
"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan, minkä verran sukua olen tädilleni."
"Niinpä kyllä, mutta…"
"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan, joka — syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."
"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"
"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä, hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."
Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. — Öljyä, — hän ajatteli. — Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm! Uusinta muotia? — Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi puoliääneen: "Timantteja?"
"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah… ah… sinä luulet ehkä että piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon, siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä herra, sillä pitää olla timantti!"
Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan, paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi: "Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta, jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo kirkonikkunain tilauksia sekä — niin — että vieläpä alas Skaraan asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä, ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää; sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten…"
"Mutta mihin Herran nimessä niin paljon öljyä käytät?"
"Kittiin, tiedämmä. Mihinkäs tässä elämässä öljystä muuhun olisi?"
"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa matkustele?"
"Oh, hyvä Jumala! Hän on kuollut kuusi vuotta sitten."
"Sepä oli toinen asia."
"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa perusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa vuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa."
"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet, jos rohkenen kysyä?"
"Neljäkolmatta vuotta ja hiukan enemmän."
"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.
Millaiset posket — mikä hipiä…"
"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin. Sanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän nuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin kylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää vanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä päinvastoin. Minkä verran vuosia on… jos rohkenen kysyä?"
"Minullako? Olemme melkein yhdenikäisiä. Olen viidenkolmatta vanha."
"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi henkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin suorasukaisesti sinä käyttäydyt."
"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä läpäissyt enkä ehkä koskaan, jos —"
"Mitä… mikä sinä sitten olet?"
"Aliupseeri vain."
"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat kunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä… siellä vetelehti tyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai toisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin luutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat upseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien kanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja, niin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät juoneet huvin vuoksi."
"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve ihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta luonnosta?"
"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi matkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli noudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu ihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun neljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran rikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja käsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne itse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi pikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules, neljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa, sellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia alla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat valaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja spa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä näin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä, molemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri ja kuitenkin niin nuori ihminen?"
"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja… varsinkin kun… niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana… kersantti."
"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla upseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne päivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin ja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian hampaat naulaan."
Pysähdys.
Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota suuta?
Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"
Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen, eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"
Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana sanoa: "Oh, käy laatuun!"
Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan, nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt, kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan aikaisemmin tänään… ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."
"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.
"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan, eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."
"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti… "niin voimme panna parihevoset vaunujen eteen… ja me tasaamme kulut… ja… sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi. Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."
Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä, elleivät olisi olleet kannella. — Hänellä on sydän! — ajatteli hän.
"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä: onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"
Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin tyttö — hänen mieleisensä — konsanaan voi olla. Kaikki oli niin järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.
"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.
"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen", vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"
"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta."
"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."
"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?"
"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti kannelle.
Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.
"Mitä lajia?"
"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä, että…"
"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole ollut Lidköpingissä?… Suutareita… Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä, hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja… siellä on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."
"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?"
"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman viulua."
— Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! — ajatteli kersantti. Mutta tämä näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän saapuessamme… sinun saapuessasi sinne alas?"
"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"
"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan, miten silloin käy työpajasi?"
"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."
"Niinkö?"
"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa, väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.
"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö kuten minä on pääsevä elämään… elämään reimasti…", sanoi hän. "Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen. Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille. Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa liitua öljyyn oikeissa dimensio… ei proportsioneissa… (dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)… no, nyt tahdon vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona kamarissani."
"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja…"
"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten äiti raukkani, — silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei, totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo, kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä… Streng… kuinka se olikaan?… Niin…"
"Strengnäsissä."
"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota; kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion avata puodin… pienen puodin… pitäen kauppaa, jota naisväki saa hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä, joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja, kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä; ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla, kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja iloisa elämä."
Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"
"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."
"Tru… mikä se on olevinaan?"
"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin. Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos ikäänkuin kaupunginsillalle päin."
"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?"
"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona pienessä kauppapuodissani."
"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu myymässä", virkkoi kersantti.
"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito, hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu… niin. Kun pääsen noin viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin…" (tällöin vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).
"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?"
"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä, kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu…"
"En ymmärrä sinua."
"Niinkö? Hm."
"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!"
"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen. Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen kauas Lida-jokeen."
Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä aamuna laivanpartaalta.
"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa", tuli hän sanoneeksi..
"Hyi… hyi… herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä. "Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi Jumalan edessä" — sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta hartaalla ja soinnukkaalla äänellä — "yksi oli, joka alinomaa muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi… tai jalommaksi luulen heidän sanovan… tällä tuskalla, mutta se oli valhe. Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan… ja viimeiseltä… voi…"
"Toivu toki!"
"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä? jumala meitä varjelkoon… juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi kunnon käytöstä, Albert!"
Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori, eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"
"Herännäi… oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman minuakin."
"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?"
"Raamattua? Kyllä."
"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn… anteeksi, se kuuluu hieman… 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!' Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"
Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:
"Sisältäähän tuo Jumalan käsky…"
"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä…"
"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa, niin lienee kai myöskin lupa karttaa…"
Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle: kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan. Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä, puuskuipa myötä tai vastaan, taikka — kuten nyt — laitapuolelta.
Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria, jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen? Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.
Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.
On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä, että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle, neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen. Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin. Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.
Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa, samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.
Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa. Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain, että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu, juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt uudestaan sytyttänyt sikarinsa.
NELJÄS LUKU.
Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!
Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen: "Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta. Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni putipaljaana."
Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua? Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."
"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu."
"Onko se timantteja täynnä?"
"Jopa nyt!"
"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."
Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.
— Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? — aprikoitsi Albert seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja veti julman pitkät savut sikarista. — Hän on totta tosiaan kuitenkin rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä; rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni. Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä pitkä matka. — "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään, hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen. Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan… aha… saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin matkalaukkua… "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.
Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja — mitäpä sanotte? — pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä… ja sitäpaitsi hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"
"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä… tehkää hyvin ja astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."
"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua — sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu — ja puhalsi sen ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.
"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.
Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa — hänen laukkunsa — luona ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. — Niin, aivan varmasti on hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli minun puoleltani tyhmä ajatus… puh!… Mutta en tahdo puhaltaa liiaksi savua suusta yhdellä kertaa… puh!… Olkoon, että hänen sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin… puh!… Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen? Eihän se liene liikaa… puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää. Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään… puh!… Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita kuin… nono, itkua ei kestänytkään kauan.
"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe viittaa, senkin…? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut. Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"
"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.
Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.
Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" — "Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui. "Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia yhteen".
"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta välinpitämättömästi. — "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan, kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli ehtinyt nousta peräsimen äärestä.
"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."
"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.
"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, — varsin näppärästi, ihan helposti!" kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.
Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."
"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että aina on hyvä — eikö herra parooni tahdo niin? — Toimitammehan matkaan pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"
"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle. Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"
Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja lähde maihin ja…" hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa meidän jäljestämme."
"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty, tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.
"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti, pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt, äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla puolella.
— Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta tosiaan pastoria, — sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan siinä itsekseen tuumiskellen. — Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa. Kamarikolleegio tai sota… en tiedä kumpi… on ollut hänelle hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja, se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei, pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana… "Tules tänne! Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka selvä ja helppo laivan liikehtiä."
Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin, missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.
Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.
Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa, miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat, ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."
He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja lähti pois kuten toinen oli käskenyt.
Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.
Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata." Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä. "Minä en juo punssia."
"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee viileätä. Se on hienoa ja hyvää."
"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa kuin carolina."
"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi viereisen lasin.
Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle Lundborgin taloa.
Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä… sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta muuttunutta ystäväänsä.
Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman mielenkiintoa. — Nyt… onko se hän? — ajatteli kersantti. Neitinä hän — kerran ennemmin huomautuksen saatuaan — ei lainkaan tahtonut neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme; huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"
"Ei ole hätää, rouva kulta", vakuutti toinen kantaja.
"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme sen paareille päällimäiseksi."
Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?" kysyi etummainen kantaja.
"Majataloon."
"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."
"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert!
Me kyllä löydämme majatalolle."
Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken päästä majataloon.
"Ei ole, ei yhtään", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.
"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa."
"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni —— ja parooni —— ja parooni ——, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten… niin, kuulustakaa, hyvä herra… minä epäilen suuresti, sillä markkinat… hmhm… ovat kasanneet kauheasti ihmisiä."
"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."
"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja sentähden näettekös, hyvä herra…"
"Ei", vastasi Annette, "ei ole."
"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä sisäpuolella."
"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä. "Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa nojaan."
Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen, antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita, pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:
"Astukaa edellä, rouva hyvä!"
Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi. Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.
Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.
"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.
Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon, sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla, taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan, ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt häiritsemättä ja nukut makeasti."
Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut, saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert… niin, tee miten haluat, mutta minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä juuri siten se vähimmin merkitsee."
— Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! — vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.
"Albert!"… hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä… "älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois, mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen, Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt. Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä, sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi sinua muuttaa."
Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos tilaamaan hevosia huomiseksi."
"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä, "huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."
Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme huomenna!"
Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. — "Sinua käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. — Hyvää yötä! Näemme toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä menen astumaan pari kierrosta pihalla.
Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt. Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa, mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"
— Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.
Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli itsekseen. — 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi, aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös. 'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin? Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.
Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse? Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä seinää vasten.
Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija, saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen — tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki — oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.
Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli… pöytä… ovenpieli… saman verran.
Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa suosiota!
Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina maailmalle.
Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen, kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta, emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta. Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.
Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten j.n.e., j.n.e., j.n.e. — Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.
— Tyhmä kersantti! — hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti ylös katonrajaan; — vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee. Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin yhdentekevää… jotakin tyhjänpäiväistä… jotakin minunlaistani!
Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. — Sara Videbeck ei ole niitä jotka näkevät unia — huokasi hän ja sulki silmänsä. — Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti. Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi, kersantti, sinä olet väärässä, — jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan; muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän suun?… Silloin ja tällöin… ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni. Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta viisikolmatta-vuotias!
— Voi, — hän jatkoi, — jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. — Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen kaiken huurun pois. — Mikä on itse tämä ruutukaan? — alkoi hänen tuumiskelunsa. — Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji, sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin, juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei voitu lasia leikata.