XII
Kuinka Ivan sinä yönä ollenkaan pääsi kotiin, ilman että poliisi ei olisi vanginnut häntä epäillen häntä juopuneeksi, hän ei voinut milloinkaan jälkeenpäin selvittää. Hän ei muistanut mitään, sen jälkeen kuin hän Grete Ottlingerin sekavasta lörpöttelystä oli erottanut Grünebaumin nimen — nimen, joka vihdoinkin merkitsi hänelle täydellistä pelastusta. Hän tunsi hyvin Opernringillä olevan kaupan, jonka vanha Moses Grünebaum omisti, jossa kaupassa oli kaunis kokoelma antiikkisia kalleuksia, huonekaluja ja kaikenlaisia kuriositeetteja — kaupan, jossa taiteentuntijat usein kävivät, ja joka oli Wienin tunnetuin antikviteettikauppa, eikä sitä olisi mitenkään luullut sellaiseksi, että se olisi kätkenyt varastettuja tavaroita.
Oli ilmeisesti liian myöhäistä puhutella vanhaa Moosesta sinä yön hetkenä. Ivan tuskin huomasi mitään ympärillään tapahtuvia seikkoja, hän ajatteli vain yhtä ja samaa, mutta kuitenkin hän oli tietoinen siitä, että vaisto ohjasi häntä ja hänen horjuvia askeleitaan Kolowratringin varrella olevaan hotelliin.
Häntä oli odottamassa pinkka kirjeitä. Kirjeenvaihtoa, minkä hän ikävä kyllä oli laiminlyönyt näinä surun päivinä. Yksi niistä oli hänen ylhäisyydeltään. Ivan repi sen auki kiihkeän jännityksen vallassa. Se kuului seuraavasti:
"Klingerin hotellissa Marienbadissa, helmik. 28 päivänä.
Rakas poikani!
Huomaat ylläolevasta osoitteestani, että olen muuttanut suunnitelmiani ja majailen nykyjään täällä. Raitis vuoristoilma vaikuttaa erittäin edullisesti terveyteeni, ja luultavasti olen täällä niin kauan kuin lomani kestää. Toivon, että sinä suoriudut tyydyttävän nopeasti työstäsi, jotta voit levätä muutaman päivän, ennenkuin taas tapaamme Pietarissa diplomaattiasioissamme. Kesken kaiken, jos sinä sattuisit tulemaan sinne ennen minua, luulen, että olisi hyvä, jos kävisit madame Demidovin luona ja pyytäisit häntä antamaan sinulle kynttilänjalat, jotka sitten voisivat jäädä sinun haltuusi. Toivon, että hän suoriutui matkaltaan hyvin ja ettei noille kiusallisille kaluille ole tapahtunut mitään pahaa, joiden takia minun melkein oli pakko luopua lomastani. Vakuutan sinulle, rakas poikani, että kun ajattelen kaikkia niitä nautintoja, jotka minun olisi tarvinnut jättää niiden takia, olen kahdenkertaisesti kiitollinen madamelle hänen ystävällisen tekonsa takia.
Apostolinen siunaukseni sinulle, poikani, ja vilpittömät terveiset
madame Demidoville, kun näet hänet.
Antonius d'Orsay, kardinaali-arkkipiispa."
Volenski laski kirjeen pöydälle. Sydämensä pohjasta hän huokasi helpotuksesta. Jumalan kiitos! Hänen ylhäisyytensä ei tietänyt mitään. Se ei ollutkaan kummeksuttavaa. Oderbergin varkaudesta ei lehdissä oltu paljon mainittu varkaan nopean vangitsemisen tähden, ja olisi ollut todellakin hyvin omituisen kiusallinen sattuma, jos hänen ylhäisyytensä, joka, mikäli Ivan tiesi, ei milloinkaan silmäillyt sanomalehtiä, olisi jonakin poikkeuksellisena päivänä saanut käsiinsä ne kaksi numeroa, joissa varkaudesta puhuttiin.
Hän tiesi omasta kokemuksestaan, etteivät tapahtumat olleet tarpeeksi salaperäisiä, jotta ne olisivat herättäneet yleistä huomiota, ja koska hänen ylhäisyytensä nimeä ei oltu edes mainittu madame Demidovin nimen ohella, ei ollut ollenkaan todennäköistä, että kardinaali kuulisi tapahtumasta keltään vieraalta ihmiseltä. Madame ei ilmeisestikään halunnut hänen ylhäisyytensä saavan tietää niiden katoamisesta — se oli vain luonnollista. Ei kukaan halua tunnustaa karkeata huolimattomuutta, kaikkein vähimmän nainen. Oh, kunpa hän vain pääsisi vapaaksi pelosta, että madame tiesi jo kaiken ja että hän olisi samoilla asioilla kuin hänkin turvanaan venäläiset rahat ja Venäjän mahti! Mutta kuitenkin Ivan oli tällä hetkellä hänen edellään. Hän ei ollut keskustellut Grete Ottlingerin kanssa, hän ei voinut tietää, missä kynttilänjalat olivat, ja ennenkuin Grünebaumin myymälä seuraavana aamuna oli avattukaan hän aikoi olla paikalla valmiina maksamaan koko omaisuutensa päästäkseen käsiksi salaisten paperien kallisarvoisiin säiliöihin.
