Keksijän voitto: Romaani

Sävel herätti Penttilän. Eihän hän ollutkaan hämäläistalon pirtissä kuuntelemassa äitinsä kehtolaulua, vaan New Yorkissa, Metropolitan-oopperassa kuuntelemassa jonkin hänelle tuntemattoman oopperan alkusoittoa. Mikä ero, mutta mikä yhtäläisyys sittenkin! Henkistä selkänojaa, henkistä turvaa tunsi hän saavansa musiikista sekä kotimuistoistaan, ja sitähän me kaikinkin elämän polulla tarvitsemme.

Ensimmäisen näytöksen lopulla saapuivat mr Stillwell ja hänen tyttärensä Elise, dollariprinsessa. Penttilä oli joskus kuullut puhuttavan sellaisista, ja nyt istuivat he rinnakkain ja keskustellen aivan kuin samanarvoiset ainakin. Mutta he olivatkin maassa, jossa työtä arvostetaan.

Näytöksen loputtua tähtäsi ainakin tuhat ihmistä kiikarinsa Stillwellin aitioon voidakseen nähdä, onko muudan Amerikan rikkaimmista miehistä saapunut ja miten hänen ainoa tyttärensä on puettu.

Niin! Elisen puku. Penttilä ei tiennyt, mitä kangasta se oli vai oliko se kangasta ollenkaan — sanan tavallisessa merkityksessä. Mieluummin hän olisi sanonut sen olevan jotakin metallikudosta ja maksavan summan, jota Hämeessä olisi pidetty saavuttamattomana omaisuutena.

Elise jutteli miellyttävästi, tosin jonnin joutavista asioista. Tytär ei tuntunut olevan isänsä uskottu. Penttilää hän piti ulkomaalaisena merkillisyytenä. Varmaan olisi hän pitänyt samanlaisena erikoisväristä paratiisilintua tai opetettua jääkarhun penikkaa. Isäänsä tytär palvoi ja hyväili.

Penttilä vaipui toisen näytöksen ajalla ajatuksiinsa. Hän ajatteli naista ja elämäänsä. Olisi tosiaan hauskaa, kun olisi vaimo ja perhe. Tuollainen tytär...

Ettäkö Penttilä olisi rakastunut Eliseen? Kaukana siitä. Hän ajatteli vain, miten hän on yksin maailmassa. Ellei äitiä olisi, ei enää kukaan maailmassa iloitsisi hänen onnestaan tai surisi hänen onnettomuudestaan, Amerikassa tuntuu ihminen tulevan hentomieliseksi. Penttilällä ei milloinkaan ennen ollut ollut moisia ajatuksia.

Hän vietti unettoman yön, tietääkseen ensimmäisen elämässään.

Vietetty vapaapäivä kosti itsensä. Onnettomuuden sanoma seurasi toistaan koko seuraavan päivän.

Hoover ilmoitti tehtaan yhden seinän sortuneen ja pyysi lisäaikaa kolme päivää.

Penttilän englantilainen apulaisinsinööri tiedoitti, että akkumulaattoreihin tarvittavat posliiniosat olivat kelpaamattomia. Penttilä vastasi: »Peruuttakaa sopimus.» Filadelfian konepajoissa oli puhjennut lakko. Stillwell pyysi Penttilän puheilleen. »Kilpailu on alkanut. Ford on alentanut automobiilien hintaa 25 %. Samaten on bentsiinin hinta laskenut. Valtio on päättänyt 100 uuden lentokoneen kaupan. Meidät on paljastettu.»

Penttilä voitti oman itsensä. »Voitamme sittenkin», olivat hänen vastaussanansa.

Kilpailu on paras elämän kannustaja. Stillwell & Co Ltd. astui julkiseen elämään. Se osti ensi työkseen erään posliinitehtaan sekä suuren filadelfialaisen sähkömoottoritehtaan osake-enemmistön, ja alkoi rakentaa suurisuuntaista kulkuneuvotehdasta.

Kaikki yhtiön johtajat tekivät miltei pyöreitä päiviä. Apulaisinsinööri kirjoitti kätensä väsyksiin sähkösanomia. Hoover raivosi arkkitehdeille ja rakennusmestareilleen. Stillwell teki sitoumuksia rahamiesten, tehtailijain, lentourheilijain, eläväinkuvain yhtiöitten, kauppaministerin ja monien muitten tunnettujen ja tuntemattomain kanssa. Hän antoi toisinaan tietoja sanomalehdille, toisinaan heitätti ulos haastattelijat. Foss oli hävinnyt. Tiedettiin vain hänen matkustaneen Etelä-Amerikkaan. Hertz oli aivan käheä. Hän oli huutanut puhelukoneeseen Penttilän määräyksiä ja neuvoja amerikkalaiselle ymmärrettävällä kielellä.

Filadelfialainen moottoritehdas oli pantu käyntiin. Penttilä lähti itse tarkastamaan ensimmäisten moottorien valmistusta. Oli määrä aloittaa kilpailu kulkuneuvoilla, ja aluksi valmistettiin pieniä, tavalliseen polkupyörään kiinnitettäviä voimakoneita. Keksintö oli Penttilän ja suoranainen »Suomi»-patentin jatko. Moottorin salaisuus oli siinä, että se kykeni automaattisesti järjestämään tarvitsemansa virran, eikä siten kuluttanut sähköä suotta. Tehdas kykeni saamaan alussa valmiiksi 500 moottoria päivässä. Penttilä oli tuloksiin tyytyväinen. Akkumulaattoritehtaan valmistuttua olisi hänellä 50000 moottoria valmiina.

Penttilä näännytti konekirjoittajattarensa. Tyttörukka nukahti tuoliinsa saatuaan hetkisen lepoa. Tällöin huomasi mies erehtyneensä. — Hänen pitää järjestää vuorot neideille. Toinen on työssä aamupäivän ja toinen iltapäivän.

Penttilä nousi herättääkseen väsyneen menemään kotiinsa. Sievä tyttö! Lyhyenläntä ja lihavahko, ruskea tukka ja hieno hipiä. Siinä nukkuessaan, huulet hiukan auki, oli hän viattoman lapsen näköinen. Penttilä sai hurjan tuuman: suudella noita punaisia huulia. Hän unohti kokonaan itsensä. Työ seurasi harkitsematonta mielijohdetta. — Älkäämme ihmetelkö, vaikka tiedämme useiden, amerikkalaisten liikemiesten olevan naimisissa entisten konekirjoittajattarien kanssa.

Penttilän huulet tuskin koskettivat tytön huulia. Katumus seuraa pahaatyötä. Onneksi tyttö ei herännyt, joten salaisuus jäi yksinomaan Penttilälle. Kiitollisena siitä hän veti palttoon ylleen ja pakeni itseään kadulle.

Jos olet synkässä metsässä ja kuulet miten kaukaista hakkausta tahansa, niin et tunne itseäsi yksinäiseksi. Jos kävelet suurkaupungin katua ihmisvilinässä, jossa joka minuutti sinua tuupataan milloin yhdeltä, milloin toiselta puolen, niin silloin tunnet olevasi yksin. Penttilä oli yksin New Yorkissa. Mutta paljon yksinäisempi hän tulee olemaan lähtiessään Europpaa valloittamaan. Täällä hänellä olivat hänen uskolliset ja työteliäät toverit Stillwell, Hoover, Foss, Stead, Hertz ja monet muut. Ja mikä kaikkein tärkeintä: hänellä oli apunaan tuhannet työhön tottuneet ja työtä tekevät miehet. Se oli apu, jota ilman Amerikka ei olisi Amerikka, vaan jokin muu maa.

