XVI
SALAPOLIISI TULEE KÄYMÄÄN
Herra Penniket, joka ilmeisestikin tunsi oikein hyvin molemmat serkut ja rouva Goldmarkin, vilkaisi kohteliaan kysyvästi vieraaseen istuutuessaan tuolille, jonka Melky tarjosi hänelle.
"Koska otaksun herra Purdien keskustelevan tästä asiasta kanssanne", hän huomautti, "luulen teidän tarkoituksenne olevan, että hän saa kuulla kaikki mitä minulla on teille sanottavaa".
"Niin on asia, herra Penniket", vastasi Melky. "Herra Purdie on meikäläisiä niin sanoakseni. Voitte puhua hänen saapuvilla ollessaan kaikki mitä haluatte. Olimme juuri joutumaisillamme yksityiskohtiin teidän saapuessanne. Nyt on ratkaistava eräs peräti omituinen seikka, herra Penniket. Ja me haluamme saada sen vähän selvemmäksi, ennenkuin kerromme poliisille mitä tiedämme."
"Tiedättekö sellaista, jota he eivät tiedä?" kysyi Penniket.
"Aika paljonkin!" vastasi Melky lyhytsanaisesti. "Tästä jutusta näyttää sukeutuvan sellainen verkko, josta kukaan ei pääse niinkään hevillä selville!"
Lakimies, joka oli rauhallisena tarkastellut Purdieta, hymyili hänelle salaa.
"Ennenkuin nyt kerron mitä olen juuri saanut selville", hän virkkoi kääntyen Melkyyn päin, "luulen olevan parasta, että ilmaisette minulle kaikki mitä tiedätte ja mistä olette puhelleet. Minulla on mahdollisesti kerrottavana sellaista, joka vie voiton siitä, mitä olette saanut selville. Puhukaamme siis suumme puhtaaksi!"
Hän kuunteli tarkkaavasti Purdien kertoessa Zillahin pyynnöstä lyhyesti, mitä oli puhuttu ennen hänen saapumistaan. Purdie huomasi heti, ettei mikään seikka kummastuttanut häntä. Hän kysyi rouva Goldmarkilta yhden tai pari seikkaa siitä miehestä, jonka otaksuttiin pudottaneen toisen kalvosinnappinsa hänen ravintolaansa. Yhden kerran hän kysyi Melkyltä lisäselvitystä siihen, kuinka hän oli löytänyt toisen napin. Hän ei ruvennut ollenkaan tekemään huomautuksia niistä vastauksista, joita he antoivat hänelle. Lopuksi hän veti tuolinsa lähemmäksi pöytää, jonka ääressä he istuivat ja kehoitti heitä tarkkaavaisuuteen.
"Ei ole epäilystäkään siitä", hän virkkoi, "että minua lakimiehenään käyttäneen vainajan kuolemaan liittyy erikoisen salaperäisiä seikkoja. Lyhyesti sanoen me tahdomme vain saada selville mitä tapahtui tässä huoneessa puoli viiden ja puoli kuuden välillä maanantai-iltapäivänä. Me voisimme myöskin supistaa sen seuraavaan kysymykseen: mitä tapahtui sinä aikana, joka oli kymmenen minuuttia vailla viiden ja kymmenen minuuttia yli viiden välillä? Daniel Multenius jäi yksin — sen tiedämme. Joku henkilö epäilemättä tuli tänne, ehkäpä useampiakin kuin yksi. Kuka hän oli? Oliko täällä kaksi ihmistä? Jos täällä oli kaksi, niin tulivatko he yhdessä vai yksitellen? Kaikki tuo on ratkaistava, ennenkuin saamme selville kuka hyökkäsi vainajan kimppuun ja teki hänelle siinä määrin väkivaltaa, että hän kuoli pelästyksestä. Kuulkaahan, neiti Wildrose ja herra Rubinstein, on yksi seikka, jonka voitte heti painaa mieleenne. Teidän sukulaisvainajallanne oli omat salaisuutensa."
