Keijukainen

KEIJUKAINEN

Kirj.

Jerome K. Jerome

Tekijän luvalla suomentanut ["Malvina of Brittany"]

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

      Alkulause.
   I. Tarina.
  II. Kuinka se tapahtui.
 III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.
  IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.
   V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.
  VI. Ja kuinka se liian pian loppui.
 VII. Johdanto.

Jerome K. Jerome.

Jerome Klapka Jerome, syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v. 1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja, ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa. Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä, pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888 herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.

Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan — matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden julkaisijana.

Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi, huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa, tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike (O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.

Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden ristiriitaisuudesta.

Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.

Alkulause.

Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.

"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui — mitä sattui oman nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu. Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät, tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla. Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa — ohimenevä ajatusaalto. Ja kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon satuhupsutteluun taasen tulee, niin…"

Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski ja haihtui pois.

"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa. "Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset tarinajutelmat saavat alkunsa."

Sytytettyään piippunsa tohtori alkoi jälleen harppailla.

"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin — se näytti elvyttävän tuon kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli meitä tuosta omituisesta etäisyydestään…"

Tohtori jätti lauseensa kesken.

"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana — muinaistarut, kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen — hakkasi irti vanhasta kivettymästä — ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan. Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta, hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."

Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa Swindonia kohti.

"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan Littlecherryn selityksen —"

Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja hän oli vähällä kaatua siihen.

"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita, jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen ympäristö!"

Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin olimme ehtineet alas kylän liepeille.

"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli.
Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."

Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Hän näkyi unohtaneen minut.

"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen tulee —"

Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.

I. Tarina.

Tämän kertomuksen lasken alkavan noin vuonna 2000 ennen Kristusta tai ollakseni tarkempi — sillä numerot eivät ole vanhojen aikakirjain vahvin puoli — silloin, kun kuningas Heremon hallitsi Irlannissa ja Harbundia oli Bretagnen Valkoisten Naisten kuningatar, jonka suosituimpana seuranaisena oli haltiatar Malvina. Ja Malvina on tämän kuvauksen päähenkilö. Useita varsin hauskoja tapauksia kerrotaan hänen ansiokseen. Valkoiset Naiset kuuluivat "hyvään väkeen" ja elivät ylimalkaan maineensa mukaisesti. Mutta Malvinassa tuntui kiitettäviin avuihin yhtyneen mitä moitittavin vallattomuuden henki, joka esiintyi kepposissa, mitkä olisi voinut anteeksi antaa tai ainakin ymmärtää esimerkiksi jossakin menninkäisessä tai tontussa, mutta ovat aivan sopimattomia säädylliselle, ihmiskunnan ystävänä ja hyväntekijättärenä esiintyvälle valkonaiselle. Vain senvuoksi, että kieltäytyi tanssimasta hänen kanssaan — sillä keskiyön aikaan vuorijärven rannalla ei hetki eikä paikka ollut oikea viettelemään vanhanpuoleista, mahdollisesti luuvaloa potevaa herrasmiestä, — hän kerran muutti perin arvokkaan tinakaivosten omistajan satakieleksi, aiheuttaen hänen tavoissaan muutoksen, jonka liikemiehelle täytyi olla varsin ärsyttävä. Toisella kertaa, kun eräs melkoisen mahtava kuningatar onnettomuudekseen oli joutunut Malvinan kanssa riitaan eräästä järjettömästä, sisiliskoa koskevasta hovitapojen kysymyksestä, ensinmainittu herätessään seuraavana aamuna huomasi muuttuneensa joksikin, mikä vanhojen aikakirjain antamasta epämääräisestä kuvauksesta päättäen näkyy olleen eräänlaista kasvinydintä.

Sellaiset muutokset ovat professorin mukaan, joka on valmis väittämään muka historiallisten todistusten pohjalla, että Valkoiset Naiset aikanaan muodostivat todellisen, elävän yhteiskunnan, ymmärrettävät vertauskuvallisesti. Aivan kuin nykyajan mielipuolet kuvittelevat itsensä posliinimaljakoiksi tai puhuviksi papukaijoiksi, ja ajattelevat ja käyttäytyvät sellaisina, täytyi, niin päättelee professori, älyltään etevämpien olentojen olla helppoa hypnoottisesti vaikuttaa ympärillä asuviin villeihin, jotka hengenlahjoiltaan epäilemättä olivat melkein lapsia.

"Ottakaamme esimerkiksi Nebukadnetsar." Käytän edelleen professorin sanoja. "Nykyisin panisimme hänet pakkopaitaan. Jos hän olisi elänyt Pohjois-Euroopassa, sen sijaan että hän hallitsi Etelä-Aasiaa, olisi taru kertonut jonkun peikon tai vetehisen muuttaneen hänet käärmeen, kissan ja kengurun yhdistelmäksi." Olkoon miten tahansa, tämä muuttamishimo — muuttaa olentoja toisiksi — näkyy kehittyneen Malvinassa yhä voimakkaammaksi, kunnes hänestä epäilemättä tuli melkein yleinen maanvaiva, ja lopulta se tuotti hänelle vaikeuksia.

