III.
Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta, joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat, puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä oli kansanjuhla valmisteillaan.
Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut, mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat, monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa, yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.
Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista, sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta. Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.
Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa. Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä: ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon, salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan, on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma, vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo nuoret soivat kuin kirkon urut…
Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki, hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet säkeet:
"Oi Herra, intoa lainaa
Ain' maatamme rakastamaan!"
— Sehän oli virsi! kuiskasi muuan vaimo vierustoverilleen.
Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei haltioitumiseen saakka.
Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja. Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut, paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena, jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa. Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko valtakunnan, monia valtakuntia.
Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen Jumalan tahdon tajuaminen.
Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä, niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa orjia.
Tieto on Jumalan lähestymistä, tietämättömyys Jumalasta etääntymistä.
Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina valtikan pois yksinvaltiaalta.
Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa, joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen, ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono, kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."
Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä, vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.
Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.
Sen suuntainen oli pitkän puheen sisältö.
Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti saattaneet kuulla vielä toisen verran.
Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.
Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui! ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.
— Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?
— Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. — Mutta minä vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?
Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:
— Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.
— Sitähän minäkin, innostui Hermanni.
— Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka
Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.
Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman korvan päältä.
— Niin, virkkoi Hermanni, — sitä minä myöskin.
— Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä parempi.
— Sitä minä samaa, kuiskaa läheltä muuan Liisa.
— Saakos tässä uudessa tuvassa pitää raamatunselityksiä? utelee toinen.
— Kyllä kai, kaiketi, toteaa pastori.
— Puhuuko pastori tänä päivänä? kysyy Hermannin vaimo.
Ei pastori nyt puhu.
Vaimo hymyilee ymmärtäväistä hymyään:
— Eikö sovi tällaisessa juhlassa?
— Noo… ei oikein, sanoo pastori myöskin tuskin huomattavasti hymyillen.
— Tuleeko pastori tänne joskus puhumaan? kysyy joku.
Kaiketi hän joskus sovittaa.
— Pitäisi nyt pyytää pastoria, huomauttaa Liisa.
Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita, sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan. Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva vavahdus.
IV.
Maa oli huhuja täynnä.
Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä. Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.
Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi. Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla rintamailla on vielä paremmin.
Bobrikoffi saa meistä aika urakan.
Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia. Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana palvelustehtäviään.
— No nyt… nyt vihdoinkin äidille ja isälle!
Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan: — Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää, jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja toinen sanoi:
— Hosukoot nyt nuoremmat, ollaan me vain vieraina.
Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja havaittiin ne painaviksi.
Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti muutamia vuosia takaperin.
Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat koettaa…
Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.
* * * * *
Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli. Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan, eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt mökkiläiset saada käsiinsä.
Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, — nyt häätyi hän ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.
Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi, jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt, laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni, umpimielinen ja hiljainen.
Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja, kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei kaivannutkaan muuta.
Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota, jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.
Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä, teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.
Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä, ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu yksityisvaroilla.
Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies, johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.
Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen, siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja -kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä. Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.
Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille, tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli sen jo kokenut.
Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan pöytään lyövät.
Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla! Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista. Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä. Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää voittoina taskuunsa.
Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus. Eikä ole rahaakaan… eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä hän vastaa.
Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi: tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella, että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista." Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin arvaavat.
Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n 1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.
Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa
Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti
kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja.
Siellä asia alkoikin heti järjestyä.
Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan, noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä salaperäinen voima ne panee liikkeelle.
V.
Parin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut tämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti sytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin pieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin. Ne elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja tulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.
Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.
Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin, käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta. Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika, jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen. Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta, koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa, ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus. Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä, usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia, muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen, huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:
— No mutta… jopa tuo poika nyt… aivanhan se puhuu kun mestari
Pettersson!!
— Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.
Isä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.
— Mikä oppimestari! kirkui Eero, — Eivätkö nämä ole sellaisia asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?
— Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet, kiukutteli Iiska.
