Keisarin kynttilänjalat

VIII

Kaikki, jotka ovat matkustaneet Itävallan valtion rautateiden ensi luokan vaunuissa tietävät, kuinka erinomaisen ylellistä ja mukavaa voi matkustaminenkin olla. Mutta vaikka matkustajan olo onkin pehmeäpatjaisilla istuimilla mukavaa, niin junan nopeus ei kuitenkaan ole niinkään kehuttavaa. Tämä on itäistä Eurooppaa, ja itämaalaisesta kiire on eräs seitsemästä kuolemansynnistä. Siispä hänen rakentamillaan rautateillä junat eivät milloinkaan kulje neljääkymmentä mailia nopeammin tunnissa, mutta vaunujen pontimet ovat tarkasti tasapainossa, ja on tehty kaikki voitava, jotta matkustajan jatkuva oleskelu coupé'ssa olisi miellyttävä ja ylellisen viihtyisä.

Ikävä kyllä on näissä itäisissä maissa matkustamisella omat haittansa! Kenpä ei tuntisi sitä harmia, vaivaa ja hämmennystä, mikä liittyy pakollisiin tullitarkastuksiin rajalla. Sekä Passauhun, joka sijaitsee keisarikunnan toisella äärellä, että Oderbergiin toisella saapuu väsynyt matkustaja noin tuntia ennen auringonnousua. Itävallan tullilaitoksen säännöt määräävät ehdottomasti, että jokaisen matkatavaran on alistuttava tarkastukseen, eikä matkustaja millään muotoa saa jäädä vaunuunsa, sillä hän voisi siellä pitää piilossa sellaisia esineitä, jotka juuri ovat tullin alaisia ja joista Itävallan hallitus kantaa hyvin korkeata tullia.

"Luulenpa, ettei meidän tarvitse mennä ulos, Roza", sanoi madame
Demidov unisesti vaunuosastonsa nurkasta, kun pikajuna saapui
Oderbergiin, raja-asemalle. "Piditkö huolta siitä, että pakaasi
rekisteröitiin Pietariin ja kuljetettiin junaan?"

"Oui, madame!" vastasi palvelijatar katsoen ulos vaunun ikkunasta, "kaikki ovet avataan ja kaikkien täytyy poistua vaunuista, mutta meille sanottiin Wienissä, että jos meidän matkatavaramme on rekisteröity, niin sitä ei tarkasteta".

"En kuitenkaan mene ulos. Pane matkalaukkuni ja vaatearkkuni lähelleni ja mene tilaamaan kaksi kuppia kahvia ravintolasta ja tuo ne tänne."

"Toivottavasti ei teitä häiritä", sanoi tyttö avatessaan vaunun oven,
"kaikki ovat poistuneet asemasillalta, enkä näe enää virkailijoita.
Toivon, että madame tulee toimeen hyvin, sillä aikaa kuin olen poissa.
Tulen heti takaisin."

Ja Roza oli aikeissa lähteä ulos vaunuosastosta.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi eräs ääni, kun hän laskeutui asemasillalle, "kaikkien täytyy tulla ulos täällä".

Tullivirkamiehen pukuun puettu mies seisoi vaunun ovella kohottaen kunnioittavasti hattuaan kurkistaessaan osastoon ja nähdessään madame Demidovin tavaroidensa keskellä.

"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä, "minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä muodollisuuksilla".

"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa", vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.

Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne hänen olisi pakko niitä seurata.

Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen taide-esineiden sisällä.

Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan, vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen tavaroitaan.

Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan poikki häiritsemättä.

"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.

"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne, tässä ovat avaimet".

"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."

"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä. Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani kuin sinun."

Madame Demidovin oli vaikea salata kiihtymystään, ja Roza kurkisteli hädissään sinne ja tänne koettaen tuntea virkailijan, joka oli huolehtinut kallisarvoisista matkalaukuista.

"Sanoitteko, että tullivirkailija kantoi niitä?" sanoi eräs kantaja huomatessaan tytön pulan, "se on hyvin epätodennäköistä, sillä heillä on kaikilla kylliksi puuhaa täällä".

"Hän ei ole nyt täällä", sanoi Roza, "se oli nuori mies, hänellä oli pitkä ruskea parta ja kihara tukka. Hän oli puettu virkapukuun."

"Kaikki tullimiehet ovat tällä hetkellä täällä, neiti. Olen tuntenut heidät kaikki vuosikausia, ei yksikään heistä ole poissa. Luulenpa, että teidät on pettänyt joku taitava varas, jollaiset ovat ennenkin tehneet paljon pahuutta näillä tulliasemilla. Tiedättehän, että on niin helppoa varastaa täällä, varsinkin naisilta, koska —"

"Roza", läähätti madame Demidov, joka oli kuullut miehen viime sanat ja tunsi kauhusta jäykistyvänsä, "katsele uudestaan! Olet varmaankin erehtynyt… Missä on matkalaukkuni?… Sinä olet vastuussa matkalaukustani… Syytän sinua varkaudesta, ellet löydä matkalaukkuani… Minä —"

Hän keskeytti juuri parahiksi, sillä hänen ja hänen palvelijattarensa ympärille alkoi kerääntyä katselijoita, jotka näyttivät olevan huvitettuja ja kiinnostettuja ja jotka halukkaasti katselivat, kuinka tämä hienosti puettu nainen menetti niin täydellisesti itsehillintänsä kadotettuaan joitakin vähäpätöisiä matkakapineita.