Tapaus on ainoa laatuaan Valkoisten Naisten aikakirjoissa, ja historioitsijat viipyvät siinä ilmeisen tyytyväisinä. Se johtui kuningas Heremonin ainoan pojan, Gerbot-prinssin, kihlauksesta Normandian prinsessan Berchtan kanssa. Malvina ei näy sanoneen mitään, vaan ainoastaan odottaneen aikaansa. On muistettava, että Bretagnen Valkoiset Naiset eivät olleet pelkästään haltiattaria. Määrätyissä tilaisuuksissa he saattoivat muuttua inhimillisiksi olennoiksi, ja tämän seikan tietenkin täytyi vaikuttaa häiritsevästi heidän suhteisiinsa valittaviksi kelpaaviin miehisiin kuolevaisiin. Prinssi Gerbot ei liene ollut aivan nuhteeton. Noina surkean pimeinä aikoina nuoret miehet ollessaan tekemisissä naisten kanssa, valkoisten tai muiden, eivät aina liene käyttäytyneet mallikelpoisen hienotuntoisesti ja säädyllisesti. Mielellään ajattelisi tyttösestä parasta.

Mutta paraskin on joskus puolustamatonta. Häitä varten määrättynä päivänä hän näkyy vieneen itsestään voiton. Mihin erityiseen muotoon tai hahmoon hän muutti poloisen prinssi Gerbotin tai mihin muotoon hän prinssille uskotteli hänen muuttuneen, näyttää, mikäli Malvinan siveellinen edesvastuu on kysymyksessä, yhdentekevältä; kronikka ei sitä mainitse; epäilemättä se oli jotakin niin epähienoa, että arvonsa tunteva historioitsija ei ole siihen edes viitannut. Ja koska kirjan muista kohdista päättäen turha arkailu ei näy kuuluneen tekijän kirjallisiin heikkouksiin, saa herkkätuntoinen lukija olla tästä laiminlyönnistä vain kiitollinen. Kuvaus olisi käynyt aivan liian räikeäksi ja hermoja ärsyttäväksi.

Malvinan näkökannalta sillä kyllä oli toivottu vaikutuksensa. Prinsessa Berchta kuului katsahtaneen kerran ympärilleen ja sitten vaipuneen taintuneena seuralaistensa käsivarsille. Häät siirrettiin heti määräämättömään aikaan, ja Malvina, pahoin pelkään, nauraa hihitti itsekseen. Hänen voitonriemunsa oli lyhytaikainen.

Onnettomuudeksi hänelle kuningas Heremon oli aina ollut aikakautensa taiteitten ja tieteitten suojelija. Hänen ystäviensä joukossa oli loihtijoita, henkiä, Bretagnen yhdeksän sinipiikaa eli luonnotarta ja kaikenlaisia olentoja, jotka olivat kykeneviä ja, kuten tapahtumat myöhemmin todistivat, varsin kerkeitäkin käyttämään suurta vaikutusvaltaansa. Kuningatar Harbundian luo saapui lähettiläitä, ja vaikka hän olisi tahtonutkin puolustaa suosikkiaan, niinkuin hän monissa aikaisemmissa tilaisuuksissa oli tehnyt, ei hän asialle mitään voinut. Malvina-haltiatar määrättiin palauttamaan prinssi Gerbotille hänen oikea ruumiinsa ja kaikki mitä siihen kuului.

Hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Hän oli itsepintainen, omapäinen haltiatar, jonka aivokoppa oli paisunut. Ja lisäksi hänellä oli henkilökohtaista kaunaa. Ajatella, että prinssi naisi prinsessa Berchtan! Hän näkisi kuningas Heremonin ja näkisi Anniamuksen hullunkurisessa vanhan velhon kaavussa ja kaikki Bretagnen luonnottaret ja kaiken muun joukon —! Todella hieno valkoinen nainen ei juuri huolinut täydentää lausetta edes itsekseen. Voi kuvitella haltiatarsilmien säkenöineen, haltiatarjalkojen poljennan. Mitä saattoivat he hänelle tehdä, kukaan heistä, kaikella suun pieksännällään ja pään ravistuksillaan? Hänelle, kuolemattomalle hengettärelle! Hän palauttaisi prinssi Gerbotin entiseen hahmoonsa, milloin hän hyväksi näkisi. Pitäkööt he huolta omista kepposistaan ja jättäkööt hänet hoitamaan omiaan. Voimme kuvitella, mitä pitkiä kävelyjä ja keskusteluja syntyi hämmentyneen Harbundian ja hänen uppiniskaisen suosikkinsa välillä, — vedottiin järkeen ja tunteeseen: "Minun tähteni." "Etkö käsitä?" "Mutta sittenkin, rakas lapsi, ja vaikka hänessä olisi syytäkin."

