Keisarin opas

language: Finnish

KEISARIN OPAS

Kirj.

René Bazin

Suomentanut ("Le Guide de L'empereur")

Toini Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

I.

— Iltasoittoko, Véronique?

— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä.

— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa
Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky
tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä.
Voi vietävää! Kuulepas!

Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä, liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista, kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.

Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille. Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka ikkunaluukut olivat suljetut.

— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä lennätettäisiin.

Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla.

Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle, että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen, mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä, joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat kaikki yhdessä.

Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten, ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.

Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?

— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään valloittamattomaksi.

— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.

Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä:

— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh, miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!

— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.

Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin räjähdettyä.

— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi…

Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta, pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi. Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi, vaikka hän olikin ruma.

Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille, että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli vilpittömän hellästi:

— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo esiintyä edukseen katselmuksessa!

Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä. Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla, eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»

Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina; onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään, jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon romanssia.

Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta, eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta, tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi, kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan. Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää, olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan rajuilmaan.

Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja. Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.

— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.

Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas. Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta. Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen, saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta, tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän tuomittu olemaan hyödytön.

Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella. Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä, rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä, joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta. Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi; mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja leukakuopan kohdalta.

— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla, näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri, pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!

Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia; hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä. Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:

— Hiukset vain ovat kauniit.

Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia, jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen saappaansa uunin edessä olevalle pellille:

— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia.

Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää lampunvarjostimen kellertävässä valossa.

— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla?

He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:

— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto.

Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne alkoivat heilua ja lauloivat:

»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana: tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta. Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit, viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen kutsua!»

Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique hymyili.

— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä, nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.

Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan, yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu, toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja väliin.

— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä lailla kenenkään luo!

Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi kuullut miehen toistavan takanaan:

— Kuka te olette?

Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.

Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.

— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.

Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat, ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta tällaisena yönä!… Se raukka putosi!…

Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.

— Häneen ei onneksi koskenut… Hän ei edes herännytkään. Lapsi kulta!… Tässä, ottakaa!

Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras pyysi hyvin kalpeana:

— Antakaa minun mennä.

— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan… Korjatkaa hänet.

Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä:

— Minä en voi, en voi… Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne menen.

— Minne te menette?

— Moseliin.

Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia kohti.

— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!… Sinne teitä ei lasketa!… Mitä te rimpuilette… Se on turhaa, minua ette voita… Tulkaahan tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.

Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:

— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan!

Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti. Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:

— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique, ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä, se on ihan välttämätöntä. Mene pian!

Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan, kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi kirkkaasti.

— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi kapteeni Audouin.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua kuolla.

Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta, vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.

— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä teidän nimenne on?

— Maria Huber.

— Se on saksalainen nimi? Olisitteko…?

Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:

— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen?

Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään.

— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen luoksensa?… Arvasinko?… En, siis vakavampaa?

Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona vastakohtana:

— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri saanut lapsen, tämän pienen.

— Kuinka vanha hän on?

— Viikon.

— Ja mies on jättänyt?

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa, ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä, mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua… Kun ei vaan olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni. Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä…

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille tien tänne?

— Sotilas… Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa; heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa… Oli jo pilkko pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän. Lyyhistyin maahan kirkkotorilla… En tiedä, miten kauan olin siinä ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani, että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja. Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua. He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

— Kullanmuru herää.

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän, jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia, sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen. Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja kumartui äitiä kohti:

— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.

Nainen vastasi tylysti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville, niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä. Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän merkin:

— No niin, hyvä on.

— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.

— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri, selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.

Nainen vastasi vain:

— On nälkä.

Se merkitsi jo lupausta elää.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin, joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu, Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva… Antakaa minulle kaulahuivi, niin ripustan uunin eteen… Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä… Syökää ensin… Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa…

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön, sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä. Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta. Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta. Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia, ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode. Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja, ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.

II.

Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa. Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma, jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla. Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi. Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:

»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En… hänessä voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»

— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko hänet kastettu?

