V
"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay, paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen hyvästi.
"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin aristokraattisilla kasvoilla.
"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä viehättävänä."
"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.
"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.
Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin grande dame edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta hillitsi äkkiä itsensä.
Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari taas aikoisi sanoa hänelle.
"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi keisari viimein omituisen välttelevästi.
"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun kohteliaasti.
"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista. Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin miellyttävät muistot."
Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs hauska muisto.
Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:
"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."
"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi kardinaali d'Orsay.
"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän matkalaukkunne tulee pullolleen".
"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."
Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.
"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.
Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi kuin tavallisesti.
"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla, kuin minä tahtoisin naisen tekevän".
"Naisen?"
"Niin!"
"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman pisteliäästi.
"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."
"Ovatko ne taide-esineitä?"
"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa pitää niitä arvossa."
"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"
"Prinsessa Marionov."
"Ooh!"
"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."
Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat markiisittaren kammiota kaunistaneet.
Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta vanhaa vieux Vienne-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat muodostivat kynttiläin sijat.
"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen, vaikkakin hieman ivallisesti.
Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi toimittaa chère amielleen, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan noin tuhat mailia Euroopan halki.
Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta. Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua ja kullan siroja pintakuvioita.
"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä. Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä, joka on erillään muista kultaoksista."
Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi puunrungon sisällä.
"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja siten autetuksi de Neubergiä".
Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin perheestä ikuisiksi ajoiksi.
Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn, jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton runko.
"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän ylhäisyytenne suorittamaan."
"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut vaitelias tarvittaessa."
Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari, joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.
Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.
"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.
Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt itsevaltias todella tuli iloiseksi.
Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa, ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.
VI
Oli jo päätetty jonkin aikaa sitten, että hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsay lähtisi Wienistä seuraavana päivänä — torstaina — levätäkseen pari kolme viikkoa diplomaattitöistään tuntemattomana jossakin Böömin vuoriseudussa. Hän oli päättänyt toimensa hänen pyhyytensä Leo XIII:n lähettiläänä hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin hovissa levollisesti ja tahdikkaasti, mikä oli ominaista kaikille hänen ylhäisyytensä toimille, sekä diplomaattisille että muille, ja nyt hän oli aikeissa lähteä Pietariin samoin diplomaattisella asialla, joka kylläkin oli hyvin vaikealaatuinen, ja siihen tarvittaisiin kaikki taidot ja tiedot, mitkä hänen ylhäisyytensä oli saavuttanut maailmaa nähneenä ja tultuaan tuntemaan tuon keisarillisen arvoituksen — tsaarin.
Ivan Volenski oli tehnyt herkeämättä työtä koko sen päivän, siitä asti kuin hänen ylhäisyytensä oli palannut messusta, luokitellen ja järjestäen hänen diplomaattista kirjeenvaihtoaan, joka koski päättynyttä lähettilääntointa, ja valmistellen asiakirjoja, joita lähettiläs tarvitsisi, kun hän palattuaan hyvin ansaitsemaltaan lomalta olisi valmis lähtemään Pietariin.
Ivan oli työskennellyt kovin rauhoittaakseen hermojaan ja pakottaakseen mielensä muistelemasta kaikenlaisia mahdollisia tapahtumia pelätyllä Venäjän rajalla, jollaiset ajatukset olivat vaivanneet häntä yöllä. Hän tahtoi myös hyvin mielellään päättää kaikki työnsä lähetystössä nopeasti. Hän paloi halusta lähteä niin aikaisin kuin suinkin luovuttaakseen toisille vastuun papereista, mitkä nyt jo tuntuivat rasittavan häntä suunnattomasti.
Myöhemmin iltapäivällä, kun hänen ylhäisyytensä palasi hyvästeltyään lopullisesti hänen majesteettiaan, huomasi Ivan, joka oli odottanut häntä, hänen kärsimättömän ilmeensä, mikä ei tuntunut sopivan hänen rauhallisille kasvoilleen.
"Kardinaali päättää ja keisari säätää!" sanoi hänen ylhäisyytensä väsyneesti, sitten kuin hän oli mitä varovaisimmin laskenut kallisarvoisen taakkansa pöydälle. "Ivan, poikani, minulla on huonoja uutisia sinulle kerrottavana."
"Huonoja uutisia, teidän ylhäisyytenne?"
"Älä ole niin pelästyneen näköinen, poikani. Asia on vain niin vaivoja kysyvä ja kiusallinen. En voi mennä Karlsbadiin huomenna."
"Niinkö?"
"Olen sen sijaan Amorin lähetti. Se on todellakin erikoislaatuista diplomatiaa minullekin, vaikka olenkin vanha ja kokenut. Ja tämä", lisäsi hänen ylhäisyytensä osoittaen pöydällä olevaa isoa kääröä, "on viesti, jonka saan viedä".
"Mutta minä en ymmärrä. Minne on viesti vietävä?" kysyi Volenski, jota pappisdiplomaatin hätääntynyt käytös hieman huvitti.
"Aina Pietariin asti, poikani, laskettavaksi maailman kauneimpien jalkojen juureen — prinsessa Marionovin jalkojen juureen — hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin puolesta."
"Ja teidän ylhäisyytenne on ottanut viedäkseen tuon raskaan paketin aina Pietariin asti, ja luovutte lomastanne tyydyttääksenne keisarin oikkua?" kysyi Volenski hämmästyneenä.
"Mitä muutakaan voin tehdä?" sanoi kardinaali kärsimättömästi. "Tiedättehän kuinka mielisteleviä kuningashuoneeseen kuuluvat voivat olla — sen kunnioitettu päämies enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Hänen majesteettinsa sai minut lupaamaan suorittamaan hänen tehtävänsä ja pakotti minut ottamaan nämä tavarat, ennenkuin olin tointunut edes hämmästyksestä, minkä valtaan olin joutunut hänen pyyntönsä johdosta."
"Siis nyt teidän ylhäisyytenne aikoo siirtää Karlsbadin matkan toistaiseksi ja ennen kaikkea suorittaa keisarin antaman tehtävän?" sanoi Volenski, joka äkkiä tuli hermostuneeksi miettien, mitä tämä suunnitelmien muuttaminen vaikuttaisi hänen omiin aiheisiinsa.
"Niin, tahdon päästä vapaaksi näistä hauraista kaluista — sillä hauraita ne totta tosiaan ovat — en saa hetkenkään rauhaa, ennenkuin ne ovat poissa käsistäni ja annetut tuolle kauniille lumoojattarelle, jonka on onnistunut houkutella Frans Joosef antamaan hänelle niin kallisarvoisen perintökalun. Lähdemme Pietariin huomenna."
"Mekö?"
"Niin, poikani! Pelkään, että sinun samoin kuin minunkin täytyy siirtää lomasi toistaiseksi. Kun kerran olen joutunut niin pitkälle, lähden Pietariin heti katsomaan hänen majesteettiaan tsaaria, jolle minun täytyy hänen pyhyydeltään viedä memorandumi, ja toimittamaan kaikki työni Venäjällä sinun avullasi niin nopeasti kuin mahdollista."