Vihdoin Harbundia näkyy kadottaneen kaiken kärsivällisyytensä. Hän teki sellaista mitä Malvina ei näy tietäneen eikä edellyttäneen. Valkoiset Naiset kutsuttiin juhlalliseen kokoukseen keskikesän iltana. Vanhojen ajantietojen kirjoittajat kuvaavat kokouspaikan tavallista täsmällisemmin. Se oli ylängöllä, jonka loitsija Kalyb ammoisina aikoina oli kohottanut kaikkea muuta Bretagnea korkeammalle kuningas Taramisin hautakummuksi. "Seitsemän saaren meri" oli siitä pohjoiseen. Arvellaan sen olleen Arree-vuorien muodostamalla harjanteella. "Lähteen neito" kuuluu olleen saapuvilla, ja se johtaa ajattelemaan syvää, vihertävää lammikkoa, missä D'Argent-joella on lähteensä. Osapuilleen olisi paikka siis sijainnut nykyisten Morlaix- ja Callac-nimisten kaupunkien puolivälissä. Vielä tänä päivänä puhuvat jalkamiehet tuon puuttoman, asunnottoman ylätasangon autiudesta, siellä kun ei tapaa muita ihmiskäden jälkiä kuin korkean, tornimaisen, yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä muovatun hautapatsaan, jonka ympärillä purevat tuulet lakkaamatta vinkuvat. Täällä, kenties jollakulla noista isoista harmaakivi-lohkareista, kuningatar Harbundia istui käräjänsä. Ja tuomioksi tuli — tuomioksi, josta ei voinut vedota, — että Malvina-haltiatar karkoitettaisiin Bretagnen Valkoisten Naisten yhdyskunnasta. Kautta kaiken maailman oli hänen vaellettava yksinään ja ilman anteeksiantoa. Valkoisten Naisten luettelosta Malvinan nimi juhlallisesti pyyhkäistiin ikiajoiksi.

Isku koski Malvinaan varmaankin yhtä raskaasti kuin se oli odottamaton. Sanaa sanomatta, taakseen katsomatta hän näkyy lähteneen. Voimme kuvitella näkevämme nuo valkeat, jähmettyneet kasvot, avoimina tuijottavat silmät, jotka eivät mitään nähneet, vapisevat, epävarmat askeleet, hapuilevat kädet ja tuntevamme haudanhiljaisuuden, joka käärinliinojen tavoin häntä ympäröi.

Siitä illasta Malvina-haltiatar häviää Bretagnen Valkoisten Naisten ajantiedoista, legendojen ja kansantarujen piiristä. Hän esiintyy jälleen historiassa vasta Herran vuonna 1914.

II. Kuinka se tapahtui.

Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle. Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan, että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.

Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta, polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja laskua.

Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä. Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi, etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle. Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa. Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.

Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.

Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt, hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin: "mademoiselle" tai "mon enfant". Vielä parempi olisi ollut, että hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.

Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään. Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään, kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa. Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.

Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille, sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.

Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut. Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta. Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.

"Pyydän anteeksi", sanoi kommodori Raffleton, "pelkään häirinneeni teitä."

Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella, muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna sen ajatus oli:

"Älkää siitä välittäkö. Olen niin iloinen tulostanne."

Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä. Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;

"Kuinka te tänne pääsitte?"

Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.

"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat epäilemättä mielenkiintoa.

"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen vilkaista soturia selkään.

Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon näyttämään inhimillisemmältä.

"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.

Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten jalkojen painosta.

Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan kohoamistaan pudistelee.

"Elääkö se?" kysyi tyttö.

"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon olennon suhteen alkoi haihtua.

"Joko lähdemme?" kysyi viimemainittu kääntyen hänen puoleensa.

Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana jälkimäisen mielessä.

Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen auttaakseen terveen järjen voitolle.

Nuoria naisia, jotka vähissä pukimissa nukahtavat kanervakankaalle viiden penikulman päähän lähimmästä ihmisasunnosta, on hänen majesteettinsa ilmailu-komennuskuntaan kuuluvien hyvinkasvatettujen nuorten upseerien vältettävä. Sen seikan, että nämä ovat kamalan kauniita ja vietteleviä, pitäisi olla lisävaroituksena. Tyttö oli kaiketi joutunut riitaan äitinsä kanssa ja paennut hänen torujaan. Tämä hiton kuutamo oli pääsyynä kaikkeen. Eipä ihme, että koirat haukkuivat kuuta. Hän kuvitteli juuri kuulevansa jonkun haukahtavan. Koirat ovat kunnianarvoisia, tervejärkisiä elukoita. Ei niillä ole mitään liikatunteilua.

Entäpä sitten, vaikka hän olikin tyttöä suudellut! Mies ei ole iäkseen sidottu jokaiseen naiseen, jota hän suutelee. Eikä häntä ensi kertaa oltu suudeltu, elleivät kaikki Bretagnen nuoret miehet olleet sokeita tai heidän verensä perin väljähtänyttä. Kas sitä teeskenneltyä viattomuutta ja yksinkertaisuutta! Se oli vain näyttelemistä. Ellei niin ollut, täytyi tytön olla mielipuoli. Oikeinta oli sanoa hyvästi nauraen ja leikkiä laskien, panna kone käyntiin ja lentää pois Englantiin — vanhaan, armaaseen, käytännölliseen, iloiseen Englantiin, missä hän saisi aamiaisen ja kylvyn.