Amerikkalainen tekee työtä ja osaa iloita työstä. Mutta ylikultivoitu Europpa! Sen sivistyneistö on liika sivistynyttä, se ei enää muista, mitä on työn-ilo. Työmies on ylikiihoitettu eikä tahdo tietää mistään työstä. Hän on unohtanut, että työn tuottama tyydytys on ainoa pysyvä ilo tässä maailmassa.

Penttilä aikoi lähetyssaarnaajaksi vanhaan maailmaan. Se olisi raskas päivätyö. Helpompi olisi mennä hottentottien maahan ja kastaa mustanahkoja siellä.

Seuraavana iltana nukahti konekirjoittajatar taaskin, vaikka hän ei Penttilän mielestä ollutkaan niin rasittunut kuin eilen. Penttilä nousi herättääkseen neidin, mutta oli varustautunut voittamaan itsensä. Silloin hän näki naisen. Neiti ei nukkunutkaan, vaan silloin tällöin kurkisteli pitkien silmäripsiensä välistä, mitä Penttilä tekee. Odotti kai edellisen illan näytöksen uusiintuvan, ja kuten Penttilästä tuntui, hyökätäkseen hänen kimppuunsa, s.o. kaulaansa.

Penttilä oli nyt saanut naiskonekirjoittajasta kyllänsä. Seuraavana aamuna astui pitkä, laiha mr Jackson virkaansa.

X.

Akkumulaattoritehdas oli valmis. Yksityisiä koneita koeteltiin, jotta miehet harjaantuivat niitten käyttöön. Penttilä oli ollut tehtaassa jo 3 vuorokautta hetkeksikään sieltä poistumatta. Lataajaa pantiin juuri paikalleen, ja se oli keksinnön tärkein kohta. Yksinkertainen, mutta hiuksenhieno ja vaarallinen.

Akkumulaattorit valmistettiin kaksinkertaisesta posliinista, väliin oli pantu eboniittilevyt, ja vahvistettiin päältä verkkolasilla. Kansi tehtiin samoin posliinista ja aivan tiivis. Navat, joista patteri purettiin, valmistettiin hopeasta ja niiden kärjet platinasta.

Patterin sisälle pantiin rautapulveria, johon oli hangattu koivuhiili- tai grafiittijauhetta, riippuen siitä, miten suuria sähkömääriä haluttiin säilyttää.

Lataaminen tapahtui erikoisessa koneessa, jota sanottiin »hiireksi». Se oli aivan automaattinen. Suuren, lujasta tammesta tehdyn pyöreän pyörivän pöydän reunassa oleviin suorakaiteen muotoisiin loviin tipahtelivat tarkastetut, valmiit patterit paternosterlaitteesta. Luja joustin puristi patterin aina millimetrilleen samaan kohtaan, ja lataaminen alkoi.

Ilma muodostuu pienen pienistä hiukkasista. Sanottakoon näitä hiukkasia, kuten on sovittu, atoomeiksi. Kun ilmaa puristetaan tarpeeksi, muuttuu se juoksevaksi nesteeksi. Atoomit menevät, ankaran paineen vaikutuksesta, lähemmäs toisiaan ja ilma saa kiinteämmän muodon kuin tavallinen ilma.

Aivan samoin on sähkön laita. Sähkö on kokoonpantu pienen pienistä hiukkasista, paljon pienemmistä kuin mikään muu tunnettu aine. Sähkön hiukkasia nimitetään »elektrooneiksi». Jos sähköä puserretaan tarpeeksi, siirtyvät elektroonit lähemmäs toisiaan ja muodostavat paremmin hallittavan olotilan kuin tavallinen vapaa sähkö. On kuitenkin huomattava, että mikään ulkoapäin tuleva voima ei voi pusertaa sähköhiukkasia kokoon, vaan paine on synnytettävä sähkössä itsessään. — Moni oli ennen Penttilää korottanut virran yhtä korkeaan volttimäärään, mutta ei kukaan ollut päästänyt ampeeria niin runsaasti vaikuttamaan. Penttilä antoi 1 milj. voltin 30 amp. virran painaa akkumulaattoriinsa. Ensimmäiset elektroonit sijoittuivat hiili- tai grafiittijauheen avulla pieniin rautajauho-osasiin, täyttäen ne ääriään myöten. Seuraavat asettuivat edellisten viereen niin lähelle, että edellisten täytyi pysähtyä sähkölle ominaisesta liikkeestä. Perästä tulevat sähköhiukkaset pusersivat edellisiään siksi kunnes astia oli aivan täysi, s.o. rautajauheen hiukkaset olivat kokonaan täytetyt.

Grafiitilla hierottuun patteriin, jonka suuruus oli 10 x 5 x 20 sm, mahtui sähköenergiaa niin paljon, että se kykeni kuljettamaan tavallisella maantiellä polkupyörää 30 km tuntinopeudella 10 tuntia. Koivuhiilellä valmistettuna oli patterin vastaanottavaisuus noin 5-kertainen. Virtahäviö akkumulaattorista purettaessa oli noin 2 %.

Patteritehdas oli ollut käynnissä 5 päivää ennenkuin lataaja saatiin koetusvalmiiksi.

Lataajan tarkastus oli määrätty tapahtuvaksi joulukuun 1 p:nä klo 11 ap. Tilaisuuteen saapuivat kaikki Stillwell & Co Ltd:n johtajat. Mr Stillwell oli itse tyttärensä Elisen kanssa. Jokainen tunsi olevansa jännityksessä.

Aamulla Penttilä tunsi itsensä hermostuneeksi, ensi kerran elämässään. Hän tiesi, että kone toimii ja että lataaminen onnistuu, mutta sittenkin! Klo 1/2 11 lähti hän syömään, tarkastettuaan vielä kerran jokaisen ruuvin ja mutterin koko koneessa ja ennen kaikkea ne laitteet, joista virtasi korkea sähköjännitys ja joita hän leikillään nimitti »hiirenhampaiksi».

Täsmälleen klo 11 saapuivat vieraat. Penttilä odotti heitä lataajan vieressä. Herrat tervehtivät hiukan juhlallisina. Koko tehdas oli pysähdyksissä. Kaikki 2000 miestä katselivat jännittyneinä. Penttilä teki muutamalla sanalla selvää koneesta Elise-neidille. Täysin tyynenä hän nousi kumilaatalla eristetylle korokkeelle, kiersi paternoster-laitteen käymään ja »pöydän» tultua täyteen sulki virran.

Olisi kuullut kärpäsen lennon, jos joku olisi kuunnellut, mutta kukaan ei sitä joutanut tekemään. Jokainen katseli lataajaa. Se toimi moitteettomasti. 55 kertaa minuutissa vaihtoi se täytetyn akkumulaattorin tyhjään.

Mr Stillwell katkaisi hiljaisuuden. Hän tarttui Penttilän käteen ja sanoi: »Mr Penttilä! Te olette pannut pisteen maailmanhistorian edellisen luvun loppuun ja aloittanut uuden. Historiassa alkaa nyt 'sähkö-aika'. Sallikaa minun onnitella!» — Toisetkin läsnäolijat onnittelivat Penttilää. Miesten hurratessa ratkesi insinööri Hertz itkemään. Surullisena hän valitti: »Oi miksi ei tämä tapahtunut minun syntymämaassani Baijerissa!»

Penttilä lähti nukkumaan ja nukkui 18 tuntia kylkeä kääntämättä.

XI.

