XVII
Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten hartioille.
Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.
Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen tekonsa.
Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.
Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit pääsisivät vapaiksi.
Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän kärsimystensä todistajana.
Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen. Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina. Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat hänen mahdollista kohtaloaan.
Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä, ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen. Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä takapajulla.
No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä! Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun joukkioon kuuluva olento.
Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.
Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä, oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.
Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat loppuisivat.
"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa meille tuottaa kostaminen".
"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne. Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee Volenskinkin osaksi."
Harvinainen ilo valaisi Mirkovitshin tuimia piirteitä, hänen sisään vajonneista silmistään välähti riemuitseva katse. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän jo olisi pitänyt niissä tyrannin poikaa, jonka isä hallitsi ja sorti kansaa. Hänen kookas vartalonsa näytti tulevan yhä majesteetillisemmaksi hänen siinä seisoessaan jumalallisen koston profeettana, koston, joka pakottaisi kaikki tyrannit polvilleen ryömimään nöyrässä pelossa.
Puheenjohtaja ei ottanut osaa toimenpiteisiin. Hänen koko olemuksensa vastusti verenhimoista suunnitelmaa, mutta hänen oli mahdoton pidättää tunteen kuohuntaa, ja siksi hän vaitiolollaan, vaikka ei vapaaehtoisesti, tuli hyväksyneeksi kaiken.
Mirkovitsh oli sanonut: "Äänestäkäämme", ja monet kädet nousivat antaakseen suostumuksensa kauhealle teolle. Mutta Maria Stefanovna oli viimein saanut mielenmalttinsa ja -lujuutensa takaisin vastustaakseen naisen tunteilla tätä miehisen tarmon lainetta.
Tuskin olivat sanat:
"Siis kaikki suostutte?" kuuluneet hänen isänsä suusta, kun hän nousi vastustamaan häntä yksinään, uhmaavana.
"Ei, isä, he eivät suostu."
Kaikki käänsivät päänsä nuorta tyttöä kohti, jonka ääntä he eivät olleet tottuneet kuulemaan näissä kokouksissa ja jonka läsnäolonkin he näyttivät unohtaneen, muuten he eivät milloinkaan olisi keskustelleet kauheasta asiasta hänen läsnäollessaan. Hän oli viime aikoina tuntunut kuuluvan niin heidän joukkoonsa, että hänen sukupuolensakin oli unohdettu hyvässä toveruudessa eikä kukaan ollut huomannut kieltää häntä tulemasta sinä iltana, jolloin kuolemantuomio oli julistettava, jota hänen naisen korvillaan ei ollut oikeutta kuulla.
"Maria", sanoi Mirkovitsh miltei lempeästi, "olen varma, että kaikki toverini moittivat minua ankarasti, että olen sallinut sinun tulla tänne tänä iltana. Mutta tehtyä tyhmyyttä ei voi tehdä tekemättömäksi. Meidän täytyy vain kaikkien pyytää sinulta tervettä järkeä ja isänmaallisuutta, ettet heikolla tahdollasi vastustaisi sitä, mitä on päätetty hyvän asian takia, vaan että koetat koota voimia, sellaisia kuin on tarpeen, jos haluat tulla veljeskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Sillä välin saanen viedä sinut kotiin. Tämä ei todellakaan ole oikea paikka niin nuorelle kuin sinulle."
Tyttö oli kuunnellut häntä kohtalaisen kärsimättömästi, vaikka kunnioittavasti, koska hän oli hänen isänsä, mutta heti kuin hän lopetti, hän sanoi:
"Hyvät ystävät, toverit ja veljet. Minulla ei ole mitään oikeutta, paitsi että olen ystävänne, pakottaa teitä kuuntelemaan minua, mutta tiedän niin hyvin, mitä tällä hetkellä liikkuu mielissänne. Ei kukaan teistä ole tarkemmin harkinnut, minkä raukkamaisen rikoksen olette tekemäisillänne —"
"Maria!" jyrisi Mirkovitshin käskevä ääni.
"Ei, en lakkaa puhumasta, isäni, vaikka kaikki päättäisittekin, että uskaliaisuuteni rangaistaisiinkin samalla salamurhaajan tikarilla, jota nyt parhaillaan teroitatte avutonta, turvatonta nuorukaista varten."
