Keisarinna Elisabet

XVIII.

Käyntejä Baierissa. — Elisabet ja kuningas Ludvig II.

Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.

Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet, tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.

Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla lahjoilla.

Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa, heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.

Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.

Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.

Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.

Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.

Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu, varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin näyttäytymään kansalleen.

Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen aikaan oli kahdeksantoista vanha.

Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä, kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus julkaistiin.

Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.

Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä, että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.

Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:

"Toden totta kuninkaallinen morsian!"

Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan täyttivät kaikkien sydämet.

Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän, kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle uskollinen.

Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään. Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle kuninkaana.

Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni säpäleiksi pihan kivitykseen.

Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän perheen välillä.

Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen taakse.

Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.

Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.

Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.

Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa. Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.

Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen soutelijoitten katseilta.

Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.

Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin väkevä, että tuntuu kauas järvelle.

Eremitasi — pieni italialais-mallinen huvila — ja puutarhurin asunto ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria, johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".

Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia päiviään.

Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään liikkui.

"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset, joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.

Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin yleisesti mielisairaana.

Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886 hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin Bergin linnaan.

Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään, ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään, löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.

Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.

Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli
Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.
Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.

Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.

Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.

Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja päästäkseen kiusaajistaan."

"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."

Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.

Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä molemmilla yksin oli avain.

Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle". Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.

Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa. Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli, toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.

Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.
Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen
kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.
Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.

Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin arkun ääressä.

XIX.

Matkusteleva keisarinna.

Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.

"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta, kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän, että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana. Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten vaistojen muodossa".

"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi. Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan, hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".

Luonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi sopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja taisteluista.

"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä", hän lausui, "ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa unelmia, joita viemme sinne mukanamme".

Eniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa kannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla kansanvilinästä. "Minä katselen Europaa mieluimmin profilista", kerrotaan hänen lausuneen.

Joku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän oli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein soudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut rakkaudeksi mereen.

Kun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän kannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen ajatuksiaan.

"Meri on minun rippi-isäni", hän sanoi. "Se antaa minulle takaisin nuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä tiedän, olen oppinut mereltä." Eräässä toisessa tilaisuudessa hän lausui: "Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken".

Hän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla kuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia, hän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan. Ylen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä ja nauttia myrskyn raivosta.

Huvilaiva "Miramar", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli hyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa, jotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen laivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka kätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.

Ollessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin tynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä laivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.

Kannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta näki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä akkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui ympäri koko paviljongin.

Siellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen tapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen. Kampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.

Muutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin akkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.

"Olen kuin myrskylintu", hän lausui. "Otatan pois kaikki purjekankaat, jotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta kun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta".

Hänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka hän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään laivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.

Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.

"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen elämän turhuudesta".

Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä "kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät" vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion herättämistä.

Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.

Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut pienintäkään väsymyksen merkkiä.

Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä. Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.

Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis, Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112 ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi, eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m. ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina käytettiin seudun köyhien hyväksi.

"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa minulle mitä suurinta iloa".

"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa, varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut. Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".

Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen hyvyyttään kiitollisuudella.

Kaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt pikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät saadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.

Hän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän hallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan latinaakin.

Italiankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei erikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.

"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. "Se on ainoa, mitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän, kuin tarpeeksi. — Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en minä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa".

Monta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut vaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä näyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen viskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita henkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.

Kaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin käydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.

Oli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa vannottivat häntä jäämään Wieniin.

Mutta hän kieltäytyi mitä jyrkimmin noudattamasta heidän toivomustaan.

"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle lähteä mukaanne", hän vastasi. "Onnettomuuden tapahtuessa minun paikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla".

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia italialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.

Hän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku huvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa järven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan huudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin uhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen palaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen jälkeensä vielä kiviä.

Kun Itävallassa sittemmin tämä tapaus tuli puheeksi, niin keisarinna lausui:

"Mitä Italiassa tapahtui, sen jätämme Italiaan".

* * * * *

Kun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö hänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.

Eräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan saattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä järjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa Lainzin lähellä olevalle pysäkille.

Palvelijan puhuessa asemapäällikön kanssa, juna lähti liikkeelle.

"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä", keisarinna huusi konduktöörille.

"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät", konduktööri huusi, ilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.

Keisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta, että häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin kokea seikkailuja.

Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen, mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan. Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.

Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.

Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.

Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä jäädessä eteissaliin.

Mies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.

Hän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.

"Olemme hovista", vastaus kuului.

"Minkä näköinen keisarinna on?" kysyi mies edelleen.

Sillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:

"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä".

Aatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.
Silloin Elisabet hymyillen lausui:

"Keisarinnan voi nähdä silloin, kuin vähimmin aavistaa".

Hän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:

"Naiset eivät näytä tuntevan minua".

"Älkää loukkaantuko", keisarinna pyysi ja lisäsi: "Kun te ette tunne minua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä".

Nuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa, missä hän huvitteli ketun metsästyksellä.

Hänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua, kettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan Maynoothin pappisseminaariin.

Oppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri, jonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.

Yht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan juoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita ajokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.

Kettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.
Hän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.

Heti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja pyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla ajollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki lammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä, niin että se oli aivan kastunut.

Tohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti kuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.

Keisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli luullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa tai neljässä tunnissa.

Seminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten vaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.

Ratsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja kutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen kanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään, pitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan ja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän kertoeli.

Amsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla lääkärillä, tohtori Metzgerillä.

Eräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan ja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:

"Luulen pikku tyttärentyttäreni ihastuvan tämän saadessaan".

Kauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas nainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:

"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla ei toki vielä voi olla lapsenlapsia".

"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta", keisarinna vastasi, "ja todistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja lapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni prinsessa Giselalle Müncheniin".

Kauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut epäkohtelias.

"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias", keisarinna vastasi, "päinvastoin hyvinkin kohtelias".

Amsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä niinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa kasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan katupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:

"Annas, kun katson naamaasi!"

Mutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että matkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan koskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos tätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa hotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan "rouva Folna Korfusta". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä "teidän korkeutenne!" niin hän vastasi jyrkästi:

"Minun huoneissani ei ole mitään korkeuksia!"

Mutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian alhainen hänen säädylleen.

Sattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta oli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan etukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.

Eräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso Rhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa, missä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai määräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa matkalle.

Vasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan
päämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä
Thorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat
Rothschildien kodissa.

Päivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa. Keisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä käsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän oli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella nautinnolla ensimäisen ruokalajin.

Mutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja palveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen oikean henkilönsä.

Hänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan päivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.

Hänestä oli hirveän ikävää, että häntä pidettiin silmällä.

Kävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa muutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:

"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa, kuinka hän katselee meitä tutkivasti!"

Professori katsoi osoitettuun suuntaan, ja keisarinna toisti:

"Hänhän aivan tuijottaa minuun! Mitä te sanotte semmoisesta?"

"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen huono tapa", professori vastasi.

Samassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.

Nainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti matkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.

Missä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten kanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan. Milloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti narrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan. Ja häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät harhaan.

Muuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen kirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin seisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia kirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan, koska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä vartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan sivilipukuisen polisin.

Sanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi myymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin käyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle ostajalleen, että tämä oli erehtynyt.

Kulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies aivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia askelia hänen edellään.

Tahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi väistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja kutsui lähemmäksi.

Hyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti keisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into vaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.

Seuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään illalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän ääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan, joka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka suojelusta.

Muuan viinureista meni hänen luokseen.

"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".

"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää hankkia minulle jotakin syötävää".

Viinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.

"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa! Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".

"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?" keisarinna kysyi hymyillen.

"Kahdeksankymmentä centisimeä", viinuri vastasi epäröiden.

Elisabet purskahti nauramaan.

"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena. "Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen annosta".

Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena. Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui hymyillen:

"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!"

Kesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan Normandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä ratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä uskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.

Eräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen sitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat tapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika saa rangaistuksen.

"Kiitoksia paljon vaivastanne", keisarinna virkkoi. "Mutta minä en ole valittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani".

Merellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa hukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen niin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.

Siitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä hän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella kunnioituksella.

Mutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen todellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa, hän kiiruhti lähtemään tiehensä.

Hän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän melkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina kreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin kuningattarena.

Tavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä viralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans Josefin matkustaa yksin.

Mutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein keisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin kuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.

Hän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla tässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.

Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle ihastustaan.

Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.

Hän ihaili kovin Napoleon Suurta.

"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon, Napoleonin synnyinkaupunkiin.

Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen, vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta rakennustaiteellista mestariteosta.

Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien, jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella, täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen, kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan tarkoittavat toimenpiteet.

Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen. Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.

Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.

"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi. "Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin — mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun olen vuorta kiipeämässä."

XX.

Keisarinna Elisabet ja kirjallisuus.

Elisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen hänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä hän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein sitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.

Hänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard
Wagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran
säveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman.
Hänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin
Wagner-näytännöissä.

Myöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli personallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein tuntikausia vieraana heidän ateliereissään.

Nuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta myöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin kuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin varmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.

Mutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä edelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan. Kahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin hospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa. Ja tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen keisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:

Hän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä taiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin laidassa Wienin lähellä.

Eräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva
Elisabet halusi tavata häntä.

Kiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen, että sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:

"En minä tunne ketään rouva Elisabetia. — En ole kotona."

Palvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija katsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan puutarhassa kahden muun naisen seurassa.

