IX
MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA
Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi, ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.
Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa — ja kallioiden välissä vikiseviä pikku olentoja varten.
Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään, vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä paheksuva välke.
"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon, ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."
"Jos emme olisi — mihin olisi lapsi — joutunut?" muistutti Joan hänelle hiukan tuikealla äänellä.
"Minä — minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä. "Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"
"Niin — minäkin olen — tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan. "Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania — lähinnä sinun ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"
Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta, kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.
"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille.
"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi:
"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,
ennenkuin pääsemme täältä — ehkä enemmänkin."
Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.
Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten. Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut, mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison, seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.
Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka, kammottava tuskanparkaisu.
Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys, johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja", kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale. Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi tarttunut kaulavaltimoonkin.
Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.
Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman, joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.
Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki — vähän liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle. He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä. Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan. Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen, puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä, mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti. Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois, laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan luo.
Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit. Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä, parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku ruumiiden luo.
Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt. Sillä Harmaa Hukka oli sokea — ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua, oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton — avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan likellä koko sen päivän.
Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.
He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä, ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.
Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan, mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien — odotellen häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan, jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.
Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin tullut haavoja.
"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies, tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei olisi noin tehnyt."
Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen — hieman väsyneesti — ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.
Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt, mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää — aurinkoa, tähtiä, kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän pääsi voitolle.
Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.
Aurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin rannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin syliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli sen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen kurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.
Joan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden taakse.
"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni
Kazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.
Mies taukosi melomasta.
"Onko sinun ikävä — Joan?" kysyi hän.
He liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui Kazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän hänen kurkkuunsa.
"Tuleeko sinun ikävä — kun lähdemme?"
Joan pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Mutta minä olen aina elänyt täällä — metsissä — ja ne ovat minulle — koti!"
Niemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja Kazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja Joan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna liukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä, kun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli Harmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut. Vihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi hänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju olivat yhdessä. Ja he menivät — menivät — menivät —
"Katsopa!" kuiskasi Joan.
Mies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun kanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti päätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille viimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.
Vene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi — ja Kazan oli poissa.
Mies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä —. Anna sen mennä!" huusi hän. "Siellä sen paikka on — tuon rinnalla."
Ja rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja katsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti ensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut. Harmaa Hukka-oli voittanut.
X
TULEN PÄIVINÄ
Siitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla hirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat hänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli ollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi niitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen joukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka halkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain ajan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin tukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin tuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta murhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä Harmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.
Ensimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli sokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt hänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen. Mutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa hänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa, kuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla ja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi, ja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.
Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle, että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista, jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto, jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne, missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.
Kazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa, vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin luonnon mukaiseksi.
Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka. He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana, ollessaan poissa hänen luotaan.
Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään. Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.
Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina — kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.
Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi. Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai ilmaa nuuskimaan.
Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle, jossa Joan ja pienokainen — ja mies — olivat olleet. Kauan aikaa hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan. Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla — miehen, naisen ja pienokaisen haju.
Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun. Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku Joan — tuhannen mailin päässä — leikki merkillisillä sivistyneen maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden juurelle Harmaan Hukan luo.
Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä. Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa, kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina kaksittain, eikä milloinkaan yksin.
Sitten tuli suuri palo.
Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.
Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.
Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi. Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin pakotiet.
Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus, savu ja tuhka salpasivat hengitystä.
Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin sai kahlata.
Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle Hukalle.
Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika, pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset — sudet — eivät uskaltaneet mennä syvemmälle kuin hänkään.
Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään — hietasärkkä. Se ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä. Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.
Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin. Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina, ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa — joka nyt oli käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun Rockin kukkulalla.
Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina. Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.
Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää, vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.
Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli vapaana — paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin, missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.
Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.
Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.
Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa, ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.
Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista kekäleistä aroiksi.
Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä, missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään rämeikköön ja metsään.
Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.
Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia "Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin, tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia, kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.
Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin rakentamasta majasta.
XI
AINA YHDESSÄ
Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai -kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.
"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento — ei karhukaan — ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi. Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla. Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden ansiota se on. Niitä on kaksi — tiedän sen jäljistä — aina kaksi — eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän, mutta sattuu olemaan ilves — sacré sentään! ne karkaavat siihen kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi, sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat hävittäneet seitsemän."
Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan, uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi", sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."
Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman huomasi, että — niinkuin Henri oli sanonut — jälkiä oli aina kahdet rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen nahka oli melkein arvoton.
Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan murhenäytelmän perussyynä oli järki.
Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi he vihasivat vain ilvestä?
Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten, hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin päin kääntyen:
"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon villejä eläimiä?"
Henri tuijotti ja pudisti päätään.
"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."
"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla kaksikymmentätuhatta — jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita, rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä, päivänselvinä — ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"
"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.
Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.
