— Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. — Te tiedätte varsin hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani kansaltani hukkaan mennyt.

Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.

— Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta tällaisena aikana ei ole niin helppoa… varsinkin kun tulisi samalla yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset… ellei tahdo kokonaan kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.

Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.

Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:

— Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?

— En tiedä, aion nyt mennä sinne.

— Mene sitten… jos tästä elämä riippuu.

* * * * *

Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain… Hän ei tosin ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin hävetti.

Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin päivänperhonen ja lumosi loistollaan.

Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli hävinnyt? Ja ellei se ollut — miksi eivät ihmiset saattaneet olla hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä sukunsa onnettomuuksien kanssa!

Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen, puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että suku oli hävinnyt?

Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.

Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa. Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä, armottomuutta…

Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää sinne…

Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan… Eikä hän ketään muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.

Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule… mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin, on sillä jo toinen…

… Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää, jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä, poikaansa piikatytölle… pappia.

Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.

Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi. Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa. Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.

Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna.

Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne. Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja, varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää. Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.

* * * * *

Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi…!

Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.

— Ei, ei niin, äiti!

Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei hän ymmärrä.

Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:

— Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä erottaa.

Iiska nosti päätään ja tarkkasi:

— Luuletteko te, äiti, niin?

— Minä tiedän sen.

Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.

Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:

— Minun täytyy lähteä jälleen aamulla Helsinkiin.

X.

Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan, nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan, oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.

Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen. Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen, historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille 1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.

Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan. Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä, matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden, jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!

Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!… Mutta mitä lähemmäksi paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme. Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen" Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät oikeat pahathenget.

Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia. Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen vaikutukselle.

Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista. Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman piti se kuulla ja ymmärtää…

Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä, juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.

Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi, että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan melussa tenhosi pelkällä rähinällään.

Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän jäähyväiskädenpuristuksen.

Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan. Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen — mutta häntäkään ei näkynyt täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri Lalli-talonpoika! — suuri Väinämöinen… Mutta niitä sellaisia ei nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä hallituksen salaperäiseen hämyyn.

Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli siellä, puhui ja viittilöi suurin elein… puhuttiin, että oli aikomus erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä. Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?

Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä, jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään — se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin mieliala levotonna, aavistelevana.

* * * * *

Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin sairaudesta.

Koko Suomi jännittyi.

Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta? Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.

Tähän aavisteluun sekaantui toinen: millainen on seuraaja?

Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti, vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä, suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan Suomen perustuslait.

Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.

Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen, juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.

Näin arveltiin.

Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa hampaittensa välistä:

— On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde. Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja näkymättömissä kuin Jumala?

Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:

— Kysykää tältä!

Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään kunnalliskomennosta.

— Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.

— Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti Pettersson. — Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia — hän osoitti Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä — enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa — vanhurskaita kälmejä.

— Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.

— En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.

Pettersson yhä vilkastui:

— Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä. Tällä se on viekasta pirullisuutta — hän viittasi taas Yliseen — mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne luulevat, uskokaa pois.

— Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta, että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. — Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita — Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä — niin jumalauta! — rokonarpinen ja kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!

— Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman kovemmin ja sai sananvuoron:

— Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!

— Niin — mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.

Pyydysmäen silmät leimusivat:

— Sinä olet ruotsalaista sukua, mestari, sinä halveksit suomalaisia.

— Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti suomalaistuttanut.

Toinen nauroi.

— Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että — hän kuiskasi — kerran me koetamme, kävi miten kävi!

— Minä tulen mukaan, lupasi Pettersson.

— Mitäs Tolstoi sanoo? kysyi Lintumäki nauraen.

— Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.

— Hyvä! tunnusti Lintumäki.

Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen kuolemasta.

Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta, elämänperustukset tuntuivat horjuvan.

Keisari oli kuollut!.

Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta sanomaa: keisari on kuollut!

Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?

Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan — ainakin niin otaksuttiin. Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?

Ellei — mitä sitten seuraa?

Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee tapahtumaan Suomessa?

Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista, kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?

Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi, kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä Pyydysmäellä — lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin, iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa. Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:

— On se tuo meidän äijä… jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.

Eräässä toisessa tapaamassa otti äijän kiinni juro Aita-Jaakko ja sanoi:

— Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena vihollisena.

Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi, aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä, jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.

Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan. Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.

Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt, kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos kujille.

Kirkko oli yltyleensä valaistu.

Kirkonkellot soivat iloisessa kilvassa kuin riemusaattoa tervehtien.

Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä, että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi iloinen häläkkä.

Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.

Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään
Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat…

Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.

Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi, joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.

Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi…

Virsitaululla oli numero 399.

Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:

    O Herra, siunaa ruhtinaamme,
    Suo henkes hälle ylhäältä;
    Hallitse myöskin säädyt maamme,
    Sun viisautes hengellä,
    Ett' olis aina neuvoissansa
    Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.

Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:

    O Herra, siunaa Suomen kansa,
    Suo sille runsas armosi,
    Se kaikiss' että vaiheissansa
    Sun oma kansas olisi!
    Suo uskollisuus, vakuus meille,
    Menestys elämämme teille!

    O Herra, siunaa Suomen maamme
    Runsailla taivaan lahjoilla,
    Ett' ahkeralla työllä saamme
    Ain' elämämme tarpeita!
    Suo lastenlastemmekin siitä
    Sun laupeudestas vielä kiittää!

Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan, olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.

Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.

Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.

III OSA

I.

Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on, näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska kuitenkaan… ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin, sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan, jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa taloa kohti:

— Perkeleen kirkkoako sinäkin rakennat?

Jussi pysähtyy, suu menee hymyyn.

— Siitä tulee nuorten valistustemppeli.

— Mikä valistustemppeli? Synnin ja saastaisuuden pesä.

— Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

— En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

— Vihitään tarkoitukseensa.

— Eikö siellä vihkimättä sovi piruja palvella?

— Ei siellä sellaisia palvella.

— No ei Jumalaa ainakaan.

— Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin
Jumalaa palvella.

— Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

— Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa
Jumalan mielen mukaan.

— Se on taas eri asia. Älä viisastele.

— Minäkö viisastelen?

— Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä mitään, mutta älä luule…

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva, samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

— Mistä te olette ne karahkat ottanut?

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

— Mitä se sulle kuuluu?

— Kuuluu se! Kun ne ovat mun karahkametsästäni.

— Sun? Valehtelee… Missä sulla on karahkametsää?

— Näyttepä tietävän. Onneksi satuin jäljillenne.

Äijän näytti olevan nyt vaikea kierrellä. Hän turvausi vanhaan mahtiinsa.

— En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä.
Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

— Annatteko suosiolla?

Äijä tunsi menettäneensä ryhtinsä ja virkkoi voimatonna:

— Kyllä olet hävytön.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

— Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.

Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen, hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen, kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet. Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se, joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen, mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa. Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä, ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa, niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui — ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät, työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa valkeata arojen vehnää…

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa kotimainen maa — isänmaa — tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa maata, isänmaata — etsimässä isänmaata. Tätä pakolaisvirtaa seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan — etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille, vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan. Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän työnsaannin vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä tuli suomalaisia — tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä. Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen, että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi. Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä, että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut. Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut: "Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

— Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

— Niin onkin, tunnusti Ylinen.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi. Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta. Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys, kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon, johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita. Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren, muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin. Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa, eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin. Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää, kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin… Aina mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä.
Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.

II.

Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha, monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen. Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.

Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat, sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.

Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää rukousta.

Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja huokasi.

Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa, mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun, suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie. Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä kaukana ja korkealla.

Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt, samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta varten.

Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa. Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen yhtäkaikkisuuden lepotilaan.

Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita. Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan, iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy huulilla virkkoi:

— Rouva tuntee minut vielä?

— Tottahan nyt toki!

— Ei ole nähty moneen vuoteen.

Kätellään.

— Länsipää ei ole viimeaikoina liikkunut täälläpäin.

— Ei, eipä ole. Kuinka voi Iiska?

— Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän tulee pyörällä.

— Ajaako hänkin pyörällä?

— Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää liikkua niin paljon pitäjällä.

Lissu rouva nauroi:

— Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.

Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.

— Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään?
Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.

Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.

— Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?

Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.

Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.

— Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä tuttavaakin tuolla.

Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin, ja lähti kiireesti kuin pakoon.

Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.

— Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään, — Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?

Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty etevänä puhujana!

Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.

Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin, kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen raittiusmies.

— Puhumaanko? kysäisi hän.

— Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä tavattu.

Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.

— Minä olen sellaisessa asussakin… kun ohikulkiessani vain aioin pistäytyä…

— Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.

Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:

— Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo rouva ja sinä minussa…

Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta, suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan, tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku, virkkoi Länsipää setämäisesti:

— Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän emäntävainajan näköinen.

Iloisena, kirkkaalla äänellään vastasi emäntä nauraen:

— No niin ne sanovat. Minä en ole isoäitiä ikänä nähnyt.

— Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.

— Vai osasi, virkkoi emäntä hymyillen.

— Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut mies.

Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin katselemaan kattoa ja seiniä.

— Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän.
Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.

Jussi puhui kamarista:

— Tuossa peräseinämässä kuuluu olleen jokin hauska kuva maalattuna.

Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli paperoitu.

— Oli siinä, todisti hän. — Mutta minkälainen se oli, en muista.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin. Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin käsivarteen ja puhui:

— Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.