Ei Zillah eikä Purdie huomauttanut mitään tämän johdosta, ja lakimies jatkoi luoden paljon merkitsevän katseen Purdieen.
"En tarkoita sillä, että Daniel Multenius oli ilmaissut niistä mitään minullekaan", hän virkkoi. "Olen toiminut hänen apulaisenaan lakiasioissa muutamia vuosia, mutta vain ihan tavallisissa jutuissa. Hän oli varakas mies, herra Purdie — suorastaan rikaskin, melkoisen omaisuuden haltija — hoidin kaikki hänen senlaatuiset asiansa. Mutta mitä hänen salaisuuksiinsa tuli, niistä en tiedä mitään; sen vain olen eilisestä lähtien saanut selville, että hänellä varmasti oli niitä. Minä olen, niin kuin neiti Wildrose tietää — ja hänen kehoituksestaankin — kysellyt erilaisia seikkoja siitä Lombard-kadun varrella sijaitsevasta pankista, jossa herra Multenius hoiti asioitaan — ja olen tehnyt muutamia omituisia havaintoja samalla. Voin nyt sanoa näin meidän kesken — herra Purdiehan on esitetty minulle teidän täydellistä luottamustanne nauttivana henkilönä — että Daniel Multeniuksella oli aivan varmasti sellaisiakin liikehommia, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen jalokivi- tai panttitoimistoalansa kanssa. Se on ehdottomasti varmaa. Ja mikä myöskin on varmaa, on se, että hän oli noissa hommissa tavalla tai toisella hyvin läheisessä yhteydessä sen miehen kanssa, jonka nimeä on jo usein mainittu maanantaista alkaen, nimittäin herra Spencer Levendalen!"
"Hiivatti sentään", mutisi Melky. "Kuulin omin korvin Levendalen väittävän että hän ei tuntenut vanhusparkaa!"
"Se on hyvin uskottavaa", myönsi Penniket kuivakiskoisesti. "Voimme otaksua, että hänen ei sopinut myöntää sitä juuri silloin. Mutta minä olen saanut pankkimiehiltä selville, että täsmälleen kaksi vuotta sitten herra Spencer Levendale maksoi Daniel Multeniukselle summan, joka nousi kymmeneen tuhanteen puntaan. Niin on asia!"
"Mistä korvaukseksi?" kysyi Melky.
"En voi sanoa — kukaan ei sitä tiedä", vastasi lakimies. "Joka tapauksessa hän, maksoi nuo rahat henkilökohtaisesti Daniel Multeniuksen nimellä yllämainittuun pankkiin. Ne sijoitettiin hänen tavalliselle tililleen, ilman muita mutkia, ja herra Multenius käytti niitä ominaan - niin kuin ne epäilemättä olivatkin. Kuulkaahan nyt", virkkoi Penniket Zillahiin kääntyen, "haluaisin kysyä teiltä erästä tärkeää asiaa. Tiedän teidän auttaneen isoisäänne aika paljon viime aikoina. Oliko teillä mitään tekemistä hänen pankkitilinsä kanssa?"
"Ei", vastasi Zillah heti. "Se oli se ainoa seikka, jonka kanssa ei minulla ollut mitään tekemistä. En nähnyt koskaan hänen vastakirjaansa, talletuskirjaansa enkä shekkikirjaansa. Hän huolehti itse niistä kaikista."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Silloin ette luonnollisestikaan tiedä, että hän liikutteli melkoisia summia — ilmeisesti aivan kokonaan tämän liikehommansa ulkopuolella. Hän suoritti toisinaan hyvinkin suuria summia. Ja — olen vakuutettu siitä, että tämä on erittäin tärkeää siinä pulmassa, jota koetamme selvittää — useimmat noista summista oli osoitettu Etelä-Afrikkaan."