Kello oli soinut toisen kerran. Matkustajat alkoivat palata paikoilleen junaan. Kun madame Demidov näki parin virkailijan katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, huomasi hän, että hänen oli pakko rauhoittua. Maailmaa tuntevana — virkamaailmaa erittäinkin, hän tiesi, että oli vaarallista ilmaista liian paljon tunteitaan pelkkäin pikkuseikkain takia, jotta niitä pikkuseikkoja ei alettaisi epäillä. Hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyi kantajain puoleen, jotka töllistelivät hänen ympärillään ja sanoi tyynesti:

"Matkatavaraini joukossa oli sangen kallisarvoisia koruesineitä. Annan tuhat guldenia niiden takaisinsaamisesta, kaksituhatta, jos saan ne takaisin ennen aamunkoittoa. Sillävälin vieköön joku tavarani ajurinrattaille. Mielelläni tahtoisin tietää kaupungin parhaan hotellin nimen, missä voin asua, kunnes omaisuuteni on palautettu. Minun pitää puhutella poliisia heti tai luullakseni niin aikaisin aamulla kuin mahdollista."

"Roza", hän jatkoi kääntyen onnettoman palvelijatar-parkansa puoleen, sillä aikaa kuin hänen käskynsä täytettiin nopeasti ja äänettömästi, "tässä on kuun palkka ja matkarahat takaisin Wieniin. Älä enää milloinkaan tule silmieni eteen."

Sitten hän käveli sirosti ja arvokkaasti poikki huoneen, nousi ajurinrattaille ja ajoi hotelliin, samalla kuin Roza-parka jäi asemalle ystävällisen kantajan lohdutettavaksi, kunnes seuraava juna palaisi Wieniin.

IX

Sillävälin Ivan Volenski oli kärsinyt tavattomasti. Hänen asemansa oli sillä hetkellä omituinen. Vaikka hän oli kiihkeästi toivonut voivansa edistää suurta asiaa, niin hän oli sen sittenkin saattanut vaaranalaiseksi — tietämättään — niin että sitä oli miltei mahdoton korjata. Hänen toverinsa olivat luottavaisina sijoittaneet henkensä ja vapautensa hänen käsiinsä hänen varmojen lupaustensa houkuttelemina, ja vuorokautta myöhemmin hän oli luovuttanut heidän paperinsa poliisiagentin haltuun, vietäväksi poliisille, jota he niin kovin pelkäsivät.

Ja kuitenkin lähettilään oli tuota kohtalokasta yötä seuranneena aamuna onnistunut melkein rauhoittaa hänet. Ehkäpä hänen ylhäisyytensä tunsi itsensä hieman syylliseksi kynttilänjalkojen tähden ja arveli, että hänen sihteerinsä syytti häntä siitä, että hän oli sallinut niiden joutua toisiin käsiin. Hyvin pahoillaan hän selitti Ivanille, mikä vahinko oli sattunut toiselle Amorin kädelle, minkä sekä hän että madame Demidov olivat huomanneet ja minkä johdosta hän lopulta hyväksyi madamen ehdotuksen. Pala palalta Volenski urkki kardinaalilta yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja kauniin venakon kesken keisarin kynttilänjalkoihin nähden. Hän kuuli, että madame oli omin käsin käärinyt loukkaantuneen koruesineen pakettiin ja pannut sen syrjään ja että madame oli luvannut olla hyvin varovainen, jotta ei enää voisi tapahtua mitään vahinkoa.

Hänellä oli siis taas syytä kiittää kaitselmusta, että se oli ohjannut hänen kätensä vahingoittuneeseen kynttilänjalkaan, kun hän oli kätkenyt kohtalokkaat paperit.

Toistaiseksi madame Demidov ei tietänyt mitään, siis jotakin toivoa oli jäljellä, ja niin pian kuin hänen ylhäisyytensä olisi poistunut Wienistä, mikä onnettomuudeksi tapahtuisi vasta illalla, Ivan aikoi lähteä Pietariin viivyttelemättä ja poissaolevan isäntänsä puolesta pyytää madame Demidovia antamaan kynttilänjalat hänelle, jotta niitä talletettaisiin varmassa paikassa paavin lähetystössä.

