— Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan nuottiin.
— Minä olen saanut, kerskui Koivunoksa.
— Pysynevätkö? veisti emäntä.
— Täytyy, täytyy, minä en anna muuten perintöä.
Nyt käänsi emäntä vieraille selkänsä ja pujahti tupaan.
Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä tietysti meni kahvipuuhiin.
VIII.
Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala. Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä. Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita tarkoituksia.
Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori, panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.
Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen tänne saapunut.
Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo! Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin…
Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään sisäisestä tuskasta.
Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta, hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan" Venäjän sotalaitokseen.
Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.
Pyydysmäki kuohahti:
— Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?
— Sekä sitä, että se raja on oleva kerran sotarajana?
Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja jyrkästi Lintumäki.
Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.
— Mutta se sellainenhan on perustuslain vastaista?
— Mikä?
— Se sellainen?
— Tietysti!
— Mutta kuinka keisari sellaista hyväksyy?
— Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.
Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan.
Sitten hän virkahti:
— Sitähän se on, ei sitä muuksi voi sanoa.
— Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.
Lintumäki nauroi terävästi, leikkaavasti.
Pyydysmäki lisäsi samaan nuottiin:
— Tullaan mukaan!
— Samoin! äännähti Pikkukoski.
Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:
— Mutta saamari… jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi. Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan venäläismielinen.
— Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.
— Äläs sano! Sellaisilla on valta, varoitti Koivunoksa.
Taas kuului pimennon puolelta Lintumäen ääni:
— Nyt meillä on kaksisataa tuhatta harjoitettua miestä.
— Jottako?
Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen levottomuus.
— Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen ajatusjuoksuun.
— Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.
— Isänmaan puolustajain joukko hupenee siihen mennessä jo puoleen.
Lintumäki nousi ja astui raskaasti muutaman kerran yli lattian.
Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.
Silloin toi emäntä kahvia, laski tarjottimen pöydälle ja kehoitti ottamaan.
Mieliala hieman helpotti.
— Hiljaapa täällä nyt ollaan, ihmetteli emäntä.
— Kertovat tässä niin kummallisia, sanoi Koivunoksa.
— Mitä?
— Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi lyhyesti mistä oli kysymys.
— Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?
— Riippuu vain valtiopäivistä, suostuvatko ne, sanoi isäntä.
— Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu! huudahti emäntä.
— Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa, huomautti Lintumäki.
— Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.
— Mutta… mutta…
Emäntä ei voinut sanoa julki mitä ajatteli. Samalla keksi hän kiertotien:
— Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät… kun vääryys voittaa… Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?
— Niin, sanoi Pikkukoski. — Mutta Helsingissä on ruvettu epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio, joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.
— Mutta onko tämä nyt kaikki… eikö tässä nyt enää mikään jumalan neuvo auta? kysyi emäntä.
— Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!
Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa vaikutuksensa.
— Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti värähtäessä:
— Minä luulen… minun sielussani jokin sanoo niin… minusta tuntuu, että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu…
Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat mahdollisuuksia.
IX.
Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni, saatte pian nähdä… Ky-yllä minä tiedän".
Mutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa, ja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli. Ja äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa sellaiselle… Varsinkin vihasi hän emäntää.
Äijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti Miinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies Pyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa heitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo oma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille samasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin muun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä mahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta hyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee… Eikä se näyttänyt Matti Miinanpojallekaan mahdottomalta.
Nyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta, kun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika, jolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo helmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot, ja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut tottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella. Metsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja, mutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada lautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä huhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi, ja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee sellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin onnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala ja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat ilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.
Hän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet sitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja Kolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet aina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.
Mutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai Matti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista. Hänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada myödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan. Ehdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy puunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla. Taavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas, että äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin tunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.
Tätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli Pyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä siitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut, kutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen puhuakseen heidän kanssaan asiasta.
* * * * *
Oli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen kaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen ja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja tyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet olivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin saattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa kitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat, milloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen. Sameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä. Hänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi istui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi ollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän keskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty hymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn, kenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja suljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa sanomalehteään lukien.
Illan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja Kantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan, alkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli hieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he ole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan, ja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti Miinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys ahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen pitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä sitten jo taas aina… Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi, että hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja siellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies suostuisi siihen?
Ei lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin Matin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa vuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.
— Kyllä minä velkani… keskeyttää Matti.
Koliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi vihaisesti Mattiin ja virkahti:
— Si-inä, et…
Mutta hän lopetti siihen, nousi ja sytytti sikarinsa.
— Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai onko äitisi antanut luvan?
— Ei se ole. Taavetti raapi korvanjuurtaan.
— Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki — Sun äitisi on elämässä nähnyt useamman kärpäsen kuin sinä.
— Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun ei kukaan näyttänyt kuuntelevan.
Pyydysmäki istui ja sanoi:
— Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että muka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti katuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi taloja.
— Ee-enhän minä nyt juuri sitäkään, tuota, se äijä…
— No ja mitä sitten?
Matti Miinanpoika raapi korvanjuurtaan.
— Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä vakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat ilman maata…
Pyydysmäki nauroi:
— Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan kallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?
— Enhän minä… mutta kun ne niin sanovat?
— Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko toisetkin? Kyllä minä otan kaikki.
Kolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä he ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun sellaisia Pyydysmäestäkin… Kolisto kiroili jo, että tuollaisten kanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo miestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta, minkä se on maksanutkin.
— En minä samalla! huusi Matti väliin.
Molemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa ripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.
Silloin ilmoitti Lissu kamarin ovesta:
— Isää kutsutaan puhelimeen.
Pyydysmäki käy kamariin, ottaa kuulotorven käteensä.
— Halloo!
Puhelimessa huutaa hätääntynyt miesääni:
— Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan venäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut sellaisen manifestin.
Pyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen kädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.
Iiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja alkaa kiinnittää huomiotaan.
— Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen hillitä liikutustaan.
Puhelimessa vastattiin:
— Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet vastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti päätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.
Nyt Erkki jo yritti hieman kuohahtaa:
— Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista laitonta, mahdotonta?
Pyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva kansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan pysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori Yrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota hukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä tuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari kulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli kysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas puhuttiin langan toisessa päässä:
— Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen puolesta.
Pyydysmäen ääni tuskin kuului, kun hän virkkoi torveen:
— Yrjö-Koskinen on tainnut…
— Julkaisemisen puolesta äänestänyt, kuului puhelimesta.
Vähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen toiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi. Mutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi lopettaa.
Pyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:
— Mitä, mitä se oli? Voiko isä pahoin?
— Perustuslait kumottu.
Ääni tuli väkinäisesti käheästä kurkusta.
Siihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä vähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä seikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli äänestänyt julkaisijain puolella.
Eero ja Jussi ovat kuohuksissaan.
— Kun keisarikin syö sanansa! sähisee Jussi.
— Pettää kokonaisen kansan! jatkaa Eero,
Mutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja tuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti kiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin silmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.
Tyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin kuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului lasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.
Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:
— Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen tuomion.
Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin istumaan, kehoitellen hiljaa:
— Rauhoitu… rauhoitu isä… kaikki tulee jälleen hyväksi… älä kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä…
Pyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.
— Minulla olisi sinulle jotain…
— Menevätkö lapset pois?
— Menkää vähäisen, minä…
Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut — hän ei voinut sitä sanoa — suoraan, mutta emäntä huomasi hänen sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen menetellyt rehellisesti?
Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein unissaan puhuvan tavoin:
— Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.
— Niin… Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen… hän, jos kukaan tässä maassa…
— Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta, mutta ei pettää asiaansa.
Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja katsoi merkillisesti silmiin.
— Oikein, Sanna!
Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.
Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti. Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut ilmestyä harmaata.
Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.
Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta luonnollisuutensa.
Erkki puhui:
— Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua, Sanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä koristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun uskoni.
— Jumalaanko?
— Suurimpaan suomalaiseen mitä olen tuntenut.
He istuivat taas, kuten tavallisesti. Emäntä jatkoi puhetta:
— Niin Erkki, me ihmiset, parhaatkin, voimme erehtyä. Se on inhimillistä.
— Se on inhimillistä.
Nyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän suurta tapausta ruvettiin pohtimaan.
X.
Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous, päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.
Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta. Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat, tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku, joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin emäntineen on jäänyt tänne.
On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan ja kummastellaan.
Opettaja Lintumäki ilmoittaa:
— Laulamme yhdessä Lutherin taisteluvirren "Jumala ompi linnamme".
Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä ja aloittaa:
"Jumala ompi linnamme,
Varustus vahva aivan — —"
Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu. Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna säveltä.
"Hän aseemme on, kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhia,
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen;
Ei löydy maassa vertaa."
Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin, joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut, yhtyvät laulun virtaan.
Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa, hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään. Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli… Syntisen ihmisen sydän sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti oli autuas, hän lauloi niin ihanasti… Kummallista, miten tämä Susanna laulaa samoin…
"Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos vaikka henkemme,
Osamme, onnemme.
He veisi viekkaasti,
jää meille kuitenki
Jumalan valtakunta."
Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.
Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi, edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:
— Ei ole lupa pitää puhetta tästä asiasta.
— Kuka kieltää? kysyi Lintumäki.
— Kenraalikuvernööri.
Pyydysmäki astui etupenkistä puhujatuolin ääreen.
— Sinäkö puhumasta kiellät?
— Minä, käskyn mukaan.
Pyydysmäki käänsi häneen leveän selkänsä ja sanoi Lintumäelle:
— Puhu vain, vastataan yhdessä.
Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija. Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen, Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen sen.
Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma, minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.
Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia. Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen tuntemattomia aavistuksia.
Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina. Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha, nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista, milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja. Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä… kummallista, miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli… Ja jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen ovelle ilmestyy huoviparvi… Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies iskee, nainen sortuu… turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia. Huu!… Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat, elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan…
Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan, että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia isänmaallisen elämänuskon varaksi…
Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.