VI.
Kilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen tarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se koski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki, vaikka olikin poliittisesti "nuori", oli innostunut Yrjö-Koskisen palstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin älyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä oli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja täällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden tilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä toteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.
Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella, sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan. Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi. Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. — Niin kyllä, tunnusti Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen, reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä, köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee, voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa, leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa, joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen — huudahti Lintumäki — saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies. Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa — maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! — ja tulee mahtikäskijä, hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!
Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa. Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja uhmaavia kuvitteluja.
Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä. Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.
* * * * *
Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.
Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen, varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten, että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.
Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia. Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi valita sanojaan.
Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan, ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi ennen.
Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, — ennen hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.
Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen. Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi olla sitä härnäämättä.
Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen, joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet, milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä, että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin. Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:
— Eikö lähdetä Pyydysmäelle?
Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan, kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.
Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta, Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä, äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.
Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon, vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli. Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa kieltä.
Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen. Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli lauloi…
Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa. Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei koskaan ole osannut.
Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.
Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa. Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin nahkoihin juuri samassa saunassa.
Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin
Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.
* * * * *
Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen, mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.
Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora, pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä, ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen, kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman yksinkertaiset silmät.
Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna- ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista, usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin, että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen aloitteenmies.
Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat
Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä!
Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja
omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.
Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa, kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!
Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin kyynelpisara.
VII.
Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus. Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.
Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä, kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei siinä ollut sanottavasti tekemistä.
Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia. Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen uskontoa mausteeksi, se riitti.
Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli, kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää. Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.
Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin. Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.
Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä siitä.
Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista, vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin, esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.
Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin, tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi, niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.
* * * * *
Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset, aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli, kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan. Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään. Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:
— Älä sinä niin hotista.
— En minä, mutta kun…
Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva. Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.
Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa, jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka, partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin. Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit, leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.
Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina. Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta, parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.
* * * * *
Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta huivistaan.
— Iltaa.
Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.
— Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy tervehtimään.
— Kah! virkahtaa Eliisakin, pysähtyy työssään ja nauraa tervehdykseksi.
Emäntäkin on rukinpyöränsä seisauttanut, katsoo ja kysyy:
— Mikäs sen Lissun nyt tällaisella ilmalla sai matkaan?
Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.
Kun on tultu kamariin kehoittaa emäntä:
— Istu, Lissu.
Ja Lissu istuu.
— Onko sulle jotain tapahtunut?
Vähäisen viivyttelyn jälkeen sanoo Lissu:
— On.
Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa, että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka samalla tutkivat häntä tiukasti.
— Mitä on tapahtunut?
Nyt seurasi selonteko, jonka sisältö oli lyhyesti tällainen:
He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa. Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt. Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin muuttunut omituiseksi… hän vaati että Lissun oli päästettävä makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu viime sunnuntaina ensi kertaa.
Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.
Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.
Vihdoin sai Lissu kysytyksi:
— Mitä täti nyt neuvoo tekemään?
Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan sellaiseen kysymykseen.
— Mutta entä jos se tyttö valehtelee? arveli hän vihdoin.
Lissu nosti suuret silmänsä, joista kyynelten keskeltä loisteli hämmästys:
— Voisiko sellaistakin valehdella?
— Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, — oletko puhunut jo Yrjön kanssa tästä?
— En. Minä en puhu sellaisen miehen kanssa enää!
— So, so, suhditti täti, — sinä tuomitset kenties liian aikaisin.
— Niin, mutta asia on tosi! Minä tunnen sen.
Tyttö painoi kädellään rintaansa.
Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.
Kahvin juotuaan sanoi Lissu:
— Minä en huoli siitä miehestä!… Minä pyydän rovastia pysäyttämään kuulutuksen.
— Älähän huoli nyt… sitä täytyy ajatella tarkemmin… puhua ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.
Lissu kiivastui:
— Mitä se heihin koskee? Kysytään sedältä vain.
— Sedältä ainakin täytyy kysyä.
Niin kutsuttiin isäntä kamariin. Emäntä kertoi hänelle asian.
Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on, eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.
— Mitä siitä saattoikaan muuta tulla kuin tällaista!
Pyydysmäen tuomio tuntui tytöstä musertavalta.
Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun.
Tällöin täti virkkoi hellitellen:
— Jos se ei raukka rakasta… Jos tämä olikin Jumalan tahto…
— Ra-aka-as-ta! matki Pyydysmäki vihoissaan.
— Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, — jos minä oikein ymmärrän, ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut, jos…
— Oi! pääsi Lissulta tukahutettu huudahdus.