Volenski ei vastannut. Hän käsitti, että hänen oma salainen lähetystoimensa tulisi vain paljon turvallisemmaksi, jos hän todella saisi matkustaa hänen ylhäisyytensä seurassa. Aivan selvästi tämä suunnitelmien muutos oli hänelle hyödyksi.
"Olen kyllä valmis matkustamaan huomenna", hän sanoi viimein pidättäen huonosti ilonsa ja helpotuksesta huoaten.
"Hyvä. Suhtaudut asiaan filosofisemman tyynesti kuin minä, poikani", sanoi kardinaali murheellisena.
"Mutta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Volenski yrittäen lohduttaa, "teidän ja minun lomani siirtyvät vain eteenpäin. Kuukauden kuluttua alkaa kevät — ja ilmakin on silloin suotuisampi huvimatkoihin."
"Kuukauden kuluttua, poikani", sanoi kardinaali, jonka alakuloisuus ei vain ottanut haihtuakseen, "ilmestynee taas jotakin muuta työtä, mikä ei siedä viivyttelyä. Nykyinen aika oli sopivin."
"Kesken kaiken", sanoi Ivan, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että annan paketin Antoinelle, että hän panee sen johonkin matka-arkkuun?"
"Varovaisesti, poikani, varovaisesti. Ah, et tiedä, mikä kaksinkertainen vaiva minulla on näistä kapineista, sillä niiden takia meidän ei tarvitse ainoastaan siirtää lomaamme toistaiseksi, mutta ne ovat myös niin särkyväisiä, että niiden kuljettaminen tuon pitkän matkan aina Pietariin asti tuottaa kahdelle meidän kaltaisellemme vanhallepojalle runsaasti pitkäaikaista huolta."
"Todellako?"
"Kyllä. Leikkaa sidenuora ja tarkasta koruesineitä. Silmäsi voivat juhlia nähdessään hienoimman taide-esineen, mitä minä milloinkaan olen ollut tilaisuudessa näkemään, todellakin sopiva lahja prinsessalle."
Volenski oli jo avannut paketin ja ihaili tuntijan silmillä hienon hienoa työtä, muovailun siroutta, mikä ilmeni näissä todella ainoalaatuisissa koruesineissä.
"Niiden historia on keisarin kertomuksen mukaan yhtä mielenkiintoinen kuin itse taide-esineetkin. Kynttilänjalat eivät ole täydelleen sellaisia, kuin miltä ne näyttävät, ja niissä on hauska salaisuus."
"Salaisuus?"
"Niin", sanoi hänen ylhäisyytensä selittäen Ivanille kätkössä olevan jousen salaisuuden, "historiassa kerrotaan, että Maria Antoinette käytti näitä kynttilänjalkoja lähettäessään sukulaisilleen yksityisluontoisia tiedonantoja Wieniin. Salaisuutta todennäköisesti on hyvin säilytetty, sillä tähän päivään asti Hapsburgit eivät ole tallettaneet niitä missään muualla kuin Hofburgin kappelissa, eikä kukaan tähän päivään mennessä ole tietääkseni nähnyt näitä salaperäisiä kätköpaikkoja."
Volenski oli tullut kalpeaksi koettaessaan tukahduttaa mielenliikutuksensa. Hänen kätensä värisi hiukan hänen taas tarkastellessaan keisarin kynttilänjalkoja erikoisen innokkaasti. Hän kuunteli hänen ylhäisyyttään vakavana, mikä ei johtunut tavallisesta taiteentuntijan harrastuksesta. Hänen mieleensä oli äkkiä juolahtanut suurenmoinen aate. Tämä vihdoinkin tarjosi täyden varmuuden. Siinä oli paikka, mihin voisi kätkeä paperit, paikka, mitä tarkkanäköisinkään venäläinen virkamies ei voisi aavistaakaan. Lisäksi olisivat kynttilänjalat hänen ylhäisyytensä hallussa, ja kuka uskaltaisi koskea paavin lähettilään omaisuuteen? Nyt hiukan pientä diplomatiaa, ja sitten rauhaa, mukavaa elämää vapaana huolista, kunnes oli saavuttu Pietariin ja paperit oli kuljetettu turvallisesti rajan yli. Hän olisi suorittanut siten ovelimman strategisen tempun, minkä kukaan salaseuralainen oli milloinkaan suorittanut.
"No, Ivan, mitä ajattelet niistä?" keskeytti hänen ylhäisyytensä ääni
Volenskin mietteet.
"Ne ovat todellakin hienoja taide-esineitä", sanoi nuori mies hätkähtäen, "en todellakaan ihmettele, että teidän ylhäisyytenne on levoton niistä. Ne näyttävät niin haurailta, niin heikoilta, että pelkää niiden vahingoittuvan tavaroita sullotessakin."
"Siksi en uskallakaan luovuttaa niitä Antoinelle, ja minä toivon, että sinä pidät huolta sullomisesta minun puolestani. Minun sormeni ovat vanhat ja kömpelöt. Siihen todellakin tarvitaan naisen kättä."
"Naisen kädet eivät voi olla huolellisemmat kuin minun", sanoi Ivan innokkaasti, "minä huolehdin näistä kapineista heti. Ne ovat luullakseni parhaiten turvassa teidän ylhäisyytenne omassa matkalaukussa, joka voidaan ottaa mukaan vaunuosastoon ja jota voidaan pitää silmällä koko matkan ajan."
"Sinä todellakin huomattavasti kevennät kuormaani, rakas poikani, huolehtimalla itse näistä kynttilänjaloista. Vakuutan sinulle, että mikään diplomaattinen rasitus ei ole milloinkaan painanut niin suuresti mieltäni kuin nämä hauraat kynttilänjalat."
Kohtalo tuntui todellakin liittoutuneen Volenskin kanssa. Puolalaisena hän oli taikauskoinen ja näki näissä aivan tavallisissa tapahtumissa jonkin yliluonnollisen voiman vaikutusta.
Hän oli urhoollinen vaaroissa, hän hallitsi hermojaan ja oli peloton, mutta nyt hänet valtasi ankara mielenliikutus — ilon, vapautuksen, riemun tunne — ja hänen kätensä värisivät hänen kantaessaan kallisarvoisia kynttilänjalkoja omaan yksityiseen huoneeseensa.
Hän tahtoi olla yksin, ajatella tyynesti asioita ja olla antamatta intonsa viedä voittoa järjestä. Tärkeintä oli ottaa huomioon toverien turvallisuus, ja sitä hän edistäisi kätkemällä paperit salaiseen kätköpaikkaan.
Hän oli kiihtynyt, innostuksen valtaama!
"Jumalan käsi", hän ajatteli, "suojelee asiaamme. Hän asetti tämän salaperäisen esineen kättemme ulottuville. Ja nyt, kahden päivän kuluttua, saa Taranjev paperit. Hänen ylhäisyytensä saa pitää niistä huolta. Itse paavin lähettiläs vie ne tietämättään rajan yli."
Hänen ylhäisyyttään ei voitaisi epäillä, sehän oli selvää. Jos hän sanoisi, että taide-esineet kuuluivat hänelle itselleen, ei kolmannen osaston päällikkökään uskaltaisi puuttua kardinaalin omaisuuteen.
