XI
TAKAOVI
Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.
"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta sitähän juuri sopi odottaakin, herra — he eivät tule jättämään teitä hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on tapahtunut!"
"Mistä asioista?" kysyi Lauriston.
"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky, "tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on asia! Herra! — luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon? Se tapahtuu teidän hyväksenne."
"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky — siitä olen vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"
Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.
"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi heti! Tulkaa vain Praed-kadulle — älkää välittäkö siitä, vaikka tuo ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut ymmälle, jos vain haluaisin."
Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan. Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.
"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"
"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen oikeussalissa."
"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa. Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"
"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.
"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."
Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.
"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.
"Löytääksenne jonkun — kenet tahansa — joka voi todistaa noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä — Parminter sen ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide — heillä on aina sellainen — ja kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä lähtemään heidän päästään — heidän viranomaistensa päistä ainakaan. Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa. Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte herra Multeniuksen luokse — te hiiviskelitte myymälän edustalla ja kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään — sieppasitte pari sormusta — hän yllätti teidät — te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä — eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin — siekailematta — ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan teille! Tuokaa se ystävä kerallanne — tuokaa hänet, vaikka hänet olisi kuljetettava sairasvaunussa!"
Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt sen järkevyyden. "Mutta — kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella — tiedän olevani silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin! Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän asemalle."
"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää — teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku, joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne, ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin, minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"
"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa — ne rahat, jotka sain eilen illalla."
"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin luona tai ilman muuta viivyttelyä?"
"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."
"Kuunnelkaa siis minua — tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua — tiedättehän sen — Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä — tehkää pieni kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte — ottakaa sitten toinen ajuri ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin! Matkustakaa Peeblesiin — se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"
Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä, lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.
"Antakaa nyt minulle kummankin lasku", Melky virkkoi. "Minä suoritan ne."
Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.
Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille, että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.
"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä tuota nuorta skotlantilaista — meidän täytyy! Hänhän meni tuonne Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"
"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni kotiin minun ymmärtääkseni."
Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen
Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa
hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa
Zillahille, mitä hän oli tehnyt.
Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan. Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.
"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette niin nopeaälyinen."
Melky painoi sormella nenänsyrjäänsä.
"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on omat ajatukseni tästä jutusta — odottakaahan vain siksi, kunnes lasken käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli, rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"
"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"
Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia, kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.
"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"
Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.
"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan! Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette tiedä mitään — ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti minun kanssani oikeustalosta — ymmärrättekö? Niinhän muuten onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle palvelijallenne."
"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"
"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut, että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät hengen lahjat, rouva Goldmark!"
Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja
Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva
Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.
Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa erään vieraan — hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.
"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti ulos heti aamulla."
Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät toiset voineet kuulla heitä.
"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama, jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"
"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on Purdie — John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata häntä."
Melky taputteli nenänsä syrjää ja kuiskasi.
"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas niin — minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette minut. Tulkaahan huoneeseeni!"
XII
PEEBLESILÄINEN YSTÄVÄ
Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan, niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet — kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin — varakkaaksi, hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.
"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni on Rubinstein — Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan Melkyksi. Tiedän teistä kaikki — olette se Lauristonin ystävä, jolta hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista ikäänkuin — eikö niin? Aivan oikein — ja te lähetitte hänelle aluksi kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä — kertomuksista, herra! — olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään — jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"
"Kuulkaahan — minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin, jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain. Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin? Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja hän on lähtenyt!"
Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.
"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän, että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."
John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen, siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa. Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin. Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.
"Ja nyt kysyn teiltä, herra — avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"
"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat väittämään hänen paenneen tuomiota!"
"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden todistus", huomautti Melky.
"Niin — mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta — jollei hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna — hän on aina ollut komea poika."
"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".
"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen. Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä — toivoakseni minä voin vielä lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen murhasta, ymmärrättehän!"
"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän on lähtenyt — vai mitä?"
"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä, millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"
"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti paikalla."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra Levendalen — oikein hyvin."
"Oikeinko totta, herra!" huudahti Melky. "Kylläpä maailma on pieni."
"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa — kaksi kuukautta sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan, kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän tuosta kirjasta!"
Melky hypähti seisomaan ja puristi vieraansa kättä.
"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti vanhan sukulaisraukkani — se on varma, herra! Levendale ei tahtonut kertoa meille juuri mitään tänä aamuna — mahdollisesti hän puhuu teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra — me pelastamme hänet pulasta."