Sillävälin ei olisi puhuttava sanaakaan hänen tovereilleen. Hän oli edellisenä iltana nähnyt puheenjohtajan ja oli kertonut hänelle kardinaalin suunnitelmien muuttumisesta, mistä johtui, että hän Volenski voisi viedä paperit Taranjeville kahta päivää aikaisemmin kuin oli luultu. Kaikkien heitä uhkaavien vaarojen kertominen heille olisi turhaa julmuutta. Eiväthän he voisi tehdä muuta kuin odottaa iskua, jos sen piti langeta. Mirkovitsh tahtoisi tappaa tsaarin pojan. Paljastus yllyttäisi heitä surmaamaan turvattoman vangin.

Nyt hänen ylhäisyytensä ei ollut enää huolissaan. Ei tarvinnut mitään pelätä eikä hätäillä. Kardinaalin lähdettyä Volenskin mieli rauhoittui, ja hän saattoi taas nukkua rauhallisesti näkemättä tuskallisia unia vankiloista ja Siperiasta.

Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa hyvin ja olevansa virkeä ja valmis lähtemään pikajunassa Oderbergin kautta Pietariin, vähän enemmän kuin vuorokautta myöhemmin kuin madame Demidov oli lähtenyt, seuratakseen tarkoin hänen kintereillään.

Hän aterioitsi iloisena ja huolista vapaana ja avasi koneellisesti aamulehden vilkaistakseen uutisia. Ja lukiessaan lehteä hän huomasi siinä jotakin, joka mursi kaikki hänen toiveensa, ja ensimmäistä kertaa hän epäili, olikohan kaitselmus sittenkään heidän puolellaan.

"Taas rohkea varkaus rajalla.

Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.

Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt jäljille."

Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille. Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit, jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä — itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan — hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.

Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin. Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin…Ja Ivan kauhistui ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai niihin?

Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille, että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa, mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.

Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille Fremdenblattin ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan, kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.

"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?
Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"

Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi, sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta, ja silloin —?

Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa, ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt. Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.

Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat hänen kiihtymyksensä.

Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja asia unohdettiin.

Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.

Niin hän oli päätynyt Fremdenblattin toimitustalon eteen, missä oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.

Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!

"Oderbergin varkaus.

Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin 'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa, joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.

Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista, kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta. Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt huomiota."

Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa. Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se, että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt. Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.

Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän aikoi tehdä.

Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.

Oli selvää, että tilanne tällä hetkellä ei ollut pahempi kuin se oli ollut aamullakaan, eikä vielä ollut syytä varoittaa salaliittotovereita kertomalla heille, mitä oli tapahtunut, ja kääntämällä heidän vihansa häntä kohden, vaikka nytkin jo oli tarpeeksi paljon kärsimistä.

Ei, oli parasta, että he saisivat olla tietämättömiä vielä hetken aikaa, sillä Ivan ei vielä ollut lakannut toivomasta, että papereita ei vielä oltu löydetty ja että hän voisi taivuttaa madame Demidovin antamaan kynttilänjalat hänelle, niin pian kuin hän olisi saanut ne takaisin poliisilta, koska tapaus lienee hänet suuresti pelästyttänyt. Vaara piili yksinomaan siinä, että niin vaaralliset paperit olivat lyhyenkään aikaa niin täydellisesti poissa hänen kättensä ulottuvilta, että niin peloittava salaisuus oli ainoastaan sattuman armoilla.

Hänen ylhäisyydestään taas Volenski tiesi, että heti kuin hän oli vapaa diplomaattitoimistaan, hän ei edes katsahtanut sanomalehteen. Toistaiseksi hänen nimeään ei oltu mainittu, ja — mutta samassa uusi merkillinen ajatus juolahti Volenskin mieleen ja asian synkkä puoli — jota hän oli turhaan yrittänyt pitää valoisana — muistui hänen mieleensä. Miksi madame Demidov oli niin tarkasti koettanut pitää kardinaalin nimeä salassa? Johtuiko se pelkästään siitä, ettei hän luonnollisestikaan tahtonut hänen saavan tietää, kuinka huonosti hän oli ansainnut kardinaalin luottamuksen, tai johtuiko se siitä — ja Ivan kalpeni sitä ajatellessaan — että hän ei tahtonut hänen ylhäisyytensä saavan tietää hänen menetystään sentähden, että hän maailmannaisena oli siinä määrin unohtanut itsensä, että hän oli ollut suuresti järkytetty ja herättänyt oikeusviranomaisten ja reportterien huomiota?

Jos hän sattumalta oli jo keksinyt peloittavan salaisuuden ja tahtoen saada kaiken kunnian valtauksestaan halusi mielellään paperit takaisin ja ne hallussaan ilmiantaa salaliittolaiset ja vaatia palkintoaan. Olikohan hänen kiihtymyksensä seurauksena siitä kauhusta, jonka valtaan hän oli joutunut pelätessään menettävänsä kallisarvoiset todistuskappaleet, joita ilman hänen muistinsa ei riittäisi ehkä luettelemaan uskaliaan juonen suunnittelijoita. Niin, kaikki tuo oli mahdollista. Ivan tiesi sen koko ajan, vaikka hän yrittikin ponnistella houkutellakseen itsensä väärään luuloon, että kaikki oli turvallista ja varmaa toistaiseksi. Madame Demidov ilmeisesti oli jäänyt Oderbergiin ollen valmis vaatimaan heti omaisuuttaan. Ivan mietti, ilmoittaisiko hän mitään hänelle. Se olisi järkevä teko, jos hän ei ollut keksinyt papereita, mutta aivan hyödytön, jos hän oli jo löytänyt paperit. Ivanille tarjoutui vielä toinen tilaisuus, hän voisi itse ilmoittaa asian poliisille — nyt kun kynttilänjalat oli todellakin mainittu kadonneeksi omaisuudeksi — ja hän voisi ottaa selvää, sallisivatko he hänen ottaa ne haltuunsa hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään puolesta.