Ja kuumeisesti hän kosketteli toisen kynttilänjalan salaista jousta ja tuijotti miltei hellämielisesti sisällä näkyvään samettiseen kätköpaikkaan. Kun hän jälleen oli tarkastanut, että hänen huoneensa ovi oli varmasti lukossa, otti hän povitaskustaan paperit, mitkä komitea oli hänelle eilen luovuttanut, solahdutti ne puunrungon sisässä olevaan onteloon ja sulki huolellisesti jousen jälleen. Sitten hän tarkasti molemmat kynttilänjalat yksityiskohtia myöten ja huomasi, että posliininen Amor, jonka hallussa paperit nyt olivat, oli vioittunut toisesta käsivarrestaan, ranteesta kyynärpäähän asti, minkä johdosta se selvästi erottui kaksoistoveristaan. Sitten hän -kääri ne huolellisesti monen puuvillakerroksen sisälle ja moniin pehmeisiin papereihin, ja ottaen kallisarvoisen paketin mukaansa kardinaalin huoneeseen hän lukitsi sen hänen ylhäisyytensä matkalaukkuun hänen piispansormuksensa ja muiden hänen pyhän kutsumuksensa tunnusmerkkien joukkoon.
"Niin, teidän ylhäisyytenne, saatte viedä puolestamme paperimme Pietariin kätkettyinä keisarin lahjaan prinsessalle. Luullakseni ne siellä ovat kyllin turvassa."
Viisi minuuttia myöhemmin Ivan tyyntyneenä meni tapaamaan kardinaalia tämän työhuoneeseen. Hän ojensi hänelle matkalaukun avaimen ja sanoi vakuuttavasti, että keisarin kynttilänjalat olivat varmassa tallessa, eikä ollut pelkoa pienimmästäkään loukkaantumisesta.
"Olen kovin kiitollinen sinulle, poikani", sanoi hänen ylhäisyytensä, "ja nyt, kun syön itse päivällistä ulkona, voinen huoletta antaa sinun vapaasti käytettäväksesi tämän viimeisen iltasi Wienissä voidaksesi sanoa hyvästi kaikille ystäville, joita haluat tavata. Sinun täytyy ilmoittaa aikovamme matkustaa aamulla pikajunassa ja valmistautua matkalle. Hyvää yötä, Ivan, ja kiitoksia sinulle."
Volenski poistui tehden pienen kumarruksen iloisena ajatellen, että hän oli vapaa työstä lopun päivää. Hän toivoi joskus illalla näkevänsä jonkun toverinsa, että voisi kertoa hänelle, että tämä ilmoittaisi muille, että hän voisi lähteä Pietariin erikoisen edullisten asianhaarain vaikutuksesta vuorokautta aikaisemmin, kuin oli ajateltu. He voisivat sentähden olla aivan varmoja, että paperit tulisivat olemaan turvassa Taranjevin käsissä viimeistään lauantaiaamuna, varsinkin kun hän nyt tulisi matkustamaan hänen ylhäisyytensä lähettilään seurassa, ja sentähden ei ollenkaan tarvinnut pelätä, että häneltä kyseltäisiin kiusallisia asioita tai että hänen papereitaan tutkittaisiin. Veljeskunnalle kuuluvat paperit hän oli sijoittanut kätköpaikkaan, joka oli verrattoman turvallinen ja jota tarkkasilmäisimmänkin Venäjän valtakunnan virkamiehen oli vaikea keksiä.
VII
Sinä iltana hänen ylhäisyytensä, kuten hän oli ilmoittanut Ivanille, ei syönyt päivällistä hotellissa: hän kulutti iltaansa — kuten monta kertaa ennen — madame Demidovin seurassa, joka nainen oli ihastuttavin, salaperäisin ja vaarallisin niistä venäläisistä grande dameista, jotka liikkuivat Wienin, Parisin ja Lontoon seurapiireissä, elävät ilmeisesti rajattomilla tuloilla, vastaanotetaan kaikkialle, ovat miesten ihailemia, naisten kadehtimia, ja heitä pelkäävät Venäjän lähetystöjen virkamiehet, jopa johtajatkin.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät voineet käsittää, miksi kauniin madame Demidovin maanmiehet pelkäsivät häntä. Hän oli aina ystävällinen kaikille seurapiireissä tapaamilleen, eikä hän näköjään kiinnittänyt huomiota poliittisiin asioihin. Oli kylläkin huhuiltu vuosi sitten, että kerran Itävallan rajalla eräs virkaintoinen tullivirkailija tarkastaessaan madame Demidovin matkatavaroita tämän ollessa matkalla Venäjälle oli löytänyt joitakin papereita, missä neiti selosti seikkaperäisesti kaikkien Wienissä oleskelevien tsaarin alamaisten tekoja ja puheita, joihin sisältyi muun muassa pari "monsieur l'ambassadeurin" ja hänen puolisonsa välistä tuttavallista keskustelua, mitkä olivat tapahtuneet heidän makuuhuoneessaan. Mutta tämä ei ollut muuta kuin huhua, ja se seikka, että "monsieur l'ambassadeuria" heti sen jälkeen kehotettiin hakemaan eroa lähettilääntoimestaan, ei liene johtunut siitä kahdenkeskisestä keskustelusta sittenkään, sillä hän oli ollut vaimoineen neljän seinän sisällä ja yhden tai kahden oven takana. Joka tapauksessa hänen ylhäisyytensä, nykyinen lähettiläs, ja koko hänen henkilökuntansa ovat aina kovin ystävällisiä madame Demidoville, ja pyytävät häntä aina hienoimpiin kutsuihinsa — mutta kun hän on jättänyt seuran, päästävät he helpotuksen huokauksen, ja kun joku mainitsee hänen nimensä hänen ylhäisyydelleen, hän sanoo aina: "Älkää puhuko minulle hänestä, hän panee kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."
Tämä oli kuitenkin silkkaa huhua. Ei ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa, mikä olisi kohdistanut epäilyksiä häpeällisestä toimesta niin kauniiseen Wienin seurapiirien koristukseen, ja madame Demidovin lukuisat ystävät ja ihailijat torjuivat heti kaikki panettelevat kuiskeet. Lisäksi hän osasi huvittaa ihmisiä niin suurenmoisesti — hänen pienet päivällisensä olisivat ansainneet hovirunoilijan oodeja ylistyksekseen ja hänen tanssiaisiaan pidettiin huvikauden suurtapahtumina.
Hän oli aikeissa pitää tänään tällaiset hauskat pienet päivälliset erään hartaimman ja arvossapidetyimmän ystävänsä, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn kunniaksi, joka ei milloinkaan hävennyt korkean kirkollisen virkansa tähden niin suuresti, että olisi karttanut kaunista naista, joka tahtoi auttaa häntä unohtamaan hänen kyllästyttävät diplomaattitoimensa.
Mutta madame Demidov oli aikeissa lähteä Pietariin samana iltana keskiyön pikajunassa, sillä hänestä oli päivän selvää, että tsaarin pojalle oli tapahtunut jotakin salaperäistä hänen lähdettyään ajamaan odaliskia takaa oopperanaamiaisista. Ja hän tunsi olevansa kykenemätön ratkaisemaan tätä salaisuutta, mikäli hänelle ei annettu enemmän valtuuksia.