Taistelu ei ollut tasaväkistä, sen tietää. Kainosteleva terve järki-pahainen arkisuudellaan sulottaren tenhoa vastustamassa. Ja lisäksi yön hiljaisuus, aikakausien soitto ja hänen oman sydämensä sykintä.

Näin kaikki hänen vastustelunsa raukesi kuin kourallinen haurasta tomua, jonka ohikulkeva tuulenhenki näkyi hajoittavan, ja hän jäi avuttomaksi, tytön silmien loihtimaksi.

"Kuka olette?" kysyi hän tältä.

"Malvina", kuului vastaus. "Minä olen keijukainen."

III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.

Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä ei ollut laskeutunut alas aivan niin onnellisesti kuin oli luullut. Kenties hän oli pudonnut päälleen ja siis päättänyt kokemuksensa kommodori Raffletonina ja alkanut uuden vähemmän rajoitetun olotilan. Jos niin oli, näytti alku hänen nuorelle seikkailijaluonteelleen lupaavalta. Malvinan ääni kuitenkin herätti hänet tästä mietiskelystä.

"Joko lähdemme?" toisti tämä, ja nyt hänen äänensä värähti pikemmin käskevältä kuin kysyvältä.

Miksikä ei? Mitä tahansa lienee hänelle tapahtunutkin, mille olemassaolon tasolle hän lienee joutunutkin, lentokone oli nähtävästi seurannut mukana. Vaistomaisesti hän pani sen käyntiin. Koneen tutunomainen surina palautti hänen mieleensä ajatuksen, että hän mahdollisesti sittenkin oli elossa sanan tavallisessa merkityksessä. Se myöskin herätti hänet havaitsemaan, että olisi käytännöllistä ja viisasta kehoittaa Malvinaa pukeutumaan hänen ylimääräiseen päällysnuttuunsa. Kun tyttö oli vain viiden jalan ja kolmen tuuman mittainen ja takki oli tehty kuuden jalan ja yhden tuuman pituiselle miehelle, olisi vaikutus tavallisissa olosuhteissa ollut koomillinen. Siitä, että Malvina todellakin oli keijukainen, tuli kommodori Raffleton lopullisesti vakuutetuksi huomatessaan, että tämä, kauluri kohotettuna kuusi tuumaa pään yli, muistutti sellaista entistä enemmän.

Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi. Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa vasta olivat alkamassa.

Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella, seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa, jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia, asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu, se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan, tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.

Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä, joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun. Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta, joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä mykistyvät hänen huulilleen.

Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.

Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi, jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.

Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja sen takana suojattuna Weymouth.

* * * * *

Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit, kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä. Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.

Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun, — eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?

Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan, että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -. Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta. Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen, hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti, jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa — Ja hän — tarkoitan minä — no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet sallinut tämän" — rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa — "tämän nuoren tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"

Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä todistuksista — yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä suudellut, — otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki — joku pykälä, missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa. Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.

Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito; koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä, tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.

Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä, ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta — ja hän toivoi, että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.

Ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä serkku Christopher.

* * * * *

Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika. Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana, punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen. Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois, ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti säilyttänyt juuri tätä varten.

Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa. Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.

Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti, että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan, palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille raiteille.

Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää — jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.

Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä. Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen ajatuksensa lentokoneeseen.

"Sitä poloista!" hän virkkoi. "Täytyypä sen olla väsyksissä."

Sama heikko pelon väristys, joka oli nuorta miestä puistattanut, kun hän hautakiven varjossa oli katsellut noiden silmien avautuvan, palasi jälleen. Se ei ollut epämieluinen tunne. Pikemminkin se lisäsi kiihoittavaa viehätystä heidän suhteeseensa. Mutta se oli perin todellista. Tyttö katseli hirviön ruokintaa; ja sitten kommodori jälleen palasi seisomaan hänen vierellensä kellervälle hiekalle.

"Englanti!" selitti upseeri heilauttaen kättänsä. Tytöllä näkyy olleen vaikutelmana, että se oli hänen seuralaisensa kotimaa. Hän toisti sievästi nimen. Ja kun tuo sana kirposi hänen huuliltaan, se ikäänkuin loihti kommodori Raffletonin eteen ihmeitten ja runouden maan.

"Olen siitä kuullut", lisäsi neito. "Luulen, että siellä viihdyn."

Nuori upseeri vastasi sitä toivovansa. Hän oli hirveän tosissaan. Häneltä ylimalkaan ei puuttunut huumoria ja leikillisyyttä, mutta tällä hetkellä ne näkyivät hänet jättäneen. Hän kertoi tytölle aikovansa toimittaa hänet viisaan ja oppineen miehen huostaan, jota nimitettiin "serkku Christopheriksi"; hänen kuvauksestaan Malvina kaiketi sai sen käsityksen, että tämä serkku oli joku ystävällinen taikuri. Hänen itsensä täytyisi matkustaa pois vähäksi aikaa, mutta sanoi pian palaavansa.

Nämä pienet yksityisseikat eivät näkyneet Malvinaa liikuttavan. Ilmeisesti oli hän sisimmässään vakuutettu, että tuo mies oli määrätty hänelle. Herraksi vai palvelijaksiko, sitä ei ollut helppo selvittää: luultavasti tulisi hänestä molempain yhdistelmä, mutta mieluummin kuitenkin jälkimäinen.