Herättyään totesi Penttilä, että hänen »hiirensä» oli toimittanut hampaillaan voimaa valmiina oleville 50 tuhannelle sähkömoottorille ja odotti nyt lisätyötä.

Akkumulaattoritehdas sai valmiiksi vuorokaudessa 10 tuhatta patteria. Yksi lataaja ennätti täyttää pienempiä pattereja 8 1/2 kertaa sen määrän, mutta suurempia vain noin 1 1/2 kertaa. Vain kahta suuruutta tehtiin, jotta ei lajien erilaisuus tuottaisi hankaluutta enempää valmistettaessa kuin käytännössäkään.

»Suomi»-patentin tuotteita päätettiin laskea kauppaan joulukuun 15 p:nä. Sitä ennen tehtäisiin suurelle yleisölle mahdollisimman vähän selvää keksinnöstä. Amerikkalaisen mielipide, että on parempi tehdä reklaamia aluksi hyvin ja jatkuvasti hiljemmin, hyväksyttiin.

Yhtiön osakkaat pyysivät Penttilää jäämään Amerikkaan. Olisi yhdistetty vanha manner markkina-alueeseen. Palkkaa tarjouduttiin antamaan miljoona dollaria kuussa. Se oli summa, joka Suomen rahaksi muutettuna, ennen Penttilän dollarien sekaantumista markan kurssiin, olisi tehnyt pari miljoonaa markkaa päivältä. Penttilä ei suostunut. Kotimaa ja Europpa kangastelivat hänen työmaanaan. Kuitenkin siksi, kunnes patenttituotteet olivat lasketut yleisön käsiin, päätti hän jäädä Amerikkaan.

Tämä kaksi viikkoa oli hedelmällistä opin ja työtarmon saavuttamisaikaa. Penttilällä ei ollut enää varsinaista työtä omassa alassaan. Patterit säilyttivät kokeissa varauksen täydelleen. Lataaja toimi moitteettomasti. Työ, joka oli pantu sitoumuksen ehdoksi, oli suoritettu.

Käytettävissään olevan ajan päätti Penttilä käyttää tutustuakseen amerikkalaiseen tehdastyön järjestelyyn niissä tehtaissa, jotka olivat tai tulivat riippuviksi »Suomi»-patentista. Tehtävä oli ylivoimainen, mutta hän tahtoi perehtyä sikäli kuin voi.

Hän ilmoitti Stillwellille koettavansa korottaa erinäisten tehtaitten tuotantokykyä, voidakseen selittää sekaantumisensa asioihin. Peruste hyväksyttiin.

Auto- eli kulkuneuvotehdas, kuten sitä kutsuttiin, oli ensimmäinen, joka sai suomalaisen vieraakseen. Penttilä ihmetteli. Olivathan sähkökulkuneuvon piirustukset hänen. Tehtaan tuotantokyky oli hänen arvioimansa. Mutta nyt katsellessaan tehdasta käynnissä oli hänen varsin vaikea sanoa, mitä hänen ajatuksestaan oli enää jäljellä. Luuranko mahdollisesti, vaan ei muuta. Monet kymmenet patentinarvoiset keksinnöt olivat vaunua rakentamassa. Työtapoja, uusia, nopeita ja varmoja, oli otettu käytäntöön, sellaisia, joista Penttilällä ei ollut tietoa.

Kuka nämä keksinnöt ja parannukset oli tehnyt? Nuo miehet tai heidän työnjohtajansa tai mahdollisesti insinööri. Kukaan ei siitä mahtaillut. Jos joku miehistä teki jonkin parannuksen työtapaan tai mahdollisesti koneeseen, jolla esim. tuotanto kasvoi, niin hän sai lisää saman palkan kappaleelta kuin sai ennen parannusta. Täten hän sai korvauksen keksinnöstään heti tuntuvassa muodossa käteensä. Isäntä sai korvausta välillisesti, koska tuotanto kasvoi ja siis hänen ansiomahdollisuutensa kasvoivat samassa suhteessa. Täten liittyivät monet miehet tehtaaseen sellaisilla siteillä, jotka eivät hevillä katkea, ja saivat loistavia palkkoja. Jos palkkoja olisi alennettava kilpailun tai muun seikan tähden, niin se tehtiin numeroilla selväksi tehtaan miesten kantajoukolle, ja ylimeno tapahtui ilman rettelöitä. Terve järki vaikutti ja voitti. Se etu on, kun ei ole ammattipolitikoitsijoita.

Penttilä vietti viisi kallista vuorokauttansa tässä tehtaassa. Tuotanto nousi tosin tänä aikana 200 autolla päivää kohti, mutta hän ei lukenut sitä ansiokseen, vaan laski miesten tottuneen paremmin koneittensa käyttöön.

Moottoritehtaassa oleskeli Penttilä 4 päivää, konepajassa 2, posliinitehtaassa 2. Aika loppui kesken, sillä hänen täytyi päästä selville myöskin amerikkalaisesta reklaaminteosta.

Se oli suurenmoinen osasto. Monta piirtäjää oli jo pitkän ajan valmistellut ilmoituslehtisiä, joita sitten levitettäisiin ympäri Yhdysvaltoja satojatuhansia kappaleita kutakin. Kaksi kielimiestä tarkasti ilmoitustekstin. Ei saanut ilmaantua mitään kielikukkasia. Erilaisia valoilmoituksia laadittiin ympäri New Yorkia. Monta sataa liikkeitten näyteakkunaa oli vuokrattu. Eläviä-kuvia varten oli otettu kymmenkunta filmiä, joita näyteltäisiin suurimmissa teattereissa. — Kaiken huippuna oli kuitenkin suunniteltu pantavaksi toimeen autokulkue, johon ottaisi osaa 10 tuhatta sähköautoa. Tämä 50 km pituinen autojono ajaisi kaupungilla 50 km:n tuntinopeudella. Poliisipäällikkö kielsi kuitenkin kulkueen — sehän olisi seisauttanut muun liikenteen kulkemiltaan katuosilta tunniksi, ja se ei sopinut. Järjestettiinkin toisin. Hankittiin ohjaajia ja tarjottiin ilmaista ajelua eteenpäin rientäville amerikkalaisille.

Stillwell oli pannut kaiken vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen armeijan lentokonetehtaalta viisi keskeneräistä lentokonetta. Ehtona oli, että koneet jätetään armeijalle joulukuun 16 p:nä koneistettuina. Olisi asetettu moottorit ja sähköakkumulaattori myöskin lentokoneisiin, joten olisi joulukuun 15 p:nä voitu kulkea ilmassa, maassa ja vedessä uusilla sähkömoottoreilla. Oli hankittu muutama sata moottorivenettä ja pantu ne kulkemaan sähköllä.

Lentokoneita ei saatu. Postiministerinä istui tarmokas mies ja sitäpaitsi erään suuren polttomoottoritehtailijan vävy. Hän vaikutti niin paljon, että sotaministeri kielsi lentokoneitten antamisen, vaikka ilmailujoukkojen päällikkö antoikin suostumuksensa. Ajatuksesta täytyi luopua. Yksityisiä lentokoneita ei haluttu ottaa ja omia ei ennätetty valmistaa. Sotaministeri määräsi, aito europpalaiseen malliin, komitean ottamaan selvää mr Stillwellin tarjouksen tarkoituksemukaisuudesta.

Jouluk. 15. päivä tuli. Oli aika kipakka pakkanen amerikkalaisten mielestä, kuulakka lokakuun aamu suomalaisten mittapuulla mitattuna. Amerikattaret esiintyivät pää ja kaula verhottuina aivan turkiksien sisään, mutta sääret paljaina — no, jollei ihan paljaina, niin korkeintaan läpinäkyviin sukkiin verhottuina.