Lakimies tarkasteli puhuteltaviaan ikään kuin kiihkeästi toivoen huomaavansa, että he kaikki käsittivät tämän uutisen merkityksen. Ja Melky päästi heti kuuluville ainakin kolmen läsnä olevan ensimmäisen vaikutelman.
"Levendale on tullut juuri sieltä", hän mutisi. "Hän tuli sieltä pari kolme vuotta sitten — kaikesta kuulemastani päättäen."
"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Sen vuoksi on hyvin luultavaa, että tämä Etelä-Afrikan juttu, johon Multenius-vainaja oli epäilemättä sekaantunut, on yhteydessä herra Levendalen kanssa. Sen voi saada selville. Mutta minulla on vielä muutakin kertomista — ehkäpä, jos kaikki asiat punnitsee, koko sotkun tärkein seikka. Viime maanantai-aamuna — siis muutamia tunteja ennen kuolemaansa — herra Multenius kävi siinä pankissa ja otti sieltä pienen paketin, jonka hän oli uskonut pankkiirin säilytettäväksi vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Pankkimiehet eivät tiedä mitä tuossa paketissa oli — hän oli useammin kuin kerran antanut heidän hoitoonsa samanlaisia paketteja silloin tällöin. Mutta he kuvailivat sen minulle nyt juuri. Se sisälsi ilmeisesti pienen kovan laatikon, noin neljän viiden tuuman mittaisen joka suuntaan, kovaan kartuusipaperiin käärityn ja monesta kohdin punaisella lakalla sinetöidyn. Siihen oli herra Multenius itse kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kuulkaahan nyt, neiti Wildrose, hän otti tuon paketin pankista noin puoli yksi maanantaina. Oletteko nähnyt sitä?"
"En vilaukseltakaan", vastasi Zillah epäröimättä. "Täällä ei ole mitään sellaista pakettia, herra Penniket. Olen tarkastanut isoisäni kuoleman jälkeen kaikki — kaapit, lipastot, laatikot, enkä ole löytänyt mitään, josta en olisi jo ennen tiennyt. Muistan hänen menneen ulos viime maanantaiaamuna. Hän viipyi poissa pari tuntia ja tuli taas kotiin noin neljännestä yli yksi, mutta en koskaan ole nähnyt hä nen hallussaan sellaista pakettia kuin te olette kuvannut. En tiedä mitään siitä."
"No niin, sillä lailla ovat asiat", virkkoi lakimies hetken vaitiolon jälkeen. "Ja nyt on kysymys siitä — eikö meidän pitäisi nyt heti kertoa tätä kaikkea poliisille. Tämä Levendalen yhteys entisen päämieheni kanssa — mikä oli yhtä epäilemätön kuin se näyttää olleen salainen — tarvitsee tutkistelemista. Herra Purdien tietämän mukaan on herra Levendale äkkiä kadonnut — tai ainakin jättänyt kotinsa salaperäisten asianhaarain vallitessa. Onko tuolla katoamisella mitään tekemistä Multeniuksen kuoleman kanssa? Onko sillä mitään tekemistä tämän naapurin, Parslettin, viime yönä sattuneen kuoleman kanssa? Ja onko Levendalella mitään yhteistä sen vieraan miehen kanssa, joka pudotti yhden platinaisen kalvosimennapin rouva Goldmarkin ravintolaan ja toisen tähän huoneeseen?"
Ei kukaan koettanut vastata näihin kysymyksiin heti. Sitten Melky aivan kuin äkillisen mielijohteen valtaamana läimäytti kätensä pöytään ja kumartui sen ylitse lakimiehen puoleen.