Koska hän tiesi, että sinä yönä uni ei tulisi hänen silmiinsä, hän kulutti sen tehdäkseen kaikki hänen ylhäisyytensä työt valmiiksi. Hän aikoi heti kuin hän olisi ostanut kynttilänjalat. Grünebaumilta lähteä Pietariin ja antaa paperit Taranjeville. Nyt oli kulunut kolme päivää Nikolai Aleksandrovitshin ryöstöstä, kolme päivää, joiden aikana Ivan oli ponnistaen kaikki voimansa yksinomaan etsinyt kadonneita papereita, eikä hän ollut nähnyt tovereitaan. Joka päivä ilmitulon vaara tuli suuremmaksi, ja Dunajevski tovereineen yhä edelleen riutui Moskovan vankiloissa.
Oh, tämä vastuunalaisuuden taakka tuntui liian raskaalta kantaa. Ne kauhut, jotka liittyivät salaisten paperien kuljettamiseen, eivät olleet mitään niiden rinnalla, mitä hän sai kärsiä. Mutta Jumalan kiitos! Kaikki nämä kärsimykset olisivat huomenna ohi viimeistään, ja nyt vihdoinkin ensimmäistä kertaa Ivan rajusti toivoi voivansa luopua kaikista vehkeistä ja salaliitoista. Tyytyä elämään rauhallisena kansalaisena ja jättää Venäjän politiikan päättäväisesti syrjään.
Hänen viettämänsä työteliäs yö vaikutti rauhoittavasti hänen hermoihinsa. Hän työskenteli kunnes talviaamun myöhäinen kajastus pilkisti ikkunaverhojen lävitse sisään, ja sitten kuin hän oli virkistänyt itseään kylvyllä ja nopealla aamiaisella, hän painui taas etsimään kynttilänjalkoja, ja kello yhdeksältä hän oli Opernringillä Grünebaumin kaupan ulkopuolella odottaen, että ovet avattaisiin.
Heti kuin se oli tapahtunut, hän astui sisään ja pyysi puhutella omistajaa.
Tumma vanha juutalainen, jolla oli litteä nenä ja leveät huulet ja silmät kuin rupisammakolla — ja silmät olivat niin ulkona hänen päästään, että näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt silmälaseja pelkästään estääkseen niitä putoamasta kuopistaan — tuli vastaan hieroen käsiään hyväntahtoisesti varmaankin ihmetellen, kuka hänen aikainen ostajansa oikeastaan oli. Hän oli tottunut epäilemään kaikkea.
"Hyvää huomenta, herra. Mitä minulla on ilo näyttää teidän armollenne tänään? Kalleuksiako? Antiikkitavaroitako?"
"Olen tullut tänne yksityisasioissa", sanoi Volenski lyhyesti. "Olkaa hyvä ja viekää minut konttoriinne, itsenne takia."
Juutalainen katseli häntä hetken aikaa terävästi silmälasiensa takaa ja sanoi sitten makeasti:
"Minulla ei ole mitään salattavia liiketoimia. Mutta jos teidän armonne vaivautuu astumaan tätä tietä —" Ja hän kulki edellä kirkasvaloiseen komeaan pieneen toimistoon myymälän taakse, missä monet kookkaat pää- ja kassakirjat todistivat hänen liikkeensä laajuutta ja edistystä.
"Teidän armonne on hyvä ja istuu", hän sanoi.
"En, mieluummin seison. Ei kestä kauan, mitä sanon. Te saitte eilen
Nordbahnin asemalla Grete Ottlinger-nimiseltä naiselta tavarapaketin.
Nämä tavarat olivat varastettuja. Te tiesitte sen. Mitä sanotte siihen?"
"Että olen yhtä syytön kuin vastasyntynyt lapsi, teidän armonne. Etten poistunut myymälästäni koko eilisenä päivänä, koska päivä oli, kuten teidän armonne epäilemättä muistaa, hyvin sateinen. Etten edes milloinkaan ole kuullut puhuttavankaan Grete Ottlinger-nimisestä naisesta. Etten milloinkaan ole himoinnut varastettuja tavaroita. Tämän vannon isiemme Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin nimeen ja esi-isieni haudan kautta."
"Älkää puhuko roskaa", sanoi Volenski kärsimättömästi, "valehtelette ja olette tietoinen siitä. Puhun nopeasti asiani. Varastettujen tavaroiden joukossa — älkää keskeyttäkö minua", hän sanoi ankarasti, kun juutalainen yritti panna taas vastalauseen kohottaen kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Abrahamia syyttömyytensä todistajaksi, "sanon, että varastettujen tavarain joukossa oli pari antiikkista posliinista ja kultaista kynttilänjalkaa. Tahdon tietää, missä nuo kynttilänjalat ovat. Maksan teille täyden Grete Ottlingerille tulevan summan ja lisäksi kaksituhatta guldenia, jos annatte ne minulle tällä hetkellä. Jos kieltäydytte, ilmiannan teidät poliisille ja puolen tunnin kuluttua olette vangittu, teidän talonne, omaisuutenne ja kirjanne tarkastettu, ja vaikka mitään raskauttavampaa ei voitaisikaan väittää teitä vastaan — voitte olla ovela lurjus — niin loppuu siihen liikkeenne menestys melkein varmasti. Teitä pidetään epäilyttävänä henkilönä, eikä kukaan asiakkaanne uskalla tulla teidän luoksenne enää peläten ostavansa varastettua tavaraa."