Penttilä lähti kävelemään jalan kaupungille. Jo suhahti ohitse yksi »Suomi»-patentti-auto. Penttilän mieli hytkähti. Siis todellakin valmis! Mutta suuri tähtilippu oli auton perässä. »Miksi ei sinivalkoinen?» pääsi häneltä miltei ääneen. — Niin tosiaan. Keksintö oli pantu täytäntöön Amerikassa amerikkalaisella työllä ja rahalla. Siinä oli kotoisin Suomesta kuitenkin siemen. Ja siemenellä oli nyt se arvo, mikä vanhalla siemenellä on leikkuumiehelle —.

Penttilä harhaili katua ylös, toista alas. Useissa näyteakkunoissa oli hänen kuvansa, ja samalla Stillwellin, Hooverin, Hertzin y.m. kuvat. Eräs akkuna oli järjestetty jonkinlaiseksi maalaissepän pajaksi — ja Penttilä oli siellä takomassa. Alle oli kirjoitettu: »Paikka, jossa 'Suomi'-patentti syntyi.»

Penttilä pysähtyi. Näytteille-asetus oli huolella ja ymmärtämyksellä suoritettu. Paja oli todella sepän paja yksityiskohtia myöten. Oven päällä oli poltettu hevosenkengänkuvakin. Hän tuli ajatelleeksi, oliko asettelija ollut suomalainen vai oliko hänellä ollut tarkka kuva —.

Akkunan taa pysähtyi ihmisiä aina joku silloin tällöin. Pari katupoikaa vaihtoi filosofisia ajatuksia suurista keksijöistä, eivätkä he unohtaneet Penttilääkään, vaikka äänsivät nimen semmoiseksi, ettei itse omistajakaan sitä tuntenut. Hän kääntyi vilkaisemaan poikiin. Silloin toinen pukkasi toista kylkeen ja huusi että: siinähän se! Penttilä oli heti sellaisen huomion esineenä, että jos hän olisi ollut kenkämusteen kauppias, niin olisi hän ollut varsin kiitollinen saavutuksestaan. Nyt olivat asiat toisin. Hän joutui ensi kerran yleisön, tosin katuyleisön, huomion esineeksi ja sai siitä kyllänsä. Kun hän vihdoin onnistui pujahtamaan sivukadulle, eroon ihmettelijöistään, ilmaantui samainen huutava, pojanvekara hänen eteensä ja vaati viisi dollaria.

»Mistä hyvästä?»

»Minä sinut ensiksi huomasin», selitti poika, luullen, että Penttilä oli seisonut akkunan edessä, jotta reklaami olisi tehnyt paremman vaikutuksen — ja hän oli tehnyt palveluksen huomauttamalla yleisölle.

Poika sai korvatillikan ja korotti vaatimuksensa 20 dollariin, tai muuten lupasi ilmoittaa poliisille. Penttilä, päästäkseen eroon, maksoi, mutisten partaansa: »Maansa lapsi!»

Päivä onnistui täydelleen. Klo 7 aamulla saapui 2000 autoa New Yorkiin, ohjaten matkansa osittain kaupungin laidoille, osittain työläiskortteleihin. Tarjoten kyyditystä kuljettivat ne South Streetille ja West Streetille työväkeä. Sitten hajaantuivat ne Manhattan-saaren eri osiin. Klo 8 saapui taasen 2000 autoa Downtownin tarpeeksi. Täällä saivat ne aluksi vähän käyttäjiä. Liikemiehellä oli miltei jokaisella oma auto ja kuljettaja. Päivemmällä, kun yhä useammille saatiin selvitetyksi sähköauton helppo käyttö, joten erikoinen kuljettaja on tarpeeton, koska tavallinen palvelija voi hoitaa koneen, alkoi kyyditys vilkastua.

Sanomalehdistö melusi kovasti. Toiset kirjoittivat ylistäen keksintöä. Näistä oli huomattavin World, jotavastoin New York Press tuomitsi, ilmeisesti öljykuninkaan rahoilla, keksinnön suurimmaksi humpuukiksi, mitä pitkään aikaan on suurelle yleisölle syötetty. Vastustus ei kuitenkaan auttanut. Suuren yleisön mielenkiinto oli herännyt. Klo 10 oli myyty 1500 autoa ja uusia tilauksia saapui myyntipaikkoihin niin paljon kuin virkamiehet suinkin ennättivät vastaanottaa.

Vuorolaiva lähti Europpaan 15 p:n iltana. Järjestäessään matkatarpeitaan ja raha-asioitaan sekä mennessään laivalle käytti Penttilä umpinaista vaunua säästyäkseen yleisön huomiolta. Laivan lähtiessä satamasta näkyi vielä kauan valoilmoitustaulu, jossa vaihtelivat kaikilla maailman suurilla kielillä sanat: »Sähköauto, 'Suomi'-patentti on voittaja!» Ja suomeksikin! Se oli pienen, pohjoisen tasavaltamme tunnetuksi tekemistä.

Laivalla hankki Penttilä lukeakseen edellisen viikon sanomalehdet. Eihän hän ollut lukenut viimeisen 3 1/2 kuukauden aikana lainkaan sanomalehtiä. Vaikka olisi puhjennut uusi maailmansota, tuskin hän olisi siitä mitään tiennyt.

Mitä kummaa! Pörssilehdessä, Börs Telegraf, kerrottiin, että mr Stillwell on suurissa vaikeuksissa ja huhu kertoi pelättävän pahinta. Penttilä laski lehden pois. — Niinkö? Hän vilkaisi kuitenkin lehden päivämäärää. Se oli jouluk. 8 p. Jaa-ha. Nyt Penttilä ymmärsi rohkeuden, millä Stillwell oli tarttunut »Suomi»-patentin asiaan. Summat olivat niin suuret, että eräs Amerikan rikkaimmista miehistä alkoi horjua niitten johdosta. Jos ei keksintö olisikaan ollut sen arvoinen kuin oli, olisi romahdus ollut ehdoton ja loistava. Mutta nyt! Vaikka Stillwell & Co Ltd. ei saisi muuta voittoa kuin 1/2 centtiä jokaisesta myymästään kilowattituntisähkömäärästä, ja se oli Penttilän mielestä hyvin alhainen arvio, tekisi yhtiön vuosivoitto 127 1/2 miljoonaa dollaria, siis noin 25 % kiinnitetylle osakepääomalle.

Penttilä lähetti mr Stillwellille radiosähkösanoman, jossa hän kiitti kaikesta ystävällisyydestä ja toivotti menestystä sekä ilmoitti hautautuvansa Suomen hankiin, kuten miss Stillwell oli kerran häntä peloittanut.

Seuraavana aamuna tuli vastaussähkösanoma:

»Torjumme kiitoksenne. Esittely onnistunut. Varokaa öljyagenttia laivalla. Stillwell.»

Penttilä haukotteli, kaivoi matkalaukustaan laivayhtiöitten aikataulut ja alkoi laskea, ennättääkö hän jouluksi kotiin.

II OSA.

I.

Lyhyt talvipäivä sammui. Tasaisesti kilahteli kulkunen laiskan majatalokaakin lontustaessa kankeilla koivillaan. Arvattavasti isännän vanhaan turkkiin kääriytynyt kyytipoika kyhjötti ajajan paikalla. Mitä lienee miettinyt. Ei puhunut, ei laulanut.

