V
TAISTELU LUMESSA
He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan oudon ääntelyn merkitystä.
Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.
Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia, jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä, ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin piillä.
Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä. Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa, ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä, pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä. Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine hiuksineen ja hyväilevine käsineen — ja Harmaata Hukkaa.
Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja viedä Harmaa Hukka mukanaan.
Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä. Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja tappoi.
Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä, rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI — ja Kazanin viha miehiä vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin, ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan, ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten hän taas läheni.
Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.
Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu kostaa — kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta. Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen silmissään oli villi puna.
Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan keksi jäljet. Ne olivat tuoreet — niin tuoreet, että hän ne löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä lumikenkien jäljet.
Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli laajan tasangon vyörymään ajohuuto — villi ja raju joukkokutsu. Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:
"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän — jälkeemme?"
Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan, kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi jotakin tiukasti rintaansa vasten.
"Ne ovat jonkun jäljillä — luultavasti peuran", vastasi mies, tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa polttoainetta nuotioksi. — Viiaa-a-a-a, pojat! Kush — kush!" Ja hän läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.
Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen susiparven ääni.
Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti, Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.
Neljä — kuusi — seitsemän — kymmenen — neljätoista; tällöin he olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin tuulelle altis.
Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä. Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt. Mutta hän tunsi, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi häntä.
Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa, ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei käsittänyt.
Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin. Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä. Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen luonaan.
Uusi leimahdus — ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas — neljäs — viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.
Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.
Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään, kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen, ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen silmissään se oli nuija. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi, että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se oli hänen äänensä! Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.
Sen naisen ääni! Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto — ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa maailmassa karkoitettu.
Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt. Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa. Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa, ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.
* * * * *
Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.
Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt — ja vaatinut Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään — mutta siellä oli mies. Hän vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot, kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja metsän suojaan.
Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.
VI
KAZAN TAPAA JOANIN
Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin, missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.
Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä, tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein lapselta.
Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.
"Läheltäpä piti, ma chérie", sanoi hän puhkuen valkean partansa lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"
Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.
"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin, että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."
"Se oli koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin. Minunkin koirani ovat niin tehneet. Ma chérie, koira pysyy koirana kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli yhdessä niiden kanssa — tappamaan. Mutta kun se tapasi meidät —"
"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme — ja haavoittui hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se on tuolla jossakin — kuolemaisillaan —"
Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.
"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."
Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas hänen huulilleen.
Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun matkan päässä.
Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana. Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi olentoa — miehen ja naisen. Hän tiesi naisen olevan siinä, missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.
Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään. Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.
Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin varjopaikkoihin.
Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai nuijaa. Hän ojensi taas kätensä — varovasti — ja puhui sellaisella äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja murisi.
Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä, ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois samaa polkua pitkin.
Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.
Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä, paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen. Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon, sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.
Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.
"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.
Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan ulottunut häneen.
"Tule, halli — tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys, jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen, välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä. "Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta hänen päätään.
Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan, ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.
"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.
"Katsopa, mon père! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä kantaa."
"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. Mon
Dieu, mitä se on?"
Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.
Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.
Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.
Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa. Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut, hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.
Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui naisen jalkoja kohti.
"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "Mon père, meidän pitää antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"
"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan. Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."
Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.
"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.
Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.
Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.
"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.
Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.
"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme kotiin — ajoissa — lapsinemme."
Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.
"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.
"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden — Churchilliin — ja suokoon Jumala, että joudumme sinne — läpsinemme — ennenkuin keuhkoni ovat lopussa."
Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata. Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan ensimmäisen kerran vastasi hänelle.
Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen. Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan, riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti riemuissaan.
Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.
"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre, huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme kotiin."
Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet miesten yskivän Radissonin lailla — ja huomanneet, mitä siitä seurasi.
Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut tapahtunut, vaan oli vasta tulossa — samoin kuin hän oli jo kaukaa tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä, hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan näkynyt.
Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.
Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.
"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi ehtiä joelle, jollei —"
Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.
Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä. Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli puhunut totta.
"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua. Et kai ole unohtanut, ma chérie? Ainahan siitä jää heikoksi, ja silmät veristävät."
Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista tuulen vinkunaa.
Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään. "Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä joelle — meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan päässä yhä heikommiksi.
Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä, ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja. Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.
"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."
Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin —
Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja pisti sisään päänsä ja hartiansa.
"Nukutko, Joan?" kysyi hän.
"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule — pian?"
"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"
"On. Olen niin väsynyt — ja — uninen —"
Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.
"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki — Little Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut, osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"
"Kuulen, minä tiedän —"
"Neljäkymmentä mailia — suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."
"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt — ja melkein sairas."
"Tulen — kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule, muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa kuin muualla ja huokoista. Muistatko — avannot —"
"Kyl-l-l-ä —"
Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli kävellessään.
"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään lasten luo. Kaksi päivää vielä — neljäkymmentä mailia — kaksi päivää —"
Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen. Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos — tulen ääreen, missä voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.
Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin — revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.
Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.
Pierre Radisson oli kuollut.
VII
POIS LUMIPYRYSTÄ
Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla. Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle. Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.
Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut. Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille. Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen ja taputteli pörröistä päätä.
"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden karhuntaljoistamme!"
Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin, ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten, nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan. Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema, ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt, vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä kuin puukonisku.
Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli edellisenä iltana puhunut — hänen sanansa joesta, avannoista, neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "Sinä et voisi eksyä, Joan." Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.
Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa. Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia — ja joki johti heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä, laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.
Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla. Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi katsomaan taaksensa.
Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan, jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle, kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä väliin.
"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"
Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan. Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä. Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan, joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen. Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen. Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.
Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin. Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle. Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän pystyi sen kulkemaan — eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin, kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn alkuvaroituksena.
Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen. Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään — ei muuta kuin tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata koskettamassa.
Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova pakkanen oli sen syynä.
Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain toivoi — metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa, ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä. Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään — mutta täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi reen — ja pikku Joanin.
Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti. Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni. Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin. Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.
Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana. Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut. Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.
Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin. Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään. Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.
Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama, siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin. Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.
Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät, lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo. Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.
Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.
Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä katsomaan.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit — yksin!"
Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi — ollessaan melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti. Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.
Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa. Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.
Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan meni hänen luokseen.
Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille tyyssijoille — kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus, oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä huudahdus — Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.
Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä, samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella hänet majaan — samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.
Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen: "Kazan! Kazan! Kazan!"
Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.
Tuli sitten kevät — ja sen mukana suuri muutos.
VIII
SUURI MUUTOS
Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä. Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa, tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen puhki — joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.
Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan kuusikuukautisen kolkon talven aikana — ja nukkuessaan hän näki unia.
Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania. Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu, ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen: "Kazan — Kazan — Kazan!"
Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle, nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.
Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään, mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin ihmishajua tai ihmisääntä.
Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne Kazankin.
Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain hänen silmiensä tulisen hehkun.
Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän tunsi sen. Hän meni halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan, niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.
Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.
Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli, pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin ojensi kätensä.
"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"
Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira. Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi. Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.
Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän. Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä, ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli hänelle niin salaperäinen — pikkuruinen vauva — pisteli häntä pikku jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden kosketus.
Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti häneen.
Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa. Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja tuiversi Kazanin päätä.
"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me jäämme yksiksemme täksi yöksi — lapsi ja minä. Taatto on mennyt työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on poissa."
Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.
"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?" jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.
"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."
Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.
"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu — missä on kirkkoja, kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja otamme mukaamme sinut, Kazan!"
Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:
"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan — mene nukkumaan —" Kauan sen jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen, vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi, mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan kyyristyi lähelle ovea.
Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen huipulla kultaista hohdetta.
Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti ylös sitä pitkin.
Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli elämä. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin, jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin. Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli jotakin muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen kammion käytävää.
Harmaa Hukka oli äiti.