Juutalainen, joka keskustelun alussa oli tullut kalpeaksi huuliansa myöten, oli nyt saavuttanut joltisenkin tasapainon. Hieroen taas käsiänsä yhteen hän sanoi hyväntahtoisesti:
"Nyt huomaan, että teidän armonne on jalomielinen herrasmies, joka ei halua vahingoittaa vanhaa miesparkaa, jolla on vaimo ja lapset elätettävinään — vaan haluatte toimia rehellisesti hänen kanssaan. Vannon teidän armollenne, että suurin toiveeni on palvella teitä kaikella tavalla ja kerron teidän armollenne koko totuuden. En ole milloinkaan ennen tehnyt sellaista, mutta nainen vietteli minut ja ne tavarat olivat kovin kauniita. En tahtonut pitää niitä omassa kaupassani — se ei ollut turvallista — ja heti saatuani ne Grete Ottlingerilta pakkasin ne ja lähetin ne luotettavan lähettilään mukana liiketoverilleni Lontooseen. Sain häneltä tänä aamuna sähkösanoman, missä hän ilmoitti, että hän oli kulkenut rajan yli viime yönä vaaratta ja on nyt välttänyt poliisin, joka yhä edelleen ajaa takaa tavaroita tässä kaupungissa. Ja jos teidän armonne pitää sanansa ja antaa minulle kymmenentuhatta guldenia, mikä on ainoastaan tuhat guldenia enemmän kuin mitä kynttilänjalat maksoivat minulle, sanon teille mistä liiketoverini on tavattavissa, ja silloin tulee olemaan teidän armonne oma vika, ellette onnistu taivuttamaan häntä antamaan teille kysymyksessäolevia tavaroita."
"En maksa mitään, ennenkuin kynttilänjalat ovat hallussani, sitten kunniasanani kautta lupaan maksaa teille kaikki. Valitkaa nyt nopeasti, älkääkä tuhlatko aikaa. Pikajuna lähtee Wienistä kello yhdeltä. Jos annatte minulle liiketoverinne osoitteen ja kirjoitatte muutamia sanoja kortille ja mainitsette, että olen ystävänne, niin lähden Lontooseen sillä kellonlyömällä. Jos kieltäydytte, menen heti poliisin luokse ja ilmiannan teidät."
"Kuinka voin tietää, ettette ilmianna minua, kun olette saanut tavarat?" mutisi juutalainen epäluuloisesti.
"Katsokaa minua", sanoi Volenski, "näytänkö kurjalta petturilta, joka ensin hyötyisi miehestä ja sitten hänet pettäisi?"
Juutalainen katsoi sameilla silmillään terävästi nuorta puolalaista, jonka miehekkäät kasvot näyttivät ylpeiltä, kiihtyneiltä ja intohimoisilta, vaan eivät epärehellisiltä. Ja mitään sanomatta juutalainen otti lompakostaan kortin, jossa olivat sanat — "Moses Grünebaum, antikviteettikauppias", ja hän kirjoitti kortin takapuolelle — "Isaac Davis, 14 Great Portland Street, London", ja sen alle "Esitelläkseen ystävän", ja antoi sen Volenskille.
"Palaan Wieniin lauantaiksi", sanoi jälkimmäinen, "ja jos tuon kynttilänjalat mukanani, maksan samana päivänä teille lupaamani rahat".
Ja vetäen hatun silmilleen Volenski lähti liikkeestä piittaamatta juutalaisesta, joka seurasi häntä ovelle kumarrellen matelevaisesti ja yhä edelleen asiaankuulumattomasi huutaen Abrahamia, Iisakkia ja Jaakoppia todistamaan täydellistä viattomuuttaan.
XIII
Saapuessaan hotelliinsa Volenski löysi sähkösanoman paroni von Hermansthalilta, joka pyysi hänen pikaista läsnäoloaan etsivässä osastossa. Koska hän tahtoi välttää kaikkea, mikä olisi voinut näyttää epäilyttävältä, hän meni heti, vaikka hän olikin lakannut välittämästä siitä, mitä poliisi teki asiassa. Ei enää mikään, mitä he tekivät, voisi vaikuttaa kynttilänjalkoihin, sillä hän olisi Lontoossa, ennenkuin nopeimmatkaan tutkimukset johtaisivat Grünebaumin asiamiehen tapaamiseen Lontoossa. Mutta paroni von Hermansthalilla oli kuitenkin hänelle ilmoitettavana sangen paljon uutisia. Edellisenä yönä oli Grete Ottlinger vangittu "Kaiser Franzin" ulkopuolella juopumuksesta ja sopimattomasta esiintymisestä, ja poliisikuulustelussa oli hänet saatu tunnustamaan Moses Grünebaumin, tunnetun Kolowratringin varrella asuvan kauppiaan, hänen ja hänen rikostoveriensa kaupunkiin tuoman kaiken varastetun tavaran vastaanottajaksi. Mies ehkä vangittaisiin iltapäivällä.
