IV.
Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot asiapaperilomakkeelle, kysyi:
— Kuka on isä?
— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa.
— Kuka on äiti?
— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut.
— Kuka te sitten olette?
— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi, minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni, sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole saanut.
— Perheen ystävä?
— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä.
Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti
Véronique'ille:
— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun palkallani… ja sinun.
Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä, jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon, vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.
Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri. Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen. Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:
— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten sievä se on!
Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä; mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää hänet.»
Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä. Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan, tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:
— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin, joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua nyt rakastan!
Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi.
Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät, iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.
— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin perillä kuin minä.
Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen. He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:
— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu?
— Huonoa, herra eversti.
— Miksi huonoa?
— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.
— Sinulla on ainakin kaunis lapsi.
— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni.
— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä olen varma.
— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun en itse saa palvella.
Ja hän poistui sanoen ihmeissään:
— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa. Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain, olisi hän sen evännyt!
Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen. Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean, tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi usein sanomaan:
— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on sotilas-ateria.
Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta, kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:
— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit lähteä.
»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä kyykistyä.
»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit, äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin urhoollisia.»
Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt, pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään saattaa odottaa:
— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain?
Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt valmiiksi ja oppinut ulkoa:
— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa.
Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä, vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä sanoen:
— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei tarvitse pelätä.
Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen, kohauttaen olkapäitään:
— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin.
Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani, kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»
Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta. Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique; kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.» Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi, että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli Charlesin hyväksi.
Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija. Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt, kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»
Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla, Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni, nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan, huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi:
— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo. Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa hihoihin… Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi pahaa… Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju, miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!… Kun sinusta tulee aikamies, Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei muuta tarvitakaan.
Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa, ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia, harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista kuin ihmisten elämä yleensä voi olla.
Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä:
— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta.
Véronique virkkoi puolestaan:
— Minä olen täysin varma hänestä.
Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen, tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän koulutuksen avulla.
Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet. Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa olivat iso-isä, äiti ja poika.
V.
Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät, Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa. Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan, kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.
— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana. Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani. Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku päällikkö.
— Älä hätäile, kummi-äiti!
— Kun olet päässyt Saumuriin!
Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja
Véronique jatkoi:
— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti!
Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique, jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi tulevaisuuden haaveitaan.
— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten, tiedätkö?
— Mitä sitten, kummi-äiti?
— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen.
Poika vastasi mielissään:
— Ah! se on hyvä, se!
— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta; hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut… Mutta kuules Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?
— Tiellä?
— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla… Eikö siinä ole isä?
— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on pälkähtänyt tulla meitä vastaan!
Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut jotain vakavaa.
Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä ollut enää epäilemistäkään.
Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa.
Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:
— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista kummi-äidillesi!
Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:
— Tule, poloinen!
Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä, vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:
— Minun täytyy puhua Charlesista.
— Mitä?
— No niin, hän joutuu meiltä pois!
Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että pelko, että Véronique huudahti:
— Maria Huber vaatii hänet takaisin?
Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:
— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta kaikkea… Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän… Minä olen päättänyt…
— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique.
— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:
»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?»
— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten sinäkin:
»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali?
Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.
»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme keskustella.»
— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä!
Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.
Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti kuulustellut vanhaa upseeria.
— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne?
— Ei, vaan hylätty.
— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne?
— Anteeksi, isän nimellä.
— Oletteko saanut tietoja vanhemmista?
— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut, olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.
— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin.
— Minä en sitä tee.
— Teidän täytyy.
— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet?
— En tiedä.
— Mikä hän on?
— Metsätyömies.
— Saksassako?
— Vogeseilla.
— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri, lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja joka taistelee maatani vastaan?
Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea, vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:
— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan… Annan teille aikaa huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava Charles Huber minun luokseni.
— Mitä teette hänelle?
— Annan viedä hänet rajalle.
— Ette, herra viskaali.
— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut.
Siihen oli kohtaus päättynyt.
Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili, katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään. Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique oli vaiti ja että hän yksin puhui.
— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet?
Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti, kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.
Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren kasarmin reunustamalle kadulle.
— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni
Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi:
— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia.
— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique.
— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin: »Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.
— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin kaikki paljastuu.
— No niin, me emme pane häntä lukioon!
— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.
— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan riittävä aika!
— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän lapsensa.
Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi:
— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani!
Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.
— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi, äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?
— Otan, hyvin vakavalta kannalta.
— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen?
Uskotko heidän rakastavan häntä?
— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.
— Roistot! huusi kapteeni.
— Raukat, sanoi Véronique.
— Ja sinä siis olet sitä mieltä?…
He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa katuun:
— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran.
Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:
— Onko se viimeinen sanasi?
— On.
— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä järjestän asian yksin!
Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili katseillaan kuten Véronique.
Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä, mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua. Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.
Kapteeni nousi pimeästä.
— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa… Kuule, lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan, pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken, ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi, et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän edellämme!
He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä, kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.
Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden ensimmäiseen huoneeseen.
— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia asioita.
Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä koettelemuksesta oli puhe.
Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää, missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen katseessaan, ja hän vaikeni.
Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.
— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko elämääsi koskeva ratkaisu.
— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni.
— Charles-poikani, sinun äitisi elää.
— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles.
— Niin.
Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta alkoi nyt väristä:
— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että hän on kuollut?
— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa.
Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun isäsi ja kuka on äitisi.
Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa, joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän kotiinsa.
Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat liikkumatta.
Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.
— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja virkkoi avatessaan ne jälleen:
— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa.
— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna saksalainen… Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina, kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi…
Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen. Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten, kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:
— Mikä on sinun halusi?
Lapsi vastasi:
— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa.
Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään.
— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä. Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua… Mene nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.
Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan.
Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa.
Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä, meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun kummi-äiti alkaisi liikkua.
Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu ääni kutsui häntä oven takaa:
— Tule, lapseni!
Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:
— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät?
Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.
Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin.
VI.
Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin.
Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi, Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät. Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.
Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu. Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat vilpittömiltä.
Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä.
Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti, olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»
Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi, sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla vuotta 1899.
Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
Véronique neljänkymmenen kahden.
VII.
On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin, sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä. Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään, vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.
Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi, — on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat, ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu heidän hihoilleen.
Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:
— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin!
Ja hän katoaa.
Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:
— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy.
Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.
Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo. Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen, kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:
— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä.
Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä, oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies, lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun kypärän kärkeen.
Hän ratsastaa muistopatsaan editse.
Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti, univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot, julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot. Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.
Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle. Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa: Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti. Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia, viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki, insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita, päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko 138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko? Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa, sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi minuttia vailla yksi.
— Teidän Majesteettinne, sotilas!… Hoi, tänne!
Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.
Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin. Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.
— Elsassilainen? kysyy hän.
— Niin, Teidän Majesteettinne.
— Nimesi?
— Charles Huber.
— Minne olit matkalla?
— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen.
— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut ampumakentälle.
Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.
— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen muita. Kuinka pitkä matka on vielä?
— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne.
Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi, kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa. Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.
— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle.
— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin.
— Äiti, kuka on käskenyt?
— Korkea päällikkö varmaankin.
— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin?
Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän.
— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on keisari.
— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin, kuinka hänen on kuuma.
Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän sulkee ikkunan ja sanoo:
— Hän on elsassilainen.
Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän astuu eteenpäin.
Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö, jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta, joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä. Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut armeijansa.
Keisari käskee:
— Eteenpäin, keskelle!
Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:
— Seis!
Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:
— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.
Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta, onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän selkää.
Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa. Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä… Kuinka suunnaton koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja, kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä, kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!… Viisikymmentä minuuttia… Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.
Hetken kuluttua on tunti vierinyt… Keisari kääntyy hiljaa satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata. Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti kylmässä auringonvalossa.
Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet, luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.
Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu.
Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli.
Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla, lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.
— Hoch!
Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu. Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen 138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.
Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä. Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.
— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle… Sinä saat palata rykmenttisi mukana… Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli ensimmäisenä?
Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.
Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa, keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.
Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas, vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:
— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan, ei tule jättää potilasta.