— En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.
— Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.
— En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet saisivat nukkua…
— No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?
Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.
— Ei mikään.
Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin, jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.
— Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui
Iiska.
Nyt rykäisi isäntä:
— Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat
nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä
Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä
Eero nyt.
Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja katsoi pappispoikaansa.
Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:
— Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista. Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on valistusta?
— Ole nyt, suhditti isä. — Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste. Olihan se nyt vähän räikeästi mutta… eihän se nyt kuitenkaan ollut niin tarkoitettu.
Nämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa nuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut päiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen seurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan opettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat oikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli seuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä miehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen oli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen, jolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen silloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat juopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä, missä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti, että siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa sellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut ilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että kristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on omalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori julisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen, ettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja kuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla ponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä. Kaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle välttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden ehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä tällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat olivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis ryhtymään heidän aseenkantajakseen.
Siitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista piireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden villioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura oli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat kannattavan.
Kun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden perässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja toinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan näiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy ripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä raamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin läpikuultavasti rippisaarnassakin.
Juoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin laajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin. Riiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli ollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen joutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi koettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi luulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.
Samaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran näyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta nuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain helmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m. samanlaista seulottavaa.
Niin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen taistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli levottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon vihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä selvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden humaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana hurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan sopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen johdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas Pyydysmäellä.
Hermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua, sillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain näyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli kansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa oli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti sellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen oma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää pojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä kyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä piti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat kirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.
Mutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa olikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän kaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä vakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta näiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron mielipiteillä myöskin arvoa — hän ymmärsi sen järjellään — niinkuin esimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen siitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti hän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi sielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat juovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä ihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän voinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen ja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt vesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi näiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten höpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi maan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.
Mutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän vain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä mitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän jumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan näyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin y.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan nuorisoseurasta.
Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. — Niin voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö Jumala katso yritykseen, sydämeen? — Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?
Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi, mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa. Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa? Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen sovittaa.
Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa sovittaakseen isän ja Iiskan — niinkuin ennenkin. Eeron hän nöyryyttäisi nuhtelemalla.
Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.
— Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. — On rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle sellaisen esimerkin?
— Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.
Eero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.
— Noo… noo…
Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:
— Kun minulla on niin paljon ajatuksia.
— Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin päästät kovan sanan suustasi.
— Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, — mutta minä luulen, että me nuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se väärin ja paha?
Äiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja ajatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista, oli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja lihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:
— Jättäisit nämä uskon asiat siksi kun vähän ikäännyt.
— Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?
— Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä yritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.
— Niin, mutta kun järki vaikuttaa eikä tahdo alistua uskonkuuliaisuuteen.
— Mutta pitää.
— Ei voi, äiti.
Äiti huokasi. Mitä tehdä tuolle itsepintaiselle pojalle?
— Kun se Iiska ymmärtäisi sinua paremmin ja opettaisi?
— Niin, mutta ei me Iiskan kanssa… Paremminhan me, äiti ja minä, toisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.
— Etkö?
— Eei! Minä uskon nyt Jumalaan paljon varmemmin kuin rippikoulussa.
Äiti tarttui poikansa käteen.
— Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. — Ne riittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.
Ikäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan menemään ja kävi itse askareilleen.
VI.
Maaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan innokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista yli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut halua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin kauroilla, voilla ja puutavaralla.
Kaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin todeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei hintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin haluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät myyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato, pantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita rautatienasemalle.
Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.
Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.
Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti. Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan osuuskaupalla.
Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.
Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat, Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan. Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen eri muodot.
Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun; toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset, raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas, lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.
Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen, taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista, jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan, loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet — kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki kuoreensa koteloitumaan.
Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa, aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta, katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin. Ryppy monella otsalla silisi — pitkin penkkirivejä. Känsistynyt koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin. Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet tahtoivat puhua…
Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan? — tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän, elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen pohjaväri.
Talonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.