Mirkovitsh lähestyi tytärtään, hänen silmissään oli vaaraa ennustava katse. Parikymmentä kättä ojennettiin, jotta isä estettäisiin lyömästä rohkeata tytärtään. Muut eivät puhuneet mitään, ja Maria toisti: "Ei, tuota raukkamaista, hirvittävää, alhaista rikosta ei, Jumalan kiitos, milloinkaan tehdä."
"Ja kuka sen estää, Maria Stefanovna?" kysyi Mirkovitsh osaksi kiukuissaan, osaksi, ivallisesti.
"Minä!" sanoi Maria ja katseli ympärilleen innostuneihin kasvoihin, jotka kaikki tarkastivat toivorikkaina häntä.
Sitten hiljaisuuden vallitessa, Mirkovitshinkin kuunnellessa kunnioituksen valtaamana, mitä hänen tyttärensä naisellinen äly oli keksinyt ja toteuttanut, hän kertoi heille hehkuvin sanoin, mitä oli miettinyt ja tehnyt, kun hän vuorokausi sitten ensin alkoi tajuta, että nämä haaveilijat olivat valinneet tien, joka johtaa alhaiseen, inhoittavaan ja ehdottomaan häpeään. Hän kertoi heille kammostaan, kun hän ajatteli, että hän oli ollut se, joka oli houkutellut mitään aavistamattoman nuorukaisen surmanloukkoon, jollaista he hänelle olivat valmistelleet. Hän kertoi heille, kuinka onnettomaksi hän oli tullut ajatellessaan, että hänen oman isänsä piti tehdä tuo raukkamainen teko.
Sitten hän palautti heidän mieliinsä sen arvokkaan päämäärän, mikä heillä oli ollut, kun he suunnittelivat nuoren prinssin ryöstämistä. Hän puhui heille Dunajevskista, tovereistaan, jotka vielä riutuivat vankilassa.
"Muistakaa", hän sanoi, "että aikeemme oli jalo. Miksi siitä päämäärästä milloinkaan luovuttaisiin? Mahdollisesti ystävämme Volenski on vangittu, pidätetty, se on totta, mutta meillä on muita keinoja tarjolla pelastaaksemme vielä Dunajevskin ja ollaksemme hylkäämättä Ivania."
He eivät käsittäneet, mihin hän oikeastaan pyrki, mutta he kuuntelivat yhä hänen tulisia sanojaan haluamatta häntä keskeyttää. Sitten hän alkoi kertoa heille, mitä hän todella oli aikaansaanut, keskustelustaan Lavrovskin kanssa, vanhan hovimiehen suhteesta tapahtumiin, hänen tunnustamastaan voimattomuudesta, kirjeestä, jonka hän oli antanut hänelle tsaarille vietäväksi ja joka oli vain toisinto siitä, jonka Volenski oli vienyt Pietariin heidän puolestaan.
Tuntui uskomattomalta, että nuori tyttö, joka oli kokenut niin vähän tässä maailmassa, voisi niin kylmäverisesti kypsyttää niin ihmeen rohkean suunnitelman ja sen kehitettyään oli kyennyt niin menestyksellisesti toteuttamaan sen.
Ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka taikamainen vaikutus tytön sanoilla oli kaikkiin ympärillä oleviin synkkiin mieliin. Miehuuden ja rehellisyyden tunteet, jotka hetkellisesti koston mustat ajatukset olivat tukahduttaneet, pyrkivät jälleen ylivaltaan. Nuoret kasvot hehkuivat taas innostuksesta, joka uhkui ylevää isänmaan- ja lähimmäisenrakkautta.
Mirkovitsh yksin näytti yhä edelleen jurolta ja julmalta, vaikka silloin tällöin tarkkaavainen katselija olisi huomannut hänen silmissään ylpeyttä tyttärestä, joka oli suorittanut sellaisen teon.
Kun hän oli lopettanut, syntyi yleinen hiljaisuus, mutta tällä kerralla se tuntui onnelliselta vaikenemiselta, vapautukselta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin ahdistuksen jälkeen.