"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän on ilmeisesti miellyttänyt teitä."
"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah — koko Paddingtonin sievin tyttö, herra — on ihan pihkaantunut tuohon nuorukaiseen. Ja — vielä sananen korvaanne, herra — Zillah on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"
"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit. Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."
"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa näkyi selviä varallisuuden merkkejä.
"Ei kohtuullisissa rajoissa", vastasi Purdie.
"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky. "Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te olette aivan likellä."
"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."
Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa, sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi — ja Purdie huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi asiain luistaneen hyvin.
"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne, herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja, joista tahtoisin ilmoittaa teille."
"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te tunnette tämän seudun, minä en — neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle — menen nyt heti tervehtimään Levendalea."
John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla — ehkäpä hän muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.
Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa, jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia — useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa sormuksia omikseen.
Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä, veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.
"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."
"Mikä se on?" kysyi Purdie.
"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja — hänet on myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."
XIII
AVUNPYYNTÖ
Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet, ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.
"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy olla jokin yhdistävä rengas."
"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett — James Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli, mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin. En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua. Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa — jalokiviosasto — on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä: siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra Purdie?"
"Täydellisesti", vastasi Purdie. "Ymmärrän sen mainiosti."
"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni — mutta lyönpä vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"
"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia murhaajalta?" kysyi Purdie.
"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin sairaalaan — Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä — huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa. Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin — ihme olisi ollut, sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä! Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä, jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"
"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.
"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta. Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää, jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie, minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti sitten myrkyttää hänet."
Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi asiaa varmasti totta — ensiksikin, että murhaaja on joku tässä lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta myrkkyjen alalla."
"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta — ystävänne Lauristonin viattomuus." Purdie hymyili.
"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.
"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta ensimmäisestä hetkestä alkaen — ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia — mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole mikään jokapäiväinen tapaus — joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen kimppuun — joku! — jostakin erikoisesta syystä — ja siitä ei ole mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että tämä Parslettin juttu liittyy siihen — että Parslett myrkytettiin, koska hän tiesi liian paljon."
"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?" kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville, että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut myrkkyjä."
"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."
Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse: tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse. Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana jotakin salaperäistä ja tärkeää.
"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"
Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua tämän herran kuullen."
"Se koskee viime yön juttua — Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille — olen kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."
"Ja mitä se on?" kysyi salapoliisi.
"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer. "Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä — olin käynyt hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut — kuinka hänet oli tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut — viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli vedonnut, herra Ayscough."
"Oletteko puhunut tästä kenellekään?" kysyi Ayscough.
"En edes leskelle enkä kenellekään muulle kuin teille", vastasi Goodyer.
"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"
"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli ehdottoman varma sen saamisesta."
"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."
"Olette oikeassa", myönsi Goodyer. "Uskon teitä."
Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä kanssaan sairaalaan.
"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville, ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."
Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut. Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.
"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa — miksi sitä tiedettä nyt sanoinkaan — niin, toksikologian tuntijaa, jotka päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise mitään toistaiseksi — he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko. Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan. Mutta — me saamme nähdä sen!"
Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi sen Purdien käteen.
"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma teille — olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."
Purdie avasi vaaleanpunaisen paperin ja luki:
"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."
"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.
"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin tämä asia on järjestyksessä — se on varma."
"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella kanssanne eräästä asiasta."
Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan. Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.
"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."
Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.
XIV
YKSITYINEN LABORATORIO.
Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa, jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut. Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa, panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi jotakin siinä asiassa — ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut.
Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut. Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.
"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.
"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi — mitä tarkoitatte?"
Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat oven luona.
"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta, herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale on kadoksissa."
"Kadoksissa?" huudahti Purdie. "Mistä lähtien?"
"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa — hän nähkääs käyttää paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin — ja kutsui minut sinne. 'Lähden taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi, pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie, ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan — eikä lähettänyt minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista muusta paikasta Cityssä — mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut — se on kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."
"Hän ei maininnut teille, minne aikoi mennä?" kysyi Purdie.
"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."
"Ettekö huomannut hänessä mitään erikoista?" kysyi Purdie.
Mies epäröi hetkisen.
"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra
Purdie."
Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta, jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa, pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.
