Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa: ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa vasten. — Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku… ja supista vaatimuksiasi! — Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän. Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.
VIIDES LUKU.
Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata.
Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.
"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla, näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin maistua ja olla kirkasta!"
Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria, jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.
Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle; hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia. Hän otti, ja hyvältä maistui.
"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei", sanoi Albert. Neito läksi ulos.
Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran on ottanut alkaakseen… vai…"
"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään syntynyt, niin… ja… Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä… onpa kauhean leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar… Mutta en tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."
Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas katsomaan, että valjastavat hevoset."
Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut, heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. — Hän ei pidä näistä maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata minulle pieluksellinen istuin, — sanoi hän itsekseen.
Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. — Mutta, — ajatteli taas Albert, — tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen huvittaa minua, mutta häntä — niin varmasti luulen — eivät sellaiset maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.
Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa kammankannikkeena.
"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat esillä. Mutta" — lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman epävakaisella äänellä — "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni viime yönä."
Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.
Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja suuteli häntä aivan äkisti.
Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet takaisin ja sanoi:
"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin: toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin itse!"
Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta pyöriviä hopearahoja.
"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen ollut väärässä, niin sano minulle…"
"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä, ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten… ja…"
Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä, kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."
"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset… onko… niin… kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön tunne?"
"Kiitollisuus… Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata; suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan, hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole mies… Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata."
Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas; se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.
Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet laskenut oikein, Sara."
Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi, "mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja kirjoitti päiväkirjaan.
"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta herrasväeltä sitä ei tarvittane."
"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa hänen silmäinsä eteen.
Hän luki. "Kers… kers… kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."
"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini, aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."
"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia. Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."
"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan
Fellingsbrohon, niin se on tehty."
"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo."
"Kas tässä… viidestä neljänneksestä… ja tässä vähän liiemmaksikin… minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä varten!"
"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani, jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla on hienoa malagaa."
"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen."
"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja toivon vielä kerran saavani… paluumatkallanne… nöyrin palvelijanne… nöyrin pal…"
Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.
Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.
Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."
Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.
"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt… tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.
Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat, saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. — "Tiedä huutia, sen vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.
Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert todella suuttunut.
Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.
Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis sen enemmän käsittelyn arvoinen.
Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen että otan hatun päästäni."
Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä leikkaamattomalla hännällänsä."
"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi."
"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?"
"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen tilaa, näin ollessamme?"
"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."
"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan kaduilla."
"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."
"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa viuhtoo kättänsä vasten."
"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme ulos."
"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin pölyä?"
"Pöly ei ole niinkuin sade" — keskeytti kersantti — "joka vain lankee sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."
Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan kuin vallankumous vaunujen takaosassa.
"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.
Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi: "Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä haluat."
Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."
"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.
Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin… tiedätkö,
Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta
täyttä laukkaa kaduilla."
"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"
"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?"
"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?"
"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen. "Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."
"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso tuonnepäin… tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."
"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni. Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria, minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan, Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."
Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.
"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin silkkihuivin päähänsä.
"Kuljinko ylös?" sanoi hän.
"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen tiehen ja esineihin nähden."
"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle
Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja
sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui
Tukholman Ritariholmalle."
"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on kuljettava."
"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen nukkumistani."
Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän naiskäsialan. — Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin nukkui eilis-iltana, juuri kun minä…! — (masentava ajatus viilsi Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen happamesti.
"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa: ajattelin silloin sinua… ja nukuin väleen ja makeasti."
"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen", huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä. "Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas istuimelta, heti!"
Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.
"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan. Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme siihen."
Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän ymmärsi.
Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.
Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot, kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden, seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen suojaa tienviereinen säleaita.
Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista, selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies, ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin hevoset ja tien.
KUUDES LUKU.
— Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. — No,
Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin… "Mitä kauhistut,
Sara?" sanoi hän ääneen.
"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään. Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: — Hänellä on kuitenkin kauniin maiseman tajua! — Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden… ei, hän ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.
Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa pölyltä."
— Niinkö… eikö muuta! — ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.
Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.
Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.
Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti, ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"
"Kyllä, kyllä sitä sattuu."
"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta siitä asti kun olit pieni lapsi?"
"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."
"Ah!… No, enkö saa sitä tietää?"
Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella, ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."
"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."
"Oh… sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä, "jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."
Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta, oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"
"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.
"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa, ja siitäkin ettet ollut maalla…"
"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että jauhoin liitua…"
"Pah…"
"Ja… yhdentekevää, Albert… voinen kai puhua siitä", jatkoi hän samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin siinä paljon sinusta."
"Ja minä kai myös jauhoin liitua?"
Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."
Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse, jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.
"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen kiusaa."
Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito kumminkin jatkoi:
"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on ihmisen luonut."
Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.
"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee miehistä…"
"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman, Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."
"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?"
"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan, ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen, pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi… ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi… hui!"
"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"
"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on, Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää, ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee, Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän, joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."
Suuri ja juhlallinen äänettömyys.
"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär, "sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut ja kokenut, — mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä ymmärrä."
Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija, ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta liian vähän tähdelliseltä. Sinä…. mitä sinun rivakkaan puheluusi ja runsaaseen opettavaisuuteesi tulee… niin sinä olet niin ilmeisesti Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin. Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja — ellei hän kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys — pääsee hän sillä niin pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen kauppamatkan — ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa — niin, en voi sitä lähemmin selittää — eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka omistaa perhe S——; olen tälle kaukaista sukua — hyvin kaukaista, Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia. Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin. Sinä — omasta puolestasi — olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, — lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia…"
"Ruukkuihinko?"
"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."
"Valkoisia leukoijiako?"
"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin…"
"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan. Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah, Albert, näkisitpä pienen kamarini… minulla on leukoijia! Vaikka, sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja Lidköpingin välillä… Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä! Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."
"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."
"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että…"
— Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? — ajatteli Albert. — No Jumalan kiitos, silloin hän kuitenkin on… "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi hän ääneen.
"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista, vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi kaikkea kestää."
"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?"
"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun tulen kotiin."
"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan Lidköpingiin saakka?"
"Ah!"
Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi, minun osuuteni kyydistä…"
"Se on tietty."
"Ja… ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia alle ja liimannut reunat kiinni."
"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi kersantti.
"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, — silloin erkanemme… jo siellä."
Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin; tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten. Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi haluttanut.
Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: — Tässä on toki uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus vielä tapaan jonkun lisää.
Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta, kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan, ja tulivat vielä kauemmaksi.
Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina; he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla ja muut viisi maitse.
Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa, jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän, oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista mainittavaksi?
On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.
Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna? Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa? Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.
Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.
Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että kerrotaan mitä seuraa.
Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen. Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä matkailijoita vastaan.
He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät huviretkeilylle pitkin kaupunkia.
Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi — se sana ei sovi — mutta ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.
Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.
Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen sillalta on myöskin yhtä suuri… suuri… suuri näköala Vänernin yli pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki, jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla… ja hän heitti… heitti sormuksen pois… kauas… kauas jokeen…"
Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti, vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin. Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa, kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.
Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta, jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.
Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:
"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!"
"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa."
"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä…"
"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä, jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat… Albert…"
"Ovat kuolleet?"
"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja sielun puolesta ja antoivat lasten olla."
"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara."
"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua, vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään — vähimmin sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista. Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä. En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa sitä itseni yli."
Albert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.
"Ah, sinä pidät pikku lapsista!" huudahti Sara.
Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten vanhemmat, Sara, olisivat naimatto…"
"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja ihmiset rakastavat heitä."
"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi… eivät huolehdi heistä… Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä, repaleisia, hyljätyitä."
"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi, "niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta rinnastaan."
"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?"
"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."
"Mutta ero siinä on…"
"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."
Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen herännäisistä.
"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen; sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."
"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara."
"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."
Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi, kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua, ei hyvää eikä pahaa.
Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen, syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.
"Nyt… nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.
"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert, vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani tai huomaa poskieni hehkuvan."
Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin olisi niiannut jäähyväisiksi… tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.
Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään. He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.
Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa, vaiko ylhäällä itsekseen.
"Aluksi noutakaa ruokalista, neito hyvä, niin määräämme sitten muun."
Tyttö meni. "Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?" kysyi Albert.
"Ei… eikä millään muotoa tänä iltana!" sanoi hän. "Olemme nyt Mariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa keskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä länteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä."
Tyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka pitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia lihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. "Ja kattakaa meille pöytä täällä ylhäällä", sanoi kersantti. Neitonen meni ja palasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian jälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.
SEITSEMÄS LUKU.
Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista, ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!
Heidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara matkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat Albertin omia. "Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta huomenaamuna?" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.
"Minne, tarkoitat?"
"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että poikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?"
"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa, olemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen paluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin, vieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi tässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä seurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta minulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla, ja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta. Miksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä kulkutietä?"
"Miksen, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?"
"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus…"
"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?"
"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi? Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa että äitisi…"
"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?"
"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin, kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista. jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini — tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita toisessa kerrassa?"
"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"
Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia, jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.
"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?…" Hän piti Saraa sylissään, tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa unesta, jonka hän oli kertonut, — tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.
"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio ammatistani luopua."
"Mutta jos minä vuokraan huoneet?"
"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni."
"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?"
"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi… ainoastaan vastata sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla noudattamatta, miten haluat… ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä inspeh — niin, sama se… Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin kanssa — ehkäpä Kobergissa… mutta en minä milloinkaan tahdo sinua siinä häiritä."
"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka…"
"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä… näinä päivinä…"
"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy tulla tärkein asiamme."
"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti, tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."
Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."
Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut, tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni, elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani — mitättömän summan, mutta minkä saatan omistaa tai ansaita — niin, en tahdo sinulta kieltää, että voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa. Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert… niin, tahdon kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä; toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin, ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon. Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert, minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, — minä puhun siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa, niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee? Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän, jos rakastat minua sielun puolesta… silloin olen iloinen ja se on minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä. Mutta jos et minua rakasta… mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."
"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida… ja sitten jatkaa… ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"
"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan avulla ehkä olevan… niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin… jos nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana. Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella, tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe. Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia, varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja…"
"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."
"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä, jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä, että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."
"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?"
"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa, kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa, eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta, vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että…"