Herra Raffleton vakuutti vielä, ettei hän viipyisi pitempää aikaa poissa kuin mitä välttämätöntä oli. Tätä toistaa oli tarpeetonta. Tyttö ei epäillyt.

Weymouth kylpykojeineen ja kaasumittareineen häipyi etäisyyteen. Kuningas Rufus oli ulkona metsästämässä heidän liitäessään Uuden Metsän yli, ja kun he katsahtivat alas Salisburyn tasangolle, heiluttivat sinipiiat käsiään ja nauroivat. Myöhemmin he kuulivat takomisen kalkutusta, joka heille ilmoitti, että olivat Wayland-raution [Scottin "Kenilworth"-romaanin henkilöitä.] luolan lähettyvillä; ja sitten he leijailivat alas pehmeästi ja tärähdyksittä aivan Christopher-serkun puutarhan portin taakse.

Paimenpoika vihelteli jossakin hiekkasärkillä, ja laaksossa oli kyntäjä juuri valjastanut juhtaparinsa; mutta kylän kätkivät heiltä mäkien kaarevat harjanteet, eikä mitään muuta ihmisolentoa ollut näkyvissä. Raffleton auttoi Malvinan pois ja jättäen hänet istumaan taittuneelle oksalle pähkinäpuun alle alkoi varovaisesti lähestyä rakennusta. Puutarhassa hän tapasi palvelustytön. Potkurin äänen kuullessaan tämä oli rientänyt ulos, eikä taivaalle tuijottaessaan ollenkaan huomannut häntä, ennenkuin hän laski kätensä hänen olalleen; onneksi tyttö peljästyi liian paljon huutaakseen. Upseeri antoi hänelle kiireellisiä määräyksiä. Tytön oli koputettava professorin ovelle ja ilmoitettava hänelle, että hänen serkkunsa, kommodori Raffleton, oli saapunut ja odotti häntä tulemaan hänen luokseen puutarhaan. Kommodori Raffleton ei ollut halukas astumaan sisään. Professoria oli pyydettävä heti tulemaan alas puhuttelemaan kommodori Raffletonia puutarhassa.

Tyttönen kiiruhti taloon, toistellen tätä kaikkea itsekseen hiukan säikähtyneenä.

"Hyvä Jumala!" huudahti serkku Christopher vuodepeitteensä alta. "Onko hän loukkautunut, onko?"

Tyttö vastasi empien oven raosta, ettei hän sitä luullut. Ei upseeri ainakaan ollut siltä näyttänyt. Mutta olisiko professori hyvä ja tulisi heti? Kommodori Raffleton odotti häntä — puutarhassa.

Tohveleissaan, ilman sukkia, puettuna sinapinväriseen yönuttuun ja musta patalakki päässä — tosiaankin ystävällisen tontun näköisenä — serkku Christopher siis tepsutteli kiireesti portaita alas ja puutarhan läpi, höpisten "uhkarohkeista pojista" ja "tiesinhän, että niin kävisi"; mutta suureksi huojennuksekseen hän näkikin nuoren Arthur Raffletonin tulevan häntä vastaan ilmeisesti terveenä sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja sitten hän alkoi ihmetellä, miksi hiidessä hänet oli pelotettu vuoteestaan kello kuudelta aamulla, ellei ollut mitään hätää.

Mutta jotakin näkyi sittenkin olevan vinossa. Ennenkuin Arthur Raffleton alkoi puhua hän katsahti ympärilleen salaperäisesti, miltei rikollisen tavoin; ja vieläkään mitään virkkamatta hän tarttui Christopher-serkkua käsivarteen, taluttaen hänet hedelmätarhan etäisimpään päähän. Ja siellä, pudonneella oksalla pähkinäpuun alla, serkku Christopher luuli näkevänsä khakinutun, jonka sisässä ei ollut mitään, mutta joka heidän lähestyessään nousi ylös.

Se ei kuitenkaan kohonnut varsin korkealle. Takin selkämys oli heihin päin. Kaulus seisoi pystyssä taivaanrantaa vasten. Mutta päätä ei näkynyt. Seisaallaan haamu kääntyi, ja serkku Christopher huomasi lapsenkasvojen pilkistävän takin poimuista. Mutta lähemmin tarkatessaan hän huomasi, ettei se ollutkaan lapsi. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mikä se oli. Pysähtyen äkkiä sen eteen serkku Christopher siis katsoi silmät selällään siihen ja sitten kommodori Raffletoniin.

Puhuen Malvinalle viimemainittu virkkoi:

"Tässä on professori Littlecherry, Christopher-serkku, josta teille mainitsin."

Oli ilmeistä, että Malvina piti professoria tärkeänä henkilönä. Hän näkyi aikovan niiata — liike, joka hänen ympärilleen käärittyjen ja laahustavien khakimetrien vuoksi voisi osoittautua — niin professorista näytti — ei ainoastaan vaikeaksi, vaan vaaralliseksikin.

"Sallikaa minun", sanoi professori.

