XXII.
Elisabetin puvut ja hänen tukkansa.
Luonto oli suonut keisarinna Elisabetille kauneutta, jalon mielen ja suuret henkiset lahjat. Sallimus oli asettanut hänet korkeimpaan asemaan, mitä nainen voi saavuttaa, ja hän näytti olevan luotu onneen ja rakkauteen.
Hänen ulkomuotonsa tarjosi mitä täydellisimmän sopusointuisuuden näyn. Mutta hänen luonteensa oli täynnänsä vastakohtia. Hän rakasti yksinäisyyttä ja ulko-elämää, mutta ei yksikään Europan ruhtinattarista osannut esiintyä niin edustavaisena kuin hän niissä tilaisuuksissa, joissa esiintyi virallisesti.
Elämäntapojen yksinkertaisuus oli hänessä yhtynyt rajattomaan tuhlaavaisuuteen. Niinkuin serkkunsa, Baierin Ludvig, hän käytti suunnattomia summia rakennuksiin ja haaskasi rahaa ja lahjoja ympärilleen, missä vain kulkikin.
Hän ei koskaan alistunut muodin oikkuihin, mutta siitä huolimatta hänen solakka vartalonsa oli vuosikaudet muotitaiteilijain ihanteena.
Hänen käyntinsä oli liitelevä ja kevyt, mutta hän kätki jalkansa paksuihin, paksupohjaisiin kenkiin. Kasvojensa ihanuuden hän piilotti harson taikka viuhkan taakse. Hänen pukunsa oli usein vaatimattomampi kuin hänen kamarineitonsa puku, mutta hänen synnynnäinen arvokkuutensa ei koskaan jättänyt tekemättä vaikutustaan, olipa hän puettuna kuinka yksinkertaisesti tahansa.
Hänen arkipäiväisissä leningeissään hameen tuli olla niin lyhyen, että jalat jäivät vapaiksi, sekä kiinteästi lanteita myöten, olematta kuitenkaan niin piukka, että olisi ollut esteeksi kävelemiselle. Liivi ommeltiin puseron tapaan.
Hyvin vastenmielisesti hän, milloin välttämätöntä oli, pukeutui kalliisiin hovipukuihin. Mutta niihinkin hän osasi lyödä yksilöllisyytensä leiman. Myöhempinä vuosinaan hän käytti melkein yksinomaan mustaa ja valkeata taikka valkeata mustalla reunustettuna. Joskus harvoin hän pukeutui vaaleanharmaaseen taikka sinipunaseen silkkiin tai samettiin, mutta räikeitä värejä hän ei käyttänyt milloinkaan.
Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, aika oli ihmeellisesti säästänyt hänen ulkomuotoaan. Jotka olivat nähneet hänet hovijuhlassa upeissa puvuissaan, hänen omituista kauneuttaan korostavan kullan ja jalokivien hohdossa, ovat sanoneet hänen viidenkymmenen vuoden vanhana olleen melkein yhtä kauniin kuin hän oli ollut kolmenkymmenen ijässä.
Hänen hiuksensa olivat säilyneet yhtä kauniina ja runsaina kuin nuoruudessa. Ollessaan hajallaan hänen tukkansa ulottui alapuolelle polvien, ja hän voi yhä kääriytyä siihen kuin suureen kaapuun. Hänen elämänsä viimeisinä aikoina siihen ilmestyi harmaita hapsia, ja on väitetty hänen olleen suruissaan siitä, että hiuksensa harmaantuivat.
Tämä hiusten tuuheus tuotti hänelle muuten paljon vaivaa. Vaikka hän muuten oli lempeä ja hyvä valtijatar alaisiaan kohtaan, sattui useinkin, että hän menetti kärsivällisyytensä niinä pitkinä tunteina, jotka menivät hänen hiustensa hoitamiseen.
"Tunnen tukkani", hän lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen Christomanokselle, sormillaan nivelien raskaita palmikoitaan, ikäänkuin keventääkseen päätään painavasta taakasta. "Se on kuin vieras olento pääni päällä".
"Teidän majesteettinne kantaa tukkaansa kruununa keisarikruunun sijasta", opettaja vastasi.
"On paljon helpompi vapautua toisesta kruunusta kuin tästä", keisarinna vastasi surullisesti hymyillen.
Eräänä päivänä hän käveli vuoripolkua, luennoitsijansa Christomanoksen saattamana. Tiellä tuli vastaan nainen, jonka hiukset oli leikattu lyhyiksi.
"Siinäpä viisas nainen, joka pitää tukkansa lyhyenä", Elisabet lausui. "Mutta jos minä leikkauttaisin tukkani, kun pidän tarpeettomana kantaa kaikkea tätä kuormaa, niin ihmiset hyökkäisivät kimppuuni kuin sudet".
Eräänä toisena päivänä, kun Christomanos luki hänelle ääneen suittaessa hänen hiuksiaan, hän lausui:
"Olen hiusteni orja. Ehkäpä jonakin päivänä sittenkin leikkaan tukkani pois".
