— Maistetaan hiukan vain, sanoi pitkä.
— En tule, kieltäysi Iiska nyt jyrkemmin,
— Tehdään lupaus, ehdotti lyhempi. - Suostun.
— Menköön, lupasi myöskin Miettinen.
— Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. — Voi olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.
Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.
* * * * *
Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla, päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten juomarahojen kiihoittamina.
Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.
Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli, mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään penkillä tien vieressä.
— Eikö tuo ole Länsipää? kysyi hän osoittaen sormellaan penkille.
Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.
— Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.
— Sinä kylmetyt tässä.
— Ketä se liikuttaa?
— On kai sinulla jokin asunto?
Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen nauruun:
— Hah hah haa!
Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta. Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi. Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:
— Minä olen… minä olen… minä en ole enää mies.
Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.
— No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. — Lähde kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.
Halfors koetti toista sävyä:
— Pirujako sitä nyt itkemään, mies.
Nyt nosti Länsipää päätään ja tuijotti Halforsiin.
— Se on oikein… itku ei auta! hän melkein karjaisi ja nousi seisomaan.
Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri haaralle.
Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti virkahti Länsipää äkkiä:
— Minä kävin tänään hänen luonaan.
Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska innostui toverilliseen osanottoon:
— Vai niin! Noo?
Länsipää puhui kuin selvä ja täysin tietoinen mies:
— Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.
— Ja hän?
— Kieltäytyi.
Länsipäätä näytti puistattavan.
— Mitä hän sanoi?
— Hän pani kahden vuoden koetusajan!
Miestä puistatti suuttumus. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
— Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.
Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi avutonna.
Länsipää koetti viheltää, mutta huulet eivät totelleet.
— Mutta jos sinä koettaisit? kysyi Iiska,
— Sitäkö koetusaikaa?
— Niin.
— Olisko sinulla itselläsi luontoa alistua sellaiseen?
Iiska ei uskaltanut sitä vakuuttaa.
Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.
V.
Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut. Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää. Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.
— Lähteä suoraan työmieheksi Jumalan viinamäkeen!
Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten. Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden epäilyksen todellisuutta.
Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys, joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita palvelee.
— Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, — se, joka sanaa opettaa, ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.
Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen, ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.
Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa, mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan ehdottomasti tottelevan.
Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä, että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton, kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen. Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton, järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva, pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin tahtoa.
Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä en usko?
Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista. Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.
Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan "Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.
Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä. Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen elämän luovat vaistot.
Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia. Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi. Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin…
Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa "Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle. Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla, sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä onnea suotiin.
— Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa ovessa.
Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.
Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.
— Uusi opus! Mitä… "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?
— Niin.
— Mitähän… kukahan sen lie lukenut? Seköhän se…?
— Se. Minä tunnen käsialan.
— Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin… niin sakramenskatun ylpeä.
Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.
— Ja minä vakuutan, että — tietysti minä olen itse liian lähellä asiaa —
— No noo, no noo, älä ujostele!
— — lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja antaumuksella kuin tämän.
— Onko se vapaamielinen?
— On.
— Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain ylle.
— Kuka sellaista viitsii. Sehän olisi palkkatyötä.
— Sitähän se. Mutta eikö se palkansaantikin olisi tärkeätä?
— Noo.
— Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate, jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on tekeillä…
— Sinulla?
— No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten niin kumma?
— Päinvastoin, onnittelen! Runoa, vai?
— Runoa, epiikkaa.
— Se on sitten se! Sitä on odotettukin.
— Todellako? Kuka?
— Toverit.
— Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti narripeliä.
— Ei, kuule, minä olen utelias.
— On se tulossa.
Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista totisempaan:
— Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.
— Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?
— Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.
— Kuule, mutta se sinun teoksesi?
— Minä en anna siitä ennakkotietoja.
— Etkö? Onko se heksametriä?
— On.
— Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?
— Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut. Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä, kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule… sanoa professoria sinuksi, tällainen keltanokka!
— Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen, viisaampana muka.
— Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun: "Kuulehan veli Aukusti!"
— Niin.
Molemmat nauroivat.
— Ei, en minä.
— Annatko jonkun ennakolta arvostella?
— Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä mistä se… Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin. Ajatteles, jos olisi menestystä!
— Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. — Onko se jo valmis?
— Ei, ei vielä. Etkä saa sanoa kellekään. Ne pilkkaavat ja…
— Silloin sinä?
— Silloin minä sen heti poltan.
— Älä hulluttele.
— Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me, supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!
Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja virkahti:
— Siinä kielipolitiikassa sinä ja isä olette yhtä mieltä.
— Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän.
— Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.
Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää kieltä.
— Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.
— Varmasti, yhtyi Fiilus.
— Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, — kielitaistelun pitäisi nyt antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja…
— Millä lailla? kysyi valtiopäivämies jo hieman hermostuneena.
— Samaa minä! huudahti Fiilus.
— Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.
— Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili
Fiilus.
— Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari, jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.
Iiska selitti rauhallisesti:
— Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä, uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse hallitsevaksi.
— Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.
— Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. — Suomalainen politiikka näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä riemuitsevat.
Isä sanoi tuikeasti:
— Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?
Poikakin hieman kiihtyi:
— Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa. Musta seinä on noussut eteen.
— Papitko vai? kysyi isä, äänessä pilkallinen väritys.
— Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. — Pojan äänessä oli sama soinnahdus kuin isänkin.
— Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan — minä myönnän, että sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä, taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman ja nuorten ajatuksenvapauden.
— Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. — Kunakin aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan. Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa moukan nimeä.
Valtiopäivämies oli päässyt makuun. Hän iski jalkaa lattiaan ja jatkoi:
— Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde, minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme esikoisoikeuden pettämistä.
Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään. Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn edustajaa ihailevan kunnioittavasti.
Pyydysmäki jatkoi:
— Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää, että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista. Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta? Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt "aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.
Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.
VI.
Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen, keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi. Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi. Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1 tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi. Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan. Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne valtionasioita ymmärrä, sellaiset…
Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.
— Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä äänellä, asettaessaan silmälasejaan, — että tämän maan tulevaisuus voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa, itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet jo siellä teilläpäin yllyttämään?
Pyydysmäki ravisti kieltäen päätään.
— Emme me tiedä siitä vielä mitään, ellei nyt tänä talvena…
— Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes kotimökkinsä.
— On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.
Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:
— Kyllä se tulee sinnekin.
— Mahtaneeko?
— Kyllä se tulee.
Senaattori korjautui istumaan hieman toisin ja sanoi:
— Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta on ruotsalaisilla ylimyksillä.
Viimeisissä sanoissa ääni hieman nousi, ja siinä särähti katkera sävel.
Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen rinnassaan ja pani huudahtamaan:
— Se on totta!
— Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.
— Hm.
— Ja mitä tässä auttaa uhma!
Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen päätään Pyydysmäkeä kohti:
— Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä, jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja… No silloin olisi asia jo hieman toisin.
Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan, hehkuivat tulta.
— Niin…
Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.
— Niin, sitä ei meillä ole… vielä.
Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla.
Sitten hän virkkoi:
— Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:
— En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen kansallisuus saisi elää.
Innostuksesta vapisevalla äänellä sanoi Pyydysmäki:
— Minä olen herra senaattorin kanssa aivan samaa mieltä.
Senaattori jatkoi:
— Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi. He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?
— Täydellisesti.
Pyydysmäki pyyhki tuhkaa sikaristaan ja odotti henkeä pidättäen jatkoa.
Sitä tuli:
— Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin, paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.
Senaattori vetäisi pari sauhua ja lisäsi:
— Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo lupauksensa.
Hän katsoi tiukasti Pyydysmäkeä silmiin.
Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi muistiinsa suuren johtajan sanoja.
Johtaja jatkoi:
— Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan. Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa. Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki ajattelee?
Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:
— Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla. Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä. Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.
Sivellen leukapartaansa hillitsi senaattori:
— Aatteet… aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä. Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.
— En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana käytännöllisestä elämästä.
Senaattori murahti hiljaa, kun mainittiin "nuoret".
— Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja sotkevat.
— Sitähän minäkin…
— Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat, kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.
— Niin, vahvisti Pyydysmäki hieman empien.
Mutta senaattori jatkoi:
— Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä "nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa, että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla. Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.