Tämä ajatus mielessään hän kutsui ajurin, koska oli myöhäistä, ja ajoi etsivään osastoon. Poliisipäällikön paroni von Hermansthalin hän tunsi hyvin, sillä hän oli usein tavannut hänet seurapiireissä ollessaan kardinaali d'Orsayn seurassa.

Paronilla oli kovin paljon puuhaa, ja Volenski sai odottaa kolme neljännestuntia hänen odotushuoneessaan. Ivanilla oli siis paljon aikaa päättää, minkälaista diplomatiaa hänen oli paras käyttää.

Hän sanoisi paroni von Hermansthalille virallisena salaisuutena, että kynttilänjalat, joihin madame Demidov oli viitannut luetellessaan kadonneet tavaransa, oli hänen isäntänsä kardinaali d'Orsay tämän haltuun luovuttanut, että nämä kynttilänjalat paavin lähettiläs oli epävirallisesti lahjoittava eräälle Pietarissa asuvalle naiselle erään korkea-arvoisen henkilön puolesta, jonka nimeä Volenski ei tahtonut mainita, mutta jonka paroni von Hermansthal saisi arvata. Lopuksi hän lisäisi, että hänen ylhäisyytensä täydellisesti luottaisi paroni von Hermansthalin tunnettuun tahdikkuuteen ja vaiteliaisuuteen sekä että kardinaali ja tuo korkea-arvoinen henkilö toivoivat, että asia pidettäisiin niin paljon kuin mahdollista sanomalehdiltä salassa, että kynttilänjalat eivät saisi kulkea muiden kuin aivan välttämättömien käsien kautta ja että Volenski edistääkseen tätä asiaa nyt pyysi paroni von Hermansthalin voimakasta apua hänen ylhäisyytensä puolesta.

Tämän suunnitelman ja puheen muodostettuaan päässään Ivan tuntien itsensä rauhallisemmaksi kykeni astumaan Itävallan poliisipäällikön yksityishuoneeseen ollenkaan vapisematta.

Paroni von Hermansthal, tyyni aristokraattisen näköinen vanha mies, joka omasi viehättävän kahdeksannentoista vuosisadan käytöksen, kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä Volenskilla oli sanottavana, ja pyysi häntä istumaan, samalla kuin hän luki tekemänsä muistiinpanot, ja sanoi hetken kuluttua:

"Hyvä Volenski, hyvin mielelläni tulen auttamaan hänen ylhäisyyttään niin paljon kuin voin. Jos kerrotte minulle, mitä te haluatte tehdä, niin katson millä tavalla voin olla teille avuksi."

"Pyydän vain teiltä lupaa saada kynttilänjalat haltuuni hänen ylhäisyytensä puolesta, ilman että ne joutuvat kenenkään käsiin, paitsi teidän ja minun, ja ilman niitä muodollisuuksia, jotka tavallisesti liittyvät poliisin löytämän omaisuuden takaisinvaatimiseen."

"Mutta madame Demidov on tällä hetkellä se, jolta kynttilänjalat on ryöstetty. Hän ehkä vastustaisi sitä, että kynttilänjalat luovutettaisiin kenellekään muulle kuin hänelle itselleen."

"Madame Demidov ilmoitti poliisiviranomaisille, että ne eivät ole hänen omaisuuttaan", vastasi Volenski. "Ilmoitan hänelle heti, kun minulla on hänen suostumuksensa sellaiseen tekoon, ja tulette huomaamaan, että hän liiankin mielellään luovuttaa minulle kaiken vastuunalaisuuden asiasta."

"Sen hän saa päättää", myönsi poliisipäällikkö kuivasti, "voimme keskustella asiasta myöhemmin; joka tapauksessa voin luvata teille, että tulen ilmoittamaan teille heti, kun poliisi on saanut haltuunsa kadonneet tavarat".

"Niitä ei siis vielä ole löydetty?" kysyi Ivan läähättäen.

"Ne eivät juuri tällä hetkellä ole meidän hallussamme", oikaisi poliisipäällikkö.

"Saanko kysyä, mitä se merkitsee?" kysyi Volenski, jonka kuivuneet huulet ja ärtyneet hermot tuskin sallivat hänen kunnollisesti lausua järjellistä kysymystä.

"Se merkitsee, että tiedämme missä ne ovat ja että voimme vallata ne millä hetkellä tahansa."