"Suokaa anteeksi — ette suinkaan te vain ole keisarinna?"

Se oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui ystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista, joitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli taiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään valokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.

"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle, kohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten uhrina olin ollut", näyttelijä selitti. "En koskaan ole unohtava hänen sanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä."

Ylpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa taiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa hovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt hänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren hengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.

Eräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa ja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin. Maailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka auttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.

Hänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan, joka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla alituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.

Harvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna Elisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman että hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä puutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä lukemiseen.

Etevät miehet, jotka tutustuivat häneen, hämmästyivät hänen tietojaan.

"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt historiaan, taiteeseen ja tieteisiin", oppinut Hasenauer lausui. "Hänen tietonsa ovat erinomaiset."

Hän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä Schopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki Voltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja jonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein siitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon. Keisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki tarpeettomat tiedot.

Koko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen hurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa kirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan tätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta nähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että puhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet oli itsekin kokenut.

Myöhemmin hän luki kaikki, mitä Heine oli kirjoittanut.

Heinen "matkakuvilla" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan keisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.

Se, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti sen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen suuri vilpittömyys.

"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii tekopyhyyttä", keisarinna kerran kirjoitti. "Hän näyttäytyy aina semmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine inhimillisine vikoineen."

Eräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien Heinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka valtiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:

"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan koko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän runoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään."

Hän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle. Muodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle muistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla, ja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja huomattavan suuren rahasumman.

Mutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan valtakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että ystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa kunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.

Frans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä, jotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta kolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa taipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen muistopatsaan rahankeräyslistoista.

Keisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin sekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.

Mutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää, että tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut hänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän hakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa edustalle.

Hohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla tästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen poikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta. Elisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa jossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi häntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia, joita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että Itävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään tavannut.

Mutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska ja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon kielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun preussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen ihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen pureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka seipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat epäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.

Kirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi monella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen haudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: "Keisarinna Elisabetilta hänen lempirunoilijalleen."

Tiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän koskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin koristelemassa Heinen hautaa.

Oppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista oli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista sisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.

"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas tytär", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen keskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein mielenkiintoisimmat.

"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole ymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet", hän lausui.

Kruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä "Buch der Lieder"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen. Osottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva Embden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka olivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön silmiin.

Piti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin lämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna Elisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon kirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.

Saksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän kokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään vaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen. Maria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion häneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa arkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut niin paljon.

Uudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin hän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta hän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.

Hänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään hänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä Shakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua ääneen muistista. "Hamlet" ja "Kesäyön unelma" miellyttivät häntä eniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa aasinpäineen. "Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme", keisarinna lausui.

Pitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän joka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista ajatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan runoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään joistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita matkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä sadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.

Hänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet pitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä kirjeitten muodossa.

Hänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä, mitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia, jota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä houkutellut.

Vain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin. Niistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä Ischlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka sen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin kirjoittaman:

    "O, breite deine Arme aus,
    Maria, die wir grüssen!
    Leg' schützend sie auf dieses Haus
    Im Thal, zu deinem Füssen!
    O, segne dieses kleine Nest,
    Mag rings der Sturm auch wüthen!
    In deinem Schutze steht es fest
    Voll Gnaden wirst du's hüten!"

(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän laaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni pesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy lujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)

Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin pikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä "Herkules-kylpyjä".

Muuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle kylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen kerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena käännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:

"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja ihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on sinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen rauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat."

XXI.

Sairaus. — Keisarinnan jokapäiväinen elämä. — Hänen suhteensa palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.

Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.

Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.

Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin, jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.

Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.

Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä taipumuksina.

Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.

Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta tuskasta.

Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista kävelyretkistä.

Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.

Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta, hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa, jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.

Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja hedelmiä.

Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.

Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.

Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.

Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.

Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä, että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden, että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.

Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana, että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.

Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen välistä muutoksiakin.

Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.

Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.

Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.

Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.

Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään, etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja Elisabetia.

Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.

Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti olla hänen matkojensa takia.

Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän seuraansa.

Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.

Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.

Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää keisarilta eroa toimestaan.

Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon puuskahduksen — tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu antaa kamariherralle ero.

Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle seuraavana päivänä ritarimerkin.

Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä, että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä suunnattomasti.

Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen palvelijansa jumaloivat häntä.

Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä, eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.

Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan vuoteen vieressä.

Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut. Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana ratsastamassa Praternissa.

Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten aiheutuneesta rasituksesta.

Muuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:

"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti, emme kyyneliltä voi puhua hänestä.

"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.

"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen. Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton, inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin, kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus, joka — keisarinnan tietämättä — aiheutti sen, että palvelusvuorolla olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen oven takana."

* * * * *

"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta hovikirjastosta.]