Mr Stillwell teki selvää yhtiön asemasta ja esitti tilinpäätöksen. Sen mukaan oli yhtiön asema kerrassaan loistava. Voitto-osuutta ehdotettiin jaettavaksi 5 % ja loppu voitto siirrettäväksi poistoksi yhtiön Etelä-Amerikassa olevasta koskirakennuksesta.
Penttilä kysäisi, mikä se sellainen koskirakennus on, joka niin paljon rahaa vie.
Mr Maurepas pyysi puheenvuoron. Hän tuntui olevan koskirakennuksen sielu.
»Rakennamme voima-asemaa», aloitti hän, »Coober-boy-koskeen Amazon-virrassa. Koski on maailman vesirikkain ja sijaitsee luoksepääsemättömässä aarniometsässä. Olemme rakentaneet rautatien kosken partaalle ja peranneet kosken. Työn voidaan laskea tulevan valmiiksi kahden vuoden kuluttua. Nyt on työ sujunut, kun onnistuttiin löytämään tehoisa vastamyrkky eräälle vaarallisen maksataudin synnyttävälle nivelkärsäisen puremalle. Työ tulee maksamaan noin 600 milj. dollaria. Toivoisin herrojen lähtevän katsomaan. Se on nykyään huvimatka.»
Mr Foss, joka oli työn pannut alulle, vaikka hänen maksataudin uhrina täytyi siitä sittemmin luopua, suositteli innokkaasti matkaa. Kaikki toiset suostuivat, mutta Penttilä ei. Hän ei mitenkään voinut olla Europasta niin kauan aikaa pois. — »Sijaisen kyllä voin lähettää, sillä matkatoverini, ins. Ranta, seikkailuhaluinen suomalainen, lähtee mielellään.» Vaikkakin vastahakoisesti niin kuitenkin hyväksyttiin Penttilän sijainen, ja itse hän sai lähteä rakkaaseen Europpaansa.
Penttilä neuvoi nuorta Rantaa ottamaan selville sen mitä voi, itseään paljastamatta, sillä hän tulee niitä kokemuksia tulevaisuudessa tarvitsemaan.
Itse hän palasi Europpaan. Langatonta puhelinta hän käytti laivallakin. Hänellä oli ollut mukanaan sata konetta tuliaisiksi Amerikkaan. Niistä jätettiin Stillwell-konttoriin yksi, Coober-boy-putouksille vietiin yksi, Stillwellin huvipurteen j.n.e. Sitäpaitsi pyysi Penttilä asettaa sen niihin suuriin valtamerihöyryihin, joissa hän kulki. Kapteeni ensin hiukan epäili, mutta myöntyi kuultuaan, että Englannissa oli lupa saatu.
Puhelin pantiin kuntoon Liverpoolin satamassa. Sieltä Penttilä puhui vaimolleen Berliiniin, ja niinkuin epäili, viimeksi moneen viikkoon. Toisin kuitenkin kävi. Noin kahden päivän-matkan päässä Englannista eli likipitäen keskellä Atlanttia koetti hän Suomen Lontoon-lähetystöön. Sieltä vastattiin. Hän soitti Berliiniin vaimolleen — sieltä vastattiin. Helsingin tähtitieteellinen asema vastasi. Maaselästä ei vastattu. Siellä ei ollut konttoriaika. Nyt vasta Penttilä alkoi tajuta, minkä laatuinen keksintö oli langaton puhelin. Etäisyydet eivät merkinneet sille mitään.
Paluumatkalla puhui hän sekä Europan- että Amerikan-puoleisen rannan kanssa. Suomen lähetystöt Lontoossa ja Washingtonissa tulivat puhelinyhteyteen — Penttilä oli lahjoittanut koneen molemmille.
Saksaan palattuaan hän tarkasti vielä kerran Mausfeldtin tehtaat sekä moottoritehtaat y.m. Niitten työtapa oli moitteetonta, samaten tuotteet. Taloudellinen asema oli loistava.
Ruotsin kautta palasi herrasväki Penttilä kotiin.
VI.
Maaselän tehtaat kävivät yötä päivää. Saksasta palattuaan ins. Mikkola järjesti kolmannen työvuoron. Tuotanto oli noussut kaksinkertaiseksi viimeisen vuoden aikana. Miehet saivat palkan kappaleelta eikä kappalehintaa muutettu, vaikka tuotanto nousikin. Ahkerampi työ ja parempi ammattitaito tuli siten mieskohtaisesti kunkin omaksi eduksi. Samalla tietysti isännänkin, sillä hinta myytäessä pysyi myöskin samana.
Penttilä saapui Maaselkään edeltäpäin ilmoittamatta. Hän tiesi, että aina joku auto on asemalla ja että hän siis pääsee asuntoonsa Penttilään, joksi talo oli nimitetty.
Oli tavattoman suloista kuulla äidinkieltään ympärillään, tuntea itsensä saman kansan jäseneksi kuin toisetkin uurastajat ja tietää, että tuo on samanlaiset taistelut taistellut kuin minäkin. Se on isänmaanrakkauden hienoin, itsekkäin muoto. Sitä ei tosin tunne se, jolla ei milloinkaan ole ollut tilaisuutta oleskella vieraassa ympäristössä, mutta isänmaahansa palaava riemuitsee siitä sanomattomasti.
Penttilässä oli kaikki siistiä ja kunnossa kuin isäntäväkeä odottamassa. Talon emännöitsijä, Penttilän kotikylän kuuluisa Kokki-Amaalia, pyöreä ja tuikea, muistutti kotikuristaan Nummisuutarin Marttaa, oli pannut ja pitänyt talon kunnossa. Tosin hänellä oli apunaan neljä palvelijaa, mutta joka paikan pitikin olla sitten tomusta vapaa. Häntä kutsuttiin nyt Amaalia-rouvaksi. Sallittakoon se ilo hänelle poikansa, kelpo miehen tähden! Antakaamme kirkonkirjojen olla alallaan.
Amaalia-rouva sitoi valkoisen esiliinansa nauhoja juostessaan isäntäväkeään vastaan.
»Terve tuloa, terve tuloa! Kun olisimme tienneet, että tulette, niin olisimme me nyt juhlallisemmin ottaneet vastaan», tohisi Amaalia.
»Tämähän on varsin hyvää, jos Kokki-Amaalialla vain on ruokaa antaa», sanoi Penttilä kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Pari vastaantullutta palvelustyttöä nauraa tirskutti ja pieni pilvenlonka meni yli Amaalian kasvojen. Tuikea katse tyrehdytti tyttöjen naurun.
Amaalia mennä touhusi edellä raahustaen rouvan matkalaukkua. Päästyään rappusten ensimmäiselle askelmalle pyörähti hän ympäri, vaihtoi matkalaukun vasempaan käteensä ja heilautti oikealla valtavan kaaren ilmassa.
»Jaa-a. Kukas olis luullut Penttilän Aapelista tulevan tällaisen talon isännän! Se oli pienenä sellainenkin märkänenä.» Sanoi sanottavansa ja lähti sipaisemaan rappusia ylös.
Tulijat olivat hiukan ihmeissään ennenkuin perässä tuleva palvelustyttö selitti, että »Amaalia-rouva loukkaantui, kun herra sanoi häntä 'Kokki-Amaaliaksi'. Se oli niin aito Amaaliaa.» Penttilä nauroi vedet silmissä. Eteisessä rakennettiin rauha kiittämällä puhtaudesta, ja sitä sovintoa riitti sitten kaksikymmentä kaksi pitkää vuotta. Silloin Amaalia-rouva siirtyi toiseen olotilaan ja haudattiin kotipitäjänsä multaan, oman toivomuksensa mukaan. —
Talon rouva oli matkasta väsynyt ja meni lepäämään, mutta Penttilä lähti katsomaan, miten tehtaalla jaksettiin.
Astuttuaan n.s. isoon konttoriin hän on vähällä palata takaisin. Hän piti ennen kunnia-asianaan tuntea jokaisen apulaisensa tehtaan yövahdista johtajaan asti, mutta nyt siellä istui huone täynnä herroja, joista hän ei tuntenut ketään eikä kukaan häntä.