"Ja —"

"Seis! Antakaa minun selittää", lisäsi kohtelias paroni ystävällisesti, kun hän huomasi Volenskin innostuksen. "Poliisi tuntee, kuten tiedätte, hyvin naisen, joka oli huoneessa vangitsemisen aikana ja joka kiiruhti ulos ikkunasta mukanaan osa saaliista. Hän kuuluu siihen luokkaan, joita bon ton nimittää 'onnettomiksi'."

"Niin! Tiesin, että naisvaras oli paennut, mutta olisin luullut —"

"Että poliisimme, joka tavallisesti on niin toimekas, kun on kysymyksessä sotkuinen työ, ei epäonnistuisi yllättämästä ja vangitsemasta häntä. Se olisi tehtykin, epäilemättä, ilman erästä tärkeätä syytä, joka on seuraava: asianomainen virkamies tunnettuaan naisen tiesi, että hän voisi tavoittaa hänet koska tahansa. Hän asuu Wienissä ja käy kaikissa ravintoloissa ja kolmannen luokan hotelleissa ja hänen mielipaikkansa on 'Kaiser Franz'. Hän sentähden aikoo tuudittaa hänet väärään varmuuteen voidakseen — pitämällä hänen liikkeistään tarkkaa vaaria — saada selville ja rangaistukseen varastettujen tavarain kätkijäjoukkueen, joka tähän asti on kokonaan eksyttänyt lainvalvojia, ja jonka kätyrinä luulemme hänen toimivan."

"Luulette siis, että tuo nainen toi nuo kynttilänjalat Wieniin mukanaan?"

"Tiedämme hänen sen tehneen, sillä hänet nähtiin Wienissä juuri tänä aamuna ja häntä pidetään tarkasti silmällä."

"Tietenkin teidän ylhäisyytenne antaa viipymättä määräyksen, että hänen huoneensa etsitään heti tänä aamuna?" sanoi Ivan kiihkeästi.

"Minä en mitenkään halua olla tekemättä sitä", sanoi parooni von Hermansthal kohteliaasti, "sillä palan halusta näyttää hänen ylhäisyydelleen, kuinka mielelläni palvelen häntä".

"Salliiko teidän armonne minun seurata poliisia?" kysyi Volenski hartaasti.

"Tunteakseni kynttilänjalat", hän lisäsi nähdessään, että parooni von
Hermansthal pudisti päätään kieltävästi. "Siellä voi olla muitakin."

"Yhdellä ehdolla sitten, ettette sekaannu miestemme toimiin, vaan ainoastaan näytätte tavarat, joiden sanotte kuuluvan teille, ja sallitte asianomaisen virkamiehen tuoda ne tänne virastooni vastustelematta."

"Virastoonne?" sanoi Ivan.

"Niin! Minä vaadin, että kynttilänjalat jäävät luokseni, kunnes kuulen lopullisesti teiltä ja madame Demidovilta itseltään, että hän sallii teidän ottavan ne haltuunne."

"Ja sillä aikaa?"

"Lupaan teille varmasti, että kukaan ei saa edes koskea niihin. Saatte itse olla läsnä, kun paketti lukitaan pöytälaatikkooni, ja annan sen mielelläni teille heti, kun olen saanut tyydyttävän tiedon, että madame Demidovilla ei ole mitään sitä vastaan."

Ivan mietti hetkisen. Hänen mieleensä juolahti heti, että kohtalo todellakin suosisi häntä, kun hänellä olisi kynttilänjalat käsissään.

Hänen tulisi vain painaa jousta, sillä aikaa kuin poliisi etsisi huoneen toista puolta, ja hän voisi, hän tunsi olevansa siitä varma, vetää paperit ulos huomaamatta. Saattoi tapahtua paljon kaikenlaista sillä aikaa, kun kynttilänjalat oli löydetty ja parooni von Hermansthal lopullisesti lukitsisi ne laatikkoonsa, niin monia tilaisuuksia oli olemassa, jolloin hän aina tulisi olemaan nopea toimissaan. Hänen epäröintinsä kesti sentähden vain hetkisen. Hän vakuutti rakastettavalle paronille, että hän tarkasti seuraisi hänen ohjeitaan ja hyvin mielellään odottaisi madame Demidovin päätöstä, kun kerran hänen pelkonsa, että kynttilänjalkoja liian kovakouraisesti käsiteltäisiin, osoittautui aiheettomaksi.

"Hänen ylhäisyytensä nimessä", hän lisäsi diplomaattisesti, "kiitän teidän armoanne hyväntahtoisuudestanne."

"Ei maksa vaivaa", vastasi parooni von Hermansthal painaessaan kelloon antaakseen välttämättömät ohjeet.

"Sanokaa konstaapeli Meyerille, että tahdon puhutella häntä", hän sanoi palvelijalleen.

"On kovin myöhäistä", hän lisäsi katsahtaen kelloonsa, "melkein kello on kahdeksan, mutta sillä ei ole väliä, sillä luultavasti huomaatte, että nainen on lähtenyt ulos öisille vaellusretkilleen eikä ole mitään pelkäämistä".

