XIII
NÄLÄN POLUILLA
Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta. Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta. Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.
Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri, missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa. Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin, mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa takaa.
Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina merkinnyt hänelle — lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa — eikä sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa, ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen päämääränsä oli maja — vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli — haju! Kazan oli jatkanut matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut. Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan, ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan. Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.
Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti, pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.
Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät, ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä oli tarhassa, kaksi niistä härkää — ja nämä härät tappelivat, kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet, johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat, kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät — mutta jykevät — ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli käpäliään.
Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä; vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin — sen ikä.
Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin porokellot.
Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen — ikäänkuin joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan — varsinkin vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi ryskien pois metsään.
Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan luo.
Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan — ja Kazaniin hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä. Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin, melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa ennen sokeuden tuloa.
Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän. Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä, joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa. Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä. Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun. Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan. Samassa hän paiskautui takaisin — kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi uudestaan, suoraan härän etupuolelta —, samalla kun Harmaa Hukka ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa, jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät, valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut, ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa Hukka syrjään.
Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle, ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.
Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas hän oli parvisusi — kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen, hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta. Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta — kapea, punainen juova.
Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä, joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli hänen rinnallaan.
Kerran — kahdesti — kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen. Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata — kaksi sataa — ja enemmän.
Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen elämän ainaista jatkumista.
Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt — sitten toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan — ja odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran erällään, kunnes enää kymmenen metriä — sitten yhdeksän — sitten kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin, ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo. Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään. Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten, samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa, kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen huutonsa — kutsu syömään.
Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.
XIV
HAMPAAN OIKEUS
Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta Kazanista melkein varjon.
Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa, hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.
Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet, joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.
Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja Harmaan Hukan korviin.
He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä, kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.
Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää, tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat, hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli — haisteli ja kuunteli.
Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas, äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, — iso, valkea pöllö. Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle. Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, — ja Harmaa Hukka seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri, mutta pöllö oli poissa.
Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset, silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.
Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä, vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.
Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille. Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin seistessä jäykkänä ja kuunnellen.
Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan puoleen naulaan lihaa.
Mutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita henkipattoja — kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja lopen uupuneena.
Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni. Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija, joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut, hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.
Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen, raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan tosihallitsijan — suden — huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään — se kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle tähtien valaisemaan yöhön.
Sitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa seisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin kääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään tapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän kuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu. Kaukana sieltä — ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana — oli heidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren omistusoikeus oli yhteinen — joiden kesken vallitsi erämaan villi sosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja kaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon — valittavan, riemukkaan sävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä heitä odotti herkkuateria.
Ja näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän avariin ja kuutamoisiin suojiin.
XV
TAISTELU TÄHTIEN ALLA
Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului viisi minuuttia, kymmenen — viisitoista — ja Harmaa Hukka kävi rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa. Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista. Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.
Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.
Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.
Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.
Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.
Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää, kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.
Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa; Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin, olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.
Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa — taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan, vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi vieraisiin koiriin päin.
Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä, harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään oikeutta.
Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät torahampaansa sen hartioihin.
Harmaa viiru — ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata, ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira olivat hirveän taistelun temmellyksessä.
Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.
Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle. Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran syvemmälti — ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys — kiivaimmassakin temmellyksessä — hän oli varuillaan voimakkaiden leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.
Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan, mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat litteinä; se tähyili Kazania.
Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni, paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan palasiksi.
Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut. Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu — jos hänellä oli sielu — kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa ja luuta.
XVI
KAZAN KUULEE KUTSUN
Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä. Harmaa Hukka halusi olla yksin — Kazanin kanssa. Mutta Kazanin laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä, jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.
Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä, valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun. Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten ryömimään mahallaan.
Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa. Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä Kazanilta — matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.
Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos. Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko, joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista: se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka kaipaa toveria — ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan — hän oli osa. Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.
Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla. Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään lähestyvän äitiyden lupaus.
Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.
Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana, jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä, oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.
Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa — "m'hush! m'hush! m'hus!" — ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä, miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka toisella askeleella huutaen: "m'hush! m'hush! m'hush!"
Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin — ja yhä säilyvä usko häneen — sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.
Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo, jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan — epäluulo, joka oli perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä, että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.
Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä — ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.
Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi, että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja — ja kerran hän kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.
Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa — mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.
Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla, laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti, kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka kuollut.
Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria, joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen, purren ja äristen.
Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.
Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja — verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä — ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.
Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa, savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", — juhlahetki, jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.
Tänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.
"Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u, nyt siinä taivasalla sa paistut korkealla, suuri, valkea karibu-u-u!"
"Nyt!" huusi hän. "Nyt — kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään, ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.
Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti, rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja valkeat hampaat välkkyivät.
Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen. Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan, Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi, houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli poissa. Silloin — ja vasta silloin — hän kohotti päätänsä, ja hänen pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.
Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu. Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.
Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska, joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa. Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt, vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä epäröiden.
Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko. Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo, ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti Harmaan Hukan — unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.
Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan, osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa kurkusta.
Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien hirveät muistot — Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies — kädessä nuija! Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot — petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.
"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.
Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen. Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.
Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan, samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle, että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.
XVII
KAZANIN POIKA
Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen naisen kasvot ja isännät, jotka — niin hänestä tuntui — olivat eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi, kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet — kohoten kirkkaina ja unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.
Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun; ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla. Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että toveruus erämaassa — uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus — olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.
He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua, ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa nukkuessa.
Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan. Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään tätä haluaan.
Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle, hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä, jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat kasvot sitä kohden kääntyneinä.
Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten. Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina. Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta, vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne. Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä, että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen. Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen. Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.
Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.
Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita. Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät, jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä. Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa. Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa kuorta.
Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa. Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat. Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi voinut niihin hampaillaan tarttua.
Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa. Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota. Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi. Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta. Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon. Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään. Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan. Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä vedestä.
Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan "piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea. Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen. Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä, jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.
Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi kohota vihreitä taimia. Bakneesh-köynnös loisti yhä punaisempana joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.
Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama, ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta. Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä, vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea ja hellä hyväily.
Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi merkillinen tyytyväisyys.
XVIII
BAREEN KASVATUS
Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet, jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä. Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan, joka ei ollut Kazanin lihaa.
Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn, piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta. Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut tuulenkaatoa lähestyä.
Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain yhden pikku poikasen.
Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä — koska hänellä ei ollut veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö. Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot, kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.
Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä. Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.
Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän keksi toisen viehättävän ilmiön — valon ja päivänpaisteen. Aurinko oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään. Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika, jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa, josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.
Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä, siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää, ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.
Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui, sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut, siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet leukojensa väliin ja kantoi suojaan.
Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa. Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi, mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.
Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli, mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja pyyt merkitsivät — makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti Bareen kauhistuneena peräytymään.
Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa, joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa, kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin hyvältä kuin tänään.
Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi. Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet: harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli vainu.
Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.
Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen. Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta, aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä, ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa, kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä, vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan, vähän punaista alakulmissa.