Keisarinna Elisabet

XII.

Keisarinna äitinä. — Arkkiherttuatar Maria Valeria.

Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä, osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja harrastuksiin.

Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.

Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että ruumiiltaan.

Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.

Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.

Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen uutisen.

Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.

Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.

Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt lapsensa.

Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi hänen rinnoillaan.

Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa
Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.

Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:

"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän virkkoi:

"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'

"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen. Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."

Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana, äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.

Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.

Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin, pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.

Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen sydämessään.

Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus ja ylpeys — vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.

Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.

Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.

Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:

"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista."

Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui silloin m.m.:

"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan. Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä jokainen."

Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe sen viettämiseen.

Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille. Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen, lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin erikoiset toivomukset.

Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle itselleen.

Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.

Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.

Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.

"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle, joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse olivat poimineet.

Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä, Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen äitinsä sanoi.

Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan. Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä vanhempana ollessaan.

Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.

Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin miekkailemaan.

Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.

Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.

Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän teoksistaan.

Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta. Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren runoilijattaren suurin ilo.

Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo, jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:

    "Und wenn auf des Kaisers Haupte,
    Manchmal drückt die Krön',
    Ist für seine Müh' und Sorgen
    Sie der schönste Lohn."

(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)

Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli kuvitellut.

Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.

XIII.

Keisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.

Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.

Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.

Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista. Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.

Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.

Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi säilyttää valtansa niiden yli.

Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria ruumiillisia voimanponnistuksia.

Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli, ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät hevoset, mitä hänellä oli.

Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.

Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.

Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.

Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat pelastamaan hänen henkensä.

Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria Valerian sepittämät seuraavat säkeet:

    "Heiliger Georg! Reitersmann,
    Der vor Gefahr uns schützen kann!
    Der meine Mutter oft beschützt,
    Wo keines Menschen Hilfe nützt!
    Ich bitte Dich mit Zuversicht —
    Verweiger' mir die Bitte nicht —
    Beschütze stets das theure Leben,
    Das mir das Licht der Welt gegeben!"

(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen sinua luottamuksella — älä epää tätä pyyntöäni — alati suojelemaan sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)

On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja metsästyksillä.

"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."

Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku, matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa, mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka, jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan sidotussa hihnassa.

Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan, muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.

"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".

Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen, ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset, jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä arvostelusta, jota sai osakseen.

Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan lemmikki-eläimiään.

Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat koristetut hevosten kuvilla.

"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen, näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä; ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".

Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata hänen mieltään.

Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen, hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.

Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä. Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.

Hän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.

Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.

Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen katselemaan häntä.

Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia, ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.

XIV.

Gödöllön huvilinna. — Elisabet Unkarin kuningattarena.

Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.

Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.

Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi heidän leiriään.

Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.

Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.

Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen, kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein aina ensimäisenä perillä — monta minuttia ennen toisia.

Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa lemmikki-eläimilleen.

"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki, mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".

Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.

Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli, keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.

He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä, jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana, vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.

Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa. Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.

Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä, ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut pienintäkään merkkiä pelosta.

Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin. Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista, joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä pidettiin enkelinä.

Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan vuoteelle.

Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä muutamia.

Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli jättänyt hänet yksin.

Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä syöksynyt syvyyteen.

Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.

Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa, jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.

Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi majaan. Hovinainen seurasi perästä.

Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä, hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.

Kuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.

Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja tuijotti ihmetellen kuningattareen.

Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.

Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja ojensi sen miehelle.

"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on teille niin uskollinen."

Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri, että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.

Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää voitu saada jäämään Ischliin.

"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä", hän selitti.

Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.

Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu hänen palveluksistaan.

Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun 25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:

"Kuinka on Deákin laita?"

Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan. Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.

Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa. Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.

Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.

Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut, ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.

Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla, joissa oli seuraava omistus:

"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek". (Kuningatar Elisabet Frans
Deákille).

Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.

Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:

"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi saattoi tulla".

XV.

Wienin maailmannäyttely. — Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. —
Keisarinna ja wieniläiset.

Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä suhteessa merkillinen.

Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin
Leopoldin kanssa.

Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin. Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.

Muutamia päiviä myöhemmin — toukokuun 1 päivänä 1873 — keisari ja keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä, joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa älyllä ja työvoimilla.

Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera. Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian shahi ja monta muuta ruhtinasta.

Elisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten kanssa.

"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen, kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."

Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai osakseen suurinta huomiota.

Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla. Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.

Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei kauneudessa voiton.

Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".

Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.

Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.

Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä. Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa, oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.

Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja hermostunut.

Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa, hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät "Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja". Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla", "Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka kantaa hänen nimeään.

Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka kehua nähneensä häntä läheltä.

Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.

Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.

Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.

Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa kyllin suuria ostoksia.

Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin juhlakulkueisiin.

Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen laahustintaan kantavat hovinaiset.

Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina, että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja matkustanut maalle vahvistamaan itseään.

Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi näkemättä hauska näytelmä.

Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi ja ihmisiä arastelevaksi!

Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta, ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.

"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui. "Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä, että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää aikansa paremminkin."

Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."

Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.

Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin. Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.

"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.

"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme. Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa lähimmäisestään."

"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna", hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma asema."

Hovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.

Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen. Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.

Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään — kärsivällisyys ei kuulu Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia. Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.

Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.

Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan. Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.

XVI.

Keisarinna ja hyväntekeväisyys. — Keisariparin hopeahäät.

Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.

Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.

Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.

Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä tuskin koko Habsburgien valtakunnassa — enemmän Itävallassa kuin Unkarissakaan — on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta, jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.

Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä, ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.

Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina koetti lievittää sitä.

Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859 ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä siitä vaarasta, johon siten antautui.

Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.

Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta. Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun tarkoituksen hyväksi.

Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.

Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.

Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten hädästä välinpitämättömäksi.

Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.

Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään kohtaan.

Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja keisariparin läsnäollessa.

Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin "kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla oli siihen aikaan jo useita lapsia.]

Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia. Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan kukkiaan.

Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman synnyinmaansa runoilijalta:

    "Wie deiner Güte milder Sinn,
    Erhab'ne Kaiserin!
    Wie Huld, die deine Stirne kränzt
    Hoch über allen Festschmuck glänzt,
    So blüh' dir Macht und Segen
    In Zukunft allerwegen.
    O, nimm hierfür als Treuespfand
    Den Herzensgruss von Heimatsland!"

(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)

Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja mainiosti järjestetty.

Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.

Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain, jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin pukuihin.

Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut yleisestä innostuksesta.

XVII.

Kruununprinssi Rudolfin avioliitto. — Keisarinna ja hänen linnansa.

Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota kaikissa kansankerroksissa.

Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.

Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.

Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.

Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta Brehmistä.

Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.

Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar. Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.

Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.

Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan koti-onnea.

Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen, ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.

Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan, valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään miellyttävä.

Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.

Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.

Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera
Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.

Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan pistivät kaikkien silmiin.

Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.

Rudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.

Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset, ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.

On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.

Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.

Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa. Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.

Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä
Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.
Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin
syntymäpäivää.

Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin, joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien kuluessa käynyt.

Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.

Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!" ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"

Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä. Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa karkoittamana.

Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.

Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä. Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe", Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.

Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi ulkomaailmalle salaisuutena.

Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.

Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.

Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana melkein huojuivat kukkien painon alla.

Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot, vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat parvekkeelle.

Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian kuva ja sen edessä rukouspalli.

Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen rukousnauha.

Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen. Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.

Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan huvilaansa "Achilleion".

Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään käytti tätä aamiaispaikkaa.

Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa, jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.

Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa — eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin — keisarin kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia, jotka olivat omistetut hänelle itselleen.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta Ludvig II:sta.

Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa maljakoissa oli kukkia.

Kirjoitushuoneessa — keisarinnan budoarissa — paloi usein tuli kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali oli heidän huoneittensa välillä.

Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet, keisarin huoneitten alla vierashuoneet.

Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa olivat linnan toisella puolella.

Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.

Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki huoneen.

"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.

"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa, niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin. Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."

"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran. "Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan — kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"