Vanha postinkantaja Justus Simeoninpoika Marjumäki pelasti tilanteen. Justus oli ensimmäinen mies Maaselässä. Hän se nosti ensimmäisen lapiollisen perustustöitä aloitettaessa. Sittemmin, katkaistuaan jalkansa, hän toimi postinkuljettajana. Alussa riitti selkäreppu postimiehelle, sitten oli jo hevonen ja nyt kuorma-auto ja apumieskin. Postikuorman suuruudesta sai osapuilleen kuvan Maaselän kehityksestä.
Nähtyään Penttilän tempasi Justus lakin päästään, mikä temppu tapahtui ani harvoin. Hän aikoi sanoa jotakin repäisevää, mutta Penttilä ennätti:
»Päivää, Justus. Mitäs kuuluu?»
»Kiitos kysymästä. Hyvää kuuluu. Minulla on hyvä toimi ja palkka. Kiitoksia herra tirehtöörille siitä!»
»Ei siinä mitään kiittämistä ole. Justus tekee työnsä ja saa palkan työstään. Nämä herrat istuvat työssään ja saavat palkan siitä. Ei Justuksella ole mitään kiittämisen syytä. Työ aina elättää miehen ja sillä hyvä.»
»Niin sen tirehtööri sanoo, mutta kyllä täällä tiedetään, mitä tirehtööri on tehnyt. Jos mies loukkaantuu, niin se muutetaan heti helppoon työhön ja saa saman palkan kuin ennenkin. Kyllä me tiedetään ja tirehtöörin nimeä kiitetään.»
»No niin. No niin. Justus vie postin sisään vain.»
Penttilä esittäytyi jokaiselle uudelle konttoristilleen. Hän oli oppinut Amerikassa, että ystävällinen, persoonallinen suhde isännän ja apulaisen välillä on paras työn suola. Siellähän on tavallista, että uusi liiketuttava esitetään koko henkilökunnalle. Tosin tästä läheisestä suhteesta johtuu, että usein rikkaat pohatat joutuvat naimisiin konekirjoittajattariensa kanssa, mutta mitäs pahaa siinä. — Energiset, eteenpäin pyrkivät naiset ruvetkoot konekirjoittajattariksi.
Konttoripäällikkö Lehtovaaralla oli paksu pinkka joitakin paperiliuskoja kädessään Penttilän astuessa sisään. Hän laski paperit pöydälle noustessaan tervehtimään. Muudan liuska putosi, ja Penttilä nosti sen. Laskiessaan paperin pöydälle hän vilkaisi siihen. Se oli tilauslista, joka oli päivätty pari kuukautta sitten. Konttoripäällikkö luuli isännän tarkastaneen listaa paremminkin ja alkoi selittää, että he ovat tukehtua tilaus-tulvaan. Tehdas ei mitenkään jaksa tyydyttää kysyntää kolmellakaan työvuorolla.
Päästyään Suomeen tuli Penttilästä vakaa hämäläinen. Hän ikäänkuin uudelleen löysi itsensä. Rauhallisena hän nosti erään pöydän seinän viereen, johon oli kiinnitetty Maaselän kartanon tiluskartta. Konttoripäällikön valitus ei muuttanut lihastakaan hänen kasvoillaan.
»Pyydättekö, Lehtovaara, ins. Mikkolaa tulemaan tänne.» Penttilä puhui taasen hitaaseen, järkkymättömään tapaansa. Löyhäsuisuus, joka oli ulkomailla ollut vähällä tarttua häneenkin, oli unohdettu. Hän itsekin ihmetteli, että oli jaksanut Berliinissä puhua kolme tuntia yhteen menoon.
»Olemme käyttäneet jo kaksisataa hehtaaria Maaselän maista tehdas- ja asuntotonteiksi. Luulen, että meidän on pakko ottaa lisäksi kahdeksansataa hehtaaria.»
»Ellemme lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat», huomautti Mikkola.
»Sitä olen pelännyt. Olemme ottaneet hankkiaksemme akkumulaattoreja koko vanhalle maailmalle, ja se lienee meille aika kova pähkinä.»
»Ellei muuta estettä ole, niin saamattomuuttamme älkäämme näyttäkö. Nyt kun ensi kerran meiltä kysytään, mihin pystymme, niin älkäämme jättäkö tilaisuutta käyttämättä.»
Taasen neuvoteltiin. Sydän-Suomen konepajan, Rautjärven tiilitehtaan, Tanttilan posliinitehtaan ja Peurakoski O.-Y:n johtajat pyydettiin tulemaan mukaan. Heille selitettiin asema. Tuotanto on korotettava vähintään nelinkertaiseksi.
»Kaiken maallisen järjen nimessä», huudahti Peurakosken johtaja ins. Hellman, »mihin pannaan kaikki ne tuotteet?»
»Ihmettelisin minäkin ellen olisi nähnyt, mitä Saksassa on tehty viimeisinä kuukausina», selitti Mikkola. »Me saamme tehdä pommiamme miljoonan toisensa perään, kyllä ne maailmaan mahtuvat.»
»Maailma menee eteenpäin. Olen jo vanha mies, en jaksa teidän kanssanne juosta. Hankkikaa nuorempi mies tilalleni. Minä menen jo viisaan lepoon.»
»Ei, ins. Hellman, ottakaa apulaisia, nuoria voimia. Tarvitsemme kokemuksianne», lohdutti Penttilä.
»En minä jaksa enää. Olen lapseton mies, miksi hankkisin rahaa! Elän vaatimattomasti jo omistamallani pääomalla. Työ oli iloni, ja nyt iloitsen siitä, että toiset jatkavat työtäni. Kiitos, tehtailija Penttilä, että näytätte maailmalle työn kunniaa. Olitte hyvä palvelija, mutta vielä parempi isäntä. Ja nyt kun emme ole enää isäntä emmekä palvelija keskenämme kumpainenkaan, vaikka olemme molemmin olleet kumpaakin, niin salli vanhan miehen sinutella itseäsi. Olen aina ihaillut luonnettasi ja työtapaasi. — — Ei mitään kiittämistä, minä olin sinun isäntäsi isäntieni puolesta enkä vaatinut sinulta työtä, koska teit kaikki ilolla. — Vielä yksi pyyntö. Salli vanhan työjuhdan käydä joskus ihailemassa töitäsi, jotta saan nähdä, että minua seuraavassakin polvessa on miehiä.»
Kunnialla jätti vanha työmies paikkansa nuorempien täytettäväksi. Ei vastaan taistellen eikä katkeruudella, vaan nähtyään uuden ajan koittavan vetäytyi hän syrjään, antaen uusien tuulien puhaltaa vapaasti. Sellaiset miehet ovat maan suola. He vievät omaa aikaansa eteenpäin eivätkä asetu uuden ajankaan estäjiksi.
Tarkkoja suunnitelmia tehtiin Maaselässä. Suunniteltiin rautateitä, autoteitä, tehdas- ja asuntotontteja. Koulujen ja sairaalain paikat, kirkon ja kirjastotalon tontit määrättiin, mitattiin kartalla ja maalla. Piirustuskonttorista haettiin vanhat työkonepiirustukset ja tarkistettiin uudelleen. Useita eri parannuksia tehtiin, jopa kokonaan uusiakin kojeita rakennettiin.
Pohjakartan ja asemakaavan tultua valmiiksi lähti Penttilä itse Helsinkiin rautatiehallitukseen esittämään yhteistoimintaa.
Omituinen muutos oli tapahtunut Rautatientorilla. Pitkän pitkä ajurijono oli hävinnyt. Kolme kaakkia torkkua könötti jäljellä muistuttamassa entisestä ajasta. Sijalla oli yhtä pitkä rivi pieniä, siistejä sähköautoja. Penttilän Saksassa ollessa oli Helsingin lataamo pantu käyntiin ja toimitettu pääkaupunki osalliseksi uudesta keksinnöstä.