"Herra Penniket", hän sanoi katsellen ympärilleen aivan sen näköisenä kuin olisi vaatinut kaikkia hyväksymään hänen sanansa. "Te olette lakimies, herra. Te osaatte järjestää asiat ja esittää ne aivan kuin ne olisivat tavaraluettelossa! Viekää koko juttu New Scotland Yardin etsivällevirastolle, herra! Antakaa päämajan suurten herrain pohtia sitä. Se on minun ehdotukseni! Kaiken tämän pohjalle kätkeytyy jokin kummallinen salaisuus, herra Penniket, eikä se ole yhden miehen selvitettävissä. Lähtekää tuonne virastoon, herra, ja antakaa heidän askarruttaa aivojaan sen miettimisellä!"
Zillah huomautti hiljaisella äänellä jotakin, joka näytti vahvistavan hänen serkkunsa ehdotusta. Herra Penniket kääntyi Purdien puoleen.
"Tehän olette, mikäli kuulin, liikemies", hän huomautti. "Mitä te arvelette?"
"Sen mukaan mitä minä näistä asioista ymmärrän", vastasi Purdie, "olen kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siinä, että herra Multeniuksen kuolemaan liittyy joku merkillinen salaisuus. Ja koska New Scotland Yardin etsivävirasto on olemassa sellaisten arvoitusten ratkaisemista varten, niin minä tosiaankin kertoisin sikäläisille viranomaisille kaikki, mitä tiedetään. Miksi ei?"
"Hyvä on", sanoi Penniket. "Parasta on, että te kumpikin tulette kanssani, Mitä enemmän tietoja me voimme antaa rikosasiain tutkimusosastolle, sitä parempi. Lähtekäämme sinne heti."
Muutamien minuuttien kuluttua kaikki kolme miestä olivat poistuneet.
Zillah ja rouva Goldmark, kahden jäätyään, katselivat toinen toistaan.
"Rouva Goldmark", virkkoi Zillah pitkän vaitiolon jälkeen. "Näittekö itse sen miehen, jonka otaksutaan pudottaneen platinanapin ravintolaanne?"
"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut, Zillah? Se on selväkin, että näin hänet — vaikka en koskaan ennen enkä koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja — ja enkö minä tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä, että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."
"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."
Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä, ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.
"Oletteko yksin?" kysyi Ayscough.
"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia, joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo aikaisemmin kuuluneen äidilleen."
"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa huonoja uutisia.
"Mitä niistä?"
"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa — jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen samanlainen merkki!"
XVII
MIHIN LAMPPUJEN VALO OSUI
Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi hänen kasvoilleen — entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja suuttumuksen vaikutuksesta.
"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme saattaa olla merkkejä sisäpuolella — se on hyvinkin luultavaa. Mutta kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"
"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin asiantuntijalla — hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä — kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti — jotka ovat ehdottomasti samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua — olen itse nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta. Ymmärrättehän?"
"Oletteko itse siitä vakuutettu?" kysyi Zillah.
Ayscough epäröi ja pudisti lopuksi päätään.
"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta se on kummallinen juttu — ja se on kauheaa hänelle. Ja — mikä muu selitys voi olla mahdollinen?"
"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne vieläkin? Muissa esineissä?"
"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat. Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."
Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä. Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän suurennuslasin.
"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia samanlaisia — katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."
Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia, joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.
"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme. Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä — en tiedä aivan täsmälleen missä kohdin — ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat salaisia merkkejä — isoisäni yksityinen leima!"
"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt, etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta. He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."
"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.
"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, "tulin tänne yksityishenkilönä — omasta halustani nimittäin. Olisin pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi — siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"
"Kyllä — mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää kysykökään minulta!"
"Hyvä on — en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein — noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa näkyvistä — estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa hänelle noista merkeistä — ja jos hän voi selittää, niin kaikki hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden tietonamme."
"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi. "En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää — mutta miten, sitä en tiedä."
"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi. "Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte mainita asiasta — antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia päiviä. Sillä välin — tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! — voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti. Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni — mutta saammehan nähdä. Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon — ja jokainen tulee olemaan enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."
Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne. Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.
Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.