Emäntä ajatteli heti: minä arvasin sen. Sillä on joku toinen.
Mutta isäntä sanoi kiukkuisesti:
— Ja sinä kuitenkin aioit mennä miehelle, vaikka et…
Hän ravisti vihaisesti päätään.
— Minä luulin… minä en ollut varma.
— Sellaisissa asioissa ihmisen pitää olla varma.
— Älä nyt, suhditti emäntä, — kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa, mutta ei se kaikkien niin ole.
Lissu oli pyyhkinyt kyyneleensä. Hän katsoi lujemmin Pyydysmäen silmiin:
— Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei ole kukaan tässä neuvonut.
— Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:
— Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee, koetetaan tulla ominsa toimeen.
— Mitä sinä nyt meinaat? kysyi Pyydysmäki.
— En minä tietysti sellaiselle miehelle mene, joka…
Ääni painui, posket punertuivat.
— Niin, mutta kun on jo kuulutettukin.
— Vaikka.
Tämä varmuus jo miellytti Pyydysmäkeä. Hän kysyi:
— Mitä rovasti sanoo?
— En tiedä.
— Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset. Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa… sellainenkin nainen.
— Sanos muuta, liitti emäntä. — Minä nyt en tiedä, mutta… minusta alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole valehdellut.
— Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän lisäsi: — Minä en huoli hänestä… toisen miehestä, en, en, en!
Pyydysmäki hymähti ja meni tupaan.
Jäätyään kahden kesken Lissun kanssa sanoi täti syvälle silmiin katsoen:
— En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä teet oikein tässä, kun…
Lissu kavahti tädin kaulaan:
"Niinkö te ajattelette?"
Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut.
Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:
— Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata… ja herastuomarivainajata… ja olen varma, että he tässä tapauksessa hyväksyisivät sinun tekosi.
Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti kysäisemään:
— Muistatko mummosi virren vielä?
— Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.
Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja hän sai lähteä hevosella kyytiin.
VIII.
Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset, he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista. Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan. Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten, kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja sekautui pappilan sisäaskareisiin.
Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään. Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi. Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä, ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.
Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.
Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja uneksii unelmiaan.
Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin. Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto, että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta… Suurperän emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa, joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi, että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli tytön katsonut itselleen.
Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.
— Millä lailla? kysyi Lissu.
— Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?
Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti vastaan ruustinnan ripitystä.
— Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin? kysyi hän sitten.
Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja hermostunein elein:
— En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.
Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:
— Kun minä olin niin nuori… ja eikös ruustinnakin sanonut, että ehtii?
— Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla tällaista.
— En minäkään, virkahti tyttö hiljaa.
— Lissu saa olla väittelemättä.
Tyttö aikoo poistua huoneesta, mutta kysäisee mennessään:
— Tahtoisiko ruustinna, että niinä kuitenkin menisin hänen kanssaan?
Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui sanomaan:
— Sitä nyt vielä!
Lissu meni, mieli kuitenkin ruustinnan viime sanoista hieman keventyneenä.
Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja tarjosi kättä.
— Päivää.
— Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet, että sormissa tuntui jotain kaviomaista.
Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin. Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla, soinnuttomalla työäänellä:
— Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän virkahti:
— Kai hän omallensa kelpaa!
— Kuka se oma sitten on?
— Ettekö te tiedä?
— En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä terävästi Lissun silmiin:
— Mutta jos sinä oletkin nyt erehtynyt?
— En ole!
— Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä ilme silmissä.
Lissun silmiin, joissa on alkanut palaa.
— Tosi se on.
— Entä jos joku hätääntynyt on valehdellut?
— Sannako?
— Sannapa Sanna, jos hänen asiansa ovat huonosti.
— Minä uskon Sannaa.
— Enemmänkö kuin Yrjöä?
— Enemmän.
Emännän kasvoilla jälleen jotain kovettui.
— Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:
— Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?
— Tiedän.
— Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.
— Ei suinkaan.
— Varsinkaan köyhistä.
Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,
— Miksi sitten tulitte?
Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.
— Tulinpahan.
Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero. Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän yksin seisomassa.
— Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista. Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.
Ruustinna kiirehti estämään:
— Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.
— Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä, ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.
— Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:
— Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.
Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan kasvojen ohi. Hän virkahti:
— Se elämä on sellaista… Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka ei niitä ole montakaan.
— Niin.
— Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla tällainen.
Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan. Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi emäntä:
— Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä… Sekin on puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä omastaan uskoisi mitään pahaa.
Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia. Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.
— Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.
Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:
— Mitäpä se…
Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:
— Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta… kuka ne tietää.