Hänen aikomuksensa oli auttaa Malvina ulos kommodori Raffletonin takista, ja tyttö valmistautui häntä siinä avustamaan. Nuori Raffleton ehätti ajoissa väliin.

"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin rouva Muldoonin tehtäväksi."

Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen päätenhojaan.

"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan täsmällisesti, kuka ja mitä olette… osaatte tehdä sen paljoa paremmin kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä. Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"

Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa — oikeastaan takki näkyi niiaavan — aivan sievästi ja niin arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.

"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki. Mutta siitä on kulunut pitkä aika."

Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun lyhyen, surullisen tunnustuksensa.

"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä, ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä. Senjälkeen" — takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen — "olen vaeltanut yksinäni".

Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille, kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko, lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa. Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun ne tällaiseen ryhtyvät.

Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.

"Hyväinen aika!" huudahti professori. "Tämähän on perin ihmeellistä!"

"Onko Irlannissa ollut Heremon-nimistä kuningasta?" kysyi kommodori
Raffleton. Professori oli tunnettu auktoriteetti näissä asioissa.

"Tietysti oli Irlannissa kuningas Heremon", — murahti oppinut vastaukseksi, ikäänkuin kommodori olisi tahtonut tietää, oliko koskaan ollut Julius Caesaria tai Napoleonia. "Ja oli myöskin kuningatar Harbundia. Malvinaa mainitaan aina hänestä puhuttaessa."

"Mitä hän teki?" tiedusti nuori Raffleton. Molemmat näkyivät vallan unohtaneen Malvinan läsnäolon.

"En tällä hetkellä muista", tunnusti professori. "Minun täytyy tuumia. Mikäli muistan, koski asia kuningas Dancratin tytärtä. Hän perusti normandialaisen hallitsijasuvun. Siihen kuului Wilhelm Valloittaja ja kaikki ne muut. Hyvä Jumala!"

"Sallitko hänen jäädä luoksesi joksikin aikaa, kunnes ehdin järjestellä asiat", ehdotti kommodori Raffleton. "Olisin kovin kiitollinen, jos siihen suostuisit."

Millainen professorin vastaus olisi ollut, jos hän olisi saanut käyttää kaikkea sitä älyä, mikä hänellä oli, on mahdotonta sanoa. Tietysti herätti asia hänessä mielenkiintoa, jopa innostuttikin häntä. Kansansadut, legendat, muinaistarut olivat olleet hänen elämänsä mieliharrastuksia. Olipa muuten miten tahansa, hän tapasi tässä toki sukulaissielun. Näkyi tietävän yhtä ja toista. Mistä tyttö oli sen oppinut? Olisikohan lähteitä, jotka olisivat professorille tuntemattomia?

Mutta viedä hänet taloon! Majoittaa hänet ainoaan vapaaseen makuuhuoneeseen! Esitellä hänet… kenä? Englantilaiselle kylänväelle. Aateliskartanon uusille asukkaille. Parlamentin jäsenelle, joka nuoren, viattoman vaimonsa kanssa oli kesäksi asettunut pitäjän pappilaan. Kuninkaallisen akatemian jäsenelle Dawsonille ja Calthorpen perheelle!

Jos hän olisi katsonut maksavan vaivaa, hän olisi löytänyt jonkun kunniallisen ranskalaisen perheen ja sijoittanut tytön täysihoitoon sinne. Vuosikausia oli hän Oxfordissa tuntenut miehen, erään koruveistäjän, jonka vaimo oli hyvin arvossa pidetty nainen. Hän olisi voinut aina silloin tällöin matkustaa sinne muistikirja taskussa, tyttöä haastattelemaan.

Jos hänen olisi sallittu toimia omin päin, hän olisi saattanut menetellä tervejärkisen kansalaisen lailla, mutta olisi voinut tehdä toisinkin. On esimerkkejä, jotka viittaavat jälkimäiseen mahdollisuuteen. Asia ei ole varma. Mutta tämän hänen urallaan sattuneen erikoistapauksen vuoksi häntä ei voida syyttää. Päätösvalta riuhtaistiin hänen käsistänsä.

Heti kun he olivat laskeutuneet Englannin maaperälle, kommodori Raffleton oli Malvinalle ilmaissut aikovansa jättää hänet toistaiseksi viisaan ja oppineen Christopherin huostaan. Ja Malvina katseli kommodoria kuin jumalien lahjaa; se oli ratkaissut asian. Viisas ja oppinut Christopher tietysti oli selvillä hänen tulostaan. Todennäköisesti juuri hän oli jumalien johdattamana järjestänyt tapausten koko kulun. Eipä siis muuta kuin osoittaa hänelle kiitollisuutta. Neitonen ei odottanut professorin vastausta. Takki hiukan haittasi hänen liikkeitään, mutta samalla sillä ehkä oli oma vetoava vaikutuksensa. Tarttuen molemmilla käsillään viisaan ja oppineen Christopherin käteen tyttö polvistui sitä suutelemaan.

Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö virkkoi:

"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja vieraanvaraisuudestanne."

* * * * *

Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen vaikutelman — joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan kuin tyttö viipyi hänen luonaan, — että hän oli suuri ja mahtava henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi — vaikka korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse — tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.

Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin. Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti, hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.

Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä hän oli Malvinan löytänyt — jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin, mitä hän aikoi tytölle tehdä — jos hän sitä sattui tietämäänkään. Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä. Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän vakuutti.

Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.

"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee nainen."

IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.

Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi, kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.

Pieni palvelustyttö hääräili puutarhan tienoilla. Hän oli epäilemättä utelias ja koetti saada asioista vihiä. Rouva Muldoonin äänen kuultiin keittiöstä kutsuvan häntä. Tuli kysymys vaatteista.

"Ette ole tuonut mitään mukananne?" kysyi professori. "Tarkoitan, jonkinlaista päällyspukua?"

Malvina hymyili ja teki pienen liikkeen. Se merkitsi, että kaikki mitä hänessä ja hänellä oli, se oli siinä professorin edessä.

"Meidän täytyy etsiä teille jotakin", sanoi tiedemies. "Jotakin, mihin puettuna voitte kulkea ja esiintyä…"

Professori oli aikonut sanoa "meidän maailmassamme", mutta epäröitsi, tietämättä sillä hetkellä varmaan, kumpaan hän itse kuului, Malvinan vai rouva Muldooninko maailmaan. Senvuoksi hän sanoi vain "maailmassa". Toisella liikkeellä Malvina ilmaisi hänelle olevansa kokonaan hänen käsissään.

"Mitä teillä oikeastaan on yllänne?" kysyi professori. "Tarkoitan siellä alla. Onko se jotakin, mikä menee mukiin… päivän, pari?"

Kommodori Raffleton oli jostakin syystä, minkä hän itse tiesi, mutta mikä ei ollenkaan ollut selvillä Malvinalle, kieltänyt tätä riisumasta takkia, mutta hän ei ollut virkkanut mitään sen avaamisesta. Vastaukseksi Malvina siis avasi sen.

Silloin professori Malvinan kummastukseksi teki aivan kuin kommodori Raffleton oli tehnyt. Hän nimittäin kiireesti pani takin kiinni, pistäen napit takaisin reikiinsä.

Malvina lienee peljännyt, että hänet oli tuomittu ikuisesti asumaan kommodori Raffletonin päällysnutussa.

"Tokkohan", mietti professori, "kukaan kylässä…" — Karviaismarjapensaissa muka marjoja poimimassa pyrähtelevä pieni palvelustyttö osui professorin silmään.

"Neuvottelemme emäntäni, rouva Muldoonin, kanssa", ehdotti professori.
"Kyllä kai tässä keinon keksimme."

Professori tarjosi Malvinalle käsivartensa. Toisella kädellään tyttö kokosi ilmailijan takin liepeet.

"Selittänen", — virkkoi professori, saaden äkillisen mielijohteen, kun he astuivat puutarhan läpi, "selittänen rouva Muldoonille, että olette juuri saapunut naamiohuveista tai pukutanssiaisista."

Rouva Muldoonin he tapasivat keittiössä. Epäiltävämpää kertomusta kuin se, millä professori koetti rouva Muldoonille selittää syyt Malvinan tuloon, on mahdotonta kuvitella. Pelkästä ystävällisyydestä näkyy rouva Muldoon hänet keskeyttäneen.

"Enhän mää mitään kysele", sanoi hän, — "eikä teitin siis tarvitse panna kuolematonta sieluanne vaaraan. Pitäkäi te vaan huolta omasta puvustanne ja jättäkäi mamselli minun ja Drusillan hoivaan, niin ehkä voimme sen laittaa vähän säällisen näköiseksi."

Viittaus hänen omaan asuunsa sai tiedemiehen hämilleen. Kiirehtiessään pukeutumaan yönuttuunsa ja tohveleihinsa, välittämättä vetää edes sukkia jalkaansa, hän ei ollut aavistanut menevänsä kuningatar Harbundian ensimäistä kamarineitoa vastaanottamaan. Pyytäen, että hänelle lähetettäisiin parranajo-vettä, hän vetäysi kylpyhuoneeseensa.

Hänen ajellessaan partaansa rouva Muldoon koputti ovelle, tahtoen häntä puhutella. Rouvan äänensävystä professori teki sen johtopäätöksen, että talo oli tulessa. Hän avasi oven, ja nähtyään, että professori oli säännöllisissä pukimissa, emännöitsijä livahti sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Mistä hänet löysitte? Miten se tänne tuli?" kysyi rouva Muldoon. Aina ennen oli professori nähnyt hänet tyynenä ja hyvänlaatuisena rouvashenkilönä. Mutta nyt hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"Kerroinhan teille", selitti professori. "Nuori Arthur…"

"En kysele, mitä mulle kerroitte", keskeytti rouva Muldoon. "Pyydän sanomaan totuuden, jos sen tiedätte."

Professori asetti rouva Muldoonille tuolin ja tämä lysähti sille.

"Mikä on hätänä?" kysyi oppinut. "Mitä on tapahtunut?"

Rouva Muldoon katsahti ympärilleen, ja puhui hermostuneesti kuiskaten.

