VIII.
Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16 päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon. Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, — tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, — sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia, kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin. Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä, mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.
— Véronique.
— Ah, siinäkö olet?… Tässä on meille molemmille sähkösanoma
Strassburgista.
— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut?
— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman alla. Ei ole…
Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:
/#
»Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa
luokseni.
Charles Huber.»
#/
Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:
— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?…
Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti, joka puolustaa lastaan, ja kysyi:
— Mikä ansa?
— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä…
Sellaista on nähty.
— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.
Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän?
Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.
— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä tule, sinä myöskin?
Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.
— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.
Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita. Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:
Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän
Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.
IX.
Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla, ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa, ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu Militär-Lazarethiksi. Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä sotatarpeita.
— Mitä tahdotte?
Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä:
— Tahtoisin päästä tapaamaan Charles Huberia; sairaana täällä.
Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään: »Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut? Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa, mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut.
Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään.
Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten.
— Oma poikani! virkkoi kapteeni ääneen, — oma Charles-poikani!
Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia sitten Schlesian perukoilta.
— Hän on vielä tajuissaan, virkkoi sisar.
— Hän kysyy teitä koko ajan. Te olette sukulainen Ranskasta?
Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa hyvä, onko hän hyvin sairaana?
— On.
Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään.
Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten:
Menkää, älkää huolehtiko minusta.
Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt, vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin, jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen:
— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut 1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles Huber. Voinko saada nähdä hänet?
Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi.
— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä viereisessä salissa.
Ja hän lisäsi hiljemmin, tehden eleen kohotetulla kädellään:
— Hän on hyvin heikko, vain parin minuutin keskustelu voidaan sallia.
Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas:
— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään… Emme ole kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen.
Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa: »Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken, ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä:
— Menkäämme, tohtori, kulkekaa te edellä!
Saksalainen upseeri pyörähti kantapaillään ja avasi oven viereiseen saliin.
Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan. Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli, koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin, joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin kertaan pudisti päätään.
— Mitä hyödyttää kaikki? Minun elämäni on mennyttä… mennyttä.
Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon, parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta, kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta. Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa.
— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä… Tunnethan minut, sano?… Puhu minulle…
Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään. Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut.
— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut?
— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden, kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin.
Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan.
— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani.
Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi.
Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan valossa.
— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun juosta ampumakentälle asti…
Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen, uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi:
— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta… Minä vain tahdoin jäädä.
Pää kohosi hieman, katse siirtyi hetkeksi kapteeni Audouiniin.
— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä…
Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet sulkeutuivat ja hengitys läähätti.
— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen askeleen verran.
Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan sotilaan sielun ylevyyttä.
Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin:
— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui?
Toisella puolen vuodetta olija nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan. Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän?
Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu, eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä.
— Teen kaiken, mitä voin, sanoi hän vakavasti.
Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia kyyneleitä itkien.
X.
Vasta luodulla hautakummulla Strassburgin kalmistossa nähtiin joku päivä myöhemmin kukkasista ja lehdistä solmittu seppele, johon oli sidottu nauha Saksan värein. Hyvin korkea henkilö oli sen lähettänyt, ja eräs upseeri oli sen laskenut haudalle, missä se vähitellen talvituulessa lakastui ja kuihtui. Lähempänä puuristiä, vainajan päätä peittävällä mullalla, oli pari muuta seppeltä, jotka olivat saapuneet junalla Ranskasta. Toinen oli tehty mustista helmistä ja siinä oli valkein kirjaimin sanat: »Charles Huberille hänestä ylpeä kummi-isä». Toinen oli aivan pieni, eternelleistä sidottu, ja siinä oli yksi ainoa sana: »Véronique.»