Puheenjohtaja keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän nousi hyvin arvokkaasti ja meni Maria Stefanovnan luo, joka seisoi yhä edelleen posket hehkuvina ja silmät liekehtien tarkastellen sanojensa vaikutusta väristen, mutta kuitenkin toivorikkaana.
"Maria Stefanovna", hän sanoi yksinkertaisesti, "luulen ilmaisevani kaikkien mielipiteen, kun sanon sinulle 'minä kiitän sinua'!"
Näistä muutamista sanoista tuntui jännitys laukeavan. Mariaa kiitettiin innostuneesti joka taholta, ja nyt hän pelkäsi, että hän naisena joutuisi voimakkaan liikutuksen valtaan.
Taas tuntui rauha palautuneen. Mirkovitsh yksin istui poltellen yrmeänä ja vaiteliaana. Muut rupattelivat iloisesti, ja Maria piiritettiin kysymyksillä.
"Milloin saamme kuulla Dunajevskista, että hän on päässyt turvallisesti rajan yli?"
Maria Stefanovna oli ajatellut kaikkea.
"Se ilmoitetaan virallisesti Fremdenblattlehdessä", hän sanoi.
"Ja sinä päivänä te, Mirkovitsh, vapaudutte holhokistanne."
"Olen sitä mieltä", sanoi hän itsepäisesti, "että olisi parempi, jos kaikki tyrannit ja heidän sikiönsä olisivat poissa tästä maailmasta. Ja sillä aikaa", hän lisäsi tapansa mukaan jurosti, "saamme kai toivoa, että Volenski ja paperimme ovat turvassa".
Mutta he eivät sallineet intonsa laimeta. Toivo vallitsi sinä yönä Franzgassen kokoushuoneessa. Paperit eivät voisi olla väärissä käsissä, sillä tsaarin poika oli yhä vankina Heumarktilla ja he itse olivat vielä vapaina. Ja jos heidän paperinsa olivat turvassa, niin he luulivat, että heillä oli täysi syy uskoa, että samoin oli heidän toverinsa.
Istunto jatkui myöhään yöhön. Synkät mietteet vaihtuivat nyt iloisiin, ja Maria Stefanovna oli sen päivän sankaritar. Kun hän oli aivan varma, että hänen suunnitelmansa oli hyväksytty ja ettei enää tarvinnut pelätä, että hänen isänsä jälleen saisi heidät yhtymään omiin synkkiin katsantokantoihinsa, hän lähti heti heidän luotaan suosionhuutojen ja siunausten kuuluessa rukoillakseen häiritsemättä huoneessaan, että hänen suunnitelmansa päättyisi yhtä menestyksellisesti kuin se oli alkanutkin.
Kaukana vieraan, vaikkakin vieraanvaraisen maan hotellissa, muukalaisten ympäröimänä heidän toverinsa horjui elämän ja kuoleman välillä äkilliseen aivotulehdukseen sairastuneena. Jännitys oli ollut liian kova. Rasittuneet aivot eivät jaksaneet kestää raskaampia taakkoja. Ja vaaralliset paperit — kovaosaiset kynttilänjalat, missä ne nyt olivatkaan? Kenen käsiin ne joutuisivat? Tulisiko kaikkien näiden uljaiden ponnistusten jälkeen voitto muille, ja jos niin tapahtuisi, soisiko Jumala, ettei voitto tulisi aivan veriviholliselle?
XVIII
Viikkoa myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh pitkän vankeuden tuskastuttamana oli hämmästynyt löytäessään illallispöydältään kauniisti taitetun silkkisen nenäliinan, missä oli hänelle osoitettu kirje. Vangille kaikki uutiset ovat aina hyviä uutisia. Hän repi kuoren auki jännittyneen ripeästi ja luki ihmeissään seuraavan lyhyen tiedoituksen:
"Nikolai Aleksandrovitsh sitokoon tiukasti kasvojensa ympäri mukana seuraavan nenäliinan ja antakoon vastustelematta muutamien henkilöiden viedä itsensä nykyisestä asunnostaan vaunuihin, ja hän saa täyden vapautensa takaisin. Ne henkilöt, joille on uskottu Nikolain saattaminen, odottavat häntä kello yhden aikaan yöllä."