"Se ei ole mikään kuolevainen nainen, jonka olette tuonut taloon", sanoi hän. "Se on haltiatar."

Oliko professori tähän asti todella uskonut Malvinan kertomukseen vai oliko hänen alitajunnassaan koko ajan piillyt sisäinen vakaumus, että asia oli mahdotonta, sitä ei hän itsekään nyttemmin osaa sanoa. Professorin edessä oli Oxford — valtiotalous, kehittyneempi arvostelu, järkeisuskon nousu ja edistys. Hänen takanaan, haihtuen ihmiskunnan hämärään taivaanrantaan, häämöitti kartoittamaton maa, missä hän neljäkymmentä vuotta oli vaeltanut ja viihtynyt: salaperäisyyteen haudattu aavemaa tiedon kätketyille veräjille johtavine piilopolkuineen.

Ja nyt laskeutui värähtelevään vaakakuppiin rouva Muldoonin tukeva paino.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi professori.

"Ka, enkö minä tuntisi merkkiä?" vastasi rouva Muldoon melkein halveksivasti. "Varastettiinhan oman sisareni lapsi aivan syntymäpäivänään ja sen sijalle…"

Pieni palvelustyttö naputti ovelle.

Mademoiselle oli "valmis". Mitä oli hänelle tehtävä?

"Älkäi minulta kysykö", vastusteli rouva Muldoon, yhä peljästyneesti kuiskaten. "Minä en voisi sitä tehdä. En, vaikka pyhimykset lankeisivat polvilleen rukoilemaan."

Järkipuhe ei olisi rouva Muldooniin vaikuttanut. Professori huomasi sen, eikä hän mitään järkevää sanottavaa keksinytkään. Hän antoi oven läpi määräyksen, että "mademoiselle" saatettaisiin ruokasaliin, ja kuunteli sitten, kunnes Drusillan askeleet haipuivat.

"Oletteko koskaan kuullut Valkoisista Naisista?" kuiskasi professori rouva Muldoonille.

Arvataksemme ei ollut monta kummitusjuttua tai kertomusta haltiattarista, jota rouva Muldoon ei ollut kuullut ja uskonut. Oliko professori varma käsityksestään?

Viimemainittu antoi rouva Muldoonille kunnon miehen sanan. Valkoiset Naiset, sen rouva varmaankin tiesi, olivat "hyvää väkeä". Kunhan vain kukaan ei vierasta loukkaisi, niin mitään ei ollut peljättävissä.

"En suinkaan minä sille kiusaa tee, hui, hai!" vakuutti rouva Muldoon.

"Hän ei viivy täällä varsin pitkälti", lisäsi professori. "Koetamme olla hänelle ystävällisiä."

"Sillä on hyvänsuovat kasvot", myönsi rouva Muldoon, "ja miellyttävästi se käyttäytyy". Kunnon vaimon rohkeus oli huomattavasti nousemassa.

"Meidän on tehtävä hänet ystäväksemme", toimitti professori käyttäen tilaisuutta hyväkseen. "Ja muistakaa", kuiskasi hän avatessaan oven rouva Muldoonille, "ettette hiisku sanaakaan. Hän ei tahdo, että asia tulee tunnetuksi."

Voi pitää varmana, että rouva Muldoon kylpyhuoneesta lähtiessään oli päättänyt tehdä voitavansa, jottei epäluulon varjokaan vihjaisi Malvinan olevan muuta kuin miltä hän Drusillan pyhäpuvussa näytti, jos hän pääsisi kylään puikahtamaan. Se oli aivan hauskannäköinen kesäasu, lyhythihainen ja avokaulainen, ja sopi Malvinalle joka suhteessa paremmin kuin taiteellisimminkin valmistettu kuosi olisi sopinut. Kengät eivät olleet yhtä luontevat. Malvina suoriutui pulmasta riisumalla ne pois, samoinkuin sukatkin, joka kerta kun hän lähti ulos. Hän kyllä tiesi, että se oli väärin, kuten selviää siitä, että hän aina yritti nuo kapineet kätkeä. Ne löydettiin mitä odottamattomimmista paikoista; milloin ne olivat piilotettuina kirjojen taakse professorin työhuoneeseen, milloin sullottuina tyhjiin teerasioihin rouva Muldoonin varastohuoneessa. Emännöitsijää ei voitu houkutella edes ottamaan niitä sieltä pois. Rasia sisällyksineen asetettiin ääneti professorin pöydälle. Sisälle palatessaan Malvina näki edessään parit jäykkiä, vastenmielisiä jalkineita. Keijukaissuun pielet venähtivät katumusta ja syyntuntoa osoittavaan ilmeeseen.

Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.

Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään… ehkä pitäisi sanoa siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.

Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.

* * * * *

Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin. Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi. Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin alas.

Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät peljästyneet — eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.

"Oh", sanoi Victoria, "sittenhän te olettekin ranskalainen keijukainen".

Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää — ainakaan ei professori niitä koskaan selittänyt — oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä? Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa, lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.

"Mitä siitä pidätte?" kysyi Victoria.

Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain päästä tänne laulaakseen Malvinalle.

Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat; sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria! Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten kakkuloittensa läpi!