Hän ei ollut nähnyt Eugenia koko päivänä, ja aika kului iltaan nopeasti. Hän tuskin toivotkaan saavansa kuulla häneltä mitään tärkeätä. Jos tässä oli vehkeily kysymyksessä, niin se oli onnistuneesti toteutettu, mikä osoitti, että kaikki oli hyvin suunniteltu. Aika ja paikka olivat sitä suosineet, ja ne tiedot, joita voitiin saada toimittamalla tiedusteluja oopperatalon tienoilla, missä ryöstön tapahtuessa oli ollut kansaa kymmeniätuhansia, olisivat varmaan sangen niukkoja.
Mutta tällä hetkellä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tsaarin poika sittenkin palannut hotelliinsa ja koko selvittämätön asia haihtunut kuin saippuakupla. Sitten olisi mielenkiintoista ja tärkeätä tarkkailla Lavrovskin asennetta.
Hänen huoneensa oveen koputettiin heikosti, huoneen, missä hän oli odottanut noin puolen tuntia kulkien hermostuneesti edestakaisin huoneen lattialla ja silloin tällöin istuen pöytänsä ääreen ja peittäen monia paperiarkkeja nopealla kirjoituksella.
"Ah! sinäkö se oletkin, Eugen", hän sanoi lausuttuaan kärsimättömästi "sisään", jolloin ovelle oli ilmestynyt venäläisen palvelijan älytön hahmo. "No, oletko mitään kuullut? Kerro minulle niin lyhyesti kuin voit kaikki tärkeät kohdat, samalla kuin teen muistiinpanoja; toimi nopeasti, sillä minulla on vain muutama minuutti jäljellä."
"Teidän armonne ohjeiden mukaan", alkoi venäläinen, "menin ensin oopperataloon, mistä viimeisetkin naamioidut olivat silloin lähtemäisillään ja valoja sammutettiin; keskustelin useimpien virkailijoiden sekä eräiden käskyläisten kanssa, joiden toimipaikkana ooppera silloin oli ollut, mutta kukaan ei näytä huomanneen odaliskia, mustaa dominoa tai vaunuja. Mutta he muistavat kuitenkin erään vanhahkon herrasmiehen, joka samoin oli puettu mustaan dominoon ja teki samanlaisia kyselyjä kuin minäkin ja näytti kovin kiihtyneeltä, kun ei saanut tietää mitään."
"Se oli tietenkin Lavrovski! Sitten?"
"Tänä aamuna sain hotellista tietää, että tsaarin poika ei tähän mennessä vielä ollut ilmestynyt, sillä kreivi Lavrovski, jota seurasin noin kello kahteen asti tänään iltapäivällä, meni erään herra Furet'n omistamaan asioimistoon, joka, kuten sain tietää portinvartijalta, on hyvin tunnettu ja arvossapidetty salapoliisi tässä kaupungissa."
"Hm! Mitähän hän lienee tehnyt niillä main!" tuumi madame Demidov.
"Oletko varma, että hän ei lähettänyt sähkösanomaa ensin Pietariin?"
"Aivan varma, teidän armonne. Pääsen siihen kohta. En tietenkään voi sanoa, mitä tapahtui toimistossa, mutta silmiini pisti, että kun Lavrovski lähti toimistosta puolisen tuntia myöhemmin, hän tuntui minusta, mikäli mahdollista, vieläkin murtuneemmalta. Päättelin siitä —"
"Älä puhu päätelmistä ja olettamuksista, hyvä ystävä. Meidän täytyy pitää kiinni tosiasioista", sanoi madame Demidov moittivasti. "Epäilemättä Lavrovski ei uskalla luottaa täydellisesti tähän Furet’hen, ja sentähden salapoliisi kieltäytyy kuluttamasta aikaansa hyödyttömään takaa-ajoon. Mitä tapahtui sitten?"
"Ei ole paljon muuta kerrottavana, teidän armonne. Kreivi Lavrovski meni suoraa päätä takaisin hotelliinsa, mistä hän ei ole liikkunut koko päivänä. Mutta Stepan, venäläinen palvelija, lähti ulos noin kello viideltä. Huomasin hänen kantavan paperipalasta kädessään. Seurasin häntä sähkösanomatoimistoon ja minun onnistui nähdä vilaukselta, mitä se sisälsi, kun hän ojensi sen pöydän yli."
"Ja?"
"Se sisälsi vain muutaman sanan: 'Nikolai vuoteen omana. Lääkärit sanovat tuhkarokkoa eikä ollenkaan vaarallista. Paranee pikemmin kuin viikossa. — Lavrovski.'"
Madame Demidov istui nyt hetken aikaa hiljaa miettien mitä hän oli kuullut, ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen aprikoivasti.
"Kenelle oli sähkösanoma osoitettu?" kuului hänen viimeinen kysymyksensä.
"En voinut nähdä, teidän armonne", vastasi mies. "Näin sen vain vilaukselta ja olen kertonut teille ne sanat, jotka herättivät huomiotani."
Hän oli ottanut palan paperia esille ja teki nopeita muistiinpanoja kuulemastaan. Tiedot tuntuivat niukoilta, kun hän luki ne läpi, ja hän koputti jalkaansa lattiaan kärsimättömästi ja tarmokkaasti voimatta mitään.
"Tuntuu selvältä, että Lavrovski on päättänyt odottaa", hän sanoi, "ja koettaa kykynsä mukaan pitää johtavia henkilöitä tietämättöminä tsaarin pojan katoamisesta".
"Tätä on epäilemättä Furet neuvonut hänelle, joka Furet tahtoo luultavasti saada kaiken kunnian Nikolain olinpaikan keksimisestä ja runsaan palkkion, joka siinä tapauksessa tulee hänen osakseen."
"Minä en piittaa palkkiosta, mutta tämä salaisuus tekee minut levottomaksi. Lavrovski! Pyh! Ainahan hän on mahdoton ja nykyjään pelkuri, joka ajattelee enemmän omaa turvallisuuttaan kuin niitä vaaroja, jotka tällä hetkellä ympäröivät tsaarin poikaa hänen tuntemattomassa vankilassaan. Jumala suokoon", hän lisäsi kiivaasti, "että se pysyy vankilana eikä muodostu haudaksi".
"Amen!" sanoi Eugen.
"Niin, Eugen, luulen, että siinä on kaikki, mitä voit minulle kertoa. Työsi, sitten kuin olen lähtenyt, ei tule olemaan kovinkaan vaikeata. Seuraa tätä Furet’tä minne suinkin voit, kokoa kaikki mahdolliset tiedot. Muista, että sinun ja minun pitää keksiä tsaarin poika eikä heidän. Ymmärrätkö?"
Porttiholvista kuului nyt selvää rattaiden pyörien räminää. Madame Demidov lopetti nyt nopeasti, mitä hänen vielä täytyi kirjoittaa, sitten hän lukitsi kirjoituspöytänsä ja lähetti Eugenin pois, joka katosi yhtä hiljaisena ja tylsänä kuin oli tullutkin.