"Luulin, että tämä kaikki ilahduttaisi teitä", lisäsi paroni ystävällisesti, "ja jos haluatte tulla toimistooni myöhemmin päivällä, annan teille erikoisen luvan tarkastaa epäiltäviä tavaroita Grünebaumin liikkeessä, ja jos hänen ylhäisyytensä kynttilänjalat ovat niiden joukossa, ja kun poliisi on oikeutettu luovuttamaan ne teille, niin te ehkä saatte ne muutaman päivän kuluttua".
Voi, kaikkea tätä virkavaltaisuutta ja virkamiehen turhantarkkuutta! Kuinka kiitollinen Volenski olikaan, että hän oli siitä riippumaton. Muutaman päivän kuluttua todellakin! Se aika kuluisi, jos madame Demidoville ilmoitettaisiin, ja tämä vaatisi kynttilänjalkoja omana omaisuutenaan. Muutaman päivän kuluttua Volenski toivoi olevansa Pietarissa palattuaan Lontoosta, ja kohtalokkaat paperit olisi toimitettu Taranjeville, ja sitten hän itse eroaisi veljeskunnasta. Sen hän oli vakavasti päättänyt. Viime päivät olivat läksyttäneet häntä sillä tavalla, että sen unohtamiseen menisi elämän pituinen aika.
"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teidän armollenne", hän vastasi hieman kuivasti, "niistä vaivoista, joita olette nähnyt tämän asian takia. Koska minun on pakko lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi, jätän asian nyt tykkänään teidän huostaanne."
"Luullakseni ette voi tehdä paremmin", sanoi paroni von Hermansthal. "Nyt on vain enää kysymys ajasta, sillä teidän omaisuutenne on poliisin hallussa epäilemättä muiden Grünebaumin kaupassa olevien tavarain ohella, ja annan tarkat ohjeet, ettei mitään kynttilänjalkoja kosketella, ennenkuin te tai madame Demidov olette tunteneet hänen ylhäisyydelleen kuuluvat."
"Otaksun", sanoi Ivan koetteeksi, "että madame Demidoville on ilmoitettu asiasta?"
"Odotan madame Demidovia tänne aamulla, sillä lähetin hänelle viran puolesta ilmoituksen pyytäen häntä käymään luonani. Hän palasi Wieniin eilen tutkittuaan Oderbergin läpikotaisin ja päätti antaa meidän tehdä voitavamme hänen puolestaan."
"Epäilemättä hän sitten on tuntemassa hänen ylhäisyytensä kynttilänjalkoja", sanoi Ivan henkäisten helpotuksesta huomatessaan, ettei madame Demidov kaiken todennäköisyyden mukaan voisi puhutella Grünebaumia yksityisesti sinä lyhyenä aikana, joka kuluisi hänen oman käyntinsä ja sitä seuraavan poliisietsinnän välillä.
Hän otti hattunsa ja kumarsi kohteliaasti rakastettavalle paronille kiittäen häntä vielä hänen ystävällisyydestään, sitten hän sanoi nopeasti hyvästi ja poistui pikaisesti.
Kohtalokkaiden paperien etsintä oli täydellisesti vallannut hänen mielensä. Ivan Volenskin oli mahdotonta ajatella muuta mielettömästi ajaessaan kadonneita papereita takaa. Hän näytti melkein unohtaneen Heumarktin vangin olemassaolonkin, Pietarin toverit, jotka eivät vieläkään olleet kuulleet uutisia, ja ne, jotka olivat Wienissä, jotka lienevät ihmetelleet, koska ja kuinka hän oikeastaan oli lähtenyt tärkeälle matkalleen ja kuinka pian heidän manifestinsa tulisi keisarin käsiin ja Dunajevski ja muut toverit olisivat turvallisesti rajan takana. He eivät aavistaneetkaan, että koko se rakennus, johon sosialistinen veljeskunta luotti, voisi millä hetkellä tahansa murskaantua.
Ja viivyttely… viivyttely oli niin vaarallista! Mitä kreivi Lavrovski oli tehnyt? Olivatko venäläiset salapoliisit salaliiton jäljillä? Onnistuisivatko he keksimään vangin, ennenkuin uskaliaasta ryöstöstä oli millään tavalla hyödytty. Missään tapauksessa ei voisi seurata muuta kuin vaaroja asialle ja sen kannattajille, kun paperit, joissa olivat kaikki heidän salaisuutensa, olivat vieraissa käsissä. Niiden takaisin saaminen merkitsi kaikille elämää tai kuolemaa, ja tämä ainainen, piintynyt ajatus mielessään Volenski sulloi kokoon muutamia tarpeellisia esineitä ja oli pian valmis lähtemään Lontooseen iltapäiväjunassa.
Hänellä oli neljäkymmentätuntia kestävällä Englannin matkallaan runsaasti aikaa ajatella kaiken tämän juonittelun ja vehkeilyn hulluutta, joka epäilemättä vei kaikki ne, jotka siihen ryhtyivät, henkensä ja vapautensa menettämisen vaaraan. Hän itse, jolla oli runsaita varoja ja loistava ura edessään, kuinka hullu hän olikaan ollut vaarantaessaan kaikki tulevaisuuden mahdollisuutensa haaveellisten aatteiden takia, joiden kehittymiseen menisi vielä ehkä vuosisatoja, mutta joiden parasta ei suinkaan edistettäisi tyhmänrohkeilla iskuilla, jollaisia Dunajevski, Taranjev ja hänkin suunnittelivat. Voisiko kourallinen nuoria kiihkoilijoita toimittaa vallankumouksen Venäjälle, kun musikat, joiden hyväksi he vehkeilivät, eivät ojentaneet heille auttavaa kättä?