"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen lasiputkeen, herra Purdie — ja pani lasiputken liivintaskuunsa. Katsokaahan noita pulloja, herra — näettehän, että ne sisältävät kaikki myrkkyä — voitte huomata sen niiden muodosta."
Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka sisälsi sanan Myrkkyä.
"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa koskevaa? Mitä se on?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä mistään paikasta — niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta, eikö niin, herra Purdie?"
"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä — ja myöskin edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista. No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin — jo muutamia vuosia — ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin odottaa — neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra Purdie?"
"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt yksin — lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."
Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.
"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan. Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla jotakin."
Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.
"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan. Olette huolissanne — herra Levendalesta?"
"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?" hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska — se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia — en voinut ajatella ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin lähellä. Minulla oli se tunne, että — että saatoin luottaa teihin."
"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"
"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos puhun sen teille, te pidätte sen salassa — kunnes tai jollette luule tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"
Purdie säpsähti.
"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"
Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.
"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"
"Joka sanan — ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."
"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.
"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois — hankkiakseen todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat kuuluneet hänen äidilleen."
"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja, jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie. "Espanjalaista käsikirjoitusta?"
"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"
Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.
"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun täytyy kertoa jollekulle — en voi, en uskalla pitää sitä enää omana tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa siinä kohdin."
Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle — ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.
"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No — millä tavoin sitten?"
"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä, "että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen. Jälkimäinen osa siitä on totta — alkupuoli ei. Herra Levendale ei hukannut kirjaansa — hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On ikävä, että minun täytyy sanoa niin — mutta kaikki se on vain hänen keksintöään — en tiedä mistä syystä."
Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet tummenivat yhä.
"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi.
"Luottakaa minuun täydellisesti."
"Minä kerron teille", virkkoi Elsie halukkaasti. "Noin kello neljä sinä iltapäivänä, jolloin vanhus kuoli, minä satuin olemaan Chapel-kadun kulmassa. Näin herra Levendalen tulevan alas raitiovaunusta. Hän ei huomannut minua. Hän käveli Edgware-tien poikki ja lähti nopeasti Praed-kadulle, Ja hänellä oli tuo kirja kädessään!"
"Oletteko varma siitä, että se oli tuo kirja?" kysyi Purdie.
"Tässä sanomalehtiselostuksessa ja ilmoituksessa esitetyn kuvauksen mukaan — olen", vastasi Elsie. "Minä huomasin sen hienot kannet. Vaikka herra Levendale ei nähnyt minua — siinä oli paljon väkeä, — olin ihan hänen lähellään. Olen vakuutettu siitä, että se oli tässä kuvattu kirja."
"Ja hän lähti astumaan panttitoimistoon päin?" kysyi Purdie. "Mitä ihmettä se kaikki merkitsee? Mitä kummaa hän tarkoitti lähettäessään sanomalehtiin ilmoituksen kirjasta, kun —"
Ennen kuin hän sai puhutuksi pitemmälti koputettiin ovelle ja palvelija tuli sisään tuoden kädessään avonaisen sähkösanoman. Hänen kasvoillaan oli huojentunut ilme.
"Tässä on sähkösanoma herra Levendalelta, neiti Bennet", hän virkkoi. "Se on osoitettu minulle. Hän sanoo: 'Viivyn asioitten vuoksi kotoa poissa muutamia päiviä. Antakaa kaiken luistaa entiseen tapaansa.' Se kuuluu jo paremmalta, neiti. Mutta", jatkoi Grayson vilkaisten Purdieen, "se on sittenkin omituista — sillä näettekö, herra, mistä tuo sähkösanoma on lähetetty? Spring-kadulta, aivan vierestä!"
XV
NEUVOTTELU
Purdie tunsi jo tarpeeksi Paddingtonin kaupunginosan pohjakarttaa ymmärtääkseen Graysonin huomautuksen merkityksen. Se Spring-kadun toimisto, josta Levendalen sähkösanoma oli lähetetty, oli vain muutamien minuuttien kävelymatkan päässä Levendalen talosta. Se oli aivan Purdien hotellin ja Sussex-aukion välillä, ja hän oli kulkenut sen ohitse tullessaan Levendalen asuntoon. Oli tosiaankin kummallista, että mies, joka oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoaan, lähetti sähkösanoman sinne silloin, kun hänen olisi tarvinnut kävellä vain yhtä katua ja kääntyä toiselle voidakseen henkilökohtaisesti selittää asiansa.