Sitten näyttäytyi hänen erinomainen näyttelemistaitonsa, jota tämä hurmaava nainen täydellisesti hallitsi ja joka salaisesta katselijasta olisi tuntunut melkein kammottavalta. Vähemmässä kuin minuutissa hän tuntui karistaneen olemuksestaan kaiken tuskan ja kiihtymyksen. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät. Hänen huulillaan väreilivät jo ne sanat, mitkä hän aikoi lausua tervehdykseksi korkealle vieraalleen. Käsi, jonka hän ojensi tervehtiäkseen sydämellisesti, ei ollut kylmä, eikä se värissyt.
Lakeija oli avannut oven selko selälleen ja ilmoitti:
"Hänen ylhäisyytensä Beauvaix'n arkkipiispa ja kardinaali, paavin lähettiläs."
"Teidän ylhäisyytenne tuottaa vaatimattomalle kodilleni ylen määrin kunniaa", hän sanoi suloisesti hymyillen, samalla kuin kardinaali ammattinsa erikoisella kohteliaisuudella suuteli sievien sormien päitä, mitkä olivat soluneet hänen omien sormiensa väliin.
Ei ollut ihmettelemistä, että hänen maanmiehensä pelkäsivät häntä. Ei ollut ihmettelemistä, että ne, jotka arvasivat, mitä kätkeytyi venäläisen grande damen ilmeettömän naamion taa, joskus tunsivatkin lieviä vavistuksia. Ehkä se oli tuntemattoman kauhua, epämääräistä pelkoa, mitä tämä kaunis, tutkimaton ja varmasti vaarallinen sfinksi herätti.
Hänen ylhäisyytensä taas, joka ei ollut venäläinen, ei tarvinnut pelätä madame Demidovia, vaan ainoastaan ihailla häntä ja teroittaa diplomaattista älyään keskustelemalla hänen kanssaan. Väristykset, jotka kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin, eivät todellakaan olleet kylmiä. Hänestä neiti oli loistava ja miellyttävä keskustelija, joka tunsi kaikki, jotka olivat tuntemisen arvoisia, ja oli ollut kaikkialla, missä kannatti käydä. Taiteellisissa asioissa hänen makunsa oli erehtymätön. Hänen mielenkiintoisten taide-esineiden tuntemuksensa oli mitä täydellisin. Hän oli kerran kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen tutkielman Katariina II:n sormustimista, toisen tutkielman Pietari suuren kannuksista. Rooman katolinen kirkko herätti hänessä harrasta ihailua, ja yhtä suuresti hän kunnioitti sen korkeita johtohenkilöitä. Koska hän ei voinut tehdä huvimatkaa Itävallan Tiroliin, olivat hänen ylhäisyydestään hienot pienet päivälliset en tète-à-tête [kahdenkesken] madame Demidovin kanssa mitä lohduttavin ja virkistävin juhla hänen väsyneelle mielelleen.
"Teidän ylhäisyytenne siis todella jättää meidät huomenna?" sanoi kaunis venakko huoaten, kun hän oli vetäytynyt sievään yksityishuoneeseensa päivällisen jälkeen ja istui velttona puolittain makaavassa asennossa nojatuolissaan kädessään kultaimukkeinen savuke ja pirteä musta silmäpari keimailevasti kiintyneenä vieraansa hillittyihin, ilmeettömiin kasvoihin.
"On epäystävällistä puhua siitä nyt vielä, madame, ja katkeroittaa viimeiset tässä hauskassa pääkaupungissa viettämäni miellyttävät hetket", vastasi kardinaali.
"No, no", lisäsi hän keimaillen, "en tietänyt, että diplomatia välttää totuudenmukaisuutta kohteliaisuudenkin alttarilla. Mikäli huhu on totta, lähtee teidän ylhäisyytenne luotamme pois hakeakseen uusia ja sentähden nautittavampia elämyksiä."
"Voi! chère madame, huhu, joka puhuu totta aamulla, valehtelee illalla. Olin todellakin aikonut mennä Karlsbadiin viettääkseni parin viikon loma-ajan ihanien vuorten keskellä —."
"Tuntemattomanako?" kysyi hän vallattomasti.
"Tuntemattomana", hymyili kardinaali vastaukseksi. "Mutta voi! Ennalta aavistamattomat velvollisuudet ovat sen jälkeen kutsuneet minua muualle."
"No niin, se tulee äkkiä", hän sanoi. "Herra Volenski, jonka tapasin eilen illalla, sanoi minulle, että teidän ylhäisyytenne oli lopettanut työnsä ja aikoi lomalle ainakin kolmeksi viikoksi."
"Ivan Volenski kertoi teille eilen illalla vain totuuden, mutta voi! se ei ole totta enää tänään", huokasi hänen ylhäisyytensä katkeran kärsimättömänä.
"Ja teidän ylhäisyytenne aikoo —?" madame Demidov kysyi naisellisen uteliaasti.
Kardinaali katsahti häneen ja hymyili. Hän oli lumoavan sievä polttaessaan savukettaan hyvin sirosti, mikä on niin ominaista venäläisille naisille.
"Muualle", kardinaali sanoi viimein ikäänkuin yrittäen tukahduttaa kaikki kyselyt.
Mutta vaikka paavin lähettiläs olikin epäilemättä kokenut diplomaatti, tämä oli väärä vastaus, sillä hänen käyttämäänsä sanaan sisältyi ilmeisesti salaisuus. Madame Demidov puri huultaan. Hän ei pitänyt salaisuuksista, ennenkuin ne tulivat hänen omikseen. Hänen ylhäisyytensä oli aivan tietämättään herättänyt hänen uteliaisuutensa, ja hän oli mielessään päättänyt, mihin kului vain muutama sekunti, ettei hänen ylhäisyytensä lähde hänen talostaan sinä iltana, ennenkuin hän on kertonut hänelle, mihin hän aikoi lähteä seuraavana päivänä.
"Muualle, minne vain sattuu", hän sanoi nyrpistäen huultaan, "se on melkein epäkohteliasta. En ole tottunut saamaan teidän ylhäisyydeltänne niin tylyjä vastauksia."
Naisen tyytymättömyys hurmasi helposti syttyvää pappismiestä enemmän kuin hänen veitikkamaisuutensa.
"Uskokaa minua, chère madame", hän sanoi katuvaisena, "jos salaisuus olisi minun, uskoisin sen heti teille enkä yrittäisi käydä sanasotaa teidän kanssanne, mikä menettely, sen tunnustan, tuntuu loukkaavan epäkohteliaalta".
"Ah! Tunnustatte siis, että teidän suunnitelmienne muutokseen liittyy salaisuus?"
"En! En milloinkaan ole sitä kieltänyt, mutta salaisuus ei ole minun."
"Uskoisiko teidän ylhäisyytenne nyt siis ensimmäistä kertaa minulle salaisuuden, mikä ei täydellisesti ole teidän omanne?" nainen kysyi.
Varmaankin isku osui, sillä kardinaali ei vastannut. Nainen huomasi päässeensä voitolle. Hän kiehui nyt uteliaisuudesta, ja naisena hän oli nyt päättäväisempi kuin milloinkaan murtaakseen viimeisetkin salailuyritykset.
"Luulin", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni todellista paheksumista, "kun teidän ylhäisyytenne kunnioitti minua käyttämällä hyväkseen vaatimattomia palveluksiani apuna muutamissa arkaluontoisissa diplomaattisissa toimissa, että me lupasimme jakaa kaikki poliittiset salaisuudet keskenämme".