Niin, uudistukset tuohon isoon maahan tulisivat kyllä joskus. Äkkiä ehkä, kuten Ranskassa, rajusti — ja ne lakaisisivat kuin hirmumyrsky valtaistuimen ja hallitsijasuvun tieltään — mutta tämä tapahtuisi, kun kansan hetki olisi tullut, kun kansakunta itse tietäisi, mitä se haluaisi, kun vapaus-sana lakkaisi olemasta vain muutamain suussa, ja siitä olisi tullut kaikkien hartain toive. Se olisi aikaa, jolloin kaikki venäläiset, joilla oli miehen kunto, liittyisivät vapauden puoltajiksi ja kävisivät valtaistuimen kimppuun, jos se olisi heidän tiellään, lakaisisivat tieltään hallitsevat mahdit, elleivät ne taipuisi kansan tahdon mukaan. Mutta siirrettäköön se siksi, kunnes kansa tahtoisi. Sytyttäköön se kipinän heidän sydämissään, sijoittakoon jumalallinen käsi aatteen sinne, älköönkä se kytekö hitaasti ja pakonalaisesti muutamien fanaatikkojen puhaltamana.
Tällaisten ristiriitaisten ajatusten vallassa oli Volenski saapunut
Englannin pääkaupunkiin. Hän jätti matkalaukkunsa Charing Cross
Terminus-hotelliin aikoen matkustaa Wieniin samana iltana, ja heti kuin
hän oli haukannut kevyen aamiaisen, hän lähti ajurilla Great Portland
Streetin n:oon 14.
Tällä kerralla hän tunsi maaperän varmaksi. Ei tarvinnut käyttää apuna diplomaattisia taitojaan. Hän meni suoraa päätä myymälään, pyysi saada puhutella mr Daviesia ja sanoi tyynesti ja liikemiesmäisesti kohtalaisen hyvällä englanninkielellä:
"Näin teidän myymälässänne päivä tai pari sitten pari antiikkista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka minua silloin miellyttivät. Silloin minulla ei ollut aikaa niitä katsella, mutta olen sangen mielissäni, jos näytätte ne minulle. Ne olivat kultaa, ja niissä oli hyvin sievät vieux Vienne-tekoiset Amorit jousineen ja nuolineen. Muistatteko niitä, joita tarkoitan?"
"Aivan, herra, aivan. Valitan kuitenkin, etten voi palvella teitä, sillä myin nuo samat kynttilänjalat eräälle asiakkaalleni myöhään eilen iltapäivällä. Hän on suuri kaikenlaisten muinaisesineiden keräilijä, ja kuten teitäkin, häntäkin suuresti viehätti vieux Vienne-Amorien sirous. Mutta minulla on eräitä sangen kauniita kynttilänjalkoja, sekä antiikkisia että nykyaikaisia, joita varmaankin haluatte katsella —"
"En", sanoi Volenski, jonka kiihtyneet aivot kieltäytyivät uskomasta juutalaisen vakuutusta todeksi, "tahdon juuri ne — minun täytyy ne saada — en välitä siitä, mitä ne maksavat. Kas tässä", hän lisäsi, kun hän huomasi, että Davies alkoi katsella häntä epäilevästi, "on wieniläisen liiketoverinne antama suositus, näette siitä, että olen ystävä, ja jos olette rehellinen minua kohtaan, ei teille tapahdu mitään ikävyyksiä, mutta jos kieltäydytte auttamasta minua omaisuuteni takaisinsaamisessa — sillä nuo kynttilänjalat kuuluvat minulle — niin toimitan niin, että poliisi käy kimppuunne varastettujen tavarain tallettajana. Tuokaa nyt minulle nuo kynttilänjalat heti ja mainitkaa minkä hinnan niistä tahdotte. Minulla on kiire, sillä aion matkustaa pian."
Isaac Davies otti virkaveljensä antaman kortin ja väänteli sitä käsissään katsellen Volenskia yhä epäilevästi.
"Sanon teille, ettei mitään ikävyyksiä tapahdu teille", sanoi Ivan kärsimättömästi. "Olenpa halukas maksamaan teille sangen sievän summankin näistä kynttilänjaloista. Huomaatte siis, että voitte vain voittaa olemalla rehellinen minua kohtaan. Grünebaum antoi minulle tämän kortin, jotta teidän ei tarvitsisi mitään pelätä."
"Sir, olen kertonut teille totuuden", sanoi Isaac Davies viimein kuivasti ja lisäsi kohauttaen välin pitämättömästi olkapäitään: "Teidän uhkauksenne eivät vaikuta mitään minuun, minua ei voida syyttää mistään. Grünebaumin liike on hyvä ja tunnettu liike Wienissä. Minulla on täysi oikeus ostaa häneltä tavaroita ilman, että minun tarvitsee pelätä saavani varastettua tavaraa. En usko, että Grünebaumin minulle lähettämät tavarat ovat todellakin varastettuja ja vaadin teitä osoittamaan väitteenne todeksi. Siis kaikki teille antamani tiedot johtuvat siitä, että wieniläinen kirjeenvaihtajani on teitä suositellut, eikä siitä, että pelkäisin teidän uhkauksianne tai poliisia."