Rautatiehallituksen leveitä rappusia kävellessään tunsi Penttilä entisen ujoutensa palaavan. Jos päätirehtööri ei olekaan kotona tai ei hän ota ollenkaan vastaan? Hän oli vähällä kääntyä ympäri ja jättää paperinsa kirjaajan konttoriin odottamaan pitkän virastotien kulkua. Päätti kuitenkin kysyä, otettaisiinko vastaan.
Päätirehtöörin oven ulkopuolella istui virkapukuinen vahtimestari. Penttilä meni kohden ja aikoi selittää asiansa. Vahtimestari nousi kuitenkin seisomaan heti, kun Penttilä astui ensimmäisen askelen häntä kohden. »Haluaako herra tehtailija päästä päätirehtöörin puheille?» kysyi hän.
»Kyllä, jos hän vain on tavattavissa.»
»Siellä on kyllä juuri esittely, mutta odottakaa hetkisen, kysyn, milloin voitte tulla.»
Vahtimestari meni sisään, mutta palasi aivan pian ja pyysi Penttilää astumaan sisään.
Penttilä esitti suunnitelmansa ja niihin suostuttiin. Hiukan hän ihmetteli rautatiehallituksen myöntyväisyyttä, sillä muutokset vaativat muutaman miljoonan menoerän. Toisaalta oli suunnitelma kylläkin huolellisesti laadittu, sillä neuvotteluun niissä kohdin olivat ottaneet osaa myöskin asianomainen asemapäällikkö ja muudan ratapihojen erikoistuntija.
Rautatiehallituksesta meni Penttilä suoraan ins. Kuorteen puheille.
»Terve tuloa Suomeen», puhui ystävällisesti kokenut mies, joka ymmärsi ihmisiä. »Oli oikein, ettette hylännyt isänmaatanne. Totta puhuen pelkäsin jo sitä.»
»Ei ajatuksiinikaan tullut asettua johonkin vieraaseen maahan. Siellä on toiminta niin kehnoa ja vierasta.»
»Luetteko sanomalehtiä?» kysyi Kuorre yht'äkkiä.
»Hyvin vähän, se on: en yhtään», tunnusti Penttilä rehellisesti.
»Sitten ette tiedä, mikä mies nykyään olette. Se on kyllä toisaalta hyvä, sillä voihan huono vaikuttaa hyväänkin luonteeseen, mutta kyllä ihmisen täytyy vähän tietää, mitä ympärillä itsestä ajatellaan. Varsinkin sellaisen miehen, joka aikoo kansojen kohtaloita johdella.»
Penttilä naurahti raikkaasti. »Siihen en minä pyri, sillä en ymmärrä politiikasta hölyn pölyä.»
»Totta! Sillä jos olisitte hiukankin ollut poliitikko, niin ette olisi mennyt antamaan Saksalle käteen sellaista asetta kuin Mausfeldtin tehtaat.»
»Sehän on oikein, että työkykyinen Saksa saa työtä.»
»Totta. Mutta mitä luulette Ranskan ja Englannin siitä ajattelevan? Älkää luulkokaan saavanne 'Victoria-ajatustanne' hyväksytyksi Englannissa, ellette voi antaa jotakin suurta tehdasta emämaalle.»
»Mistä insinööri tietää minun 'Victoria-ajatukseni' ja muut?»
»Sanomalehdistä. Vahinko, etten ole leikannut niitä talteen, jotta olisitte itsekin voinut lukea, mitä sisimmässänne ajattelette.» — Molemmat nauroivat vapauttavasti. Kaikki kankeus heidän kesken hävisi. He alkoivat keskustella kuten kaksi miestä voi keskustella: vapaasti, avomielisestä, luottaen täydelleen toisiinsa.
Penttilä pyysi lisää voimaa Imatrasta.
»Aiotteko harjoittaa vientiä suuremmassa määrässä?»
»Voimaa olemme toistaiseksi myyneet vain Viroon, mutta Saksa ei kohta myöskään jaksa tyydyttää tarvettaan, joten olemme pakotetut auttamaan sitä. Tosin siellä rakennetaan hiilikaivosten läheisyyteen suurenmoisia lämpövoima-asemia, mutta tuleva kulutus ei tule sillä tyydytetyksi.»
»Ettekö aio Ruotsille antaa akkumulaattorejanne?»
»Muistan vielä Ahvenanmaan asian ja valuuttamme huonon ajan, jolloin läntinen naapurimme teki voitavansa maamme polkemiseksi. Siksi olen vielä pidättäytynyt lähettämästä sinne tuotteita.»
»Valuutasta olette saanut täyden hyvityksen. Tarkastakaa kursseja. Meidän rahamme on nykyään kalliimpaa kuin ennen maailmansotaa. Saksan kurssi nousee niin että hurisee. Mikäli tiedän, olette juuri Saksaan ja kotimaahan sijoittanut dollarinne. Olette kurssierona voittava miljoonia dollareita.»
»Tosiaankaan en ole ajatellut rahaa, mutta 'Victoria-ajatuksessa', kuten sitä nimitätte, tarvitaan rahaa — ja iloitsen siksi, että minulla sitä on.»
»Olette todella keksijäsielu. Ette ollenkaan ajattele iloita rahoistanne, vaan tuumitte, miten saisitte niitä menemään. Onko lainkaan varmaa, että Victoria-putousten rakentaminen tulee kannattamaan?»
»En ole sitä laskenut, mutta tiedän, että voimaa tarvitaan. Maapallon jäljellä oleva kivihiilimäärä riittää noin sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen on saatava välttämättömästi lisävoimia. Kosken rakennustyö on silloin valmiina, ja tehty työ ei milloinkaan mene hukkaan. Ellei se tuota aineellista hyötyä, tuottaa se kuitenkin kokemusta, ja jo sen vuoksi kannattaa yrittää.
»Olette, totta vie, idealisti. Mutta helppohan teidän on ollakin, sillä ryhdyttepä työhön mihin hyvänsä, niin se muodostuu kultalähteeksi.»
»Olen kyllä ansainnut, mutta teen työtä työn itsensä tähden. Kulta tulee myöhemmin itsestään.»
»Miten paljon nykyisellä, mukavuutta rakastavalla, laiskottelevalla ajalla olisikaan teistä opittavaa! — Työstänne puhuen: oletteko tarkastellut, miten pitkälle olette ennättänyt uutta yhteiskuntaa luodessanne Suomessa?»
»Olen ollut vasta kolme viikkoa kotimaassa ja koko sen ajan Maaselässä piirustusten ja suunnitelmien kimpussa, joten en tiedä ympäristöstäni yhtään mitään.»
»Jos sopii, niin lähtekäämme pienelle huviajelulle. Viivymme tämän iltapäivän, vai onko se liian paljon?»
»Tietääkseni ei minulla ole mitään erikoista, joten voimme lähteä vaikka heti.»
Penttilä soitti kuitenkin ennen lähtöään Suomen Lontoon-lähetystöön ja tiedusteli uutisia 'Victoria-ajatuksesta'. Mitään uutta ei kuulunut. Paperit olivat kai unohtuneet virastoihin pölyttymään.
VII.
Tasaisesti mennä sirisi ilmakumeilla varustettu sähköauto Helsingin kaduilla. Auto oli n.s. loistomallia. Siinä oli edessä ohjaaja. Tavallisimmat autot olivat joko kahdelle tai neljälle hengelle, mutta aina valmistetut edellyttäen, että erikoista ohjaajaa ei ollut, vaan matkustaja itse ajoi. Vain loistoautot tekivät poikkeuksen. Sitäpaitsi olivat tavalliset autot varustetut umpinaisilla, pehmeillä kumirenkailla. Joustimet olivat valmistetut hyvin herkiksi ja varustetut n.s. vastustajalla, jotta vastaheilaus ei olisi varsin tuntuva. Näillä autoilla ei voinut ajaa 40 km:n tuntinopeutta kovemmin, mutta mutkaisilla ja mäkisillä teillämme ei suurempaa nopeutta tarvitakaan.
