Keisarinna Elisabet

VII.

Matkoilla valtakunnassa. — Äidin-huolet.

Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen, oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.

Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla. Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä kuin mahdollista.

Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli huomannut häntä huvittavan esineen.

Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään hänelle tietä.

Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.

"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.

Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen, keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan ja Schönbrunnin puistoihin.

Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että hän ei siellä kävellyt.

"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista", sanottiin nyt.

Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä. Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä pääkaupungissa.

Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.

* * * * *

Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä, Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.

Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja Böhmissä.

Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu, joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.

Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.

Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:

"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."

N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).

Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin, joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla matkalla, vastaanotettiin riemulla.

Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.

Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.

Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan. Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:

"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen voisivat aikaansaada."

Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari liikutettuna huudahti:

"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."

Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa, Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.

Tähän keisarinna vastasi:

"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.

"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon, että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia tuntemaan Unkarin kansa."

Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä, keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään päivänsä.

"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia vastaan, jotka tekivät kapinan.

Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla hänen onnistui kukistaa kapina.

Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.

Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.

Hänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti
Unkarissa.

Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.

Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille paremmille suhteille.

Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä, että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.

Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar, joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.

Arvoitukseen on sielullinen ratkaisu.

Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle — hovin johtavalla sielulle — sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.

Elisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.

Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.

Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.

Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.

Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.

Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen varhaisemmista jäsenistä.

"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista", unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas maalaisnainen — ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."

Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän tässä suhteessa oli itselleen asettanut.

Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana
Homoky oli ollut Theresianumissa:

"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? — Minä sain kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.

Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.

Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä, tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin "Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan opettajana.]

Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky. Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.

Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:

"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen. Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."

Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne puolisonsa kera.

Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.
Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.

Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta yht'äkkiä se oli keskeytettävä.

Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta, arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias Sophie oli sairastunut.

Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä, mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin tyttärensä kuoli.

Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä, suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.

VIII.

Kruununprinssi Rudolfin syntymä. — Vuoden 1859 sodan aika.

Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.

Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet kestämään koettelemukset.

Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden hänen elämässään.

Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä 1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi. Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.

Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä ristiäisten johdosta.

Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.

Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.

Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja uhrata itsensä heille.

Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.

Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä, Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.

Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.

Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä äidilleen ja kysyneen häneltä:

"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"

"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu lisänneen:

"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat, ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla. Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla olevasi marttyyri."

Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen ensimäisinä aviovuosinaan.

Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan" ritarimerkin poikansa kehtoon.

Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.

Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:

    "An des Kaisers Seite waltet
    Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,
    Reich an Reiz, der nie veraltet,
    Unsre holde Kaiserin.

    Was das Glück zuhöchst gepriesen,
    Ström' auf Sie der Himmel aus!
    Heil Frans Josef, hei! Elisen,
    Segen Habsburgs ganzen Haus!"

(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene. — Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu olkoon koko Habsburgien suku!)

Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:

"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden, suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin, prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka, jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle uhrautuvaisuuttaan."

Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin sanoin:

    "Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,
    Der Rest der Tafel aber bleibe leer,
    Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.
    Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher…"

(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta, aavistan, vielä tähän kirjoitan …)

Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi, että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi painaa.

Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.

"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme onnellisiksi."

Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin, linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä. Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.

Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.

Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä tyhjyyden.

Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka, että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan kälyään.

Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu, ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä tyytymättömyyttä hallitukseen.

Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita. Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat tyytymättömyytensä "hamevaltaan".

Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin jesuitojen vallan ylläpitäminen.

Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan voimaton.

Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.

Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.

Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa ja paperosseja.

Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin tavallisesta intoilevasta saarnailusta.

Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen. Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.

Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin loppunut.

IX.

Avioliiton ristiriitoja. — Elisabetin sairaus. — Hänen oleskelunsa
Madeiralla.

Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.

Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä pitänyt.

Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella säilyttääkseen miehensä rakkautta.

Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä. Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen kuin äänetön moite.

Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen, kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.

Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan saattaa sen keisarin tietoon.

Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin kuin Frans Josef.

Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.

Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen, ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa aviomieheensä.

Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli katkerin loukkaus — almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi. Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen tuskistaan.

Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.

Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista heikkouttaan vastaan.

Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan koettivat parantaa.

Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä syvästi.

Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi. Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.

Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan. Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät, tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.

Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.

Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa olivat hienosti sisustetut.

Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne, jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle terassille.

Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.

Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin, joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.

Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.

Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.

Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli hänelle kaksin verroin rakkaaksi.

Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.

Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.

Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.

Neljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.

Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla "Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi hyttiinsä, mutta turhaan.

Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta näytelmästä.

Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita soittokuntia.

Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan ja astuivat maihin arkkiherttuan — sittemmin Meksikon keisarin — Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen vastaanotto tapahtui.

Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.

Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla kaunistettu.

Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.

X.

Korfussa. — Kotiintulo. — Pako Wienistä. — Keisarinna vuoden 1866 sodan aikana.

Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä, ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen voimattomaksi ja sairaaksi.

Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta, ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava vatsanpohjavika.

Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä, että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan lähempänä oleva Korfu.

Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun, mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.

Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen aikaa.

Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa, joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli puutarhojen ja istutusten keskellä.

Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.

Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen tilassaan.

Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.

Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle saakka.

Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi jälleen samalla vuorella.

"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."

Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä tervehtämässä useita kertoja.

Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna tuntui olevan melkein aivan terve.

Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi viipyä yli talven.

Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä myötätunnosta.

Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi yhä kartuttaa voimiaan.

Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua, oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14 päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu. "Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa, kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon hänen palaamisestaan.

"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni, jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."

Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan mitä liikuttavinta osanottoa.

Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen oleskeluaan Wienissä? — Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.

Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista. Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.

Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa, mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.

Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut niin täydellisesti.

Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.

Kului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.

Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren, kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus, että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.

Aviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.

Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti ulkomaille.

Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen, sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin, heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.

Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.

Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja, jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.

Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen löytää jonkun muodon sovintoon.

Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin, jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.

Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.

Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.

Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.

Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen elämänsä aikana — Rudolfin kuollessa — häntä ihailtiin enemmän kuin tähän aikaan.

Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.

Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä, tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.

Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen, lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen tulevaisuudestaan.

Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.

Sammuvalla äänellä mies vastasi:

"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."

Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen jälkeensä:

"Jumala siunatkoon Elisabetia."

XI.

Elisabet ja politika. — Kruunaus Unkarissa.

Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.

Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.

Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä tahtonut.

Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa. Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa tarkoituksessa.

"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen", hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]

Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita "Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]

Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.

Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa olivat käsiteltävinä.

Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:

"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja surmattiin tänä onnettomana aikana."

Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:

"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".

Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.

Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.

Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".

Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet, unkarilaisten kuningatar).

Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas tuki valtaistuimelle.

Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan, ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin varmimman turvapaikan Budapestissa.

Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria Theresia-kohtaus ei uusiintunut.

On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin välillä.

Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.

Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:

"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa perheessännekin".

Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.

Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).

Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille nostoväkipataljoonille.

Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet, joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei. Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia ystäviä.

Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että kruunaus tapahtuisi.

Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa kohtaan.

Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen, että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.

"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"

Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848 valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen kerta olla kruunauskaupunkina.

Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki; viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.

Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän Tapanin kruunu.

Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan kuninkaallisesti.

Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän kuningattaren".

Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.

Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"

Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia: magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä. 60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.

Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.

Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.

Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.

Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen, kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät oli palmikoitu kultanyöreillä.

Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana ruhtinattarena.

Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.

Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä, jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.

Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä. He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä oli tiikerin nahka.

Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty jalokivillä ja helmillä.

Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu, yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.

Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä, joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.

Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.

Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.

Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle, minne hän istui kuninkaan viereen.

Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa kirkoissa.

Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"

Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria. Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli kuningattaren kruunua.

Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi. Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen säätyyn.

Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:

"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne".

Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän suosituksi kansan keskuudessa.

Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän piti elämänsä onnellisimpana.