"Siis", huohotti Ivan, joka alkoi käsittää, että juutalainen puhui totta ja että kynttilänjalat olivat todellakin taas poissa hänen ulottuvillaan, "kynttilänjalat ovat myydyt".
"Mr James Hudsonille, jonka osoite on 108 Curzon Street, Mayfair, suurelle antikviteettien kerääjälle ja erikoistuntijalle. Olette ehkä kuullutkin puhuttavan hänestä? Ettekö? No, lähetin eilen nämä kynttilänjalat hänen nähtävikseen, sillä tiesin hyvin, että jos hän ne näkisi, hän mieltyisi niihin. Ne olivat hyvin kauniita, sir, ja jos teillä sattuu olemaan jotakin muuta samantapaista, niin olen kovin mielissäni —"
"Asiaan, mies. Jumalan tähden, kertokaa minulle, ostiko hän ne?"
"Kyllä, sir", sanoi Isaac Davies suuttuneena omituisen asiakkaan kärsimättömyydestä. "Tiesin, että hän sen tekisi. Mitä nyt voin tehdä puolestanne, sir? Enkö mitään? Hyvästi, sir."
Ja nähdessään, että hänen myymäläänsä astui uusi asiakas. Isaac Davies kääntyi eikä enää välittänyt Volenski-parasta, jonka toiveet tämä uusi kauhea isku murskasi.
Häntä seurasi todellakin huono onni. Aina silloin tällöin toivon säde pilkisti hänen kurjuutensa pimeyteen, kunnes sen sitten taas jokin tavaton yllätys karkoitti, ja viimeinen onnettomuus näytti aina edellistä pahemmalta.
Onnettoman nuoren miehen kärsivällisyys alkoi loppua, ja hän jo ajatteli heittäytyä ensimmäisen ohiajavan omnibussin alle. Mutta tätä hän ajatteli vain silmänräpäyksen verran, sillä sitten hän heti käsitti, että hänen kuolemansa asioiden ollessa sillä asteella merkitsisi hänen tovereilleen ehdotonta iankaikkista turmiota — varsinkin kun he eivät olleet tietoisia heitä uhkaavasta vaarasta, koska he eivät ollenkaan tietäneet, että vaaralliset paperit olivat kadonneet. Yhä edelleen oli heidän kohtalonsa hänen kylmäverisyytensä, rohkeutensa ja sitkeytensä vallassa ja hän päätti taas kerran ponnistaa voimansa pelastaakseen heidät. "Viimeisen kerran", hän ajatteli toiveikkaasti.
Volenskin täytyi nyt ottaa käytäntöön ovelammat keinot, ja hän kokosi kaikki voimansa keksiäkseen tällaisen suunnitelman. Hän oli melkein mekanisesti poistunut juutalaisen puodista, ja tiedottomasti hän suuntasi askeleensa Curzon Streetia kohden. Hänen täytyi välttämättä tavata mr James Hudson — siihen kelpaisi mikä tekosyy tahansa — hän koettaisi keksiä sellaisen. Hänen täytyi heti miettiä valmiiksi, mitä hän sanoisi mr James Hudsonille, kun hän tapaisi hänet. Hän tunsi hänet hyvin maineeltaan. Hän oli upporikas, mitä eriskummallisin mies ja erittäin jalomielinen, ja hän oli ollut suuressa naisten suosiossa prinssi Albertin aikoina. Epäilemättä hän oli gentlemanni, ja jos — Niin, se oli selvää. Koko keskustelu välähti läpi hänen kuumeisten aivojensa, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen näyttämöllä.
Henkilöt: Kohtelias, hyväntahtoinen vanha herrasmies, nykyaikainen
Bayard-tyyppi — mr James Hudson. Nuori mies, jolla on menneisyys,
johon sisältyy naisen kunnia — hän itse. Näyttämö: Mayfairissa Curzon
Streetin varrella olevan talon vierashuone.
Nuori mies, jolla on menneisyys: "Sir, teidän käsissänne on naisen kunnia. Tahdotteko antaa minulle kirjeen takaisin?"
Kohtelias vanha herrasmies: "Kirjeen, sir, minkä kirjeen?"
N. m. j. o. m.: "Se on kätketty kynttilänjalkaan, joka koristaa teidän uuninreunustaanne. Sir, monta vuotta sitten hulluttelimme. Teimme syntiä, hän ja minä. Koska meillä ei ollut minkäänlaista tilaisuutta lähestyä toisiamme, niin käytimme näitä siroja pieniä esineitä rakkauden postilaatikkona. Eräs näistä kirjeistä — naisen — unohdettiin sinne — hän on nyt naimisissa — minä olen naimisissa — olemme kaikki naimisissa — mutta teidän, sir, hallussanne on kynttilänjalat — teidän hallussanne on naisen kohtalo! Tahdotteko antaa minulle takaisin kirjeen?"
Kohtelias vanha herrasmies: "Olkaa hyvä ja ottakaa se — se kuuluu teille!" Esirippu.
Näkyi selvästi, että Volenski-paran ajatukset olivat nyt melkein kuin mielipuolen haaveita. Hänen kiihtynyt olemuksensa, hänen rajut kiihkeät liikkeensä herättivät ohikulkijain huomiota.