Kun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet vapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen riemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla inhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia kokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen pimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla oli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon. Siitä syntyi iloinen helluntaihälinä.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan Jaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat tulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin puuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi Pyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi naapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.
Neuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty tosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain siitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä haaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat alussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei hän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä kannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos ei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja perustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän ajatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä uskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa ei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti, että vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti kestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten kannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma etu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin saadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa etuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin huokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan ostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan Jaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että Koivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää. Jaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että yksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän sitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja saa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja, ei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.
Kuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen ja Lintumäen käydä kirkolla.
Eräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias itse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui kutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista vieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi erottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli varallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta siinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän vaikuttimen tehon.
Vieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli riihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta tottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:
— Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja tervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin sikareja, tässä paperosseja… Se opettaja ei taida polttaakaan?
— Ei.
— Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa, luulen mä?
— Kyllä.
— Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa, kumpaa vain.
Isäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.
— Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.
Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:
— Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi synnyttää joutavaa kilpailua.
Koivunoksa räjähti:
— Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu, että puuhaat sellaisia?
— Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla joutumaan hämille.
— Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa! Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste häviääkin!
Miten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä puulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain siitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi nähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.
Eikä asiasta sillä kertaa tullut mitään.
Mutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen, suostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten tulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.
Niin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä toteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle Sivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä oli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman vaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle osuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan hoitajaksi.
Ennenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin oven yläpuolelle nimitaulu: "Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.".
VII.
Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä, apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään "herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus. Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi uhmaavan vihamielisiksi.
Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus. Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet mitään.
Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen, vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!
Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä. Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja joutilaisuuden tyyssijoina.
Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.
Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi. Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen turvallisuudenkaipuun merkeissä.
Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti aikovansa pistäytyä.
Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi luonnon lumoava joulurauha.
Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan, ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.
— Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.
— On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi
Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.
— Tuo on Erkki Pyydysmäen, lautamiehen talo, osoitti Koivunoksa.
Pikkukoski katsoi sinne, se näkyi etäämmältä,
— Vai niin. Minä luulin itsekseni tuota.
Hän osoitti Ylistä.
— Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä käy kateeksi.
— Tuoko on kansakoulu?
— Se. Siinä on Lintumäki… nuorsuomalaisia… päivälehteläisiä, ja lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.
Pikkukoski nauroi:
— Vai, vain niin!
— Taidatte tekin…?
— Ei tiedä, ei… mitä tässä ollaan, nauroi Pikkukoski.
Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai viekkaan kiillon.
— Joo, joo, minä näen, että tekin olette nuoria!
Hän tempasi hieman hermostuneesti hevosta ja jatkoi:
— Minä olen vanhoja, suomalainen… en minä lähde niiden kelkkaan.
Vanha mies… viitsi.
Pikkukoski lohdutti:
— Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä.
Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.
— Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. — Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä, minä olen vanha mies jo.
Hän katsoi uudestaan syrjittäin Pikkukoskeen ja kyseli;
— Mutta kuinkas tekin… tehän olitte ennen vanhoja, vai muistanko väärin?
— Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. — Mutta ne ovat nyt aatteet pyrkineet vetämään sinne päin.
— Hm, hm… ei minun mieleni muutu.
Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.
— Kas! huudahti Pikkukoski.
— Vai sinäkö… päivää.
Kättelivät.
Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:
— Päivää.
— Päivää.
Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.
Isäntä itse tuli vastaanottamaan.
— Tuleepa siinä harvinaisia vieraita ja mieluisia.
— Kuinka mieluisia lienevät, naljaili Koivunoksa.
— Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa. Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki hyväntuulisena. — Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain pistäysi pihaan. — Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.
Alettiin astua tupaan.
— Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.
— Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi.
Pyydysmäki sanoi:
— Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".
— On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. — Se on järkiintynyt. Mutta eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?
— Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.
— Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.
— Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.
— No en minä… en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.
— Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa… ja lempo ties mitä sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.
Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".