"Katsokaahan, se on lähetetty kaksikymmentä minuuttia sitten", huomautti palvelija osoittaen muutamia sähkösanomakaavakkeessa olevia numeroita. "Herra Levendalen on siis täytynyt olla hyvin lähellä."
"Ei välttämättömästi", sanoi Purdie. "Hän on voinut lähettää jonkun viemään tuota sähkösanomaa — ehkä hän itse astui junaan Paddingtonissa."
Grayson pudisti asiantuntevan näköisenä päätään. "Sikäläisellä asemalaiturilla on sähkösanomatoimisto", hän virkkoi. "Mutta tässä se nyt joka tapauksessa kuitenkin on, ja minun luullakseni me emme voi ryhtyä mihinkään nyt."
Hän poistui ja Purdie vilkaisi kotiopettajattareen. Tämäkin katsahti häneen. Kummankin silmissä kuvastui kysymys. "Mitä päättelette tästä?" kysyi Purdie hetken päästä.
"Mitä te sitten arvelette asiasta?" kysyi Elsie vuorostaan.
"Se näyttää kummalliselta — mutta siihen voi olla jokin syy", sanoi Purdie. "Kuulkaahan, minä kysyn nyt teiltä erästä seikkaa. Mitä te tiedätte herra Levendalesta? Tehän olette jonkin aikaa ollut hänen lastensa kotiopettajattarena."
"Kuusi kuukautta ennenkuin hän lähti Kapkaupungista ja koko tämän kolmen vuoden ajan siitä lähtien, kun tulimme kaikki Lontooseen", vastasi Elsie. "Tiedän, että hän on hyvin rikas ja hyvin toimelias, eduskunnan jäsen, ja että hän liikkuu Cityn liikekeskuksessa aika paljon — siinä kaikki. Hän on hyvin hillitty käytöksessään — minulle hän ei tietysti koskaan kerro mitään. En ole koskaan puhellut hänen kanssaan muusta kuin lapsista."
"Olette järkytetty tästä kirjajutusta?" kysyi Purdie.
"Miksi herra Levendale sanoi jättäneensä kirjan raitiovaunuun, kun näin hänen poistuvan vaunusta kirja kädessä ja lähtevän kävelemään se mukanaan Praed-katua?" hän kysyi. "Eikö näytä aivan siltä kuin hän olisi sama henkilö, joka jätti kirjan siihen huoneeseen, jossa vanhus tavattiin kuolleena?"
"Ehkäpä siinä juuri onkin oikea syy siihen, minkä vuoksi hän ei soisi ihmisten tietävän, että hän on jättänyt sen sinne", huomautti Purdie tyynesti. "Tähän kaikkeen kätkeytyy varmasti enemmän kuin mitä pinnalta näkee. Tahtoisitteko kuulla minun neuvoni? No niin — älkää puhuko kenellekään asiasta mitään, ennenkuin taas tapaamme. Minun täytyy taas nyt lähteä — hotellissani odottaa eräs mies minua. Saanhan taas tulla käymään?"
"Tietysti", vastasi Elsie ojentaen kätensä. "Tämä asia vaivaa mieltäni, sitä on turha kieltää, eikä minulla ole ketään, jolle siitä puhuisin. Tulkaa milloin tahansa."
Purdie hillitsi voimakkaan halunsa jäädä kauemmaksi ja suunnata keskustelun yksityisluontoisempiin asioihin. Mutta hän oli aito liikemies, ja nykyhetken asiat näyttivät hyvin tärkeiltä. Hän siis lupasi palata, kiiruhti hotelliinsa ja tapasi Melky Rubinsteinin astelemassa edes takaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Purdie taputti Melkyä olkapäälle ja viittasi häntä tulemaan kanssaan Praed-kadulle.
"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Pyytäisin teitä viemään minut serkkunne luokse panttitoimistoon. Meidän täytyy puhella hänen kanssaan. Sanoittehan serkkunne ymmärtävän hyvin liikeasioita. Hän on siis sitä lajia, jonka kanssa voi keskustella niistä seikoista, vai mitä?"