Hän ponnisteli hirveästi hillitäkseen itsensä, ja saavuttuaan Curzon Streetin 18:aan hän soitti kelloa ja kysyi ovea avaavalta lakeijalta, oliko mr James Hudson kotona.
Hieno otus, jolla oli polvihousut, silkkisukat ja puuteroitu tukka, silmäsi häntä enemmän kuin kuuden jalan majesteettisesta korkeudesta ja kysyi, kuten Volenskista tuntui, hyvin hämmästyneellä äänellä:
"Herra Hudson, sir?"
"Niin, oletteko hyvä ja annatte hänelle korttini, ja sanokaa hänelle, että haluan puhua hänen kanssaan heti."
"Olen pahoillani, etten voi ottaa korttia, sir", sanoi lakeija vakavasti ja lisäsi juhlallisesti: "Mr James Hudson kuoli, sir, tänä aamuna äkkiä kello puoli kolmen aikaan. Kuolema johtui halvauksesta, sir. Hänet haudataan Highgaten hautausmaahan torstaina, sir, kello seitsemältä: eikä mitään kukkia, hänen pyynnöstään. Isännöitsijä voi tavata teitä, sir, jos asianne on tärkeä."
Ääni tuntui Volenskista tulevan äärettömän kaukaa niin kaukaa, että se kuului sellaiselta, kuin se ei olisi ollut peräisin tästä maailmasta. Miehen kasvot alkoivat tanssia hänen edessään ja pyöriä hänen ohitseen peloittavalla nopeudella samoin kuin huonekalut ja ikkunat. Hänellä oli vain sen verran voimia, että hän jaksoi käskeä miestä toimittamaan hänelle ajurin, nousta siihen ja huutaa ajajalle, että tämä veisi hänet Charing Cross Terminus-hotelliin. Sen jälkeen hän onneksi menetti tajuntansa hetkeksi. Väsyneet aivoparat kieltäytyivät käsittämästä tätä viimeistä onnettomuutta, tätä viimeisen toivon menetystä. Volenski ei ollenkaan voinut muistaa, kuinka hän pääsi huoneeseensa hotelliin tai mitä tapahtui sitä seuraavina päivinä, sillä hänen tiukkaa sielullista ja ruumiillista jännitystään seurasi hermoston voipumus.
Hotellista lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka asiain niin ollen katsoi itsellään olevan oikeuden avata Volenskin lompakko, ja kun hän näki, että se oli täynnä seteleitä ja maksumääräyksiä, niin hän määräsi häntä hoitamaan pari sairaanhoitajatarta ja määräsi hänelle kaikkea muutakin, mikä oli välttämätöntä, pääasiassa ehdotonta rauhaa ja lepoa.
XIV
Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja pelänneet, mitä tuleman piti.
Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.
Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että kohtalokkaat paperit olivat turvassa?
Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.
Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.
Ellei —
Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä. Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.
Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan uutisia.
"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.
Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme, minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.
Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa. Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.
Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas apuri miesten toimissa.
Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.
"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa kymmenkunta ääntä.
"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".
Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:
"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt
Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."
"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana päivänä, piinaviikon keskiviikkona."
"Varmaankin —"
"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".
"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"
"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta, ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että paperimme ovat turvassa."
"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?" puuttui puheeseen eräs veljistä.
"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt paperit?" sanoi toinen.
"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi hengestään kuin salaisuudestamme".
Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea, mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.
"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on Volenskille tapahtunut?"
Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.
"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut siitä tiedon."
Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä hänellä oli sanomista.
"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"
Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.
"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun, alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin, vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen. Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta. He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä miljoonien paras?"
Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.
He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät, mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa hetkessä heille tyrkyttäisi.
"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas, "terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja. Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille, että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille suoneet.
"Se ase on pelko. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella, silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"
Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus. Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.
"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.
Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki, ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.
"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät. Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän silmissä."
Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin, ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin pojan kohtalon.
Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen. Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana "salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita he hallitsivat.
Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet, hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.
XV
Maria Stefanovnan asema suuressa sosialistisessa veljeskunnassa oli omituinen. Vaikka hän olikin ainoa nainen niin monen miehen joukossa, niin hän kuitenkin tiesi kaikki heidän salaisuutensa ja hankkeensa, ja vaikka hän olikin nuori, niin hänen neuvonsa olivat heitä usein auttaneet.
Hänen isänsä Mirkovitsh oli jo varhain totuttanut äidittömän tyttärensä salaperäisiin tapoihinsa ja omituisin raskasmielisiin puheisiinsa. Maria oli syntynyt ja kasvanut vihaamaan hallitusta, joka istui Venäjän valtaistuimella, ja hän kuunteli isänsä useinkin verenhimoisia tuumia aina vaiteliaan hyväksyväisenä, vaikka hän ei aina ollutkaan aivan samaa mieltä.