Kuorre ja Penttilä eivät puhuneet mitään. He istuivat vain ja katselivat liikettä ympärillään. Kuormahevosta ei tullut vastaan juuri ollenkaan. Hevosten vetämiä hienoja ajopelejä näkyi siellä täällä. Penttilä ihmetteli ensin, mutta sitten hän muisti, että hevonen on erittäin rakas suomalaiselle. — Niinpä ennen hevosenvaras tuomittiin ylenkatseella ja ankaruudella, jotavastoin esim. lehmänvarasta vain ivattiin. Siinä tuli näkyville kansan, s.o. miesten rakkaus hevosiin, ja siksi ajeluhevosesta ei vielä ollut luovuttu.
Oli rukiinleikkuuaika. Niitettiin jo useassa paikassa, mutta entistä hälisevää, iloisesti huudahtelevaa, värikästä niittoväkeä ei ollut. Yksi mies ajoi sähköleikkuukonetta ja neljä miestä pani valmiita sitomia joko kykkiin tai seipäille. Penttilä kaipasi entistä leikkuutapaa. Kahdessa tai kolmessa sarassa oli väkeä, neljä niittäjää, sitoja ja kykkääjä. Siinä huudettiin toisille jos jotakin. Se oli useimmiten leikkiä ja hyväntahtoista pilaa, mutta joskus suulaat akat riitaantuivatkin. — Se oli siihen aikaan. Nyt oli uusi aika ja uudet tavat. Penttilä tiesi synnyttäneensä tämän uuden ajan, mutta hän ei olisi halunnut entistä runollisuutta hävittää. Kuitenkaan eivät sopineet yhteen uusi ja vanha, heikomman täytyi hävitä.
Autossa olijat päättivät ajaa aina Maaselkään asti. Päätös oli Penttilälle mieleinen, sillä hän halusi päästä taasen työnsä ääreen. Sitäpaitsi häntä kiusasi ins. Kuorteen sana: »ilman tehdasta Englannille ette saa 'Victoria-ajatustanne' läpi». Tuntui välttämättömältä päästä pian rakennuksen alkuun, sillä maailman voimantarve lisääntyi huimasti. Mitä enemmän uusia koneita saatiin valmiiksi Mausfeldtissä, Sydän-Suomessa ja Maaselässä, sitä enemmän voimaa tarvittiin.
Maaselkään päästyään näytteli Penttilä kuuluisalle vieraalleen tehtaitten eri osastot, konttorit sekä uudet suunnitelmat. Illalla myöhään päästiin Penttilään illalliselle. Rouva tuli vastaan ja toivotti vieraan tervetulleeksi.
»Ei, rouva hyvä, minä toivotan teidät tervetulleeksi kotimaahanne. Samalla velvoitan teidät huolehtimaan miehestänne, ettei hän saa rasittaa itseään liiaksi. Sillä jos menetämme hänet, niin Suomi ja koko maailma menettää yhden suurimmista pojistaan.»
Rouva sävähti punaiseksi. Sellaista puhetta kuuli hän ensi kerran miehestään ja sitäpaitsi mieheltä, joka ei puhunut turhia. Penttilä itse ei kuullut, mitä vieras emännälle puhui.
Illallispöytään tuli myöskin eräs hoikka koulupoika. »Anton Sorsa», esitteli Penttilä, »minun luotonantajani. Olimme nimittäin O.-Y. Peurakosken palveluksessa yht'aikaa, ja minulla ei ollut rahaa erään sähkösanoman lunastamiseen, mutta tämä nuorukainen antoi minulle luottoa yhden markan.»
Myöhään istuivat ins. Kuorre ja Penttilä keskustellen yleensä voiman saannista ja Imatrasta sekä 'Victoria-ajatuksesta' erittäin.
Penttilälle luvattiin Imatrasta kaikki liikenevä voima ja Oulunjoen kosket päätettiin koettaa saada rakennettaviksi heti.
Kulkuneuvoista puheen tullen mainittiin myöskin Petsamon rautatie. Eduskunnassa yhä keskusteltiin ja riideltiin, mikä suunta olisi edullisin. Penttilä väitti, että on aivan turhaa rakentaa rautatietä. Hyvä maantie tekee saman asian ja on helposti saatavissa. Sitävastoin kaksikiskoinen rautatie on sellainen pilventakainen unelma, jota ei kannata Suomen pienillä varoilta yrittääkään. Toinen on asia, jos ulkomaista pääomaa hankitaan taikka yksityiset alkavat yrittää. Valtion hommasta ei tule mitään —.
Ins. Kuorre lähti aamulla varhain katselemaan tehtaita. Hän pääsi talosta herättämättä ketään. Vajasta löysi hän monta lähtövalmista sähköautoa. Hän otti yhden ja lähti tehtaille päin. Työvuoro vaihtui kello 8 aamulla, joten puoliöissä tulleet miehet olivat vielä työssä hänen päästessään perille.
Erikoisesti hän halusi nähdä eilen puheena olleen, Jäniskoskelta tulevan vahvavirran aseman. Sitä nimittäin rakennettiin juuri uudelleen ja sen yhteyteen järjestettiin ensimmäinen automaattinen lataaja.
Hämmästyksekseen hän tapasi ensi työkseen Penttilän. He olivat kumpainenkin jättäneet toisensa makuulle, mutta molemmat olivat kuitenkin jalkeilla, Penttilä tavallisessa päivätyössään ja vieras sitä ihmettelemässä. Asema tarkastettiin yksityiskohtia myöten. Monia, sähkötekniikassa ennen mahdottomaksi sanottuja asioita oli täällä pantu käytäntöön tai aiottiin panna. Ins. Kuorre vain katseli eikä puhunut mitään. Hän ajatteli, mitä onkaan tämä hämäläinen talonpojan poika tehnyt kuusikymmenvuotis-syntymäpäiväänsä mennessä. Jos sen näkeminen on hänelle sallittu...
VIII.
Voimakkaasti sykähteli Suomen taloudellisen elämän valtasuoni. Elettiin nousukautta. Maamies hankki uudenaikaisia koneita. Hänen täytyi se tehdä, sillä Suomen rahan ollessa kallista virtasi viljaa ja muita ruokatarpeita maahan, ja hintakilpailussa ei voinut pysyä tasalla muuten kuin hankkimalla nopeat, työvoimia säästävät koneet. Uusia pikkuteollisuushaaroja syntyi. Helppo voimansaanti kehoitti yrittämään, ja yleensä ne menestyivät hyvin.
Kaiken yläpuolella ja esimerkkinä oli O.-Y. Maaselkä. Penttilä oli siirtänyt kaikki tehtaansa ja voimalaitoksensa yhden yhtiön nimiin. Se oli välttämätöntä, jotta laajoille yrityksille voitiin saada tarpeellinen vakavuus ja kunnollisia johtajia. Kaiken keskipisteenä oli kuitenkin Penttilä.
Vanha Maaselkä oli laajentunut. Tuskin sitä olisi entiseksi tuntenut. Aseman toiselle puolen oli kasvanut väkirikas kaupunki. Jos laski yhteen molemmat, tehdasalueen ja kaupungin, niin niitten asukasluku voitti maamme muut maaseutukaupungit.
Penttilällä oli levon aikaa. Hänen pikkupoikansa Antti Aapeli otti ensimmäisiä askeliaan. Tapauksen kunniaksi lähdettiin vieraisille sukulaisiin.
Rantamäessä elettiin kuten ennenkin. Ei otettu mitään lahjaksi, mutta uudenlajinen koneistus toteutettiin. Itse ukko Rantamäki ihastui tyttärensä poikaan niin, että kutsui häntä Rantamäen nuoreksi isännäksi. Ranholmin matami sattui olemaan maantiellä, kun Penttilät kulkivat ohi. Ei auttanut muu kuin poiketa sisään Kultalaan, ja pian siinä kahvit turautettiinkin. Matami oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen vanhat päivänsä olivat turvatut, ja se antoi hänelle »iloisen mielen», kuten hän itse sanoi.
Penttilän kotitalo oli joutunut Aapelille itselleen. Hän oli tiedustanut veljeltään ostaakseen tilan, ilmoittaen syyksi tahtovansa säilyttää isänsä talon muistona isästään sellaisena kuin se ukon käden hervotessa oli jäänyt. Perussyy oli saattaa veli riippumattomaan taloudelliseen asemaan. Tarkoitus onnistuikin, veli osti erään suurtilan heti käteisellä. Samaten teki Aapeli toisen veljensä ja sisarensa miehen tiloille.