"Mutta tämäpä ei olekaan poliittinen salaisuus, chère madame", vastusti kardinaali.
"Siis yksityinen? Ah! varokaa! Mustasukkaisuuteni voisi osoittautua vakavammaksi kuin uteliaisuuteni."
"Ei se ole omani, toistan sen", korjasi kardinaali nopeasti.
"Kenen siis?" nainen jatkoi. "Teidän ylhäisyytenne on nähnyt tänä piinaviikkona vain herra Volenskin, ja —"
Nainen keskeytti. Siinä samassa hän oli arvannut, vieläpä arvannut oikein. Hänen ylhäisyytensä syyllinen ilme todisti kaiken.
"Siis teidän ylhäisyytenne vie salaisen yksityisen tervehdyksen hänen majesteetiltaan johonkin etäiseen paikkaan", hän sanoi ilostuen menestyksestään. "Ah, nyt ette voi hillitä uteliaisuuttani enää. Teidän täytyy kertoa minulle kaikki. Kenelle viedään tuo tervehdys?… Tietenkin naiselle… Keisarin viimeiselle chère amielle… Siinä se on… Prinsessa Marionoville… Teidän ylhäisyytenne lähtee Pietariin viemään keisarin rakkauskirjettä kauniille prinsessa Marionoville!"
"Chère madame!" vastusti kardinaali vielä heikosti.
"Ah! Teidän ylhäisyytenne on ansainnut, koska teiltä puuttuu luottamusta minuun, että minä julkaisen jutun huomenna Wienin lehdissä. Mikä hauska artikkeli siitä tuleekaan: 'Kardinaali Cupidon lähettiläänä.' Olen saanut selville salaisuuden. Olen sen itse urkkinut esille. Teidän ylhäisyytenne olisi pitänyt luottaa koeteltuun ystävään ja uskoa, että salaisuus, jota madame Demidov ei voi saada selville, on vielä keksimättä, ettekä te eikä hänen majesteettinsa voi sellaista laatiakaan."
Kardinaali oli nyt todellakin pahoillaan. Hänen kehuttu vaiteliaisuutensa oli saanut sangen kovan iskun, eikä hän ollenkaan epäillyt, että tämä arvoituksellinen nainen voisi toimeenpanna pienen epämiellyttävän koston, niinkuin hän uhkasi.
"Uskokaa minua, chère madame", hän uskalsi sanoa viimein, "että vain juhlallinen lupaus hänen majesteetilleen ehkäisi minua kertomasta teille heti kaikkea, mitä halusitte tietää. Madame Demidovin arvoitusten arvaamiskyky on liian tunnettua minun kaltaiselleni diplomaattiparalle koettaakseni taistella sitä vastaan. Voin vain heittäytyä voitettuna täydellisesti teidän armoillenne."
"Olen jalomielinen teidän ylhäisyyttänne kohtaan", hän sanoi taas viehkeänä ja keimaillen. "Nyt kun oikkuni on tyydytetty, voin olla armollinen, mutta vain yhdellä ehdolla —"
"Mikä se on?"
"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain billet doux [rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja? Timanttejako? Helmiäkö? Vai objets d'art [taide-esineitä]?"
"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena; "niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan riittäisi niiden maksuksi".
"Ahaa?"
"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä valtiosalaisuutena."
"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"
"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää peräytyä."
"Voilà! Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä kuuluisiin kultaisiin ja vieux Vienne-tekoisiin kynttilänjalkoihin, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."
"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."
"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.
"Ja hänen majesteettinsa?"
"On pyytänyt minua laskemaan nämä samat kynttilänjalat yhdessä keisarillisten ja kuninkaallisten kunnioittavien tervehdysten keralla hänen ystävättärensä pienien jalkojen juureen."
"Ja teidän ylhäisyytenne otti tehtävän vastaan?"
"Hyvin vastahakoisesti, vakuutan teille, chère madame. Mutta minkä sille voi? Hänen majesteettinsa kykenee avaamaan vanhan diplomaatinkin sydämen yhtä helposti kuin hän avaa kynttilänjalkojensa salaiset jouset."
"Salaiset jouset?"
"Niin! Ettekö tiennyt, että kynttilänjaloissa oli salainen jousi ja salaperäiset kätköpaikat, mitkä historian mukaan kuljettivat monta kertaa Maria Antoinetten yksityisiä kirjeitä hänen veljelleen Wieniin? Oh, ne ovat hyvin kiintoisia perintökaluja, erinomaisen kauniita taide-esineitä."
Madame Demidov ei vastannut. Hän istui hetken aikaa katsellen miettiväisenä savupilviä niiden noustessa hänen savukkeestaan ilmaan, ja hänen silmänsä suuntautuivat aina silloin tällöin kardinaaliin, joka istui haaveisiinsa vaipuneena, varmaankin ajatellen Böömin matkaansa, minkä hänen täytyi siirtää toistaiseksi.
"Ah! Kuinka toivoisinkaan näkeväni nuo kynttilänjalat!" sanoi madame viimein kärsimättömästi huoaten.
"Ettekö ole niitä milloinkaan nähnyt? Ne ovat todellakin hienoimpia taide-esineitä, mitä milloinkaan olen onnistunut näkemään."
"Teidän ylhäisyytenne, on todellakin julmaa kiduttaa hartaan kokoilijan kärsivällisyyttä kertomalla aarteista, joita ei milloinkaan voi tarkastella."
"Olisikohan se niin kovin vaikeata?" kysyi kardinaali hymyillen.
"Oh, älkää naurako. Palan suorastaan uteliaisuudesta. Koko yön tulen uneksimaan vieux Vienne-kynttilänjaloista, kultaisista koristeista, salaisista jousista. Kuinka voin kuvitella mitään, minkä pitäisi voittaa kaikki näkemäni? Aivan varmasti siitä tulee painajainen."
"Älkää sanoko niin, chère madame. Ajatelkaa niitä tunnontuskia, joiden valtaan joudun tietäessäni, että hetkellinen varomattomuuteni, puhuen näistä koruesineistä, on tuottanut teille unettoman yön."
"Miksi ette vältä tunnontuskia ja poista painajaista tyydyttämällä kiehuvan uteliaisuuteni?"
"Kaikin mokomin", sanoi hänen ylhäisyytensä kerkeästi, "jos te kunnioitatte minua astumalla vaunuihin ja tekemällä vierailun kolkkoon asuntooni, niin tarvitsisi vain kääriä paketti auki —"
"Oh, mon Dieu! Teidän ylhäisyytenne! Ehdotuksenne tulisi olemaan très compromettant minulle [saattaisi minut huonoon valoon]. Ajatelkaa palvelijoitanne, herra Volenskia."
"Suokaa anteeksi, madame!" sanoi kardinaali. "Olen vanha diplomaatti ja olen lakannut olemasta vaarallinen kenellekään kauniille naiselle monta vuotta sitten."