Kun veljeskunta tarkasti mietittyään oli päättänyt uskoa hänelle mitä tärkeimmän osan tsaarin pojan ryöstämisessä, niin hän tunsi itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi ajatellessaan, että hän ensi kertaa olisi hyödyksi suurelle asialle, joka oli yhtä suuresti hänen sydämellään kuin innostuneimmilla heistä. Kun Dunajevski ja hänen toverinsa oli vangittu, niin kerrottiin tytölle kauheista kidutuksista, joiden alaisiksi he joutuisivat, kun he olisivat Moskovassa vankeudessa, ja myöhemmin, kun he saisivat vaeltaa rasittavan matkan lumisen erämaan halki, jonka matkan silloin tällöin keskeyttäisivät hirvittävät niin sanotut lepohetket tungokseen asti täyteen ahdetuissa, pahanhajuisissa pysähdyspaikoissa. Sitten tulisivat elohopeakaivokset, jotka kolmessa vuodessa muuttaisivat terveen ja reippaan nuoren miehen halvaantuneeksi ja tylsämieliseksi ukoksi.
Ja he voisivat säästyä tuolta kauhealta kohtalolta, jos hän, Maria, näyttelisi taitavasti hänelle uskottua osaa, osaisi houkutella tsaarin pojan vankilaan, joka ei ollut ainoastaan mukava, vaan ylellinenkin, missä häntä säilytettäisiin, kunnes Moskovan marttyyrit olisivat jälleen vapaina ja onnellisina.
Hän pukeutui rohkeasti haaremiorjattaren hahmoon omaten kaikkien idän tyttärien viekkauden ja keimailevaisuuden, ja seuraavana päivänä hän ylpeänä ja onnellisena sai vastaanottaa veljeskunnan onnittelut ja kiitokset, kun se oli kokoontunut hänen kunniakseen.
Hän oli arvannut isänsä aikeet huoltamaansa avuttomaan vankiin nähden, mutta tähän asti hänellä ei ollut ollut mitään syytä pelätä vangin turvallisuuden takia. Hän tiesi, että useimmat hänen tovereistaan olivat hienostuneita ja maltillisia, hän tunsi ylevämielisen, jalosukuisen puheenjohtajan, varovaiset ja haaveksivat puolalaiset, jotka olivat suurena enemmistönä, ja hän ajatteli, että hänen isänsä pahat aikeet hillittäisiin.
Mutta kun Volenski, lähettiläs, johon oli luotettu, ei millään tavalla ilmoittanut matkansa onnistumisesta, kun kaikkien mielet kävivät synkeiksi ja tyytymättömiksi, alkoi Marian sydän lyödä tuskaisesti, sekä nuoren vangin turvallisuuden takia että asian kunnian puolesta.
Se suuri asia, jota hän kunnioitti ja piti pyhänä, jolle hän oli tahtonut uhrata elämänsä, sen oli tarraamaisillaan niin häpeällinen, niin luihu rikos, että Maria Stefanovnan koko sielu nousi kapinaan sitä vastaan ja se pakotti hänet kaikella naisen viisaudellaan ajattelemaan keinoa, jolla voitaisiin välttää niin kauhea katastrofi. Ja hän oli johdattanut Nikolai Aleksandrovitshin siihen, mikä uhkasi tulla hänen tuntemattomaksi haudakseen. Hän katsoi väristen käsiinsä, ja mietti, jättäisikö hänen nuori verensä hänen käsiinsä ikuisen tahran.
Koko yön hän asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja kauhistuneena. Joskus hän oli kuulevinaan isänsä askeleiden hiipivän salaa vangin huonetta kohden, ja sitten hänen oli tukittava korvansa ollakseen kuulematta nuoren miehen viimeistä tuskanhuutoa, nuoren miehen, jonka salamurhaajan käsi oli yllättänyt avuttomana.
Oli täysi päivä, ennenkuin hän voi suoda hermoilleen ja aivoilleen lyhyen levon ja vapautua siitä kauheasta tuskasta, joka oli kiduttanut häntä siitä asti, jolloin hänen isänsä oli edellisenä iltana pitänyt lopullisen puheensa. Naisten tavalla hän oli itsepäisesti miettinyt asiaa, kunnes hän luuli keksineensä vapahtavan keinon. Venäläisenä hän oli sangen hurskas. Hän rukoili kauan ja vakavasti suunnitelman onnistumiseksi, jonka tuli pelastaa vanki kuolemasta ja hänen aatetoverinsa ja isänsä ja koko ylevä asia ikuisesta häpeästä.
XVI
Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.
Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa. Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa, ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan, kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat, viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla. Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.
Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa. Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.
Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.
Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi viivytellä.
Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville, että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.
"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.
Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen, ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.
Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.
"Monsieur le Comte", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta, johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."
"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä omituisesta esipuheesta, "minä —"
"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."
Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.
"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Niinhän?"
Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.
"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."
Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.
"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen, "ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."
Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä! Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi yksinkertaisesti:
"Sanokaa hinta."
"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski, panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole siellä".
Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.
Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen, jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.
Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä, koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt, ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia hämäräperäisiä vihollisia vastaan.
"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."
"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi. Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."
Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.
Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.
"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa, niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.
Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa. Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.
Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.
"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan olisi lähettäneet teitä luokseni."
Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.
"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."
Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.
"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis. Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"
Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt, mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen. Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi, vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?
"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle, että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."
Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"
"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.
"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä juhlallisesti julistan teille."
"Ja se on?"
"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara. Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin sydämeen."
Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta, tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.
Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.
"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne, niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa, vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä menettelytapaa hän haluaa noudattaa."
Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi. Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen käsiin.
Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina, vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.
Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu, mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli, kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.