Olisi ollut enemmän kuin hulluutta antaa tyhmän ylpeyden estää mahdollista pakoa. Hän ajatteli, että tässä ehkä piili vaarallinen ansa, mutta se ajatus kaikkosi pian. Jos hänen vanginvartijansa olisivat tahtoneet vahingoittaa häntä ruumiillisesti tai siirtää hänet johonkin toiseen säilytyspaikkaan, niin heillä oli valta tehdä niin ilveilemättä sitä ennen ilmoittamalla hänelle aikeensa tai pyytämällä häntä peittämään silmänsä.
Kello yhden aikaan hän oli valmiina nenäliina silmien ympäri sidottuna. Hän kuuli ovea avattavan ja askeleita. Sitten hän tunsi käsiinsä tartuttavan lujasti, ja hänet vietiin huoneen läpi ja portaita alas, joita hän kaksi viikkoa sitten oli kiivennyt niin kevytmielisen rohkeasti. Ilmeisesti hänellä oli monimiehinen saattue, sillä hänestä tuntui, että joku käveli hänen takanaan ja joku hänen edessään, samalla kuin hänen molemmilla sivuillaan kolmas ja neljäs vartija pitivät kumpikin hänen ranteitaan herkeämättömässä puristuksessa.
Hänet autettiin vaunuihin, ja yhä edelleen olivat hänen silmänsä peitetyt, ja hänen ranteistaan puristettiin tiukasti, ja kun oli ajettu noin neljännestunti, niin ajoneuvot pysähtyivät, ovet avattiin ja Nikolai Aleksandrotvish autettiin laskeutumaan maahan. Hänestä tuntui, että ote hänen käsiensä ympärillä hellitti hiukan, ja sitten se kokonaan helpotti. Sitten hän kuuli vaunujen ovia paiskattavan kiinni ja että hevonen lähti laukkaamaan henkensä edestä. Hän tajusi olevansa yksin ja vapaa, ja nopeasti hän repi nenäliinan kasvoiltaan. Hän katseli ympärilleen ymmällään. Katu, jolla hän oli, oli pitkä ja autio — rivi taloja, jotka kaikki olivat rakennetut samaan tyyliin, eikä se ollut kirkkaasti valaistu, eikä ketään näkynyt lähettyvillä, mutta kaukaa erottuivat nopeasti pakenevat vaunut vain pienenä pilkkuna, mikä myöskin pian häipyi näkyvistä.
Tietämättä missä oli ja kuin unessa tsaarin poika kulki jonkin matkaa umpimähkään toivoen pääsevänsä piankin jollekin vilkkaammalle kulkureitille. Sitten hän tapasi muutamia ohikulkijoita, joilta hän kyseli, kuinka sinä yön hetkenä parhaiten löytäisi ajopelit, sillä hän oli muukalainen kaupungissa ja oli eksynyt tieltään.
Hän sai haluamansa tiedot, ja viisi minuuttia myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh oli jälleen vaunuissa, jotka nyt nopeasti suuntasivat matkansa Imperial-hotelliin.
Eteissalissa häntä odotti hänen uskollinen venäläinen palvelijansa, jonka ilo nähdessään nuoren isäntänsä terveenä ja reippaana oli rajaton. Hänen takanaan seisoi pari virallisen näköistä henkilöä, jotka tervehtivät kunnioittavasti, kun tsaarin poika laskeutui maahan. Lavrovski ei ollut siellä, mutta eräs vanhahko mies, jolla oli kunniamerkin nauha napinlävessään, astui esiin, kun Nikolai pyysi häntä seuraamaan itseään huoneisiinsa.
"Epäilemättä te olette täällä", sanoi tsaarin poika, "selittääksenne minulle, kuinka jotkut lurjukset onnistuivat pitämään Venäjän valtaistuimen perijää lukon takana neljätoista päivää, ennenkuin teidän kätyrinne keksivät minun olinpaikkani ja pakottivat heidät päästämään minut vapaaksi?"
"Teidän keisarillinen korkeutenne", vastasi vanha virkamies, "on oikeassa ollessaan vihainen siitä, mikä teistä tuntuu laiminlyönniltämme, mutta —"
"Varmaankin tiesitte, että salaperäisesti katosin oopperanaamiaisyönä."