"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North Battlefordia — ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme usein yhdessä metsästämään — sillä siihen aikaan minä tapoin eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin hänelle.
"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä varmaankin on kymmenentuhatta.
"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto, korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia, kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko. Mitä sanot siitä — tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten arosudet ulvoivat!
"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö, jonka mainitsin, Henri — hän on nykyään nuori neiti, ja hänen omaisensa ovat — rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen. Hänellä on se vieläkin — kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi välttävät sinun pyydyksiäsi."
Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.
"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet — tuhat tulimmaista! Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.
Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen, jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli riemuissaan.
"Me saamme sen — varmasti!" sanoi hän.
Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.
"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne — ja menee varmasti rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta — mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."
Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.
Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle, viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen. Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.
Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa, vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut. Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin milloinkaan.
Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri, kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen, hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä, potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin, toinen olka luuhun asti raadeltuna.
Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta hyökkäyksestä — ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet. Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.
Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen tuloa ja — kuolemaa.
Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä. Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina, melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan. Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä, missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi huudahdus:
"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on —"
"Toinen on koira — villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi
Henri.
"Ja toinen on — susi."
"Ja sokea!" huokasi Weyman.
"Oui, sokea, m'sieur", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.
"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle — elävinä.
Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden
tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.
Sepä kummallista, koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!"
Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira — ja sokea susi — aviopuolisoita!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle voitaisiin sanoa, että olen joutunut järjiltäni, kun kirjani ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria kappale. Saanko ne?"
Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat tervehtivät kameransulkijan napsahdusta — suden ja ilveksen torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi jääneessä majassa.
Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka, yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis, pistettiin molemmat vangit sinne.
Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman
Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.
Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: Kazan, ja ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.
Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään. Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa, eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan palasilla. Viisi päivää — kuusi — seitsemän kului, eikä hän ollut huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.
"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa ja tuoretta verta. Se on kahden — kolmen vuoden ikäinen — liian vanha sivistymään."
Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki nyt sijaitsi — sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä — niin, todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet — ihmeellisesti.
Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen, valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.
Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa. Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut. Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.
Weyman hengähti syvään.
"Yhdessä — aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa", kuiskasi hän.
XII
LA MORT ROUGE
Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat tiedot hirveästä ruttotaudista — isostarokosta. Viikkomäärin oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja. Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että la mort rouge — punainen hirmu — oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.
Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita peittäville pikku kummuille. Vaisto — jokin, mikä oli ihmisälyä äärettömän paljon korkeammalla — sai heidät tuntemaan kuoleman läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että rutto oli lähellä.
Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille. Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille, tavoittaen ainoastaan jotakin elävää — lihaa syödäkseen. Harmaa Hukka sokeudessaan haisti kuolemaa. Sitä väreili puiden latvoissa hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka luo he saapuivat — kuolemaa — ihmiskuolemaa. Se kävi yhä väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale punaista puuvillariepua — rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.
Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta, lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja kaakosta päin.
"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan. Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.
"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin voimme ryhtyä!"
Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle. Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta — kuolemaa ennustavia kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon. Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet, ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen kymmenen mailin päässä pohjoiseen.
Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.
Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä. Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä yöstä tähtien alla — kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui — jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan kykeni yksin tavoittamaan.
Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään, vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun, ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän. Ja kun nämä kaksi kykyä — haisti ja kuulo — yhä kehittyivät hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi. Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.
Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana — kunnes riista oli keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia. Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia, että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan. Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen. Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut. Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt hänestä Kazanille puolison — ei vain määräajaksi — vaan ainaiseksi. Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet päivät jalkaa.
Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen toimeentulolleen — ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan. Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.
Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä, odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi. Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa eteenpäin.
Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan. Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina, selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui risainen peitto — ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.
Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se tiesi pakkasta — kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen päivinä — mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa. Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle. Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä. Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin — vesikko, kärppä ja ilves — makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa tuulenkaadostaan.
Seuraavanakaan päivänä ei hirveä pakkanen taittunut, ja puolenpäivän seuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan Hukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli ruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt sudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa Hukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen pakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää. Oli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet paleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän turvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi metsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän nuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli satanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä — tuulenkaadosta palopaikalle asti — hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän jälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta jänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin ajan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään sitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan Hukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa Hukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan, oli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä nälkäisempi.
Kuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti uudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan, vinkuen tuulenkaadon ulkopuolella — palaten kahdesti noutamaan — mutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä paikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai seitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta puhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei ihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan oli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella haikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi raivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat viimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden ensimmäinen varoitus.
Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin. Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran — ja peura vähimmin näistä kolmesta.
Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin — kolme päivää ja kolme yötä — ja kolmantena päivänä ja yönä sen mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" — joka lyijynraskaana painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.
Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta — ei enää lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan peitossa, ja pakkanen ihan poltti.
Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.