Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista, joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus, että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet ikiajoiksi.
Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt tavallista kauemmas tuulenkaadosta — runsaasti sadan metrin päähän. Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen ennen ja kaukaa sitä katsellut — vähintään viidenkymmenen metrin päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta, kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi — muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja — oli suoraan hänen edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa, katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa. Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin kappale elämää.
Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään. Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja, lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.
Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes sen osa. Sillä hän oli tappanut.
Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi Baree leuoissaan närhin jätteitä.
Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin, liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi toista tavoittaa — ruoakseen. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen. Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.
Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea. Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan. Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan avaraan maailmaan.
Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen. Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta, johon hän kulki, oli poispäin tuulenkaadosta.
Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa. Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle — ja kodille.
XIX
ANASTAJAT
Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa. He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.
Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan. Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä, mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.
Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä kelluva puunpalanen — eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa, kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.
Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja nopealentoiset linnut.
He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen asiat niin, että he neljä — koira, susi, saukko ja majava — pian sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella, ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.
Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja rakensi patoja, oli katkennut.
Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi, jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois. Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa syntyneitä neljää pienokaista.
Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä. Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.
Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja. Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon paras uimari.
Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan. Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään. Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.
Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa — pahempi vielä kuin ihminen — piileskeli tiheässä pajupensaikossa heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat, tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.
Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa, missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut epäilevänsä hänen arvostelukykyään.
Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta. Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan painoisen häntänsä varassa.
Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä. Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.
Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan. Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.
Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.
Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.
Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien sekoitusta.
Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.
Tämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna
Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.
XX
ERÄMAAN VAINOVÄLIT
Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen tuulenkaatoa takaa päin.
Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa. Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset — kahden vuoden vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä — pitivät aika iloa kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa olivat vanhemmat majavat toimessa.
Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia — ja vihollisia. Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.
Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs ja viides — tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja — jäivät liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.
Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.
Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta, ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut näyttäytynyt.
Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään. Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään, livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen. Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa jäsenille.
Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku ruumiita ja kummallakin kertaa — näkemättä — juuri silloin, kun majavaemo oli tullut rajaviivalle.
Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus, että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen väijymisen niin, että oli lähtenyt poispäin, ja yritti tätä sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän entisistä kahluupaikoistaan oli peräti veden vallassa, ja vihdoin Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan virran toiselle puolelle.
Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä. Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan. Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen loiskeen, jonka hän sai aikaan.
Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa työstään — ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina, Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.
Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään — eikä Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään. Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen, ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti otteensa.
Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti hän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo hukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille pistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa ilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet lopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi yrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui heikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja jäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt — kerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut. Hän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien hän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli Harmaata Hukkaa.
Seurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa paisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä pelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti ja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja lampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa ympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien jatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain pienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.
Kazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän väijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia jäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän tappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa. Viidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon takaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa vedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen majavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille eduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän surmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa seitsemän, kun saapui saukko.
Eipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai julmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä ahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman vainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin suurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti ruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin sileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen ollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko, samoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko pohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä — vielä pahempi kuin ihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana toimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia näiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi voinut vain dynamiitilla — teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin vesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat kuiville. Siitä seurasi kuolema majaville — nälkään ja pakkaseen menehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa ympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä, samalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat he muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki, kestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen asuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.
Mutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan ollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen aiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa yllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden vaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan, väijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli visusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.
Majavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen vesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat alkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi saukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen juurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan, josta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä pallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään hän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja alitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli hyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen kaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.
Padosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun ajamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon etelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden kohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan itseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa oli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima suurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa veden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle. Vasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä suojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta yhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He uivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta. Katkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen saukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon yläpuolelle lahdelmaa kohden.
Vesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi. He unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista jäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa vikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon kautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan halki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella Kazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran jälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja lähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.
Vesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin Katkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän. Korjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja pensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien pakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai viidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan pelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt taistelivat olemassaolostaan — että jos ei aukkoa saataisi tukituksi ja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa vallassa.
Nyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat vielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät joen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon takaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen mahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella Kazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.
Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa. Hänestä se oli vain leikkiä.
Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki", joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin — parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää paistattamassa.
Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi, olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso, harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt, hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille. Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.
Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä unesta ja auringon lämmöstä.
Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä — tuoden hajuja heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää. Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään. Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi — liikahti — kun Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa. Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa, etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut majavat heidän rämeikkökodistaan.
Seuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan. Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä. Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin, sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja kättensä töitä.
XXI
LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ
Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä; mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.
Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän tunsi sen. Se palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen; ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat hänelle, että pohjoisessa päin — eikä etelässä — olivat heidän etsimänsä metsästysalueet.
Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.
Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön. Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen, ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä — sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta. Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.
Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken, jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön. Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä, matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät piirteensä eivät ilmaisseet.
Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä, jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli, tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle. Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille. Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.
Hän lähti etelään — McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen — toisten seurassa. Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.
Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan. Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita — enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa ylös- ja alaspäin.
"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla minuuttilaukaisijallani. Jukoliste — kuulepa tuota! Vieläpä keskellä kirkasta päivää!"
Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.
Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger. Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään taakse.
Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.
Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja hänen selkänsä kävi kankeaksi.
Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen, jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.
Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi, veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku kapselissa oli viisi graania strykniiniä.
Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli edelleen pieni valkea kapseli — särkymättä!
Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa. Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa. Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän tähysteli visusti riistaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin. Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi. Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka pysähtyi odottamaan kumppaniaan.
Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.
"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin, jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"
Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin kaulavyön.
"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on koira, Sandy McTrigger — koira!"
XXII
SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ
McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja kuulemaansa.
"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä — komea!"
Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan, mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin päästä.
Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä maksettaisiin koirista.
Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa. Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan. Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.
Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn. Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen. Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.
"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan ollut sinunlaistesi kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa, ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä —"
Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt. Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen — miehen nuijineen. Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille. Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet, kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä, ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.
Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt. Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri, ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti, ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa. Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan, mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta tai murtunut —
Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle. McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.
Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy halusikin — se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan, johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.
Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.
"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."
Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania. Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli. Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin, tuli nyt taas — Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha, valittava huuto.
Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi nuijansa ja riensi häntä kohden.
"Alas, senkin pakana!"
Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.
"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se onnistu, niin tapan sen!"
Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä hän janoissaan himoitsi vettä.
Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään. Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia. Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.
Hän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa päällä.
Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle. Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.
Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.
"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen, joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen ennenkin, ja nyt se käy päinsä täällä. Susi ja koira jumaliste, siitähän vasta valtti tulee."
Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille. Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä. Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja — ei mitään muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden. Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.
"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän ennenkuin kukistuu."
"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se ei joudu tappiolle", esitti Sandy.
"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"
Sandy mietti hetkisen.
"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana. Sopiiko se teille, Harker?"
Harker nyökkäsi.
"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa puolet osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."
Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.
"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan: "En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan suden."