"Kreivi Lavrovski katsoi sopivaksi ilmoittaa hänen majesteetilleen vain, että teidän keisarillisen korkeutenne oli pakko pysytellä huoneessaan lievän pahoinvoinnin takia."
"Ja —?"
"Ja vasta neljä päivää sitten hän saapui Pietariin tuoden kauheat uutiset."
"Teidän tietenkin käskettiin panna koko henkilökuntanne liikkeelle?"
"Minulle ei annettu mitään määräyksiä, teidän keisarillinen korkeutenne. Enkä minä eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui hänen majesteettinsa ja kreivi Lavrovskin välillä. Eikä minulle virallisesti ilmoitettukaan teidän keisarillisen korkeutenne kauheasta pulasta. Toissa päivänä minua käskettiin ottamaan pari korkeinta upseeriani mukaani ja lähtemään teidän keisarillisen korkeutenne palvelijan Stepanin kanssa Wieniin ja asumaan tässä hotellissa väärällä nimellä aina valmiina vastaanottamaan teidän keisarillista korkeuttanne, kun saapuisitte."
"Tämä kaikki tuntuu kovin salaperäiseltä. En voi ymmärtää. Ettekö siis aio ajaa takaa rohkeita ryöstäjiäni?"
"Meidän pitää vain luullakseni kiittää Jumalaa, että teidän keisarillinen korkeutenne on taas kohtalon sallimuksesta annettu meille takaisin. Siinä kaikki, mitä minun on ilmoitettava — virallisesti."
"Ja yksityisesti?"
"Oh, ne ovat vain olettamuksia."
"Minun pitää saada ne tietää."
"Selitän ne teidän keisarilliselle korkeudellenne arvonsa mukaisesti. Mutta ei tapahdu usein, että pitkäaikainen kokemukseni hänen majesteettinsa poliisin päällikkönä johdattaisi vaistoni väärille jäljille. Ennenkuin lähdin Wieniin, oli minulla käsissäni hänen majesteettinsa kirjelmä, missä suotiin täydellinen armahdus nihilistijoukkueelle, jonka johtajana oli eräs Dunajevski-niminen mies ja joka odotti tuomiotaan tehtyään murhayrityksen korkean itsevaltiaamme henkeä vastaan. Kirjettä seurasi vapaa passi heille kaikille rajan yli hänen majesteettinsa omakätisesti allekirjoittamana, ja siihen minun piti kiinnittää virallinen sinetti."
"Ja nihilistit?"
"Päästettiin vapaiksi samana iltana ja vietiin saattueen seuraamana rajalle, jonka poikki he kulkivat varhain eilen illalla, jolloin heille annettiin passinsa, jotta he saisivat mennä, minne haluaisivat."
"En nytkään oikein ymmärrä."
"Venäjältä lähetettiin virallinen sähkösanoma, missä ilmoitettiin tästä ennenkuulumattomasta nihilistivankien vapauttamisesta kaikille Wienin lehdille, jotka julkaisivat uutiset tänä aamuna."
Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen Fremdenblatt'ia ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.
"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"
Venäläinen nyökkäsi.
"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.
"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden roistojen panttina."
"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."
"Ja Lavrovski?"
Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.
"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."
"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".
"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."
"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."
"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen. Lähdemme kotiin tänä iltana."
Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.
Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin kynsiin.
Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.
Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita, että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.
Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.
Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta, jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana, joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla teoillaan.
Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.
Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"
"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin, ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."
Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti tätä mielijohdetta.
"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".
Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta he voisivat astua maihin Englannissa.
Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä, että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa turvallisuuden takia.
Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen. Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.
"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".
Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna. Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.
Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut, että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi pienimpiäkään epäilyksiä.
Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat turvassa.
Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio, ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.
Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.
"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta. Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."
Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän salaisuuden.
Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden huoneeseen.
"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"
"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."
"Volenskiltako?"
"Lukekaa."
Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:
"Charing Cross-hotellissa Lontoossa.
Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta, josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta. Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"
Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti oli kirjoittanut.
"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat kalliita".
"Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni. Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina, oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän, ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista, niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne
Ivan Stefanovitsh Volenski."
Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.
Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo tuntui kärsineen niin paljon.
"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun niinkuin teihin, Mirkovitsh."
"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos paperimme joutuvat vääriin käsiin".
"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".
"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla huolimaton".
"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."
"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti lahjomiseen."
"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on kaikki valmiina teitä varten… Ja… Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana. Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä suuresti kuin teidänkin."
"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla", sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan lähtemään.
Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.
XIX
"Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita, maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita, kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä huutokaupanpitäjiltä."
Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa, mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä Timesiä, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.
Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.
Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen, jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.
Ja siinä se olikin ilmoitettuna Timesin palstoilla. Kohtaus tulisi tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta. Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä. Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.
Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.
"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.
Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan. Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana, ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut hänelle kaiken.
Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.
Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä, ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.
Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja. Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:
"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."
Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha sosialisti nyt ojensi hänelle.
"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.
"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"
Mirkovitsh nyökkäsi.
"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."
"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus vaatia niitä itselleen?"
"Hän oli Anna Demidov."
Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina, valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.
"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen, että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"
Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua, mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.
"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin kaikki voitaisiin vielä pelastaa".
"Siis…?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"
"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."
"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"
"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi
Mirkovitsh.
"Maria Stefanovnan?"
"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä, joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut, jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä, että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki äänestimme kuolemantuomion puolesta.
"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja, että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.
"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni, mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."
"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.
"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".
Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.
"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti, "eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun kanssani, niinkuin itse haluatte."
"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi
Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.
"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen helposti."
"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."
"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat.
Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet.
Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa
rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."
"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"
Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:
"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."
Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin, ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.
Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä perikadosta.
Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen omikseen.
Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli toistaiseksi hyvin.
Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi, että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen, olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!
Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi, hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville, ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James Hudsonin taloon.
Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.
Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi, että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja kuolemasta.
Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet! Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan, mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan tiedottomuuden päiviä.
Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa, joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa kynttilänjalkojen olinpaikasta.
Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt kynttilänjalat.
Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan kuulla, että mr Hudson oli kuollut.
Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä, ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa ne millä hinnalla tahansa.
XX
Paljon ihmisiä oli jo kokoontunut ruokasaliin, missä huutokauppa oli pidettävä, kun Volenski saapui näyttämölle.
Monet kauppiaat, joista useimmat olivat juutalaisia, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa, järjestäytyivät rauhallisesti ostaakseen kukin oman osansa. Myynti alkoi täsmälleen kello yhdeltätoista. Volenski katsoi tuskallisesti ympärilleen — huone oli tiukassa väkeä. Hän ei voinut nähdä madame Demidovia. Ensin huutokaupattiin isommat huonekalut vaihtelevilla hinnoilla eri kauppiaille, joista useimmat saivat ostoksensa hyvin halvalla. Ainoan kerran nousivat hinnat hieman korkeammalle, kun eräs onneton ulkopuolinen tai yksityinen huutaja yritti kilpailla kauppiasjoukkueen kanssa, joka oli kasautunut lähelle huutokaupanpitäjän pöytää ja nopeasti nosti hintoja, kunnes onneton yksityinen tarjooja vetäytyi syrjään pettyneenä ja alakuloisena.
Vasta myöhään päivällä oli kuriositeettien ja arvokkaan rihkaman vuoro tulla huutokaupattavaksi. Jalokiviä, kultaista ja hopeista pöytäkalustoa, egyptiläisiä ja muita antiikkitavaroita ja vihdoin:
"Pari harvinaista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa", huusi huutokaupanpitäjä, "sanokaamme viisikymmentä puntaa parilta".
"Viisikymmentä guineaa", sanoi eräs ääni.
"Kuusikymmentä", sanoi toinen.
"Seitsemänkymmentä", "kahdeksankymmentä", "kahdeksankymmentäviisi", jatkoivat nopeasti eri kauppiaat.
Tähän alkuotteluun Volenski ei ollut puuttunut. Hän odotti, kunnes useimmat huutajat olivat luopuneet pelistä, sillä hän tiesi hyvin, että edeltäpäin oli järjestetty, kenen piti tarjota kynttilänjaloista viimeiseksi.