Kyydittävänä istui Aapeli Penttilä. Yli Atlantin, läpi Englannin ja Ruotsin pysähtymättä rientäneenä saapui hän juuri jouluaattona kotiinsa. Viimeinen taival oli menossa. Tuttuja olivat paikat. — Tämän mäen alla on hevosilla tapana hiukan seisahtaa, tuon suon laidasta hän ampui ensimmäisen jäniksensä, kas, Mikkola on laittanut uudet portintolpat. Tämänlaisia huomioita hän teki. Omituisesti sykähti sydän. Kaikki oli niin rauhallista ja tuttua. Kaikki oli samaa kuin mitä on ollut jo 10, mahdollisesti 100 vuotta.

Hevonen ajoi pihaan. Talonväkeä ei näkynyt. Lienevät jo olleet saunassa. Penttilä riisui turkkinsa tuvan naulaan, kurkisti äitinsä kamariin. Se oli tyhjä. Isäntäväen kamarissa nukutti muori poikansa nuorinta ja puisti Penttilälle nyrkkiään merkiksi, että älä tule, lapsi herää. Se on niin muorien tapaista. Maailma saa kääntyä ylösalaisin, kun ei vain lasta herätetä kesken uniaan.

Oli käyty saunassa. Lasten joulukuuseen oli sidottu kynttilöitä ja paperikoristeita. Jouluruoat, lanttu- ja perunalaatikot sekä kivivadeissa paistettu kauranryynipuuro oli otettu pois uunista. Miehet panivat tervaksisia puita takkaan ja tekivät pystyvalkean.

Joululla on oma tunnelmansa. Rauhallinen ja tyytyväinen tuntee ihminen olevansa.

Pystyvalkean loisteessa kertoili Penttilä veljensä lapsille vuoroin satua ja totta. Sattumalta hän mainitsi olostaan Amerikassa. Lasten isä kysäisi, että oletkos sinä ollut Amerikassa...

Penttilän äiti kulki lattian poikki ja kuuli vanhimman poikansa kysymyksen. »Mitä pahaa se Aapeli olisi tehnyt, että sen Amerikkaan olisi tarvinnut mennä!» kivahti muori.

Penttilä selitti, että ei sitä kaikkien tarvitse pahaa tehdä joutuakseen Amerikkaan, vaikka yleensä niin luullaan. Selitettyään hiukan käyntinsä tarkoitusta huomasi hän siemenen lankeavan kivikkoon ja rupesi taasen kertomaan tarinoita.

Ennen illallista kävi renki Kustaa antamassa hevosille kauroja ja piika Miina lehmille heiniä jouluillallisen ajaksi. Tapa on sellainen.

Koko talon väki istui pitkän pöydän ympärillä. Leipää, rieskaa, varikoista, kuivaa-, sian- ja lampaanlihaa, sylttyä, silliä, peruna- ja lanttulaatikkoa, livekalaa ja paistettua puuroa, siinä illallisruoat. Mutta sitä syötiin niin että nappia täytyi hellittää.

Vielä pöydässä istuttaessa haki muori virsikirjan ja alkoi virren. Sydämensä pohjasta veti jokainen; »Enkeli taivaan...» Mitkään uudet aatteet ja ristiriidat eivät olleet päässeet joulurauhaa rikkomaan.

»Lähteekös Aapeli kirkkoon?» kysyi renkipoika Riku aamulla klo 1/2 4, jolloin piti lähteä, jos mieli joulukirkkoon.

Todellakin! Aapeli lähti. Muori ja hän ottivat väliinsä vällyjen sisään 8-vuotiaan Pentti-pojan. Riku tuli heille kyytimieheksi. Muu talonväki sijoittui toisiin rekiin.

Oli kirkas kuutamo. Pakkanen oli hiukan illasta kiristynyt. Lunta oli paljon. Somasti juoksi hevosen varjo päämiehensä rinnalla. Hiljaisuus oli niin majesteetillinen, että ei tehnyt mieli sitä puhelulla häiritä.

Kirkko oli pakaten täynnä väkeä. Kynttilänkäry täytti ilman. Pappi, joka oli huono saarnamies ja näki harvoin sanankuulijoita ympärillään, käytti tilaisuutta hyväkseen: hän saarnasi hartaasti ja pitkään.

Penttilän edessä, seuraavassa penkissä, istui kaksi naista. He olivat tavallisia naisia eikä Penttilän huomio heihin erityisemmin kohdistunut. Äkkiä kallistui nuorempi naisista taaksepäin. Vanhempi hämmästyi sanomattomasti. »Alli pyörtyi!» kuiskasi hän kiihtyneenä.

Penttilä astui arvelematta yli penkin selustan, otti pyörtyneen naisen käsivarsilleen ja kantoi ulos. Keskikäytävällä seisoi väkeä. Vanhempi nainen, ilmeisesti pahoinvoivan äiti, koetti tehdä tietä.

Penttilä laski kantamuksensa kirkon portilla olevan lyhdyn viereen, koska nainen jo tuntui virkoavan. Raitis ilma teki hyvää. Ja sitten Penttilä saattoi naiset lähimpään leipurinpuotiin, kumarsi ja lähti.

Penttilältä meni kirkkotunnelma pilalle, mikäli saa joulutunnelmaa saarnasta, jossa lain ankara rangaistus on pääasiana. Tarkasteltuaan hetkisen kirkonkylän vanhoja ja muuttuneita rakennuksia meni hän tavalliseen kotikylänsä kirkkokortteeripaikkaan, »Ranholmin matamille», joka miesvainajansa, kiertokoulun opettajan Justus Strandholmin leskenä elätti itseään myymällä kahvia kirkkoväelle ja saaden runsaita tuomisia korvaukseksi pirttinsä lämmöstä.

Penttilä pyysi kahvia. Jutun alkamisesta piti matami huolen.

»Onkos vieras kaukaakin?»

Penttilän selvitettyä kuka on tuli matami hetkeksi sanattomaksi. — Tietysti Amerikassa olo, arveli Penttilä. Mutta se olikin erehdys.

»Oletkos sinä Aapeli-poika?» Matami sai puhelahjansa takaisin.

Penttilä myönsi.

»Jaa! Tulkoon teitistä pojat isänne veroisia miehiä. Hän se minua auttoi, kun Justus-vainaja kuolintautiaan sairasti», kertoi matami silmäkulmiaan esiliinaansa kuivaten. »Eikä hän sitä kenellekään ole puhunut, että minua auttoi. Iäti minä olen hänelle kiitollinen.»

Penttiläkin tunsi silmänurkkansa kostuvan. Hänelle oli aivan uutta, että hänen isänsä, tuo juro, aina työssä kiinni oleva hämäläinen, harjoitti salassa hyväntekeväisyyttä. — Eikö poika voi täyttää isänsä tehtävää? Ensi kerran tunsi Penttilä iloa siitä, että hän voi tehdä sen minkä raha voi tehdä.

Penttilän tiedustellessa kahvin hintaa ei matami sanonut ottavansa mitään, vaan iloitsevansa siitä, että sai antaa kahvia Penttilän isännän pojalle.

Aapeli oli neuvoton. Miten hän voi auttaa vanhaa matamia pahoittamatta häntä? Rahan antaminen olisi auttamaton hienotunteisuuden loukkaus.

Juteltiin ahkerasti. Penttilä koetti päästä selville matamin toivomuksista. Viimein se tulikin. — Jos olisi sellainen uuni, että saisi leipoa itse, ettei tarvitsisi ostaa leipurin vehnästä. Ansaitsisi paremmin.

»Vieläkö Kultalan röökinä elää?» kysäisi Penttilä.

»Ei. Kolme vuotta sitten kuoli vanha röökinä. Kauppias Falck omistaa nyt Kultalan.»

