XXIII
PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO
Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana. Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä — sellaisia, jotka olivat viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi toisen korvaan:
"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa. Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."
"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja ja hartioita."
"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta", keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane rahojasi tanskalaisen puolesta!"
Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä välistä.
Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille. Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa, lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.
Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä. Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat. Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut. Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien miesten kiihottuneihin kasvoihin.
Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista. Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta. Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta. Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:
"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"
Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden. Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania. Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.
Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä oli heihin vaikuttamassa. Se oli ymmärtämys. Jos he olisivat toisensa kohdanneet ulkosalla — valjaissa — olisivat he nyt kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta täällä he tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä, jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä — ihmishalveksimisessaan ylväinä — he seisoivat ja katselivat vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.
Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti häntä.
"Seis!" komensi se. "Seis — lain nimessä!"
Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja sileäkasvoinen — pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli hiljainen ja rauhallinen:
"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.
Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.
Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.
"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit", jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."
Harker kohotti kättään.
"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat teidän."
Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.
"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.
Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi korokkeen reunalle.
"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat tekivät meille kepposen — siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."
Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.
"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen siveellinen ryhti kuin teillä."
Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille ja Sandy McTriggerille.
XXIV
YKSIN PIMEYDESSÄ
Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa, odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen kumppaninsa hajua.
Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo, mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta. Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan. Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.
Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden. Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.
Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle, missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta, joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.
Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta ei ollut ennen milloinkaan ollut yksin tässä pimeydessä. Aina hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä. Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan näkeviksi.
Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan hietaan.
Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt, että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut, hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.
Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä, ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle. Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.
Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti — paikallisaisti, ja suoraan kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka palasi joelle.
Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta. Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella. Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön. Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi, kunnes ei enää ollut nälkä.
Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta kiihtymyksestä — jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja sitten itään ja länteen — pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli kaakon puolelta. Siellä — aution nummen takana, kaukana pohjoisen hirsimetsän toisella puolella — oli koti. Ja siellä kaukaa hän eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa, ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva. Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja tähdet ja yön siniset pilvet.
Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen — ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin, kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa synnyinsijan — ja Kazanin!
XXV
SANDY McTRIGGERIN LOPPU
Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.
Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.
Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa. Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen, että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia kysymyksiä.
Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.
Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä suostumaan.
Tänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan. Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.
"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota", sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"
"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du Lacissa."
"Ja te menette Fond du Laciin asti — yksin?" uteli Sandy. "Miksette ota opasta?"
Pikku professori myhäili hiljaa.
"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."
Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.
"Otatteko koirat mukaan?"
"Otan."
Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.
"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"
"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee maksamaan viisi", sanoi McGill.
"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte mukananne! Ettekö pelkää — että voisi mitään tapahtua?"
Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.
"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla varovainen. Ja sitäpaitsi —" Hän veti taskustaan siniteräksisen Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä tätä." Hän osoitti majan seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut yhtenäinen, monihampainen reikä.
"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi paremmin."
Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin päin.
"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan, vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä —"
Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan. Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa, silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.
Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä. Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana — missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.
Koko sen yön hän oli levoton — levottomampi kuin oli ollut koskaan ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta. Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan. Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."
Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle, ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.
Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä hievahtanutkaan.
"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin torkahtaa, kun sinä olet mukana!"
Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle. Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli sitä huolellisesti.
Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi. Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.
Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton, maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä Kazanin takana makasi toinen koira — itään päin. Tavallisissa oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän aprikoi, mitä se oli.
Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista. Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti hiljaa.
"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa — ukonilma!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta. Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.
Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista, mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen. Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.
Äänettömästi, vikkelästi — sutena nyt joka liikkeeltään — Kazan nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä varten.
Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli vapaa. Vyö oli poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen ympärillään. Täällä oli ihmisiä, ja kaukana oli — Harmaa Hukka! Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.
Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä naks, naks, naks. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen, kaamea parahdus.
XXVI
TYHJÄ MAAILMA
Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä, häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli kääntynyt tuulta vasten.
Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin, kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin. Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa odottavan hietasärkällä.
Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä. Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".
Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon. Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta. Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas ryhtyi häntä etsimään.
Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa, joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin. Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien epävakainen katse.
Harmaa Hukka oli poissa.
Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian. Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.
Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä — lähti pois — tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.
XXVII
SUN ROCKIN "KUTSU"
Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.
"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen.
"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."
"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää, valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä — tuntuu kuin olisi siitä kulunut monta vuotta — että Kazan jätti meidät tässä? Naaras oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska tietää — minne he — ovat menneet."
Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen bakneesh-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi, ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.
"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä — kutsun?"
Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.
"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."
Joan tarttui hänen käsivarteensa.
"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin hänen äänensä. Mutta mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu — se, joka silloin aamulla kuului hietasärkältä, hänen puolisonsa!"
Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti hiukan kiihkeämmin.
"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle, ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"
"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä — kutsun kuultuani. Minä lupaan."
Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.
"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet — tai hänen kumppaninsa."
Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.
"Kuule — kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, se kuului Sun
Rockilta!"
Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi nyyhkytykseksi.
Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului, ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:
"Kazan — Kazan — Kazan!"
Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut ja taistellut — ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa Joanin ääni.
Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen, mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän, kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi Sun Rockiin päin kääntyneenä.
"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa — että niin on laita —"
Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu. Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan kättensä välissä.
"Nyt kai uskot?" huusi hän huohottaen. "Nyt kai uskot minun maailmani Jumalaan — siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt, joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on tuonut — meidät kaikki — yhteen — vielä kerran — kotiin!"
Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.
"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.
"Ja ymmärräthän — nyt — mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"
"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta — kyllä ymmärrän", vastasi toinen.
Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.
"Kazan ja hän — sinä ja minä — ja pienokainen! Oletko pahoillasi, että tulimme takaisin?" kysyi hän.
Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.
"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin.
"Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.
Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten kuutamoisella lakeudella.