— Niinkö?
— Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina lykätty, että jotain siinä on.
Ruustinna pidätti henkeään.
— Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta… Suvusta jää aina jotain… huonompaa, jos parempaakin.
Emännän silmissä välähti katkera ilme.
Ruustinna sanoi:
— Niin…
— Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin ja Loviisan tyttärelle… sittenkin, vaikka olisi tullut vahinko.
Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.
Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.
— Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa… jos poikani on tehnyt syntiä.
Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:
— En minäkään olisi toisen miestä ottanut… en vaikka olisi kuningas ollut!
Siinä puhui Suurperän ylpeä tytär pitkien vuosikymmenien takaisten unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen sitä.
— Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi hän lempeästi.
Emännältä purkautui tuskainen ristiriidan huokaus:
— Mutta tällaisissa asioissa ajatellaan toisin äitinä kuin tyttärenä.
Rovasti tuli samalla huoneeseen, ja keskustelu tästä asiasta pysähtyi.
IX.
Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar
Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.
Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan. Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää, riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!
Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli, täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle soveltumaton, vieras ajatus…
Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa, joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.
Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen. Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä, uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!
Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen purkaukseen.
Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät. Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen, että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika…
Mutta mitä ihmettä hän silloin niin hartaasti nauroi "pastorille"?
Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan
Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori…
Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi… vaikka ei hänellä muuten ole mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut siitä joskus suurta nautintoa ja remua… Mutta pastorille ei se enää sovi… Lissu tanssii intohimoisesti…
Lissun kanssa häävalssi, omissa häissä!
Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen nousevia kuplia.
Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä…
— Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto vaati Lissulle etusijaa.
Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies levottomaksi.
Olisikohan olemassa joitakin syitä, joiden vuoksi ei Lissu…?
Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon. Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.
Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia kymmenmarkkasia ja lähti.
* * * * *
Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta. Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:
— Sys siunaa, Iiska…?
Ja Iiska näki, että sisko aavisti asian oikean laidan.
Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.
Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja jutteli itsekseen:
— Saa nähdä huomaako Iiska vanhaa…
Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja sytytti.
— Saamari, tuota… Joko sinä olet valmis, tuota, pappi?
— Ei aivan vielä, mutta jouluksi.
— Ehtiihän sitä… nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli, hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan… Peru kun antoi reiru-sikarin.
Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.
Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja nyt… jumala nähköön, äiti itki —
— Niin, lopetti Iiska, — minä olen varma siitä, että olen rakastanut Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen… nyt se on vasta puhjennut ilmi.
Pojan vaiettua katsoi äiti häntä kotvan surullisesti silmiin ja virkahti:
— Mutta… luuletko, että hän pitää sinusta?
Iiska säpsähti. Silmä kohtasi levottomana äidin silmän.
— Sitä minä en todellakaan tiedä. Siksi tulin nyt.
Äiti katsoi poikansa silmiin:
— Mutta mitä luulet isän sanovan?
— Mitä isällä on tämän asian kanssa tekemistä?
Poika hymyili kysyvän näköisenä.
Äidin katseessa muuttui vivahdus ankarammaksi:
— Ethän sinä niin ajattele, poikani?
Iiska korjasi:
— Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.
Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän sanoi painokkaasti:
— Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän meidänkin… Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle semmoista tapahtunut.
Äiti tarttui poikansa käteen.
— Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.
Äidin huuli värähti.
Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta pusertaessaan kädellä otsaansa.
— Ajattele sitä, virkahti äiti vähän ajan kuluttua.
— Sitä tuskin voin nyt ajatella.
— Ihmisen täytyy. Entäs, jos jälkeenpäin katuisit?
Poika ei nytkään vastannut.
— Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.
Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö? viipyi.
Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi häntä rakastanut!
Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska, joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.
Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi. Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja puhdistamaan, mutta — uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.
Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.
— Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.
Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.
— Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.
— Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.
— Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on tosi. Ei se jää luulon varaan.
— Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.
Isä ilkkui:
— Eikö tämä ole sitä romantiikkaa?
Mutta samalla hän taas kääntyi ankaran totiseksi:
— Sinä huikentelet!
Hän nousi pannakseen tupakkaa piippuun ja jatkoi sieltä:
— Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi. Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija — nyt et taida runoutta enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.
Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän kuitenkin taas melkein ärjäisi:
— Minähän alkuaan ajattelin sinusta kelpo suomalaista virkamiestä!
Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.
Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:
— Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.
Poika nousi.
— Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. — Minä tarvitsen sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.
Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.
Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus, tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.
— Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan melkein anteeksipyytävän katseen.