Oveen koputettiin heikosti ja konstaapeli ilmestyi tervehtien päällikköään.

"Meyer", sanoi hänen armonsa, "tietääkseni Grete Ottlingeria ei vielä ole tavattu myymästä varastettua tavaraa?"

"Ei, teidän armonne. Hän ei ole poistunut asunnostaan tämän aamun jälkeen, jolloin hän saapui Oderbergista. Hänen portinvartijansa arvelee, että hän on maannut kaiken päivää. Hän ajoi tänä aamuna suoraan asemalta asuntoonsa, ja hänellä oli silloin isokokoinen laatikko mukanaan."

"Hyvä! Tahdon, että otatte nyt jonkun toisen miehen mukaanne ja menette naisen huoneeseen mukananne tämä valtuutus etsiäksenne kaikki hänen tavaransa. Otatte haltuunne sieltä kaikki epäilyttävät tavarat. Jos nainen on siellä, niin voitte vangita hänet, ellei, niin teidän miehenne tulee pitää häntä silmällä ja vangita hänet, kun hän tulee kotiin. Tämä herra tässä saa seurata teitä tunteakseen eräät hänelle kuuluvat tavarat, jotka teidän täytyy sitten tuoda takaisin virastooni. Onko selvä?"

"Kyllä, teidän armonne!"

"Au revoir siis, hyvä Volenski", sanoi paroni von Hermansthal kääntyen Ivanin puoleen, "odotan teitä täällä kynttilänjalkoinenne, niinkuin lupasitte, ja luotan teihin".

Ja hänen armonsa nousi istuimeltaan ja lähetti konstaapelin pois nyökäten päällään ja ilmaisi siten Volenskille, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa ja että audienssi oli lopussa.

Ivan tuhlaili taas kiitoksiaan. Kohtalo todellakin suosi häntä. Nyt hän saisi oivallisen; tilaisuuden, jota hän käyttäisi hyväkseen taitavasti ja nopeasti. Hän koetti lompakkoaan ja tunsi, että hänellä oli riittävästi rahaa. Pikku juomaraha poliisimiehelle, jos tämä sattuisi näkemään, mitä Volenski ei tahtonut, voisi olla tarpeellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli vaunuissa Meyerin ja erään muun poliisimiehen kanssa, ja sydämensä pohjasta hän toivoi, että hän hetkistä myöhemmin saisi tallettaa kallisarvoiset paperinsa taas takkinsa sisätaskuun.

X

Vaunut pysähtyivät kapealle kadulle erääseen Wienin likaisimpaan kortteliin, kun ne noin kymmenisen minuuttia olivat vierineet kaupungin mukulakivikatuja pitkin.

Konstaapeli Meyer hyppäsi alas Ivanin ja toisen poliisimiehen seuraamana, ja silmäten nopeasti ja tutkivasti näköjään autiota katua hän käveli epäröimättä erästä edessään olevaa isoa porttikäytävää kohden. Talo kuului isojen rumannäköisten neliömäisten ja koristelemattomien rakennusten ryhmään, siinä oli parveke, joka kulki pitkin ensimmäisen kerroksen julkisivuja koko kadun pituuden ja iso avoin ajoportti, joka johti nelikulmaisen pihan kautta rakennusten takana oleviin asuntoihin. Portinvartijan asunto oli oikealla puolella leveiden kiviportaiden juurella, jotka veivät talon kadun puolella oleviin huoneistoihin, mutta kukaan ei vartioinut huoneistoja, jotka olivat pihan puolella: siellä ei ollut mitään vartioitavaa, sillä asukkaat kuuluivat enimmäkseen Wienin köyhimpiin luokkiin, joilla ei ollut mitään varastamisen arvoista.

Joukko naisia, joilla oli epäsiistit tukat ja likaiset esiliinat, lakkasi juttelemasta, ja he nyökkäsivät toisilleen merkitsevästi kohauttaen isoja, karkeita, paljaita olkapäitään, kun he näkivät poliisin univormun. Ja eräisiin ikkunoihin ilmestyi päitä, kun konstaapeli Meyerin ja hänen seuralaistensa raskaat askeleet kaikuivat pihan kivityksellä.

Kun he olivat päässeet synkille ja kapeille kiviportaille, jotka johtivat ylempiin kerroksiin, konstaapeli Meyer kääntyi Ivanin puoleen.

"En näe ketään ystäväämme täällä, päätän siitä, että nainen on mennyt ulos."

"Sitä parempi", sanoi Volenski, "meitä ei sitten ole kukaan häiritsemässä. Luulen, että talonväki on tottunut tällaiseen, sillä he eivät paljon välittäneet virka-asustamme eivätkä läsnäolostamme."