"Diplomaatit ovat aina vaarallisia, teidän ylhäisyytenne! Enkä minä todellakaan uskaltaisi sitä tehdä, sillä pelkään, että minun rangaistukseksi täytyisi ottaa päähäni karmeliittihuntu. Mutta oi!" hän lisäsi tehden sievän anovan liikkeen, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että lähetän luotettavan palvelijani herra Volenskin luo, että hän antaisi hänelle kynttilänjalat? Vakuutan teille, että en nuku hituistakaan tänä yönä, ja huomenna minä näytän kuin vanhalta lähettilään rouvalta, ellei teidän ylhäisyytenne tyydytä uteliaisuuttani."
"Madame, monien syntieni joukkoon, joita. Jumala paratkoon, syntikirjaa pitävä enkeli vähän liiankin tarkkaan merkitsee vahingokseni, on usein sattunut sellainen, että olen antanut naisen viettää unettoman yön, mutta ei milloinkaan sellainen, että olisin ollut syynä siihen, että nainen olisi näyttänyt tavallista vanhemmalta. Luulen, että sellainen synti olisi anteeksi antamaton. Siis, jos sallitte, soitan vaunujani ja ajan hotelliini heti tuodakseni teille mielenkiintonne esineet itse. Tuskin Volenski on kotona tällä hetkellä. Lisäksi minulla on matkalaukkuni avain, matkalaukkuni, jonne ne ovat lukitut."
"Oh, teidän ylhäisyytenne on ylen ystävällinen!" sanoi madame Demidov melkein lapsellisen iloisesti, "te huomaatte, kuinka suuri uteliaisuuteni on, siitäkin, että se on täydellisesti tukahduttanut kohteliaisuuteni, sillä minun on mahdotonta evätä teidän ystävällistä ehdotustanne".
Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut. Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään, ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.
Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin tarmokas ja elämää uhkuva.
Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.
Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.
Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien, kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan, vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta, minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa hänelle hankkivat.
Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti. Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot, missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa, voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.
Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina alttiina sen halveksumiselle.
Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.
Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa. Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto, voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli kadonnut ja vankina.
Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus, mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli ansainnut heidän luottamuksensa.
Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta — onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.
Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla, jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.
Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi häntä niin suuresti silloin.
Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille; jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita vaarallisella matkallaan rajan poikki.
Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä kasvoilta.
Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet, mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt kallisarvoisten korukalujen ympärille.
Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..
"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".
"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä kunnossa".
"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän asti."
"Oh, mon Dieu!" sanoi hänen ylhäisyytensä, "toivon, että tämä on tapahtunut, ennenkuin sain haltuuni nämä epämukavat esineet. Vakuutan teille, chère madame, ne tuottavat minulle alituista huolta, aina siitä hetkestä asti, jolloin hänen majesteettinsa pakotti minut ne ottamaan. Sallikaa minun panna vioittunut kynttilänjalka syrjään. Tai ehkä olette hyvä ja kääritte sen taas papereiden sisään. En uskalla pidellä sitä enää, sillä pelkään vahingoittavani sitä enemmän, ja voin näyttää teille toisen kynttilänjalan salaisen jousen, sillä ne ovat molemmat samanlaisia."
Varovaisesti, ikäänkuin se olisi ollut lapsi, kääri hänen ylhäisyytensä madame Demidovin avulla vahingoittuneen kynttilänjalan uudestaan monien paperien sisään, ja he panivat sen huolellisesti syrjään. Ja sitten kaunis venakko tarkasteli innokkaana kardinaalin sormia tämän painaessa pientä kultaista lehteä ja selittäessä hänelle kätköpaikan jousen salaisuuden, joka kätköpaikka oli niin täydellisesti, niin kokonaan turvassa kaikilta urkkimisyrityksiltä. Madame Demidov voi vaivoin peittää kiihtymystään, ja hän jännitti voimansa suorittaakseen vaikean diplomaattisen tehtävänsä, joka nyt oli toteutettava.
"Ah!" hän sanoi viimein, "ei ole ihme, jos teidän ylhäisyytenne tuntee itsensä hermostuneeksi ja rasittuneeksi, kun teidän hallussanne on noin hauraat esineet. Ette voi käsittää, kuinka huolimattomia tullivirkailijat ja rautateiden kantajat ovat Itävallassa, varsinkin kun heidän kuljetettavanaan on miehille kuuluvia laatikoita ja matkalaukkuja. Olen huomannut, että naisten tavaroita he käsittelevät huolellisemmin, sillä he pelkäävät mitä seuraa hameen rypistymisestä tai pitsin repeämisestä."
"Saan suorastaan kauhunväreitä, chère madame", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luulen, että elämäni tulee olemaan pelkkää kurjuutta, kunnes tulee se onnellinen hetki, että ne ovat turvassa prinsessa Marionovin käsissä, ellei oteta lukuun katkeraa pettymystäni täytyessäni siirtää toistaiseksi kauan suunnittelemani loma."
Madame Demidov tutki yhä edelleen kauniita kynttilänjalkoja sanoessaan leikillisesti:
"Olisiko teidän ylhäisyydellänne mitään sitä vastaan, että luovutte olemasta Amorin lähetti?"
"Jos vain tietäisin kuinka niin menettelisin, chère madame, niin mielelläni niin tekisin."
"No hyvä, teidän ylhäisyytenne on näkevä, kuinka hyvä ystävänne olen. Otan vastatakseni näistä tavaroista, niin kauan kuin teidän ylhäisyytenne on lomalla, ja lupaan teille, että ne tulevat olemaan yhtä tallella minulla kuin ne ovat olleet Hofburgissa."
"Te, madame?"
"Niin. Aikomukseni oli lähteä Pietariin huomenna, kuten tiedätte, ja jos tahdotte, voin ottaa kynttilänjalat mukaani pakattuina parhaimpien hovihameitteni ja -pitsieni joukkoon. Sitten, jos tahdotte, annan ne joko Marinov-palatsiin käyntikorttinne ohella tai pidän ne hallussani tuloonne saakka, jos taas tahdotte antaa ne itse."
"Madame! Olette tuhat kertaa liian ystävällinen", sanoi hänen ylhäisyytensä epäröivästi. "En todellakaan oikein uskalla suostua ehdotukseenne, ja kuitenkin —"
"Se vapauttaa teidät suuresta tuskasta, vai kuinka? Ja lisäksi voitte vapaasti lähteä tuntemattomana huvimatkallenne, eikä teidän tarvitse tuottaa pettymystä niille, jotka tahtovat seurata teitä", lisäsi hän viekkaasti huomaten, kuinka valmis hänen ylhäisyytensä oli myöntymään.
"Ah, madame, älkää houkutelko minua, voisin vielä hyväksyä tarjouksenne", hän sanoi yhä vastustaen muodon vuoksi.
"Älkää puhuko siitä enää sitten, vaan suostukaa ystävälliseen tarjoukseeni, niinkuin olen ehdottanut", neiti sanoi ojentaen kätensä kardinaalille, joka kohteliaasti suuteli hänen sirojen sormiensa päitä.
"Kuinka voinkaan kiittää teitä, chère madame?" sanoi kardinaali päästäen selvän helpotuksen huokauksen, kun hän lopulta oli taipunut naisen ystävällisen suostuttelun edessä.
"Kertomalla minulle kaikki viimeisimmät skandaalit parhaista ystävistäni", hän sanoi nauraen painuen yhä mukavampaan asentoon komeaan nojatuoliinsa.