"Serkkuni Zillah Wildrose on parhaita sen lajin ihmisiä", sanoi Melky juhlallisesti. "Hänellä on parempi nuppi hartioillaan kuin minulla — ja se on aika paljon se. Aioin pyytääkin teitä lähtemään sinne. Puhella — hiivatti sentään, herra Purdie — minusta tuntuu, että meidän täytyykin harrastaa sitä lajia aika paljon, ennenkuin asiat ovat selvillä. Mitä tuumitte tuosta viime yön jutusta? Tapasin juuri herra Ayscoughin, joka meni tästä ohitse, ja hän kertoi minulle sen kokonaan. Luuletteko sen olevan jollakin tavoin yhteydessä meidän asiamme kanssa?"
"En voi sanoa", vastasi Purdie. "Odottakaahan siksi, kunnes voimme puhella kaikesta serkkunne kanssa." Melky astui edellä sisään panttitoimiston sivuovesta. Vanhuksen kuoleman jälkeen liike oli pidetty suljettuna — Zillah oli kieltäytynyt kokonaan hoitelemasta asioita, kunnes hautajaiset olisivat ohitse. Hän otti vieraansa vastaan siinä arkihuoneessa, jossa Daniel-ukko oli tavattu kuolleena. Tarkasteltuaan tyttöä hetkisen ja vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja Lauristonista Purdie ehdotti, että he istuutuisivat kaikki puhelemaan asioista.
"Malttakaas hetkinen!" sanoi Melky. "Jos me aiomme pitää ministeriön neuvottelun, herra, niin erään naisen täytyy saada ottaa osaa siihen, nimittäin rouva Goldmarkin. Tiedän jotakin, johon hän voi antaa lisänsä. Mietiskelin juuri asioita teitä odotellessani, herra Purdie, ja aion kertoa teille ja Zillahille ja rouva Goldmarkille eräästä omituisesta seikasta, jonka tiedän. Minä noudan hänet — ja minun poissa ollessani Zillah voi näyttää teille sen kirjan, joka löydettiin täältä."
Purdie katseli uteliaana sitä espanjalaista käsikirjoitusta, joka tuntui niin tärkeältä tekijältä.
"Luullakseni ette ole nähnyt tätä koskaan ennen?" hän kysyi, kun Zillah pani sen pöydälle hänen eteensä. "Ja olen varma siitä, että se ei ollut täällä teidän lähtiessänne ulos tuona iltapäivänä ja jättäessänne isoisänne yksin?"
"Siitä olen ehdottomasti varma", vastasi Zillah. "En ollut nähnyt sitä eläissäni koskaan ennen, kunnes huomioni kiintyi siihen hänen kuolemansa johdosta. Tämä kirja on tuotu tänne minun poissa ollessani, eikä se ollut ostettu eikä pantattu, siitä olen täysin vakuutettu. Tiedätte luonnollisesti kenen se on?"
"Herra Spencer Levendalen", vastasi Purdie. "Niin, tunnen kaikki, nuo yksityisseikat, kirjaa koskevat ilmoitukset ja vähän muutakin. Ja nyt haluan keskustella kaikesta tuosta teidän ja serkkunne kanssa. Onko tuo rouva Goldmark täysin luotettava?"
Zillah vastasi, että rouva Goldmark on ehdottomasti luotettava vanha ystävä. Kun Melky juuri palasi hänen kanssaan, ehdotti Purdie, että he istuutuisivat puhelemaan ilman muodollisuuksia ja luvaten vaieta kaikesta muiden seurassa.
"Tehän tiedätte jo, minkä vuoksi minä tunnen suurta mielenkiintoa tätä asiaa kohtaan?" hän kysyi katsellen kolmea toveriaan. "Toivon hartaasti, että Andie Lauriston vapautuisi täydelleen jutusta. Luotan häneen epäröimättä, hän on minun ymmärtääkseni päässyt alulle menestyksellisellä uralla, ja olisi kauheaa, jos minkäänlainen epäluulon varjo lankeaisi häneen. Hänen vuokseen tahdon siis perin pohjin selvittää tämän salaperäisyyden, joka peittää sukulaisenne kuoleman."
"Herra" virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Puhuen serkkuni ja itseni puolesta vakuutan, ettei ole mitään, mitä emme tekisi saadaksemme herra Lauristonin eroon tästä asiasta. Meillä ei ole alun pitäen ollut hetkenkään epäilystä hänen suhteensa, sillä mehän tunsimme hänet. Me olemme siis teidän kanssanne samalla kannalla siinä asiassa, vai mitä, Zillah?"
"Herra Purdie huomaa sen varmasti", myönsi Zillah vilkaisten Lauristonin vanhaan koulutoveriin. "Hänelle ei ole tarpeellista vastata, Melky."