Konstaapeli kohautti olkapäitään ilmaisten sillä, ettei hän välittänyt mahdollisista häiriöistä ja lisäsi:

"Tämä talo on eräs Wienin pahamaineisimpia. Siinä asuu melkein yksinomaan Grete Ottlingerin kaltaisia naisia. Heidän asuntojensa poliisitarkastus on sangen tavallinen tapahtuma, ja luullakseni sen asukkaat ovat kaikki viettäneet jonkin aikaa joko vankilassa tai sairaalassa."

Nämä kolme miestä alkoivat nyt varovaisesti nousta pimeitä kiviportaita ylös pitäen kiinni kapeasta rautaisesta käsinojasta ja tunnustellen tiensä äärimmäisen varovaisesti. Konstaapeli Meyer, joka oli etunenässä, tuntui olevan hyvin varma matkansa päämäärästä, sillä hän pysähtyi aivan epäröimättä jonnekin viidennen kerroksen tienoille, ja kulkien läpi pimeän käytävän hän tarttui erään käytävään avautuvan oven kädensijaan.

Mutta ovi tuntui olevan lukittu, ja koputettuaan pari kertaa lujasti oveen konstaapeli heittäytyi leveine hartioineen heikon laudoituksen päälle ja mursi sen helposti.

Huone, jonne miehet nyt tulivat, oli vain himmeän valonkajastuksen valaisema, joka tunkeutui sisään ikkunan kautta alhaalta pihasta. Konstaapeli sytytti tulitikun ja lyhtynsä. Silloin huone näkyi kaikessa likaisuudessaan ja inhoittavuudessaan. Siinä oli rautasänky, jota peitti repaleinen kirjava vuodepeite ja joka sijaitsi vastakkaisen seinän keskellä. Oikealla puolella heidän sisään astuessaan oli tiiliuuni, jonka useimmat tiilet olivat halki ja puoleksi irti. Sitten oli huoneessa karkeasti maalattu lipasto, jonka laatikoista monet olivat auki, joten niistä näkyi sekaisin olevia likaisia pitsejä ja virttyneitä nauhakkeita. Pari kolme raihnaista tuolia nojasi seinää vasten, ja pesupöytä, jossa oli rikkinäinen pesukannu ja säröinen vati, täydensi tämän kurjuuden ja alennuksen tyyssijan kalustoa. Lattia oli paljas, seinät olivat pesemättömät ja karkeat. Ikkunalaudalla oli kuvastin ja pari puuterirasiaa ja kosmeettisia aineita. Lipaston päällä oli sotkuisia papereita ja joitakin haalistuneita valokuvia.

Ivan katseli ympärilleen kauhistuneena. Hän ei milloinkaan ollut ollut sellaisen kurjuuden todistajana, se oli saastaista ja tympäisevää, sitä kuvasi jo tämä huonekin, kirjavat nauhankaistaleet, puoleksi tyhjät pahanhajuiset kauneusvoiderasiat, ja häntä ällötti ajatellessaan sitä kaunista käsitystä, mikä hänellä ja hänen tovereillaan oli "kansasta", köyhistä, joiden tuli tulevaisuudessa säätää lakeja ja hallita valtakuntia, "kansasta", josta he puhuivat niin paljon ja tiesivät niin vähän, "kansasta", jonka miehet ja naiset elivät tuolla tavalla.

Sitten hän havahtui mietteistään ja tuijotti tyrmistyneenä ympärilleen. Lipastoa lukuunottamatta hän ei voinut nähdä mitään, minne keisarin kynttilänjalat olisi voitu piilottaa ja hänen otsalleen ilmestyi kylmää hikeä, kun hän kääntyi konstaapeli Meyerin puoleen ja kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä.

Konstaapeli kohautti taas olkapäitään. Sitten osoittaen vuodetta hän käski miehensä kääntämään patjan nurin.

"Tahtoisitteko etsiä tästä lipastosta?" hän hymyili ivallisesti puhutellessaan Volenskia. "Minun mielipiteeni on, että lintu on paennut ja ottanut aarteensa mukaansa."

Ivan ei odottanut toista käskyä. Hän oli jo tyhjentämässä laatikoita heittäen nauhoja ja riepuja sikin sokin lattialle. Toivo hupeni nopeasti. Tämä kultainen hetki, josta hän oli toivonut niin paljon, osoittautui hyödyttömäksi. Oivallinen tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla tässä pimeässä huoneessa, meni hukkaan. Hän oli puoleksi pyörtymäisillään ilman ummehtuneisuudesta ja kokemansa katkeran pettymyksen hermojännityksestä, eikä Ivan uskaltanut antaa konstaapelin katsahtaa kasvoihinsa peläten, että terävänäköinen poliisi huomaisi hänen omituisen mielenliikutuksensa ja voisi johtua päätelmiin, jotka hän voisi myöhemmin ilmoittaa päällikölleen.

"Minusta tuntuu", sanoi Meyer vihdoin, "että kulutamme aikaamme täällä hukkaan. Nainen on ilmeisesti ottanut mukaansa varastamansa arvoesineet, ehkä sentähden, että hän aina odottaa poliisietsintää ollessaan poissa tai ehkä hän on todella mennyt myymään niitä. Joka tapauksessa, herra", hän lisäsi, "luvallanne jätämme asian täksi kertaa ja kerromme toimenpiteemme päällikölle".