»Eikö matami muuttaisi Kultalaan siksi ajaksi, kun tähän laitetaan uusi uuni? Haluaisin laittaa sen teille iloksi», ehdotteli Penttilä.

»Oletkos sinä muurari?» tokaisi matami epäilevästi.

»En ole», tunnusti ehdottaja. »Olen ajatellut ostaa Kultalan ja teettäisin teille uuden uunin.»

Matami oli epätietoinen. Penttilä päätti yrittää. Vielä ihmisten ollessa kirkossa lähti hän etsimään kauppias Falckia. Tapasikin tämän kotona ja tiedusteli heti, myydäänkö Kultala.

Myytiinhän se, mutta kyllä oli hintaakin. Penttilä suostui heti, mutta vaati, että kauppa mennään päättämään Ranholmin matamin luo.

Mummo oli ihmeissään, kun ylpeä kauppias tuli hänen pieneen mökkiinsä, jossa ei ollut milloinkaan ennen käynyt.

Kauppa sovittiin. Matami saa muuttaa Kultalaan milloin haluaa.

Jussinpäivänä lähti Penttilä Helsinkiin. Selittämättä jäivät äidille suunnitelmat, jotka hän aikoi toteuttaa, vaikka olisi ollut halua saattaa oma äiti luottavaksi poikansa tekoihin. Hämäläisluonto tuli esteeksi. Mahdollisesti hyvä niinkin.

II.

Helsinkiin täytyi Penttilän mennä ensiksi. Hän tarvitsi aluksi nykyajan apuneuvoja, puhelinta, sähkölennätintä, automobiileja, tehtaita. Ennen kaikkea hän tarvitsi apulaisia, tottuneita, työtäpelkäämättömiä insinöörejä. Jonkinlaisen konttorin, miehiä ja sähkövoimaa hän tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään.

Oliko Helsinki muuttunut niinä neljänä kuukautena, jotka hän oli ollut sieltä poissa? Ei hitustakaan. Itse hän oli muuttunut. Elokuussa hän oli ihaillut Rautatientorin ajuririviä. Oli ainakin varmuus saada hevonen, ettei jäänyt kävelemään. Nyt hän ihmetteli, mitä joutavia tehdään tuolla laiskalla ajurijonolla. — Päivät ne nukkuvat, sekä miehet että hevoset. Aamulla et saa ajuria mistään. Yöt ne ajaa lampsuttavat ympäri etsien uhreja. Toivokaamme, että pian häviää viimeinenkin ajurinhevonen ja helpostihoidettavat sähkövaunut tulevat tilaile. Tällaiset olivat miehen ajatukset hänen marssiessaan matkalaukku kädessä hotelliin katua, joka hänen mielestään oli tyhjä.

Huoneen hän sai kolmannesta kerroksesta pihan puolelta.

Päiväkirjaan kirjoittaessaan mietti Penttilä, mitä hän merkitsisi ammatikseen. Sitä hänellä ei todella ollut. — Jääköön pois.

Seuraavan päivän suurissa pääkaupunkilehdissä oli ilmoitus;

»Perustettavaan, suurenpuoleiseen teollisuusyritykseen tarvitaan kone-, sähkö-, ja tie- ja vesirakennusinsinööri, kukin johtajaksi osastolleen. Kokemus pääasia. Pyydetään halukkaita ilmoittautumaan tammik. 2 p:nä klo 11 ap. hotelli Gradinissa.

Aapeli Penttilä.»

Hän oli pannut viikon miettimisajan, jotta maaseudullakin asuvat insinöörit saisivat asiasta tiedon. Hän toivoi saavansa kokeneita, käytännössä karaistuneita miehiä.

Suomen liike-elämä oli pysähdyksissä. Kauppamaailma sairasti syksyllä saamaansa iskua. Tehtailta oli poistettu pakkokäyntimääräys. Ne kävivät mikä puolia, mikä lyhempiä viikkoja, sikäli kuin saivat tilauksia valtiolta. Yksityiset eivät tilanneet juuri mitään. Valtion laskuun rakennettiin voima-asemia Vuoksen koskiin ja Oulunjoen koskiin. Kymijoen kosket olivat jo ihmisen palveluksessa. Rataa Paimio—Riihimäki—Tampere tehtiin kaksiraiteiseksi. Epätaloudellisia hätäaputöitä tehtiin ympäri maan, kuntien kustannuksella.

Pörssissä osakkeet laskivat huimasti. Papereita, joitten hinta viimeisinä sotavuosina oli ollut 8—10-kertainen, myytiin paljon alle nimellisarvon. Romahduksia sattui toisensa jälkeen. Uusia lainoja ei saanut mistään. Pankit maksoivat talletuksiakin vain rajoitetuin määrin.

Ulkomaan rahan kurssi oli mahdollisimman häälyvä. Juutalaiset, helsinkiläiset, jopa muutamat maaseutukaupunkilaisetkin keinottelivat maan valuutan kustannuksella. Ruotsalaiset tekivät voitavansa Suomen mustaamiseksi ulkomailla. Hallituksella oli vielä dollareita, mutta se ei uskaltanut niitä käyttää.

Helmikuu läheni ja sen mukana eduskunnan kokoontuminen. Samalla löisi tilinteon hetki. Jos hallituksen käytettävissä olevain dollarien määrä olisi ollut tarpeeksi suuri, olisi ollut helppo hallita kurssia. Keinottelijain ostokyky oli sentään rajoitettu. Mutta marraskuun puolivälistä asti oli ulkomaisen rahan kysyntä ollut hirveä. Suomen Pankki oli korottanut ulkomaisen rahan hintaa. Tosin se oli täten ansainnut, mutta maan arvo oli siitä kärsinyt.

Penttilä meni tervehdyskäynnille rahaministerin virkahuoneeseen. Hän pääsi heti sisälle, mutta ministeri oli juuri lähdössä valtioneuvoston täysi-istuntoon, joten he vaihtoivat vain muutaman sanan.

Päästäkseen työnsä alkuun lähti Penttilä tapaamaan maan suurimman sähkötarviketehtaan pääjohtajaa ja pääomistajaa ins. Sarlinia.

Eteisessä oli vahtimestari vastassa tiedustelemassa, mitä olisi asiaa.

»Haluaisin tavata insinööri Sarlinia», ilmoitti Penttilä.

»Olkaa ystävällinen ja täyttäkää tämä lippu», pyysi vahtimestari ojentaen pienen paperin, johon oli painettu kysymyksiä, kuka puheillepyrkijä on, nimi ja ammatti, mitä asia koskee j.n.e. Penttilä täytti. Mutta taasen se ammatti! Hetkisen mietittyään kirjoitti hän: »Keksijä». Hän ei tullut ajatelleeksi, oliko se onnistunut, muuta valinnan varaakaan ei ollut.

Vahtimestari vei lipun sisälle, johonkin huoneeseen, ja pyysi Penttilää odottamaan.

Penttilä odotti 15 minuuttia, puoli tuntia. Hän alkoi kyllästyä työttömänä istumiseen. Vahtimestari ei suostunut menemään puheillepääsyä kiirehtimään.

Oli kulunut tunti. Penttilä pyysi taasen vahtimestaria menemään muistuttamaan puheillepääsystä. Mahdollisesti insinööri oli sen kokonaan unohtanut.

Samassa tulikin eteiseen turkkiin puettuna pitkä, tuikeakatseinen mies, joka nähtävästi oli menossa ulos.

