VIII.

Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina, missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat sanasutkaukset — niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o. aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta. Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle, tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut. Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä. Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan, että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana. Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat, melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin. Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon, missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon, on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa, sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa, naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla, mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin. Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, — porvarin kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn jäsenelle kallis asia.

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan, otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla, jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia. Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus, joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi. Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä. Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin, aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä, joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä, joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman, kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa "säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

— Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

— Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.

— Taikka, sanoo Heikura myhäillen, — he suojelevat naisväkeä kiusauksista.

— Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.

— Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi
Heikura.

Samassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:

— Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea
Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

— Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.

— Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta tosi on.

— Tässä on tuoli.

Heikura veti tuolia lähemmäksi.

Castrén istui.

Suomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.

— Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

— Pitäisikö puhua?

— Pitäisi.

— No minä en puhu.

— Miksi et?

— Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.

— Puhu sinä Heikura.

— Niinkö nyt käy käsky?

— Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja selvä järki.

— Kiitos vain luottamuksesta.

— Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen kuulumaton perustuslain loukkaus.

— No eikö Castrén puhu?

— Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

— Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?

— Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. —
Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

Sen otti Päivärinta asiallisesti.

— No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies, asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

— Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

— Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.

— Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään, alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

— Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.

— Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.

Tuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.

— Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.

— Kuinka niin?

— Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten keskellä.

— Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?

— Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa äänilajissa. — Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me nyt, antaa tulla vain.

— Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.

— Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.

Meurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:

— Mitä Castrén siitä sanoo?

— Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta…

— Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.

Castrén vähän hermostui:

— Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

Meurman ennätti:

— Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen, hämäläinen tai savolainen emäntä.

Kaikki nauramaan.

— Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi, tarjoutui Heikura.

— Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin. Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun…, esittelee Päivärinta.

— Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan siipien sätkytys tuntui sielussa.

Vaaran läheisyys on ilmeinen.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on sekava ja harmahtava.

IX.

Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida. Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle, kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.

Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia", talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty, mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa vartaloa.

Mutta siinä on kasvoja! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito. Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä, jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät. Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme. Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään. Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.

* * * * *

Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan, mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa, sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta, maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös kohti Herrantemppeliä.

Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton lähestyessä.

Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen, viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee, ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää, loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske. Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.

Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron. Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille "kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.

Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.

Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan. Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti. Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen. Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus, pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen. Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi — nämä jäävät rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.

He ovat etuvartijoita.

Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.

Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle. Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!

Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen, kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu, kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta, vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin keuhkoihinsa vetää.

Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen kirkkoon.

Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä… Venäjä on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto. Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä jumaloivan.

Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?

Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?

Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala. Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon, porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea hallitsi.

Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa, kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies, joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja — kaikki ne näyttävät yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!

Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta, ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii muutamia värisyttämään.

* * * * *

Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa, säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen edustajat alkavat virrata sisään.

Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde. Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka. Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on, painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?

Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen valtaistuimesta oikealle.

Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa. Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa. Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta. Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla. Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja nuo, ja nuo…

Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut, kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.

Kaikki on järjestyksessä.

Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka he kumartavat.

Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:

"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.

"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa kohtaan.

"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä, joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.

"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä jatkuvissa suurissa tehtävissään.

"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen suojaan."

Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja lausui suomeksi:

"Teidän ylhäisyytenne!

"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.

"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet. He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.

"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan, Perintöruhtinaan kalliin hengen."

Nyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:

"Herra Kreivi!

"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä. He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista, joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan. Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.

"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava niille armollisen vahvistuksensa.

"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."

Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J.
Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:

"Herra Kreivi!

"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.

"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari, Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.

"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen huolenpitoon."

Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.

Se oli tällainen:

"Suomen Kansan edustajat.

Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.

Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta 1891.

ALEKSANDER."

Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.

Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin. Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.

Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.

Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta, jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat, alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten iloksi ja nauravat tällaisella hetkellä!

Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?

Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla alakuloisen mielialan ilme.

Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa, kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.

Hallita!

Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa vahvistumisen toivossa.

Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan? Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä? Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa hölynpölyä vain.

Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos, tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle jäähyväisistuntoon.

Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat. Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:

— Jumalan kiitos, huomenna kotiin,

— Sanos muuta, yhtyi toinen.

Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa: suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!

II OSA

I.

Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin, kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia. Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut, työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa, valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana. Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty. Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy? Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään, ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta. Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys, että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan. Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin. Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista maailmankatsomusta.

Sillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja kinkeripakkokiistat.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava, kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin. Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891 valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä, ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä. Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana, mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen, eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita? Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi, paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta
Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä. Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena Mooseksena…

Silloin.

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki
Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi.
Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin
Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua
ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen, jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut, miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu, kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain laiminlyönneistä…

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua sotilasta vapauttaisi isänmaan!…

II.

Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten, mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta. Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu, yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.

Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä, päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki, mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.

— Nouskaa jo!

Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:

— Kuulitteko?

Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin aikaisin tulee tuvastaan.

— Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä, mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.

— Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.

— Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.

Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu vihainen ovenpaukaus.

Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.

* * * * *

Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu. Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen, samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee asutun vaikutuksen.

Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka, silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:

— Pilkka!

Koira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.

— Pilkkaa!

Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se viivana mukaan.

Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä. Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi. Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä irvistää köyhyys.

Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista…

— Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin uikuttaa orpouttaan.

— Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?

— Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee!
Ja moni muu.

Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:

— Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?

Lintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.

— Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.

— Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.

Lintumäki vääntää päätä:

— No minä olen sitä… Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon kuntoon!

Pyydysmäki nauroi:

— Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.

He astuivat yhdessä.

Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä. Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.

Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle. Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle, niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.

Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa. Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka pörröisenä kuin rohdinkuontalo.

— Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei sopinut laitumelle viedä.

— Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.

— Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?

— Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.

— Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!

Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa, ja emäntä meni tupaan.

— Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.

Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla. Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta pistäen ja iloisesti tarinoiden.

* * * * *

Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton tapa.

Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän orkesteri vähitellen alkoi soida.

Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson, maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä, kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken, niin nauttien ja verkalleen hän astuu.

Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.

— Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.

Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.

Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:

— Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!

Miesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan kiemuroiden.

Mestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:

— Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.

Tuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:

— Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.

— Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.

— Lautamieheen.

Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan räätälimestarinkin silmissä.

— Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.

— Sitä minäkin ajattelin.

Suutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.

Kumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.

* * * * *

Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut, vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.