Ivan oli kokonaan tyhjentänyt laatikot ja käänteli nyt kärsimättömästi kirjeitä ja papereita, jotka olivat sikin sokin lipaston päällä. Puoliksi poikki vääntynyt, melkein täydellisesti haalistunut valokuva oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se esitti jotenkin karkeita, leveitä naisen kasvoja, joissa oli tummat, julkeat silmät ja leveä naurava suu. Hän tuumi, olikohan tämä se nainen, joka piti heidän kohtaloaan kömpelöissä törkeissä käsissään ja tuliko hänen kysyä konstaapeli Meyeriltä, oliko siinä Grete Ottlinger.

"Onko nainen tässä?" hän kysyi viimein tullen äkkiä päättäväiseksi ja kääntyen poliisin puoleen näyttäen valokuvaa.

"On kyllä", vastasi Meyer vilkaistuaan sitä nopeasti. "Ei hän ole mikään kaunotar, vai kuinka?" hän lisäsi nauraen.

Kun toinen mies oli avannut oven, konstaapeli valaisi lyhdyllään ilmeisesti halukkaana lähtemään hämärästi alhaalla olevaa käytävää, Volenski, seuraten äkillistä mielenjohdetta, pani valokuvan taskuunsa, ja silmäten vielä kerran likaista asumusta, mihin hän oli astunut niin toivehikkaana, hän seurasi Meyeriä kapeita portaita alas.

Hän ei olisi tahtonut luopua kaikesta toivosta. Hänen luonteensa oli sangviininen ja suruton, eikä hän tahtonut antaa epätoivolle valtaa. Hänen aivoissaan oli jo muodostunut suunnitelma, epäselvä aate, johon tarvittaisiin autioitten katujen hiljaisuutta, jotta se kypsyisi.

"Koska me emme ole löytäneet mitään, joka kuuluu minulle, täältä", hän sanoi konstaapeli Meyerille, kun tämä oli astumaisillaan ulkona odottaviin vaunuihin, "niin ei minun tarvinne seurata teitä hänen armonsa virastoon. Mitä te arvelette?"

"Se on tietenkin teidän asianne, hyvä herra", vastasi Meyer. "Minun on tehtävä vain sangen lyhyt raportti naisen poissaolosta ja kaikesta varastetusta tavarasta. Myös siitä, että meidän kaksi toveriamme on epäilemättä jäljillä, sillä en näe heitä missään lähettyvillä. Hänen armonsa saa sitten päättää, kannattaako mennä Kaiser Franziin tänä iltana, jotta hänet ehkä löydettäisiin sieltä, vai onko se jätettävä siksi, kunnes hän palaa kotiinsa."

"Luulen, että jälkimmäinen teko on paljon parempi vaihtoehto", sanoi Ivan nopeasti, "mutta asia ei liikuta minua. Oletteko hyvä ja sanotte hänen armolleen, että koska omaisuuttani ei ole löydetty, niin tulen hänen luokseen huomenna aamulla jälleen, ja sillävälin ilmoitan asiasta madame Demidoville?"

Konstaapeli Meyer ja hänen apulaisensa kumarsivat Ivanille ja astuivat vaunuihin. Volenski odotti jonkin aikaa, kunnes pyörien äänet häipyivät etäisyyteen, sitten ottaen savukkeen laatikostaan hän sytytti sen hyvin miettiväisenä ja lähti astelemaan Ringstrassea kohden kasvoillaan tuskallinen, mutta päättäväinen ilme.

XI

Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen. Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän. Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.

Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta, hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee, että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa tuomionsa.

Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti, jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville, sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin mukaansa.

Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen, mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa yllättää heidät.

Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen, joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.

Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.

Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen, ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.

Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen, hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä, jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä siteet, mietti hän.

He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.

Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?

Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea hattu varjosti.

Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen. Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.

Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä, mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.

Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja tyynnyttää väriseviä hermojaan.

Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen, raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.

Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan tehtäväänsä.

Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi. Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi, että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.

Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla, kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.

"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".

Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa ja poistui vaiteliaana.

"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti, "meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"

Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.

"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. Ach, Herr Je!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi tuolin viereensä.

Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.

Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.

"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin punaisen poskensa häntä kohden.

"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja hypäten nopeasti pöydän luota pois.

Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista, niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.

"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa", hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden, oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen olkapäälleen.

"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"

"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.

"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme, etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."

Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan usein.

"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi pitääkseen yllä keskustelua.

"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete.
"Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"

Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä, oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!

Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi koettaen olla sydämellinen:

"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä, jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."

"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran, kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin kaunis naama, ja —"

"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."

"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."

Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä panisi minut naurutuulelle."

Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju, älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."

Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden minuutin kuluttua.

"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."

"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua. Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"

Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista, sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen: "Poju — enhän minä! Gott in Himmel! Ach, Herr Je!"