Nyt saatiin teetä. Sitä laitellessa kysyi senaattori:
— Teidän maakuntanne kansanopistoa rakennetaan?
— Niin.
— Joko on johtaja tiedossa?
— Tuskin. Ellei nyt tällä välin.
— Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa ennenkuin on johtaja.
— Mutta saahan niitä, nuoria maistereita.
— Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?
Sitä ei Pyydysmäki luullut.
— Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia.
Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.
— Se on ymmärrettävää.
— Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa, ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa.
Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä väittää vastaan:
— Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia oppikouluihinkin?
— Vaikea.
— Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?
Senaattori naurahti:
— Hyvin vastattu.
Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen. Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.
Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin. Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta, ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua itseoikeutetun johtajan viittaukseen.
Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda silmäyksen yli kotikyläisen piirin.
VII.
Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia. Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään, vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee vastatulleita. Aho kättelee.
— Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa. Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.
— Ahaa, äkkää Aho, — herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana
Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas…
Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää.
Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja
kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä.
Sitten sanoo Aho:
— Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea
Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.
Ylioppilaat osoittavat mielenkiintoa.
— Ja sen luultiin jo pysähtyneen.
— Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse hommailevat.
Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven hiipinyt maassa.
— Ja ne ovat näitä ruotsalaisia aatelismiehiä! virkahtaa Halfors.
— Ehnrootinhan sitä pitäisi olla tämän asian isä, sanoo Aho.
— Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. — Vaikea uskoa omista miehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen varmentanut.
— Von Daehn? tarkkasi Pyydysmäki.
— Niin sanovat, totesi Erkko.
Nyt purkautui Halforsin sisu:
— Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat ruotsikot siitä helvetillisen melun.
Nuori mies väänsi päätä ja pui nyrkkiä:
— Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi
Yrjö-Koskinen.
Mieliala oli painuksissa. Erkko virkkoi vihdoin:
— Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet kilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina omiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi kulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon kaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen, riisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien nähtäväksi.
Runoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut mielihyväiseen hymyyn.
Aho otti puhevuoron:
— Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan johtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi jos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista vapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän kansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita muita kuin pappeja.
Nyt intoutui Pyydysmäki:
— Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.
— Aivan, totesi Erkko.
— Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien, pässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan luonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen kiihtyneeltä.
— Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. — Mitä uraa tämä nuori mies tavoittelee?
— Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi häneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.
— Miksei papin! puolusti Aho. — Pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan ehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea vapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.
— Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää aristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen kasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen niiden miehuullista vakavuutta.
Mutta Erkko sai innokkaan kannattajan toisaalta. Halfors huudahti:
— Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu ylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena on ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta, suomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen sääty-ylpeyden.
— Niin useinkin on, totesi Erkko. — Mutta palatakseni vielä pappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että pappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita poikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.
Erkko alkoi lämmetä.
— Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja suurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille luokille. Mutta nyt, kun nuo "muut" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta päivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat ihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat entiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä valtavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden linnoitusten portteja ja murtavat ne — ellei avata suosiolla, joku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut hyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka marssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on erinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä uusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova voima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä, miten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja tyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka täällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa syntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden elinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen kansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja. Hengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista. Ja semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole etuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä tuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä kaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja talonpojan tuvasta.
Juhani Aho katsoi salamyhkää kelloaan, mutta Erkko huomasi.
— Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä huomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.
Kaikki vieraat nousivat.
Aho heti rauhoittamaan:
— Eihän tässä nyt niin kiirettä ole.
Nousi kuitenkin hänkin, ja hyvästellessään jatkoi pitäen Erkon kädestä:
— Kuulehan sinä veli Juhana, tuota… meidän pitäisi illalla tavata. Et sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada kunnollisesti tarinoida.
Ja he sopivat tapaamisesta.
Vieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän luo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain ja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen, laski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.
* * * * *
Tullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä.
Nuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut.
Kokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:
"— — Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää, ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani sylistä. —
— — Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita, hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista aina pelätä. — — —
Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet. Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. — —
Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. — —"
Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta. Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea papiksi…
Sitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.
Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.
— Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain tuomitsen?…
— Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.
Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne! ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.
Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.
Sydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.
Valtiopäivämies alkoi heti kertoa:
— Minä tulen Yrjö-Koskisen luota.
— Oo-hoh! Mitä, kuinka isä siellä…?
— Hän kutsui, kuinkas minä muuten.
— Mitä hänellä?
— Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja… Hän suunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata. Epäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.
Erkki Pyydysmäki vihelsi hymisten riisuessaan takkiaan ja jatkoi sitten:
— Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka elää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.
— Uskooko hän sitten semmoista?
— Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta ottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä hymyillen. — Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan, niin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.
— Sanoiko isä hänelle?
— E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan, perunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin toimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.
Pyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja heilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti ympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa, koko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi terve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.
— Mutta mies hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. — Minä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta pois ne "nuorten" vetelät hapatukset.
Hän nauroi niin että hartiat hytkyivät.
— Enkö minä sitten ole kansallismielinen? kysyi poika melkein ujosti.
— Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin
Yrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.
— Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä muuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.
Isä kohotti silmiään, joista sädehti kummastus.
— Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet ja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.
Iiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi katseensa ikkunaan.
Silloin virkahti Iiska:
— Isä, kuulkaahan.
Valtiopäivämies käänsi kysyvänä päätään.
— Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.
Valtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi katsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja virkahti:
— Vai niin. Miksi et?
— Minä en ole voinut lukea.
— Mutta nehän menivät aikaisemmin hyvin?
— Menivät.
Iiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan isään hän virkahti:
— Minä epäilen.
— Epäilet? Mitä?
— Sitäkin, ettei minusta tule pappia.
Isän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään hymyyn:
— E-e-i tule pappia! Siihenhän ei paljoa tarvita.
Poika sanoi syvällä äänellä:
— Siihen tarvitaan uskoa.
— Hm hm, vai niin.
Hän sytytti sammuneen piipun ja kysyi jälleen:
— Mitä sinä sitten meinaat?
Iiska heittäysi huoahtaen sohvaan ja virkkoi:
— En tiedä.
— Tyhjäntoimittajaksiko?
Poika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi vakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:
— Minusta ei koskaan tule tyhjäntoimittajaa!
— Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. — Sinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi millä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia halusi. Mitä hän tästä sanonee?
— Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä nyt en vain jaksa lukea.
Nuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin ja tuijotti lattiaan.
— Eikö sitä asiaa voisi jättää syksyyn päättämättä? kysyi isä.
Iiska nosti päätään ilostuen:
— Sitähän minä aioin isältä pyytää.
— No jättää sen asian syksyyn.
— Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan ajattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.
— Juhani Ahoko?
— Niin.
— Mitä hän papeista?
— Puhuttiin vain.
— Eikö hän ole papin poika itse?
— On.
— Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa… Mutta kun on sitä meinattu.
— Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas kirjoittaa Saarimäki.
— Sekö leuhka?
— Saarimäki.
— Se sellainen pitkä, vetelä poika, jonka suu on aina naurussa?
— Se.
— Mistä hän kirjoittaa?
— Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin onnellinen.
Isän otsa synkistyi. Ilkkuva sävy äänessähän kysyi:
— Ja sinä haluaisit mukaan, vai?
— En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. — Mutta minä en antaisi hänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.
Äänessä oli nyt helähdys, joka vaimensi isän ivailuhalua. Poika jatkoi:
— Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot kuin teillä vanhoilla.
— Mi-itkä elämänarvot?
— No… ne ovat toiset.
— Mitkä?
— Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin totuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.
Taas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta, ja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut silmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, — äitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.
— Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt rauhoittuneemmalla äänellä.
Mutta ylioppilas riippui vielä äskeisessä elämänarvokysymyksessä.
— Se on niin, sanoi hän, — että meille voi tulla, meille nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi kiipijäpalvelukseen — taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.
— Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi hermostuneesti jalkaansa.
Poika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:
— Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia kulkureittejä.
Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran, että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:
— Sinusta alkaa tulla mies!
Nyt poika lehahti punaiseksi.
— Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.
— Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.
He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.