Mutta nämä sanat olivat kai tuskin vakavasti tarkoitetut. Väsymys ja suuttumus kaikesta siitä vaivasta, jota tukka hänelle tuotti, aiheuttivat ehkä joskus lyhyeksi hetkeksi halun päästä siitä, mutta itse asiassa hän oli ylpeä tuuheasta tukastaan. Tämä oli yksi niitä harvoja turhamaisuuden piirteitä, joita hänessä oli huomattavissa.
XXIII.
Ystävyydensuhteita. — Korfun linna.
Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.
Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin kultakolikon.
Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle, terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.
"Koska tyttö oli niin kaunis", Elisabet vastasi.
Hän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.
Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen, tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.
Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret, Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte", kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.
Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin, joitten kanssa joutui kosketuksiin.
Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.
Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista asioista taivaan ja maan välillä.
Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni hänen luontonsa ominainen levottomuus.
Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna, joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein aina nähtiin hänen seurassaan.
Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin vaimoksi.
Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.
Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti lahjaksi.
Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan erikoisesta suosiosta.
Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin Ida von Ferenczy, unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.
Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla, miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella, avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.
Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla, harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.
Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen neuvonantajansa ja ystävänsä.
Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka kielen hän helposti oli opetellut.
Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion". Tätä linnaansa Elisabet rakasti.
"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin Wienissä."
Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.
Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan. Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:
"Was will die einsame Thräne?
Sie trübt mir ja den Blick!
Sie blieb aus alten Zeiten
In meinen Augen zurück."
(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt silmiini vanhoilta ajoilta.)
Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.
"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.
Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.
Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.
Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.
Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.
Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla. Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista muistoista.
"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen oman vähäpätöisen leimansa kiviin."
Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen linnaansa uteliaitten katseilta.
"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä mitään."
Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty. Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.
"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa", hän usein lausui.
Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.
"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta, jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.
Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.
Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan hänen eteensä.
"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.
Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa, jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten keskuudessa.
Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.
"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi. "Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."
"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut paremman osan."
XXIV.
Kruununprinssi Rudolfin kuolema. — Synkkämielisyyden painostusta.
Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus, jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.
Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että saataisiin tietää totuus".
Varmasti tiedetään vain seuraavaa:
Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää. Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera, jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan, mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt, että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin. Suom. muist.]
Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän lahjakkaan hallitsijan.
Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen tulevaisuudestaan.
Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut varhaisimmassa nuoruudessaan.
Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.
Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna, kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.
Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä, että se oli ainoa oikea menettely.
Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.
Viimein hän kysyi:
"Missä on poikani?"
Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.
Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo. Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun, ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.
Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta tapauksesta.
Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän toiveensa.
Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät nyyhkytykset keskeyttivät:
"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani, mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".
Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle: "Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille suonut".
Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.
Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi, jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi, perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin jäseniin.
Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta suuren toivon.
Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.
Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty vain kruunajaisissa.
Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:
"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee, eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin ruumiillinen kuolema tulee".
Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:
Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus raatelevana epätoivona.
Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää eikä halua kuolla".
Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.
Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli, hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä hän kärsi.
Useammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.
Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä kasvonpiirteet.
Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän. Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää, jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.
Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan yksinäisyyden-kaipuullaan.
Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.
Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.
Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan. Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin suru.
XXV.
Maria Valerian kihlaus. — Herttuatar Ludovica kuolee. — Oleskelu
Korfussa. — Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.
Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona — isänsä toisenakuudetta syntymäpäivänä — arkkiherttuatar Maria Valeria meni kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan herttuan Frans Salvatorin kanssa.
Syvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen kädet.
"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi, kuin ihmisten on mahdollista!"
Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.
"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän huudahti.
Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.
Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.
Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi, mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.
Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.
Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.
Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan. Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.
Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892. Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan muistellen.
Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.
Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.
"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne ainiaaksi."
Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:
"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti, ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta säilyttää hänen muistonsa."
Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen näytöksen lukeminen.
Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.
Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen tapaisten yritysten olevan turhia.
Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen, syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita erityisesti rakasti.
Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen, oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki, hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.
Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa kauneimmaksi naiseksi.
Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.
"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi: "Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan, joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."
Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.
Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet kauneutensa ja rehevyytensä.
Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä, niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän oli kuin kuvapatsas.
Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.
Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.
Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan. Tässä "Eljen Erzsébet!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat töyhtökoristeisia hattujaan.
Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen, vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä. Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina ollut.
Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet. Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan, ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".
Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.
XXVI.
Keisarinnan kuolema.
Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.
Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen niistä kuului:
"Gerüstet sein wie für die letzte Reise
Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".
(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä, senkin kadotat…Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys lankeaa helmaasi.)
Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:
"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon enkä kauan".
"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu, kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä rauhassa".
Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka hovinaisilleen:
"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat Odysseystä".
"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi: Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella — hän, joka lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? — Mutta ehkäpä elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi — keisarinnallekin! Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".
Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut aavistaakaan.
Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi murhenäytelmänä.
Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä rukoilivat poikansa arkun ääressä.
Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun — aivan vastoin hänen tahtoaan — täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen tämän rajaseudun ryöväreiltä.
Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu, jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli liekkien vallassa.
Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.
Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat elossa olevat keisarinnan sisaret.
Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen suojaan.
Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin kreivittären San Remohon.
Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.
Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi. Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana, joka oli hänen viimeinen lukijansa.
Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai vieraakseen puolisonsa.
Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi viikkoa.
Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt. Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.
Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä, lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.
Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin Nauheimiin.
Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen terveydestään seuraava tiedonanto:
"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun puolivälissä Nauheimiin kylpemään.
"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä, mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.
"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".
Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,
käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.
Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja
"Hofbräuhaus'issa".
Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta, jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja synnyttivät hengenahdistusta.
Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon, missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä, missä oli ennen asunut.
Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.
Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera — joka ilmeisesti oli hänen ystävättärensä — saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan ihmisen hallitsijatar.
Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa Sveitsin elämän tarjoamista suloista.
Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.
Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.
Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.
Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen puolen.
Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.
Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna. Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.
"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".
Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa, unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä ystävyyttä.
Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan
Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.
"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta kosmopolitien seassa".
Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi, oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.
"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.
Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon. Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.
Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.
Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään tarkasti silmällä.
Hän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.
Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen kaatuvan.
"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" hän kysyi.
"En tiedä", kuului vastaus.
"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?"
"Kiitos."
Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He menivät laivaan.
"Olenko kalpea?" keisarinna kysyi.
"Olette, teidän majesteettinne".
Hän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.
Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi veren jälkiä.
Elisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille, että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti takaisin Genèveen.
Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään. Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.
Muutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:
"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin kuolla muualla kuin vuoteessani".
Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut kuolonuneen.
Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.
Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään pahaa".
Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.
Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.
Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja vapauttaja.
Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin, kuin itse oli toivonut — ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]
XXVII.
Loppusanat.
Ruumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi korkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen päällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset naiset kirjailleet: "Repose en paix" (Lepää rauhassa).
Niinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli kuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot kasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät olleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen tyyneytensä.
Hänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin. Tummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä vahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin monta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen ristin ja rukousnauhan ympärillä.
Keisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli matkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä viimeiselle matkalle.
Illalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä kuljettamaan keisarinnan arkkua.
Eläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan. Mutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset paljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.
Matka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten paikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt morsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli seppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput jok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä kertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan häntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.
Saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti nyyhkytyksiin ja lausui:
"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. — Minua ei sitten säästetä tässä maailmassa miltään."
Unkarilaisten lähetystölle hän lausui muutamia päiviä myöhemmin:
"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka
Jumala on pannut hartioilleni."
Joka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa, Englannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi. Irlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien keskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä lähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista maista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista Transvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.
Kairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan kukkasista, sadoista Jerikon ruusuista — vanhimpien kristittyjen ylösnousemuksen-merkki — ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen elämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta viikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen levähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein levännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.
Armenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan omistuksen: "Flores etiam miseri desertorum te salutant!" (Raukat erämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)
Kuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki syvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin Wienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin, että hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten alamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella olevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa kohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.
Mutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen ja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin. Siellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa liehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin. Valtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään suljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta guldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.
Kaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka suuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että hänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen kuvansa säilyisi maan historiassa.
Elisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset korunsa — Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja — arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.
Hänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli omakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa tyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan. Kaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia. Eipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan Baierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut edellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä vuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta rahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää vuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.
* * * * *
Eräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet oli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se ilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.
Toinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa ja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.
"Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,
Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,
Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!
Wie viel macht's Unterschied im Ocean,
Ein Tropfen weniger oder eine Welle."
(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen vaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka paljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)
Varhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla haudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin rakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä Korfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli hänen usein sanovan:
"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat huuhdella hautaani."
Keisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle
Achilleionissa:
"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä minulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat haudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa eläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa."
Testamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä
Achilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.
Tiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin pyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset saisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.
Mutta ei tähänkään rukoukseen suostuttu.
Wienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu kapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus: "Kaisengruft" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät ummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista untaan.
Sinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän pakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.
Elisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei tahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että hänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman katon alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.
Ristikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa, murhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin välissä.
Elämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen sielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi auki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt uteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.
Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari taikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!
Achilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät heittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä rakastava keisarinna oli rakennuttanut.
Mutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä harhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja joka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin paikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat hänen anteliaisuuttaan.
Arvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla oltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan, hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.
Itävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta tässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on kuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä Wittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.
Mutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta. Itävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä kauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole unohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat vaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne koettelemukset, jotka sallimus lähetti.
Unkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin naiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se esittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on orjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri pronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia. Nauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.
Ofenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa Unkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas, joka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef päätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.
Tätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri
Jókai kirjoitti "Magyar Hirlap"-lehdessä:
"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan. Hän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen haavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta vuotaa kuitenkin vielä verta".
Unkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan rakkaus on lahjoittanut hänelle nimen "pyhä Elisabet".
Unkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa, joka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri heidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän suojelusenkelinään.