Mutta kun taas ääni oli sanonut: "yhdeksänkymmentä", syntyi hiljaisuus ja huutokaupanpitäjä alkoi tapansa mukaan:
"Siis, hyvät herrat. Pari harvinaista —"
"Sata", sanoi Volenski äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen, niin kiihtynyt hän oli.
"Ja viisikymmentä", kuului edestä nenä-äänellä.
"Kaksisataa", sanoi Volenski.
"Ja viisikymmentä", sanoi nenä-ääni.
"Kolmesataa", sanoi Volenski, joka tunnettuaan vastustajansa erääksi kauppiaaksi, joka oli ostanut ison kokoelman muita tavaroita, tiesi, että vaikka hän pakottaisikin hänen tarjoomaan aika huomattavan summan, niin hän ei kuitenkaan ostaisi koruesineitä hinnalla, joka tuottaisi hänelle tappiota. Hän sai siis täydellisesti malttinsa takaisin, ja hänen kova jännityksensä oli hiukan lieventynyt. Ja kun nenä-ääni sanoi taas: "ja viisikymmentä", niin Volenski sanoi rauhallisesti:
"Viisisataa puntaa."
Silloin nenä-äänen omistaja kohautti olkapäitään ja katsoi kattoon, ikäänkuin hän olisi toivonut saavansa sieltä jonkin merkin, minkälaista hänen seuraava menettelynsä tulisi olemaan. Hän mutisi vielä: "ja viisikymmentä", mutta ilman vakaumusta. Ja kun Volenski sanoi "kuusisataa", niin nenä-ääntä ei enää kuulunut.
"Siis, hyvät herrat", sanoi huutokaupanpitäjä, "tämä harvinainen kynttilänjalkapari menee kuudensadan punnan hinnasta — kuusisataa puntaa on tarjottu — hyvät herrat —"
"Seitsemänsataa", kuului soinnukas naisen ääni.
Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja uteliaat silmät tarkastelivat uutta huutajaa. Volenski ei kääntynyt ympäri. Hän tiesi hyvin, kenen ääni se oli — tuo pehmeä ääni, jossa oli hiukkanen venäläistä sävyä konsonanttien lausumisessa. Hän oli tullut kuolon kalpeaksi. Hänen kielensä tuntui tarttuvan kiinni hänen kitalakeensa. Hänen polvensa alkoivat horjua hänen allaan. Mutta sekunnin ajalla kaikki tämä pelko oli loppunut. Hän ponnistautui äkkiä tarmokkaaksi ja ojentautui supisuoraksi ja melkein uhmaavalla äänellä hän huusi huutokaupanpitäjälle: "Tuhat puntaa".
"Ja viisisataa", kuulutti yhtä uhmaavalla äänellä hänen kaunis vastustajansa heti.
"Kaksituhatta", sanoi Volenski.
"Ja viisisataa", kuului vastaus. "Kolmetuhatta, neljä-, viisi-, kuusituhatta puntaa."
Ihmiset kuuntelivat jännittyneinä ja hengitystään pidättäen ja vuoron perään katsoivat molempia tarjoojia, jotka huoneen vastakkaisista päistä käheällä ja kuumeisella äänellä huusivat uhmaten toisiaan. Kaikki huomasivat, että oli kysymyksessä jokin salaperäinen asia, jokin murhenäytelmä, jonka viimeistä näytöstä näyteltiin heidän silmiensä edessä.
Asioiden ollessa sillä asteella huutokaupanpitäjä kumartui eteenpäin ja kääntyen erikoisesti Volenskin puoleen sanoi:
"Ellei jollakin tavalla saada sopimusta aikaan, niin en voi pitää näitä herroja odottamassa. Meidän täytyy jatkaa myyntiä."
"Hyväksyttekö tarjoukseni?" sanoi Volenski. "Minä sanoin kymmenentuhatta puntaa."
"Kaksikymmentätuhatta", sanoi madame Demidov tyynesti, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä monesta pennistä.
"Kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi huutokaupanpitäjä, "kynttilänjalkaparista. Sekä tämä herrasmies että tämä nainen ovat aivan tuntemattomia minulle. Minun pitää saada jokin takuu molemmilta, että rahat maksetaan, kun tarjous on hyväksytty, muussa tapauksessa minun pitää kieltäytyä kuluttamasta enää näiden herrasmiesten kallista aikaa. Olen sitä mieltä, että on tehtävä jokin sopimus. Toistaiseksi viimeinen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjous pitää paikkansa."
Volenski oli vastaamaisillaan kiukkuisesti ja terävästi, sillä hän kiehui tukahdutetusta kiihtymyksestä, kun hän tunsi käsivarteensa kevyesti koskettavan. Hän kääntyi kuin umpikujaan ajettu eläin ja katsoi silmästä silmään vihollista, joka todellakaan tällä hetkellä ei näyttänyt niinkään hirvittävältä. Vihollinen oli sievästi puettu — pelkkään mustaan. Hänellä oli tummat silmät, jotka katsoivat melkein rukoillen Volenskin hurjistuneihin silmiin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet lukea, mitä tapahtui hänen ajatuksissaan, ja hänellä oli ääni, jossa oli vienoin venäläinen korostus, mitä hän milloinkaan oli kuullut. Lisäksi oli hänellä pieni hienon käsineen verhoama käsi, joka lepäsi kuin arka lintu Volenskin takin hihalla. Lopulta vihollinen puhui:
"Herra", sanoi hän venäjäksi, "tuntuu siltä, että taistelemme peloittavan julmaa taistelua, te ja minä. Ehdotan muutaman hetken aselepoa. Hyväksyttekö valkoista lippua?"
Volenski nyökkäsi heikosti myöntyvänsä.
"Herra, te ja minä näytämme sydämemme pohjasta -tahtovan omistaa nuo kynttilänjalat. Ihmettelen, onko teidän tarkoituksenne yhtä puhdas kuin minun? Nuo kynttilänjalat, hyvä herra, uskoi huostaani eräs ystävä. Ne katosivat, kun ne olivat minun hallussani. Tahdon palauttaa ne itse hänelle, vaikka se maksaisi puolet omaisuuttani."
"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta minun kätteni kautta."
"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".
"Niin, madame, se on aikomukseni."
"Qu'à cela ne tienne! [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos suostutte oikkuuni."
"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."
"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun sisällyksestä.
"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita kynttilänjalkoja? Täytyykö teidän saada molemmat?"
Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon, joka jatkoi kiihkeästi.
"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"
Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen. Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua, hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi:
"Kyllä, kyllä, minä suostun. Te saatte toisen, paremman. Antakaa minulle vioittunut, niin olen tyytyväinen. Miksi ette ota sitä? Minä maksan niistä molemmista", hän lisäsi kuumeisesti ottaen ison pinkan setelirahoja lompakostaan ja tyrkkäsi ne hämmästyneen huutokaupanpitäjän käteen.
Mutta madame Demidov oli vain kerran vilkaissut kaksoiskynttilänjalkoihin, sitten hän peräytyi ja hänen silmänsä olivat melkein irtautumaisillaan päästä kauhusta ja pelosta. Kynttilänjalat olivat todellakin kaksosia, sillä niissä monenlaisissa vaiheissa, joiden alaisia ne olivat olleet viimeisten viikkojen aikana, oli vahingoittumattoman Amorin käsi niinkuin sen toverinkin särkynyt ranteesta kyynärpäähän asti.
Madame Demidov, joka turhaan koetti tekeytyä tyyneksi, sieppasi kuumeisesti toisen kynttilänjalan hurjasti toivoen, että onni suosisi häntä valinnassaan, ja hän lähti huoneesta katselijain kummastuneen tuijotuksen seuraamana, jotka katselijat vaistomaisesti tekivät tietä salliakseen hänen kulkea ohi kallisarvoisen taakkansa kerällä.
Volenski, joka ei ollut huomannut naisen kauhistunutta ilmettä eikä todennut sen syytä, näki vain luulemansa oman kynttilänjalkansa, joka sisälsi hänen salaiset paperinsa. Tuskin luottaen aisteihinsa, pelon ja toivon tunteiden vaihdellessa, hän otti sen mukaansa.