Vanha äiti oli jäänyt Penttilään yksin. Hän ei halunnut muuttaa sieltä pois. »Täällä olen iloni iloinnut ja asialliset itkuni itkenyt, anna minun nyt täällä kuoliakin.» Aapeli pyysikin äitiään rupeamaan uudelleen emännäksi taloon, ja se oli hänelle mieleen. Apua hankittiin niin paljon kuin tarvittiin, mutta avaimet olivat emännällä.
Äidin syntymäpäivänä, heinäk. 23:ntena, kokoontuivat kaikki lapset entiseen kotitaloonsa. Aapeli Penttilä odotti näitä perhejuhlia. Siellä hän tunsi olevansa ihminen eikä »herra tehtailija, herra professori, herra tohtori». Hän oli onnellinen äitinsä toruessa, kun hän oli kieritellyt itseään ruohikossa pikkupoikain kanssa ja saanut paitansa viheriäiseksi. Vanha äiti pärmänttäsi niinkuin »ennen», ja Aapeli oli vähällä saada tukkapöllyn. Koko väki nauroi että mäki helisi, ja lopulta oli siihen emännänkin yhdyttävä.
Kesken kaiken pyydettiin Penttilää puhelimeen. »Niin. Aapelia ne tarkoittaa», ilmoitti palvelustyttö. —
»Ranta Lontoosta puhuu!»
»No vihdoinkin olette tullut Europpaan.»
»Niin tulin. Siellä Coober-boyssa alkavat työt valmistua. Voima-asema on ollut käynnissä jo lähes vuoden. Minulla on kuitenkin ilmoitettavana: kuningas on siirtomaaministerin ehdotuksesta suostunut Victoria-putouksen rakentamiseen.»
»Onnittelen vilpittömästi!» vastasi Penttilä. »Soittakaa huomenna Maaselkään, niin puhutaan tarkemmin. Voikaa hyvin.» Hän ei antanut yhden Victoria-putouksen ja Englannin kuninkaan päätöksen häiritä vuoden ainoaa vapaapäiväänsä.
Syötiin pirtin pitkässä pöydässä koko talon väki. Siinä pienennettiin toinenkin »pernaloora» ja pitkä rivi tuli tyhjiä »uunipuuro»-kuppeja.
»Syökää nyt pojat, että jaksatte sitten taasen mellastaa», kehoitteli emäntä. Olikin useita poikia, joitten muori hän oli.
Päivä oli elämänhalun ja ilon riemupäivä. Läpiöisin läksi Aapeli Penttilä ajamaan Maaselkään.
IX.
Europan sanomalehdet pohtivat Afrikan kysymystä. Englanti oli maailmansodan aikana anastanut kaikki Saksan siirtomaat. Ranskalaiset sanomalehdet metelöivät tästä kovasti. Pieni Portugali vetosi kansainliittoon, että Englanti aikoo ryöstää sen kunniallisesti anastamat Itä-Afrikan siirtomaat. Oli vähällä tulla siirtomaasota. Erään ranskalaisen sanomalehtimiehen päähän pälkähti ottaa selville, mistä tämä siirtomaariita oli alkanut. Ihmeekseen huomasi hän alkulähteenä olevan erään parin tuuman mittaisen uutisen, että Englannin siirtomaaministeri oli suositellut Victoria-putouksille rakennettavaksi voima-asemia.
Siitä siis oli lähdetty. Alkuasia oli kuitenkin jo unohdettu ja iskettiin vain umpimähkään sanan miekalla.
Ranskalainen sanomalehtineekeri ei kuitenkaan jättänyt löytöään käyttämättä, vaan alkoi uuden kynäsodan. Hän tiedusteli, kuka omistaa Victoria-putoukset. Koski tosin on englantilaisella alueella, mutta vedet tulevat Angolan alueelta, ja se on julistettu itsenäiseksi (Ranska oli saanut suuren sananvallan uuden valtakunnan asioissa).
Englanti teki päätöksen ja myönsi anojalle, kotimaiselle yhtiölle, rakennusluvan. Rakentaja oli englantilainen yhtiö, jonka toimeenpanevana johtajana oli suomalainen insinööri Kalle Ranta — ja kaiken takana hämäläinen talonpojan poika Aapeli Penttilä.
Heti kun tämä Englannin tekemä päätös tuli tietoon, karkasivat sanomalehdet siihen kuin koira kalikkaan. Kysymystä revittiin ja raastettiin. Sitä pohdittiin puolelta jos toiseltakin. Pahimmin retuuttivat juuri ranskalaiset lehdet.
Ins. Ranta oli kuitenkin mies, joka ei riidasta mitään tiennyt, eikä olisi välittänyt, vaikka olisi tiennytkin. Hän teki työtä täydellä höyryllä.
Hänellä oli käytettävänään nykyajan teknilliset apuneuvot, kokemusta ja rahaa. Nämä kolme seikkaa tekivät hänet maailman ensimmäiseksi koskenrakentajaksi.
Useasti päivässä ja pitkälti neuvottelivat Penttilä ja Ranta asiasta. Toinen istui konttorissaan Maaselässä ja toinen hotellissa Lontoossa. Etäisyydet eivät merkinneet mitään.
Ins. Ranta keskusteli englantilaisten, saksalaisten ja ranskalaisten Afrikan-tuntijain kanssa. Ilmasto, ruoansaanti, lääkeaineet, kaikki koetettiin arvioida tarkalleen etukäteen. Saatuaan mukaansa vielä parisen englantilaista insinööriä, suomalaisen maanmittarin ja tarpeelliset apumiehet lähti Ranta, poikkeamatta Suomessa lainkaan, suoraan Afrikkaan.
Häntä auttoi suuresti se, että rautatie meni yli Sambesi-virran juuri muutaman kilometrin päässä Victoria-putousten alapuolella.
Sanomalehdet haistoivat asiassa olevan toden takana. Ne alkoivat päntätä lukijainsa päähän nimiä sellaisia kuin Beira, Umtali, Katomo y.m., joita lukijat eivät ennen olleet tienneet olevankaan.
Samaan aikaan kuin Ranta lähti »pimeään Afrikkaan», alkoi Penttilä valmistella uusia suunnitelmia. Hän tiesi, että Ranta rakentaa voima-aseman ja siirtojohdon rannikolle, mutta hänen täytyy toimittaa voima siitä eteenpäin maailman eri haaroille.
Hän ajatteli ensin lastata laivan pienillä »pommilla» ja ladata ne esim. Beirassa ja lossata jossakin satamassa, jossa voimaa tarvittiin. Oli kuitenkin pakko hylätä tämä ajatus. Olisi tarvittu hirmuiset määrät tyhjiä akkumulaattoreja. Hän ajatteli, eikö voisi laittaa erikoista akkumulaattorilaivaa, joka itse ladattaisiin Afrikassa ja purettaisiin jossakin muualla.
Tehtiin pieni koelaiva, ja se onnistui mainiosti. Päiväjärjestykseen astui laivaohjelma.
Laskettiin tarvittavan neljän vuoden päästä 120 laivaa, jotta voidaan kuljettaa Victorian voima määräpaikkoihinsa.
Suomen telakat saivat tilauksia niin paljon kuin voivat ottaa vastaan. Loput annettiin englantilaisille toiminimille.
X.
Oli kulunut Victoria-putousten kaksi rakennusvuotta. Työt olivat sujuneet laskelmain mukaan. Työväen saanti oli vaikeimpia kysymyksiä. Malaria pyrki raivoamaan. Ennen kuulumattomia määriä kiniiniä ostettiin Victoria-yhtiön tarpeeksi.
Rautateitten kuljetuskyky pantiin kovalle koetukselle. Ymmärtää vaikeudet kun tietää, että lähimpään merenrantaan oli 1000 km, Kairosta 5600 km ja Kapkaupungista 2000 km. Tavaroita lähetettiin joka tietä. Beirasta oli rautatie, mutta siihen rakennettiin maantie lisäksi. Tämän hyvin leveän tien keskelle pystytettiin sähköjohto. Oli nimittäin välttämätöntä hiekoittaa tai muutoin sortaa maa johdon alla rehevän kasvullisuuden takia. Köynnöskasvit y.m. olisivat ennen pitkää peittäneet koko johdon.