Penttilä tunsi insinööri Sarlinin. Olihan hän aikoinaan ollut samalla tehtaalla työssä. Arvelematta hän astui kohden, esittäytyi ja pyysi uudelleen puheillepääsyä.

Insinööri Sarlin, personoitu Suomen ruotsalaisten sukuylpeys, vastasi huonolla suomenkielellään, että hänellä ei ole aikaa, ja sitäpaitsi keksijöitä juoksee täällä kaiken maailman, eikä heidän keksinnöissään ole mitään käytännöllistä järkeä. Ja niin hän lähti.

Penttilä hämmästyi. Oliko tuo mies sairas vai oliko hän tyhmä? Mahdollisesti molempia. Hämmästyksestään toipui Penttilä, kun vahtimestari naurahti hänen selkänsä takana. Mille se nauroi? Hänellekö? Tuli ja leimaus! Häntähän on kohdeltu kuin kerjäläistä. Penttilä nieli ruman sanan eikä sanonut sitä, vaan antoi vahtimestarille setelin.

Mutta kiukkuinen hän oli. Hän ei olisi ikinä uskonut, että hänen täytyy turvautua kiertoteihin päästäkseen alkuun. Mutta tarkoitus pyhittää välikappaleet. Alkuun on päästävä, maksoi mitä maksoi.

Hän ajatteli, että pankkiin lienee parasta mennä ensin, ja suurimpaan suomalaiseen sittenkin.

Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa dollaria Suomen markoiksi.

»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.

Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn olevan selvän.

Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.

Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.

»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia koskia sekä tilata koneita.»

»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»

Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin summiin.

Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään sopimusta.

Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija, hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.

Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita seikkoja.

Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut, mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.

»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella arvioidusta hinnasta etukäteen.»

»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan heti valtakirjan.»

Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten muillekin kundeille.

Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta» kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita. Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää, sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei tarvinnut merkitä mitään.

Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin — ostamalla osakkeita, joista varmasti häviää.

Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa yhtiöissä.

Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.

Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia apulaisiaan.

N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.

Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs 60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia, tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä, jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu, mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin, että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva, joten paikkoja ei täytetä.

Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri» vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa 50:— hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.

Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue. Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen. Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.

Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin, hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.

»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.

»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas isäntä.

»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.

»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun hotelliini, niin —»

Voi s... Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan tyynenä.

»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet, ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä aivan kuin lapselle.

»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa — nyt on tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.

»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. — Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.

»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä oli aivan entisellään.

»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.

»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme kauppakirjat.»

Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin — ja Penttilä omisti yhden kaupungin ravintoloista.

»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin 'titteli' minullakin.»

III.

Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti, tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita, maatiloja, sekatavarakauppoja — toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka eivät kannattaneet.

Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta — hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti, mutta jäi kuitenkin.

Kauppoja syntyi aito amerikkalaisella vauhdilla. Tammikuun puoliväliin mennessä oli Penttilä ostanut hotellinsa lisäksi osakkeet kahteen käynnissä olevaan ja yhteen seisovaan konepajaan, yhden tiilitehtaan kokonaan, kaksi suurta maatilaa ja moottori-auton.

Luopuessaan pörssikeinottelusta saattoi hän erään pankkiirifirman konkurssiin. Pankkiiri, juutalainen, oli saanut päähänsä, että Penttilä on iskenyt kätensä paperitehtaisiimme, kun hän eräänä päivänä oli ostanut useita paperitehtaitten osakkeita. Juutalaisemme vainusi hyvää »geseftiä», osti paperitehtaita, korotti kurssia ja kiinnitti kaikki pääomansa osakepapereihin. Yht'äkkiä Penttilä möi monen miljoonan arvosta samoja papereita. Juutalaisella ei ollutkaan vapaita rahoja, vaan kurssit laskivat huimasti. Ei niin paljon tehtyjen kauppojen tähden, vaan syntyneen osittaisen paniikin tähden — kun ei ollut ostajaa.

Penttilä oli pörssissä sattumalta, kun tultiin sanomaan, että juutalainen kaatuu. Penttilä läksi saliin. Hänen tuli sääli miehen harmaita hiuksia. Juutalainen pinnisti juuri silloin viimeisiä voimiaan kurssin nostamiseksi. Penttilä näki pirullisen liekin, joka loisti tämän Jaakopinpojan silmistä rahaa menettäessään. Hänen sisunsa kuohahti ja hän virkkoi: »Antaa mennä!» Ja se meni.

Samana iltana luikki juutalainen maasta.

Ostaessaan käynnissä olevia tehtaita sai Penttilä insinöörit ja miehet, piirustuskonttorin ja piirustajat kauppojen mukana. Sanomaton apu oli hänelle se, että niin vaikeasti kuriin tottuvat suomalaiset olivat jo tottuneet järjestykseen käynnissä olevissa tehtaissa. Penttilä voitti aikaa. Jos hänen olisi pitänyt järjestää kaikki alusta, olisi se kestänyt aika kauan.

IV.

Sydän-Suomen Rautateollisuus O.-Y. oli suurin Penttilälle joutunut konepaja. Hän päättikin matkustaa sinne ensiksi. Tehtaassa valmistettiin nykyään pieniä höyrykoneita. Penttilä ajatteli muuttaa tehtaan valmistamaan ensin erikoisia työkoneita ja sittemmin sähkömoottoreja.

Tehdas oli jykevä ja nokinen. Ne olivat uuden omistajan ensi vaikutelmat. Amerikkalaisten ei tarvitse tuhlata suuria summia tehdasrakennuksiin. Lauhkea ilmanala sallii helpotuksen. Kylmät talvemme vaativat meiltä lämpimänpitävät suojat ja korottavat tehtaittemme perustamiskustannuksia.

Tehtaan toimitusjohtaja, insinööri Yrjö Vermasvuori, erään maamme tunnetuimman suvun suomalaistunut vesa, oli kuullut tehtaan osakkeitten joutuneen jollekin amerikkalaistuneelle suomalaiselle nousukkaalle. Itsellään oli hänellä perusteelliset tiedot alaltaan. Harjoiteltuaan useissa ulkomaisissa rautateoskeskuksissa oli hän noin vuosi sitten, tuskin kolmekymmentä täyttäneenä, tullut nykyiseen toimeensa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä jäädä toimimaan sellaisen miehen johdolla, jolla on kultaiset hampaat, luonnottoman paksut kellonvitjat ja kengänkärjissä kuin suuret perunat, ja joka kaiken lisäksi on — sivistymätön.

Hämmästyksekseen hän huomasi isäntänsä olevankin hartiakkaan, tavallisesti puetun ja harvapuheisen miehen. Huomiota herätti vain ulkoneva korkea otsa ja sen alapuolella kaksi harmaata silmää. Liikkeet olivat jäykät ja puku aivan tavallinen. Ennen kaikkea teki mies tyynen ja miellyttävän vaikutuksen.

Konepajan omistaja ja toimeenpaneva johtaja keskustelivat yksityiskonttorissa liikkeen tulevaisuudesta.

Penttilä näytti tarvittavien koneiden piirustuksia.

— Näitä tarvitaan sata kappaletta, näitä kaksi kertaa niin paljon ja näitä ja näitä...

»Toivottavasti voitte noin osapuilleen sanoa, milloin saatte ne valmiiksi?» tiedusteli hän.

Sovittiin, että insinööri tekee tarkemmat laskelmat ja suunnitelmat huomisaamuun.

Vähää ennen töitten lopettamista illalla pistäytyi ins. Vermasvuori konepajan puolelle ja — kenet tapasi hän! Penttilä siellä oli puseroon ja työhousuihin pukeutuneena erään miehen kanssa täydessä sovinnossa suunnittelemassa hammaspyörien jyrsimiskonetta nopeampikäyntiseksi.

