III.
Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire. Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja siksi kiirehtinyt pois kylästä.
Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä, yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata, ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa kansan kustannuksella!
Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti. Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että sitä uskotaan.
Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" — keisaria vastaan! Ei se henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.
Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?
Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä. Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!…
Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?
Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu julki… jos ryssä saa sen murretuksi… jos keisari saa sen tietää…! Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat, kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä tuomittaviksi!…
Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä.
Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia.
Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!
— Herra Jumala! hän huudahti, — miksi ne eivät valista itseänsä ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi…
Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle ja tulee kenties vasta iltapäivällä.
Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin puolin eikä lannoiteta… Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään elämänyrityksetkin.
Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä omiaankaan… Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin ovat ylivoimaisia!
Lautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.
— Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa. Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti köyhyyden itse…
— Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.
Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä, joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle, ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten, rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.
Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi, lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin, niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja suomalaisia, herroja ja kansaa.
— Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!
* * * * *
Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli lempeä hymy huulilla.
— Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää. Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.
— Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.
— Niin, niinpä kyllä.
Iiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.
— Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.
— Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?
— Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille kuitenkin antaisin.
— Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu yksinkertaisille ja pienille.
Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:
— Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin hyvin yksinkertaisten ihmisten.
— Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.
Saarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.
Iiska myönsi:
— Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän…
— Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.
— No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen, ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen oikeuden rajoja.
Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.
— Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. — Odotin isää meijeriltä, mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.
Emäntä istui.
— Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.
— Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se vatsatauti.
Emännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.
— Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä usko. Kyllä sillä tosi on.
Nyt tuli isäntäkin.
— Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. — Ota tuosta kahvia, panin kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?
Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut.
Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:
— Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.
— Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.
— Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja ryssänvaltaa ylistäneen.
— Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.
— Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.
— Hyvänen aika! huudahti emäntä. — Sitä se sitten tuo suutari-Iikkakin tarkoitti.
— Mitä? kysyi Pyydysmäki.
— Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni, tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin talolliset näkisivät.
— Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. — Silläkö se sitten hänen vatsatautinsakin paranisi.
— Niinhän se on, myönsi emäntä, — mutta voihan sellaista ymmärtääkin, kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen elämässä on niin paljon ristiä.
Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.
— Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.
— Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt aluksi, siksi kun sinä tulet.
— Minä tulen heti.
Pyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.
— Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.
— Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri lakkaamatta julistamassa evankeliumia.
— Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että tämä tarkasteli kynsiään.
— Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.
Molemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.
— Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä venäläisestä vaarasta.
— Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.
— Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.
— Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.
— Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.
Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän sanoi:
— Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.
— On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.
— Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.
— Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta, rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.
— Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?
Poika korotti vielä ääntään:
— Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä mitään ennenkuin olemme miehiä.
— Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä, jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua, ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan. Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.
— Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. — Minä ajattelisin tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.
Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä ja virkkoi rauhallisesti:
— Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.
Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:
— Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta.
Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi. Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko tämä nyt olla muistutus?
— Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki vähän ajan kuluttua.
— Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin, muistutti Saarimäki nöyrästi.
Kuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:
— Niin… mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei yhtäkään!
Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän vesikaivolla.
— Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle
Iiskan toverille, vieraalle?
— Enhän minä… joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä varasti.
— Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse, eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä yritys on.
Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko jollain tavoin puhunut pahoin.
— Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.
Vaimo sanoi perään:
— Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä ryssän asiasta.
Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.
* * * * *
Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna, vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta, juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään. Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa, tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä, niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.
Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät. Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla, kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen, herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian. Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään, sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.
IV.
Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille, että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin. Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija, sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin, Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä, joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta, vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan. Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen, ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat. Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.
Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen. Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. — Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina, varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.
Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika, ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.
Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä, joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta. Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä. Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.
Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa, joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä, hymähdyksiä y.m.
Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:
— Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?
Saarimäki nousi hyvin vaatimattomana ja vastasi hiljaa:
— Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.
Taisteluun haastajan äänellä jatkoi Nordberg:
— Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko teillä tuomiokapitulin saarnalupa?
— Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin saarnalupaa.
— Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää pöyhkeyttä.
Saarimäki vastasi hyvin nöyrästi:
— En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn julistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen käskyänsä noudattamatta?
— Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja jokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas ja ryöväri.
Yleisön mieli oli alkanut aika lailla jännittyä.
Nyt nousi opettaja Lintumäki ja sanoi:
— Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta puhua muut kuin valtiokirkon papit?
Pappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin nousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin kohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin itseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:
— Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää hartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa. Sitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan sielunhoidosta.
Lintumäen suun ympärillä väreili hymy, kun hän varustautui vastaamaan:
— Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä pyytämättä siihen papilta lupaa.
— Sen estäminen ei ole papiston vallassa, keskeytti pappi.
— Mutta jumalanpalveluksen estäminenkö on? kysyi opettaja,
— Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi
Nordberg.
Nyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin naisäänin väitti:
— Tämä ei ole mitään harhaoppia… Tämä saarnaaja puhuu puhdasta jumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa kiinni, oi voi voi…
— Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan poika.
Tuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten.
Pastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:
— Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies, pitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä seurakunnassa.
Nyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies. Suu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi syvällä bassoäänellään:
— Kyllä tässä meidän tuvassa saa pitää tällaisia seuroja.
— Mutta kun papisto kieltää! kivahti pastori.
— Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen papiston orjia.
— Ei, ei! piipitti vanha muori.
— Äiti, olkaa nyt, pyysi poika.
— Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän, huusi pastori Nordberg.
Joku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.
Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen, puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt, että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut, tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä. Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan. Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin, että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi, Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa, jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.
Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:
— — sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan, vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin — vai evankelistako hän on? — te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö, kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen konkottaen…
Seurassa alkoi tuntua hilpeyttä.
— Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi pastori Nordberg.
Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:
— Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä. Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista. Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä syytös jäisi torjumatta.
Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä. Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. —
* * * * *
Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.
— Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.
— Niin, sanoi äiti. — Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein. Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä näyttää olevan.
Isä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:
— Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta, jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta. Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.
Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt miehistynyt. Se oli hyvä merkki.
Äiti jatkoi puhetta:
— En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt pahennusta tässä kylässä.
Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä sanoja.
Ylikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon nuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon piiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa paimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla myöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko Maiju.
— Kun ei anna mun sitoa, vaikka mulla oli jo riepukin, moittii sisar.
— Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti horjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee. Äitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.
— Hmm, panee sisar hylättynä ja menee tiehensä.
Äiti huutaa hänen jälkeensä:
— Missä Eliisa on?
— Kiikussa!
— Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska.
Näkyykö Juhaa?
Ovenraosta vastaa tytön ääni:
— Jussi taitaa olla lukuseurassa.
— Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.
— Älä nyt hätäile, kieltää äiti. — Tämä on paha. Onko se kipeä?
— Ei se paljoa ole, väittää poika.
Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa hämärää valoa ja lukea Suometartaan.
Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve ja onnellinen kuorsaus.
Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään alakamarin ikkunasta.
Pihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.
V.
Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.
Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa, joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.
Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.
Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta. Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:
— Päivää.
Pyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.
— Ka, Lissu!
Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:
— Lissullakin on kultainen kahle.
Sitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.
— On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille. Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.
Rovasti sekaantui puheeseen: — Lissu on valinnut… ja hyvän vaalin taisikin tehdä, suokoon Jumala.
Pyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen ensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa, muuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja isän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet Lissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli ruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli Lissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi oppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin pääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen — jota syytään hän ei kuitenkaan maininnut — sai hän mennä. Pyydysmäen haltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei Lissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon omien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja setään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä olikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen, oli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä palanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää syntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö uskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu kahdenkymmenen ikäinen.
— Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit, kun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö tulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin lapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo niin korkealla että saarnasi…
— Pastori… korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun, kun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän hytkähtävän.
Rovasti osoitti kädellään:
— No mikä sitä Lissua… Siellä pastori on kanslian puolella… taitaa saarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.
Maiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin kansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen hillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei pudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa kansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.
— Lissuko, ka…
Ovi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja hämillään, sillä Lissua taas nauratti.
— Mitä sinä, Lissu, nyt?
— Voi hyvä Iiska, anna nyt… ha-ha-hi-hi — anteeksi, kun mua niin kovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii…
— Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.
Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin kuullen tyhmästi nyt kun… ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran, Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii…
Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.
— Mikä täällä…? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli oli heti kuin pois pyyhittynä.
— Ei sillä tavalla saa, Lissu… häiritset pastoria.
Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.
— Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, — Lissulla on sellainen kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna, ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.
— Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.
Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:
— Lissu…
— Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään. Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot, ilmeet, heleä nauru… Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa, leikkitoverinsa… ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää, tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella… Lissuko se oli tämä neitonen?
Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa. Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!…
Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä, Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa. Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.
Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana, ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti, pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan, ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen, ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti, että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja. Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen häiritsevän vaikutuksen valtaan.
Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun. Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:
— Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä päivänä?
Pyydysmäki nousi istualtaan:
— Sellainen on aikomus.
Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti, samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas taistelunhalu.
— Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla äänellä ja kylmästi.
Pastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän päänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi siitä katsettaan nostamatta:
— Pyydysmäki ei olekaan saarnannut koko kesänä.
Äänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut tuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli "Pyydysmäki" tähän kuin entisen ystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:
— Herra pastori on aivan oikeassa.
Nyt pastori nosti päätään ja yritti hymyillä:
— Emmehän me vain ole riidassa?
— Ei minun puolestani! vakuutti Iiska pingoitetusti.
— So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen seuratapauksen.
Pastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten siellä kärsivän, sovittavan ilmeen.
Jumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan alttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken sakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi keskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva hymy kasvoilla kysäisi:
— Oletko rukoillut?
Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:
— Olen.
— Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen rukoushenkeen.
Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä.
Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua.
Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.
Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.
* * * * *
Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle, hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää! ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru, jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia tekoja.
Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.
Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.
* * * * *
Pastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle, kuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi riidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista ja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut vanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa erinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi nyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.
Ennen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja Lissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä he istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista asioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun on jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen Lissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:
— Rakastatko sinä häntä?
Lissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä, kiersi selvän kysymyksen vastaamalla:
— Yrjöäkö?
— Ketäs muuta! pilaili täti.
Tyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän vastasi:
— Minä nyt en oikein, täti, tiedä sitä rakkautta…
Tyttö naurahti avuttomasti, mutta jatkoi samalla:
— Mutta onhan Yrjö siivo poika?
Hän odotti henkeä pidättäen, mitä täti sanoisi.
— On, on, lapsi.
Tyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli leijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään lauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi sitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään vierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.
— Rakas lapsi, kuiskasi täti hellästi.
— On niin hyvä, kun minä saan puhua tädin kanssa näin, virkkoi tyttö.
— Saat sinä puhua, mielellänihän minä… tulisit meille vaikka vielä useammin.
Tyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein. Ruustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä valittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta ruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.