Ins. Ranta oli edelleen Afrikassa. Vain kerran koko rakennustyön aikana hän kävi Europassa »hengittämässä». Puhelinyhteys auttoi aika paljon. Se säästi aikaa.
Tarkkaa työtä vaati kosken voimamäärän määrääminen, jotta edullisimmat voimakoneet voitaisiin hankkia. Erikoistuntijoita oli lähetetty ja heidän laskelmainsa perusteella suuruus määrättiin.
Beiran satama oli liian pieni vastaanottaakseen tulevan liikenteen. Olihan odotettavissa, että helpon voimansaannin johdosta liike kasvaa muutoinkin kuin suoranaisen voimakaupan takia.
Penttilä päätti lähteä itse järjestämään lataamoa ja satamaa Beiraan. Kun tuli tietoon, että Penttilä matkustaa omalla laivallaan, pyysivät Helsingin ja Turun suomalainen yliopisto saada lähettää edustajansa, toinen tutkimaan kasvistoa ja toinen eläimistöä. Kun laiva oli hyvin tilava, joten tutkijat mainiosti mahtuivat mukaan, niin Penttilä tarjoutui kustantamaan heidän koko matkansa.
Laiva lähti matkalle Helsingistä ja tiedemiehet lastasivat siihen kaikki kojeensa ja mahdolliset kokoelmain säilytyslaitteet. Matkustajat astuisivat laivaan vasta Marseillesta, jossa laiva poikkeaa viimeksi europpalaiseen satamaan ottaakseen ruokatarpeita.
Rantamäen muori otti hoitaakseen pikku Antin, joten pojan ei tarvinnut lähteä kärsimään matkan vaivoja. Matkalle lähtivät Penttilä rouvineen ja nuori, vastavalmistunut insinööri Anton Sorsa. Ranskassa liittyi heihin vanha afrikkalaisten satamain rakentaja ins. Cavot. Penttilät ja Sorsa poikkesivat matkallaan Mausfeldtissä ja useissa englantilaisissa telakoissa ennen kuin saapuivat Pariisiin.
Idästä kuului yhä hullumpia huhuja. Sisäisiä levottomuuksia oli siellä ollut koko neuvostovallan ajan, mutta nyt kerrottiin toista. Volgan tienoilta oli lähtenyt joukkoineen kasakka-atamaani Belyi ja vyöryi hävittäen ja ryöstäen kautta Venäjän. Heikko hallitus ei jaksanut vihollista estää, vaan koetti neuvotella. Belyi neuvotteli ja eteni. Neuvostohallitus julkaisi avoimen kirjeen kaikille, kaikille, kaikille — ja pyysi apua.
Europpa ei korviaan rovahuttanut. Venäjä oli kauan ollut mätäpaiseena maanosan ruumiissa, joten nyt luultiin paiseen puhkeavan ja paranevan.
Se oli kuitenkin erehdys. Belyi ei ollut mikään valkoinen pelastaja ja järjestäjä, vaikka kulkikin sillä nimellä, vaan ryöstäjä ja onnenonkija.
Moskova joutui hänen käsiinsä kuin kypsä hedelmä. Neuvostoherrat olivat paenneet Arkangelin kautta ja vieneet valtiokassan kullan mukanaan. Belyi julistautui koko Venäjän itsevaltiaaksi ja vaati reunavaltioilta sotaveroa. Puola kääntyi suojelijansa Ranskan puoleen ja antoi jyrkän vastauksen. Suomessa pantiin uhkavaatimus paperikoriin. Belyi ei ollut kuitenkaan mies, joka olisi turhista säikähtynyt. Hän marssitutti 1/2 milj. miestä Puolaan ja uhkasi Varsovaa, ja Suomen rajalla oli »ryssää kuin pilvee».
Tilanne oli vakava. Ranska oli liian kaukana ennättääkseen Puolan avuksi. Itävalta oli heikko ja Saksalla ei ollut sotaväkeä. Suomi tuskin kykeni rajojaan suojelemaan. Maalla kyllä, mutta laivaston puutteessa olivat rannat suojattomat.
Penttilän saavuttua Pariisiin tarjosi Suomen lähettiläs poliittiset päivälliset Penttilän kunniaksi. Saapuvilla oli m.m. Ranskan pääministerin yksityissihteeri Dunois. Hän joutui Penttilän kanssa puheisiin Venäjän oloista, ja Penttilä tuli maininneeksi, että voimakkaalla ilmalaivastolla vaara on helposti torjuttu, ja sellaisen laivaston voisi pian rakentaa. Keskustelu jäi siihen.
Seuraavana päivänä kutsuttiin »kuuluisa suomalainen keksijä», kuten sanat sanomalehdistössä kuuluivat, Ranskan tasavallan tarjoamille päivällisille. Sotaministeri Bryat otti puheeksi Puolan ja Suomen kohtalon. Penttilä esitti suunnitelmansa lentokoneitten valmistamiseksi, lainkaan huomaamatta yhteyttä eilisen keskustelun ja tämän välillä.
Lähtöaika Marseillesta läheni. Matkatarpeet olivat jo lastatut. Sähkölaiva Alli, kapt. Simola, oli valmiiksi tarkastettu ja paperit kunnossa lähteäkseen Suezin kanavan kautta Itä-Afrikkaan, kun Suomen lähetystöstä pyydettiin, että laiva siirtäisi lähtöänsä pari päivää. Selitykseksi mainittiin, että pyyntö tulee Ranskan hallituksen taholta.
Matkustajat muuttivat laivasta takaisin hotelliin.
Monta tuntia ei ollut odotettu, kun tuli pyyntö, että sotaministerin edustaja saisi yksityisen neuvottelun tohtori Penttilän kanssa.
Laiva lähti seuraavana aamuna ilman herrasväki Penttilää. Piirustukset sai haltuunsa ins. Sorsa. Retkikunnan johtajaksi määrättiin ins. Cavot.
Penttilä rouvineen huiskutti rannalla liinaa »Allin» äänettömästi ja savuttomasta liukuessa kohti kaukaista etelää.
XI.
Taasen kysyttiin, mihin suomalainen kykenee, vai kykeneekö mihinkään.
Ne neuvottelut ja politiikka! Penttilä vaati, että hänen täytyy saada esteettömästi käyttää saksalaisia ja suomalaisia tehtaitaan. Monta kallista päivää tuhlattiin ennenkuin lupa saatiin. Sitten lentäjien koulutus. Ranskalaiset lentokentät eivät mitenkään riitä. Pitää saada avuksi saksalaiset ja englantilaiset, jopa italialaisetkin. Taasen neuvotteluja! Penttilä sanoi lopulta, että ellei pikkumaisuudesta luovuta, niin hän lähtee Afrikkaan. Se ratkaisi osan asioita.
Ranskan sotalaitoksella oli kolme lentokonetehdasta. Yksi niistä, lähellä Pariisia, annettiin Penttilälle koelaitokseksi. Hän oli kuitenkin asiastaan niin varma, että lopetti heti moottorien valmistuksen ja lisäsi runkojen ja potkurien valmistusosastoja suurimpaan mahdolliseen. Mausfeldtistä ennätti ensimmäinen moottorilähetys. Suomesta viivytti pitkä matka hiukan.
Lentokonetehtaalla tehtiin työtä. Ei riittänyt piirustuskonttorissa eikä muuallakaan 8-tuntinen päivä. Penttilä oli luvannut kolmen viikon päästä esittää ensimmäiset tuloksensa, ja hän halusi olla silloin valmis. Siksi hän ei voinut armahtaa itseään eikä muita. Hän sanoi antaessaan jonkin työn tehtäväksi, että sen pitää olla silloin ja silloin valmis, eikä armoa annettu.