"Olen vakuutettu siitä", virkkoi Purdie. "No niin, pankaamme siis päämme yhteen, harkitsemme sitten kysymystä, käännymmekö poliisin puoleen, kun ensin olemme nelisin asiasta neuvotelleet. Nyt haluaisin kysyä muutamia hyvin yksityisluontoisia seikkoja. Ne johtuvat tuosta harvinaisesta kirjasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo kirja on herra Levendalen. Tietääkö kumpikaan teistä, oliko herra Levendalella mitään liikesuhteita herra Multenius-vainajan kanssa?"
Zillah pudisti päätään.
"Ei mitään — minun tietääkseni", hän vastasi. "Olen auttanut isoisääni liikehommissa jonkin aikaa. En kuullut hänen koskaan mainitsevan herra Levendalea, eikä herra Levendale koskaan käynyt täällä, se on varmaa."
Melkykin pudisti päätään.
"Kun herra Ayscough ja herra Lauriston ja minä menimme Sussex-aukiolle tapaamaan herra Levendalea tuon kirjailmoituksen johdosta", huomautti hän, "sanoi hän, ettei ollut koskaan kuullut Daniel Multeniuksesta. Se on varmaa, herra."
"Oliko herra Multeniuksella joitakin yksityisiä liikeasioita, joista hän ei puhunut teille?" kysyi Purdie Zillahilta.
"Mahdollisesti hänellä oli", myönsi Zillah. "Hän oli liikkeellä aika paljon. En tietänyt, mitä hän puuhaili lähtiessään ulos. Hän oli vähäpuheinen. Me — turhahan sitä on kieltää — emme tietäneet kaikkia hänen hommiaan. Hänen lakimiehensä ottaa parhaillaan selville muutamia seikkoja — odotan häntä tänään tänne millä hetkellä hyvänsä."
"Seuraava on nyt varmaa", huomautti Purdie. "Isoisänne joutui väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Mies, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa, tuli tänne teidän poissa ollessanne. Se kysymys, jonka haluan saada selville, on — oliko se mies, joka epäilemättä jätti kirjan tänne, syyllinen? Jos niin — kuka hän on?"
Melky katkaisi äkkiä tätä kysymystä seuranneen hiljaisuuden.
"Aion kertoa nyt jotakin, jota en ole kertonut vielä kenellekään", hän virkkoi. "En edes Zillahille. Kun ihmiset olivat poistuneet tästä arkihuoneesta, tarkastelin ympäristöäni. Minulla on terävät silmät, herra Purdie. Löysin tämän puoleksi peitossa tuon maton alta, jonka päällä ukko parka oli maannut." Hän veti esiin platinanapin, pani sen kämmenelleen ja ojensi rouva Goldmarkille. "Te olette ennenkin nähnyt tällaisen, vai mitä?" hän kysyi.
"Taivas varjelkoon!" huohotti rouva Goldmark säpsähtäen. "Sen vastapari on minun pöytälaatikossani!"
"Ja sen jätti teidän ravintolanne pöydälle eräs mies, joka näytti siirtomaissa oleskelleelta", jatkoi Melky. "Niin, minä tiedän, näin sen sattumalta teidän ravintolassanne samana iltana, ja eräs apulaisistanne kertoi minulle siitä. Tässä on taas lisää ihmettelemisen syytä, herra Purdie, ja ehkäpä arvoituksen ratkaisukin. Nämä platinaiset kalvosinnapit ovat arvokkaat — niin, antaisinpa tällaisesta parista aika monta puntaa. Kuka nyt on se mies, joka pudotti yhden tähän huoneeseen — juuri tähän! — ja jätti toisen rouva Goldmarkin ravintolaan? Sillä ne ovat pari! Siitähän ei ole epäilystäkään, herra, kummassakin on sama omituinen ja harvinainen tunnusmerkki. Herra, nuo napit on jolloinkin tehty jotakin erikoista tarkoitusta varten!"
Purdie käänteli nappia ja vilkaisi Zillahiin.
"Oletteko milloinkaan ennen nähnyt mitään tämän kaltaista?" hän kysyi.
"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo — ne ovat valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."
"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.
"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."
"Onko hän käynyt sen jälkeen?" kysyi Purdie.
"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun pöytälaatikossani se on!"
Purdie mietti hetkisen tätä uutta asiankäännettä.
"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies, joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja — kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla häntä?"
Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.