Voitto oli saavutettu, ja seuraavina hetkinä hänen ylhäisyytensä henkevä keskustelu auttoi madamea unohtamaan sen illan rasitukset. Lopuksi kardinaali hyvästeli, jättäen taide-esineet, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon vaivaa, naisen talletettaviksi. Suostuttiin siihen, että madame Demidov pitäisi niitä hallussaan siihen asti, kunnes hänen ylhäisyytensä palaisi Karlsbadista, jolloin hän luovuttaisi ne itse prinsessa Marionoville.
Siis taas madame Demidovin diplomaattiset lahjat olivat häntä auttaneet. Ja nyt hän oli saanut haltuunsa sellaisen kätköpaikan, jota hän piti varmimpana raporttiensa piilopaikkana ja jota hän saattoi käyttää, niinkuin hän halusi.
Alkoi olla jo myöhäistä, ja hän päätti lähteä Wienistä jo sinä yönä, jotta hänen ylhäisyytensä ei voisi muuttaa mieltään seuraavaksi päiväksi ja viedä häneltä pois kallisarvoiset esineensä. Hän kokosi äsken tekemänsä muistiinpanot sekä eräitä muita papereita, jotka sisälsivät kaikenlaisia raportteja kolmannelle osastolle. Ja tietämättään seuraten Volenskin tekoja hän koski salaista jousta ja työnsi asiakirjat samettireunaiseen kätköpaikkaan kynttilänjalan runkoon. Varmasti ne olivat siellä tallella, sitä ei voinut epäilläkään. Hän kääri huolellisesti kallisarvoiset kynttilänjalat moniin käärepapereihin ja kirjoitti ulkopuolelle isoin kirjaimin: "Hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta — posliinia — varovaisesti", ja otti sitten paketin huoneeseensa ja pani sen matkalaukkuunsa.
Tuntia myöhemmin hän ajoi Nordbahnille palvelijattarensa seuraamana, joka kantoi kohtalokasta taakkaa, lähteäkseen Pietariin.
Melkein samaan aikaan Ivan Volenski, joka oli kuullut kardinaalin askeleet alhaalla olevista huoneista, koputti hänen ylhäisyytensä oveen kysyäkseen, tarvitsisiko hän hänen palveluksiaan vielä sinä iltana.
"Tule sisään, Ivan", sanoi kardinaali hyvin reippaalla äänellä, "nyt minulla on hyviä uutisia sinulle kerrottavana. Saamme nyt molemmat lomamme, poikani, ja minä lähden Karlsbadiin huomenna."
Ivan tuijotti hänen ylhäisyyteensä suuresti hämmästyneenä.
"Mutta… mitä tehdään kynttilänjaloilla?" hän kysyi huohottaen.
"Siinäpä se onni juuri onkin", selitti hänen ylhäisyytensä. "Madame Demidov, joka itse aikoo mennä Pietariin huomenna, on suostunut pitämään huolta noista kiusallisista kaluista puolestani, kunnes tulen takaisin Karlsbadista. Vein ne pois itse tänä iltana, ja olen kiitollinen tietäessäni, ettei minun matkustaessani tarvitse vastata noista särkyväisistä esineistä."
Volenski oli tullut kuolon kalpeaksi. "Madame Demidov… kynttilänjalat…" hän huohotti. "En ymmärrä —"
"No, hyvä ystävä, älä näytä niin pelästyneeltä. Näytin noita pikku koruesineitä neidille ja mainitsin sattumalta, että olin jonkin verran tyytymätön, kun minun niiden takia täytyi jättää tekemättä kauan toivomani lomamatka: silloin hän hyvin ystävällisesti tarjoutui ottamaan kynttilänjalat Pietariin mukaansa, jonka tarjouksen hyväksyin tyytyväisenä. Nyt huomaat, että huoleni ovat vähentyneet."
Volenski koetti turhaan tekeytyä rauhalliseksi.
"Ja näyttikö teidän ylhäisyytenne madame Demidoville kynttilänjalkojen salaisuutta?" hän kysyi henkeä haukkoen.
"En todellakaan muista", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luullakseni näytin sen, mutta sinä tunnut olevan kovin huolissasi tuon asian tähden. Mistä se johtuu?"
"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."
"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä. Hyvää yötä, poikani."
Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.
Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.
Kaikki heidän salaliittoaan koskevat paperit — jotka oli niin huolellisesti laadittu ja niin rohkeasti käytännössä toteutettu — heidän manifestinsa, jonka Taranjev saisi viedä tsaarille, asiakirjat, joista useat sisälsivät salaliittolaisten nimiä, ja jotka, jos ne löydettäisiin, tuottaisivat heille maanpaon Siperiaan, kaikki ne oli piilotettu toisen kynttilänjalan salaiseen kätköpaikkaan, jotka kynttilänjalat nyt olivat madame Demidovin käsissä. Kaikkea tätä ei tarvinnut aprikoida, se oli ankaraa, ehdotonta todellisuutta.
Mutta eräs seikka sieti miettimistä — koska perikatoa oli tähänkin asti voitu välttää, ihmeellistä kyllä — niin vaaraa oli vastedeskin yritettävä torjua.
Ensiksikin oli selvää, että toistaiseksi olivat paperit turvassa.
Kardinaali ja madame Demidov eivät olleet nähneet mitään. Joko hänen ylhäisyytensä ei halunnut tai unohti näyttää naiselle salaista jousta, tai niin tehdessään hän lienee sattumalta näyttänyt kynttilänjalkaa, missä ei ollut salaisia papereita. Mutta naiset ovat luonnostaan uteliaita, halukkaita leikittelemään pikkuseikoilla, ja mikä hetki tahansa — Volenskin ajatukset eivät tahtoneet enää toimia; seuraukset olisivat liian kauheita. Varoittaisiko hän tovereitaan heti uhkaavasta vaarasta? Tunnustaisiko hän heille, että hän oli pettänyt heti ensimmäisenä päivänä heidän luottamuksensa? Hyödyttäisikö se mitään? Mitä he voisivat tehdä muuta, vaikka saisivatkin kuulla totuuden, kuin tyynesti odottaa mitä tuleman piti? Minne tahansa he menisivätkin, mitä tahansa he tekisivätkin, heidän olisi mahdotonta paeta Venäjän poliisin kaikkialle ulottuvaa kättä. Ei, parempi oli pitää heidät jonkin aikaa autuaallisessa tietämättömyydessä. Jos isku olisi tulossa, saisivat he sittenkin tietää kohtalonsa kyllin pian.
Nuori puolalainen istui, tunnin toisensa perästä pää käsien varassa koettaen miettiä joitakin keinoja voidakseen siepata kynttilänjalat takaisin, ryöstääkseen madame Demidovin, mutta kuinka ja miten?
Koko yön hän käveli edestakaisin huoneessaan. Oli täysi päivä, ennenkuin hän vaipui rauhattomaan uneen, ja unessa hän näki kahleita ranteissaan, hän oli tovereineen matkalla kolkon lumierämaan halki Itä-Siperian kaukaisia kaivoksia kohden, missä kuolema seuraa maanpakoa — varma hiipivä kuolema, vitkallinen kidutus, joka joskus kestää kokonaista kolme vuotta.