Penttilä vaati paljon muilta, mutta vielä enemmän itseltään. Turha ujous ja arkuus oli hänestä ajan mukana varissut pois, mutta työinto ja tarmo olivat jäljellä.
Rouva Penttilä huolehti miehensä terveydestä. Hän muisti langattoman puhelimen ajat eikä halunnut laskea niitä enää uusiintumaan. Autolla hän vei ruokaa tehtaalle, ellei Penttilä saapunut minuutilleen syömään. Illalla klo 4, jolloin työvuoro vaihtui, meni rouva aina tehtaalle. Vaikka hän usein joutui odottamaan miestään klo 10-11:eenkin, niin odotti hän kärsivällisesti. Näillä odotusajoillaan oppi hän tuntemaan lentokoneet niin tarkkaan, että kykeni keskustelemaan niistä, ei niinkuin asiaa ymmärtävä, vaan niinkuin erikoistuntija.
Rouva oli miehensä hyvä hengetär. Ihmeesti jaksoi hän huolehtia miehestään, vaikka hänellä oli ikävä Suomea ja erikoisesti pikku Anttiaan. Monta kertaa päivässä soitti hän ja kysyi pojun vointia.
Hälyttäviä uutisia kuului idästä. Oli ollut kahakka Suomen rajalla ja Varsovan odotettiin minä päivänä hyvänsä sortuvan.
Belyin oikea väri alkoi tulla näkyviin. Moskova oli hänen pääpaikkansa. Rautaisella kädellä ja julmuudella hän hallitsi alamaisiaan. Puola pyysi apua, se rukoili apua. Suomessa asetettiin sotaväki liikekannalle ja vietiin rajalle.
XII.
Pariisin lähistöllä olevalla sotilaslentokentällä oli vilkasta liikettä. Lentokone toisensa perään nousi ilmaan, mutta uusia työnnettiin vajoista ja tehtaasta kentälle, niin että parvi yhä vain kasvoi. Koneet olivat siitä omituisia, että niissä oli kaksi ohjaajaa ja ne lähtivät liikkeelle miltei äänettömästi. Hiljainen, potkurin synnyttämä hyrinä oli ainoa ääni. Ne olivat Penttilän johdolla valmistettuja uusia koneita. Määräaikana ei hänellä ollut valmiina ainoastaan mallikone, vaan kolmesataa malliksikelpaavaa lentokonetta. Sitäpaitsi hän väitti voivansa valmistaa seuraavassa kolmessa viikossa kymmenentuhatta lentokonetta, jos annetaan kaikki valtion tehtaat hänen käytettäväkseen ja yksityisistä ne, jotka ovat ostettavissa.
Ranskan armeijan ylin johto ja sotaministeri saapuivat tarkastamaan. Penttilä ilmoitti, ettei ole mitään erikoista konetta, vaan herrat voivat ottaa tarkastaakseen ja koelentoon minkä koneen tahansa saapuvilla olevista.
Valittiin joukosta yksi. Parempiko vaiko huonompi, sitähän oli mahdoton sanoa. Koneeseen nousi kaksi sotilaslentäjää ja tähystäjä. Mukaan heille annettiin sähköakkumulaattoreja noin 8000 km lentomatkaa varten, ruokatarpeita 5 päiväksi ja hietasäkkejä 200 kg. Määrät saneli Penttilä ja tuntui olevan asiastaan varma. — Hieno ivanhymy värähti Ranskan lentojoukkojen päällikön kasvoilla, mutta maailmanmiehenä hän pakotti kasvolihaksensa totisiksi.
Ohjaajat tarkastelivat ohjauslaitetta, vipuja, potkuria ja siipien kestävyyttä. Lentojoukkojen päällikkö antoi lähtömerkin. Propelli alkoi hiljaa hyristä ja kone lähti liukuen eteenpäin, mutta kohosi miltei samassa. — Parisen heilausta kone teki, aiheutuen oudosta kaksoisohjauslaitteesta, mutta muuten se kohosi mallikelpoisesti.
Oli määrä, että kone kohoaa 3000 m korkeuteen ja tekee puolen tunnin lennon sekä palaa lähtökohtaansa. Moitteettomissa kaarissa se kohosi tottuneitten ohjaajien käsissä. Tuskin olivat lentäjät kohonneet 400 m, kun ääni kokonaan lakkasi kuulumasta maahan. Sotaherrat eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan. Kone katosi pilviin, joten ei voitu enää seurata sen nousua.
Kaksi urheilulentäjää pyysi Penttilältä lupaa saada lähteä Lontooseen ilmoittamaan uudesta lentokonemallin keksinnöstä. Penttilä ilmoitti, että koneet ovat Ranskan valtion eikä hänellä ole mitään sanottavaa. Urheilijat uudistivat pyyntönsä sotaministerille. Hetken keskusteltuaan armeijan ylipäällikön kanssa repäisi sotaministeri muistikirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan. Antaessaan kokoontaitetun kirjelipun toiselle urheilijoista sanoi ministeri:
»Ranskan kansan nimessä tervehtikää aseveljiämme Englannissa ja kehoittakaa heitä kiittämään Jumalaa, että hän on antanut tämän koneen keksijän syntyä sivistyneessä Europassa. Raakalaiskansan käsissä olisi se sivistyksen surma.»
Lentäjä otti kirjelipun paljastetuin päin. Tunnelma oli juhlallinen. Vakavin mielin astui hän toverinsa rinnalle oman ohjausrattaansa ääreen. Tervehdittiin vielä kerran kummaltakin puolen, ja ensimmäinen sähkölentokone lähti merta kohden, Seine-virta oppaana, viemään viestiä kansalta toiselle.
Ajallaan palasivat koelentäjät. Täsmälleen, erinomaisessa kunnossa laskeusi kone lähtökohdalle. Ohjaajaluutnantti astui alas koneesta ja antoi armeijan ylipäällikölle raportin:
»Herra kenraali. Määräyksen mukaan lähti koelentokone I matkalle klo 1.45 ip. Kuuden minuutin kuluttua oli se saavuttanut 3000 m korkeuden. Määräyksen mukaan se suoritti pituuslentoa 15 minuuttia, kääntyi ja suoritti saman matkan takaisin sekä palasi lähtökohtaansa. Pituuslennossa kone saavutti 400 km tuntinopeuden. Se on äärimmäisen varma ja helppo ohjata. Sitäpaitsi sallii kaksoisohjauslaite pitkät lentomatkat, ohjaajat kun voivat vuorottain levätä. Herra kenraali! Haluni on lausua parhain arvolause koneen rakenteesta.»
Sotaministeri, vanha herra, kääntyi Penttilän puoleen: »Herra professori. Ottakaa vastaan kiitokseni ja vilpitön onnitteluni. Maanne tulee kiitollisena muistamaan suurta poikaansa.»
Vielä samana iltana saapui Englannin sotilasedustaja sähkölentokoneella Pariisiin. Penttilää pyydettiin saapumaan neuvotteluun, jossa haluttiin tarkkoja, todennäköisesti oikeita, lukuja lentokoneitten valmistusmahdollisuudesta. Penttilä antoi ne tiedot, mitkä voi, ja uudisti taasen ajatuksensa lisätehtaitten tarpeellisuudesta.
Neuvottelun tulokset näkyivät seuraavana päivänä. Penttilän käytettäviksi määrättiin Ranskan, Englannin ja Italian lentokonetehtaat ja -kentät sekä Saksan lentokentät, ja annettiin julistus, jossa kehoitettiin näiden maiden lentäjiä kokoontumaan harjoituksiin määrättyihin paikkoihin.
Samana päivänä annettiin Belyille nootti, jossa vaadittiin heti lopettamaan sotatoimet Puolassa ja siirtämään joukot Puolasta ja Suomen rajalta. Viimeistään kahden viikon kuluttua piti Puola olla palautettuna entiselleen.
Insinöörit ja apulaiset, jotka olivat olleet Penttilän apuna rakentamassa ensimmäisiä koneita, hajoitettiin Englannin, Italian ja Ranskan tehtaisiin johtajiksi. Kuusikymmentä konetta lähetettiin harjoituskoneiksi Saksaan. Kahdeksan lähti Suomeen, laskeutuen Utin lentokentälle.