— Ei ole.

— Minä tulen kummiksi!… ellei teillä ole sukulaista…

Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.

— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.

Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä, niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.

Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten puolesta.

Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät, keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa; kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista heräten:

— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.

Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli levoton ja hermostunut.

— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.

— On liian aikaista.

— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.

Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi, ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.

— Niin… näyttää olevan! vastasi hän.

Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen Salvateur-kadun kulmasta:

— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!

— Nyt minä lähden, toisti nainen.

— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa tunteja.

Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena surusta, joka oli häntä kohdannut.

— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa… Minä en voi elää tällä tavoin… Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja että on liian kallista elättää kolmea henkeä… Hän rakasti minua kuitenkin… Minä olin saanut hänet mieltymään…

Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin. Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon nimessä:

— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!

Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä varoistaan tuhlannut huvitteluun.

— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.

Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:

— Hyvästi sitten, neiti.

— Ettekö syleile pienokaista?

Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui hiukan häpeissään ovelle.

Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja sulkeutuvan.

Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen, päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.

— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä, kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti. Entä sinä?

— Minäkö… en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. —
Minne sinä lähdet?

— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan, ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle samassa asiassa.

— Hyvä, ja sitten?

— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä aion tehdä, Véronique?

— No, mitä?

— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä. Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.

—Palaat sitten myöhään?

— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen, niin virkistyn taas.

Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti sohvalla nukkuvaa lasta.

— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?

— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.

Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni avasi oven.

Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle. Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä. Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda; kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.

Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi, ja hän ajatteli sydämessään:

— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on ottanut sinut takaisin.

III.

Kello oli neljä iltapäivällä.

Kapteeni

Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti, jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten, tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi läikkeeksi.

— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni, tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta… Hyvä, hyvä, mutta malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!… Pam! Villers-le-Secin linnakkeesta!… Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!… Nyt Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!… Me olemme Nancyn tiellä, sapeli käteen!… Ladatkaa!… Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin kuulasade… Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä tuli kiire paluu metsään!

Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:

— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!

Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia, vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät, varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus, josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta, mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut. Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että saksalainen oli urkkija.

— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan. Tunnetteko hänet, kapteeni?

— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!

Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:

— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä! Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!

Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain homeinen kivirakennus.

Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko Maria Huber tullut tänne takaisin?

— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.

— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?

— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.

— Minne?

— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa.
Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.

— Entä lapsi?

— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.

Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi vihaisen näköisenä:

— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!

Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:

— Anteeksi, kenraali… en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte, että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.

Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon. Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan, kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä, olivat ihmeissään ja ajattelivat:

»Mikä hänen on?»

Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa… Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut… hän on päässyt jo soittotunneiltaan.

Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta, astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:

— Véronique!

On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:

— Véronique, missä on lapsi?

— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.

— Se on jäänyt tänne?

— Äiti ei ole palannut.

— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?

— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?

— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä molempia, ymmärrätkö?

Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa, sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.

— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa… Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit suunnitelman, luen sen silmistäsi!

— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.

Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.

— Oh! Oh! Enkös arvannut!… Olen suorastaan vavissut sitä ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti… Se on juuri sinun tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan, siitä ei tule mitään! Minä en suostu!

— Miksi et?

— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen soitonopettaja.

Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:

— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!

— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun ja olin onnellinen… Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle, entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen, joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.

— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.

— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi, joka jättää oman lapsensa.

Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta.
Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:

— Minne lapsi sitten joutuu?

— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei minun kotiini.

Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän sanoi:

— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.

Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä. Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen, syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia? Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.

Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa keskenään.

Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin minä. Mitä minun pitää sanoa?»

Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:

— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.

Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:

— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden perästä…

— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!

— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä seuraa…

— Saksalaisesta! huusi kapteeni.

— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla? Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan… upseerin… uudistat hänessä itsesi!

Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi, ikäänkuin lausumalla:

— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!

— Entä sitten?

— Minä suostun, kun ajattelen sitä.

Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:

— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!

Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi ensiksi oppii ymmärtämään.

Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.