Uudessa neuvottelussa, aamulla, mainitsi insinööri tarvitsevansa aikaa koko tilauksen valmiiksisaamiseen kuusi kuukautta, mutta voitaisiin aika lyhentää 5 kuukaudeksi. Tosin samalla kustannukset nousisivat neljänneksellä. Oli käytettävä ylityötä.

»Korottakaa kustannuksia 250 %, jotta pääsette 3 kuukauden toimitusaikaan», ehdotti Penttilä.

Insinöörin otsa rypistyi. Ennakkotiedot amerikkalaisesta toteutuivat. Penttilä huomasi insinöörin katseen synkistyvän.

»Nämät koneet tarvitaan mahdollisimman pian, jotta uusia miehiä saadaan työhön. Teidän miehiltänne ei työ lopu», sanoi hän harvaan tapaansa.

Insinööri huomasi kysymyksessä olevan todellisen työnjouduttamisen eikä halun saada tehdas mahdollisimman pian toisten seisovien tehtaitten sarjaan. He saavuttivat yhteisymmärryksen.

Sovittiin, että peruutetaan kaikki tilaukset, jotka voidaan. Miehiä otetaan työhön niin paljon kuin voidaan ja Penttilän tilauksia aletaan jouduttaa.

Penttilä kulki kaikilla laitoksilla, jotka hän omisti joko kokonaan tai osittain. Hän jakoi tilauksia, antoi työintoa. Tosin oli hänen pakko joskus järjestää johto uudelleen. Strömforsin O.-Y:n voima-asemalla hänelle näytettiin ovea. Vakaasti päättäneenä ostaa koko osakeyhtiön hän lähti sanaakaan sanomatta.

Oli kirkas talviaamu. Lunta oli vähän. Pakkanen pysytteli 10 ja 15 asteen välillä. Savu nousi suorana patsaana korkeuksiin.

O.-Y. Jäniskosken voima-asema oli rakennettu samannimiseen koskeen, maakunnan sähkötarvetta tyydyttämään. Voima-asema oli käynnissä, mutta vain puolittain. Huonot ajat olivat ajaneet rakentajayhtiön konkurssiin eikä nykyinenkään omistajayhtiö ollut vakavarainen. Penttilä osti osakkeet kosken käyttämättömän voimamäärän tähden.

Hän ajoi majatalokyydillä paikalle. Päästyään kosken yli vievälle sillalle hän maksoi ajajalle ja läksi käyden etsimään ihmisiä.

Parin kivenheiton päässä sillasta istui hirsikasalla mies, ilman takkia ja paljain käsin välittämättä pakkasesta. Edessään maassa oli hänellä mittauskojeita ja kädessään lauta, johon oli pingoitettu paperi. Mies näkyi innokkaasti kirjoittavan paperiin. Hän oli noin 26-28 vuoden paikkeilla, voimistelija, oikea kiekonheittäjä. Tukka oli vaalea, ja vieraan katseen kiinti ainoastaan voimakas leuka. Penttilässä mies herätti huomiota, ja hän päätti ottaa selvän, mitä mies tekee ulkona näinkin varhain.

Hän astui luo ja tiedusti tietä konttoriin. Mies nousi seisomaan, vilkaisi pitkään kosken yläjuoksuun, sitten paperiinsa, huokaisi syvään, mutta samassa kirota ropsautti aivan kuin omille ajatuksilleen. Hän oli aivan unohtanut, mitä vieras oli hänelle sanonut.

»Jaa että mitä?» kysyi hän yhtä paljon silmillään kuin suullaankin.

Konttori ei ollut vielä auki, mutta hirsikasalla istuva otti kojeensa ja lähti opastamaan vierasta sinne.

Päästäkseen keskustelun alkuun Penttilä kysyi, miten paljon koskessa on voimaa. Tällöin he seisoivat pienellä kunnaalla, rantapenkereen korkeimmalla kohdalla.

»Tarkoitatteko käytössä olevaa kosken voimaa vaiko sitä, joka siitä voidaan saada?» kysähti paikkakuntalainen. »Sillä katsokaa nyt itse: jos tuo kallio puhkaistaan ja nykyinen uoma tukitaan, niin näette itse kosken lyhenevän puoleen nykyisestään, ja sitäpaitsi saadaan putous korkeammaksi. Sain juuri valmiiksi laskelmat. Kosken voima saadaan tällä parannuksella noin kaksinkertaiseksi.»

»Miksi sitä ei laiteta?» tiedusteli Penttilä.

Paikkakuntalainen hymähti. »Ensiksi se vaatii paljon rahaa ja toiseksi syntyisi siitä voimaa, jota paikkakunta ei tarvitse, koska nykyäänkin sähkövirtaa menee vain noin kolmannes saatavasta. Sehän Imatrankin voima-aseman rakentamisen lykkäsi, kun ei tietty, mitä tehdään saatavalla voimalla.»

»Ryhtykää rakentamaan koskea heti. Annan rahat ja ostan voiman», sanoi Penttilä. »Olen nimittäin Jäniskoski-yhtiön nykyinen omistaja.»

»Kalle Ranta, laitoksen nuorempi insinööri», esitteli hirsikasalla istunut, silmät renkaina ja posket hehkuen. Miehessä paloi jo täysi työn tuli. Hänen palava halunsa tuntui olevan jo päästä tuohon kallioon käsiksi. Penttilä valoi öljyä tuleen alkaessaan suunnitella työn nopeutta ja erilaisia vaikeuksia, jotka voivat työtä estää. Ranta oli asiastaan varma. Hänellä oli piirustukset ja suunnitelmat valmiina. Tänään hän laski lopullisesti, paljonko voimaa saadaan uudesta koskesta — ja kirous olikin aiheutunut siitä, kun hän ei luullut voivansa saada koskeen ketään innostumaan. Samalla kuitenkin oli hänen edessään seisonut mies, joka ratkaisi asian heti.

Ei tietty, mitä tehdään Imatran voimalla, jos rakennetaan voima-asema! Penttilä oli saanut kalvavan madon sydämeensä. Ei tiedetä, mitä voimalla tehdään. Voi kaikki taivaan vallat! Siinähän olisi voimaa, sitä, mikä hänellä on suunnitelmissaan a ja o.

V.

Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla. Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja keskustamiesten kädet olivat sidotut.

Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä oli jäljellä.

Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.

Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa, joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja kosket.

Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut hallituksen käytettävissä.

Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin, olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on tuleva.

Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä! Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.

Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.

Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut hallitus.»

Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään. Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä. Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua? — Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.

Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.

Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.

»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»

Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja, oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen, sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi niistä kiittävän lausunnon.

Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää», ilmoitti hän.

»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi kuolleeksi pääomaksi.»

»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö. Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen valtiolle.»

»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin koski laitetaan kuntoon.»

Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. — Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.

Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että iho vaaleat. — »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti kohden.

»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.

Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki. Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.

Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.

Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa. Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.

Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte. Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän tuskan ja pelastaa hänet.

»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.

»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.» Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen kuulumisia.»

Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.

Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.

Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää vieraitaan talon saliin.

Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin hämmästyä kohdatessaan emännän.

»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.

Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»

»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.

Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa, niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»

»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»

Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.

»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. —

Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta sitten lainasi O.-Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa. Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta. Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon, toivomukset täytetään mikäli mahdollista.

Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua. Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas ruokasaliin syömään.

Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin... Alli Rantamäellä — no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.

Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen. Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät ja lemusivat.

Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme miljoonaa tiiltä. — Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun yötä.