Harjoitukset ja valmistelut olivat hajoitetut ympäri Europpaa, mutta se oli välttämätöntä, sillä lentäjiä oli käytettävissä verraten vähän. Vaikka uudet koneet eivät vaatineet juuri suurempaa taitoa kuin polkupyörällä ajo, niin silti oli puute miehistä.
Kolmeen vuorokauteen ei tullut mitään tietoja Venäjältä. Nootti lähetettiin kaksi kertaa uudelleen. Sama tulos. Jännitys oli äärimmillään koko maailmassa. Lopultakin tuli yllättävä vastaus. Belyi oli alkanut marssittaa laumojaan Saksan rajaa kohden.
Se oli isku vasten Europan kasvoja. Ryöstää ryöstetty Saksa, saada sen rautatieverkko käytettäväkseen ja olla viikon päästä Ranskan rajoilla sekä Atlantin rannoilla, siinä Belyin suunnitelma. Saksan maajoukot eivät olisi kyenneet vastustamaan hänen hyvin asestettuja laumojaan. Aseissa, hänen käskettävinään, oli kaksi miljoonaa miestä.
Europassa oli hätä. Annettiin ultimatumi, jossa vaadittiin sotatoimien lopettamista, tai muutoin naapurivallat hyökkäävät Venäjälle.
Kerrotaan Belyin nauraneen ja sanoneen, että Venäjän arot ovat hänen rintavarustuksensa. Sinne hukkuu suuretkin armeijat. Vastaus ultimatumiin oli se, että joukkoja kiiruhdettiin Saksaa vastaan ja Suomen pommitus Rajajoen takaa alkoi.
Hädän ollessa suuri on apukin lähellä. Penttilä syöksi lentokoneita tehtaistaan. Englannissa oli ensimmäinen kymmen saatu valmiiksi jo kolme päivää sitten. Italiassakin oltiin jo alulla. Ranska kulki edellä. Siellä suorastaan satoi koneita. Valmistushan oli niin helppoa, kun voimakoneita oli riittämiin saatavissa.
Suomen pommituksen alkaessa oli Europan valloilla käytettävissä lähes kolmetuhatta uusmallista lentokonetta. Niistä lähetettiin kolmesataa Suomeen ja loput kerättiin laajoille viljelysalueille Pommeriin.
Vielä kerran annettiin Belyille tilaisuus korjata erehdyksensä. Kiellettiin yhdenkään venäläisen sotilaan astumasta Saksan alueelle, ja kolmen päivän sisään määrättiin koko armeija poistumaan Puolasta. Tiettiin, että tähän ei Belyi suostu, mutta tahdottiin itse puhdistautua vastuusta. Seuraavana päivänä marssi 20,000 venäläistä esteettömästi Saksaan.
Taasen nähtiin saksalainen järjestys loistossaan. Kahdessa tunnissa oli jaettu kahteentuhanteen lentokoneeseen kuhunkin kaksisataa kiloa pommeja. Ne olivat noin nyrkinkokoisia palloja, vaatimattoman harmaita ja viattoman näköisiä.
Mahtava oli näky, kun kaksituhatta lentokonetta puolen tunnin sisällä, järjestetyissä riveissä, alkoi surrata Venäjän rajaa kohden. Se oli kuin heinäsirkkalauma, joka pimentää auringon.
Juhlallinen oli lähtö, mutta kaamea oli jälki, jonka tuo heinäsirkkalauma jätti. Kuusisataa neliökilometriä Puolanmaan pintaa käännettiin aivan sananmukaisesti ylösalaisin. Pienet, harmaat pallot tähystäjäin kädestä lähteneinä muuttuivat kuoleman ja hävityksen sanansaattajiksi. Helvetillinen oli meno, joka syntyi maanpinnalla lentäjien heittäessä pommejaan. Pienintäkään elimellistä ääntä ei kuulunut. Hävitys oli niin perusteellinen, että ihmiset ja eläimet menivät suorastaan tomuksi. Ainuttakaan elävää olentoa ei alueelle jäänyt.
Kaksikymmentäkuusi lentokonetta jäi sille tielle. Ne olivat joko törmänneet toisiinsa tai lentäneet liian matalalle ja ohjaajat huumaantuneet räjähdyksien voimasta, koneet pudonneet alas ja hävinneet vihollisten mukana. Suuret asiat vaativat aina kalliita uhreja.
Suomen rajalla täytyi panna toimeen samanlainen näytelmä, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.
Taasen ilmoitettiin Belyille suurvaltojen vaatimukset. Inhimillisen järjen kannalta katsoen olisi hänen luullut niihin taipuvan, mutta niin ei käynyt. Tuli mitä räikeäsanaisin nootti, jossa katkerasti uhattiin kostaa Puolan ja Suomen verilöylyt. Eivätkä sanat jääneet sanoiksi. Suomea ei enää uhannut välitön vaara, mutta uusi lauma alkoi vyöryä kohti Saksaa.
Huomattiin, että on turha surmata enää toista miljoonaa sotamiestä, ensimmäinen kun oli mennyt Puolassa. Paha täytyy ajaa ulos pesästään. Venäjää vastaan hyökkäävien lentojoukkojen päälliköksi määrätyn ranskalaisen kenraalin Desaultin kerrotaan lausuneen:
»Minä surkuttelen pyhän Moskovan kohtaloa, mutta ihmisyyden ja suuren Venäjän nimessä se täytyy tehdä.»
Ja se tehtiin.
Historia ei tunne toista sellaista tapausta, ja rukoilkaamme, ettei sen tulevaisuudessakaan tarvitsisi sitä tuntea. — On hirveätä poistaa yhdellä pyyhkäisyllä maan päältä miljoonakaupunki, miespolvien ja vuosisatojen työn tulos, uhrata satoja tuhansia viattomia muutamain tuhansien syyyllisten kanssa, mutta muuta keinoa ei löydetty. Kukaan ei rohjennut uhmata Venäjän aroja. Jos Moskova sai olla paikallaan, läpipääsemättömien matkojen suojaamana, niin se tuli olemaan aina Europan rauhan uhmaajana, niinkuin se jo oli ollut viimeiset viisitoista vuotta. Paras poistaa paise kerta kaikkiaan, joskin kivullisella leikkauksella.
10000 lentokonetta varustettiin retkelle. Koneet evästettiin kahden viikon muonavaroilla ja 8,000 km lentovoimamäärällä sekä 200 kg pommivarastolla. Kuhunkin koneeseen astui kolme miestä. Tämä kolmikymmentuhantinen joukko lähti valloittamaan suurta Venäjää.
Siinä taistelivat rinnan englantilainen, saksalainen, ranskalainen, belgialainen, suomalainen, italialainen, ruotsalainen, espanjalainen. Se oli kansojen taistelu yhteistä vihollista, aasialaisuutta, raakuutta vastaan. Se oli taistelua sivistyksen puolesta.
Luonnonvoimien myllertely on käsittämätöntä nykyajan ihmiselle. Esi-isämme voivat paljon elävämmin kuvitella mielessään Sodoman ja Gomorran hävityksen kuin konsanaan 20:nnen vuosisadan ylikultivoitu ihmislapsi. Hän tietää vain, että kaameata se on. Pieneksi maan matoseksi tuntee ihminen itsensä suurien määräämättömien voimien alkaessa liikkua.
Kymmenessä tunnissa oli kaikki ohitse. Moskovaa ja Belyin armeijaa ei ollut enää. Mutta sen sijaan oli suuri Venäjän kansa ja ikäänkuin pahasta unesta heräävä Europpa.
Kello 6.10 Pariisista lähtevässä pikajunassa istui eräässä makuuvaunun osastossa kaksi ihmistä. Onnellisina, toistensa seuraan tyytyväisinä keskustelivat he kolmannesta, heidän yhteisestä, kalleimmasta omaisuudestaan, pikku Antista.
He olivat kaksi hämäläisen talonpojan lasta, joista toinen oli opettanut ihmiset jälleen kunnioittamaan työtä ja toinen oli tukenut miestä hänen vaikeassa opettajantoimessaan.