"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa, joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole käväissytkään kotona — ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma — jo toinen tänä aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko päivänä."
Zillahin nopea ajatuskyky oli heti toimessa hänen kuultuaan sähkösanomasta.
"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin. Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä heti tulemaan luokseni — se on tärkeää."
Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana aamuna.
"Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.
Minä."
Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle, otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli varoitettava.
Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja, ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin — ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin. Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä, että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle kertonut — hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa, joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään itse itsensä. Yksi asia oli varma — Andie Lauriston oli suuremmassa vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi pelastaa hänet — vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin tarvittaisiin.
Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän, jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse, huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien — sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen — hänen silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit, mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana päivänä — Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.
Tyttö oli heti paikalla vakuutettu siitä, että tässä oli sama mies, joka oli käynyt rouva Goldmarkin ruokalassa. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli vaatia miestä edesvastuuseen tästä seikasta, — mutta kun Zillah oli päässyt vähän lähemmäksi häntä, löysi mies tulitikkulaatikkonsa, raapaisi tikun ja alkoi sytyttää sikaariaan. Samassa saapui kohdalle pikajunan veturikin kovasti läähättäen ja pysähtyi juuri heidän kohdalleen. Ihmiset alkoivat asemalaiturilla liikkua ja työnsivät Zillahin syrjään. Hänen asemansa oli tosiaankin hankala — oliko hänen pidettävä silmällä miestä ja siten ehkä eksyttävä Lauristonista, sillä ihmisiä tungeskeli jo pois junasta, vai —
Mies puuhaili yhä joutilaan näköisenä sikaareineen. Zillah kääntyi ja astui muutamia askeleita eteenpäin asemalaiturilla. Äkkiä hän huomasi Lauristonin, riensi häntä kohti ja tarttuen hänen käsivarteensa veti hänet lampun luokse. Mutta juuri noina neuvottomuuden hetkinä mies oli hävinnyt.
XVIII
HERRA STUYVESANT GUYLER
Lauristen, joka oli aika lailla ihmeissään nähdessään Zillahin, joutui yhä enemmän ymmälleen, kun tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja kiidätti häntä eteenpäin asemalaiturilla välittämättä laisinkaan matkustajien ja kantajien ryhmistä, joita tungeskeli matkatavaroitten ympärillä.
"Mikä nyt on?" kysyi Lauriston. "Onko jotakin tapahtunut? Minne menemme?" Mutta Zillah riensi päättäväisesti eteenpäin katse lujana.
"Nopeasti", hän virkkoi huohottaen. "Eräs mies, jonka näin äsken juuri. Hän oli tuolla — nyt hän on poissa — hän on hävinnyt sillä välin, kun minä etsin teitä. Meidän täytyy löytää hänet! Hän on varmasti mennyt tänne päin. Andie! — koettakaa katsella missä hän on! Hän on pitkä sileäksi ajeltu mies, jolla on pehmeälierinen hattu ja painava matkapalttoo — joku ulkomaalainen. Voi, katsokaahan!"
Ensimmäisen kerran oli Zillah maininnut Lauristonia etunimeltä, ja nuorukainen puristi vaistomaisesti hänen kättään heidän rientäessään eteenpäin.
"Mutta miksi?" hän kysyi. "Kuka hän on? Mitä asiaa teillä on hänelle?
Mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Voi, koettakaa löytää hänet!" huudahti Zillah. "Te ette ymmärrä kuinka tärkeää se on! Jos nyt kadotan hänet näkyvistäni, en luultavasti enää koskaan saa nähdä häntä. Ja hänet täytyy löytää — ja saada pysähtymään — teidän vuoksenne!"
He olivat tällä välin tulleet asemalaiturin päähän, ja Lauriston katseli oikeaan ja vasempaan löytääkseen kysymyksessä olevan miehen. Äkkiä hän käänsi Zillahin ympäri.
"Onko hän tuolla — tuo mies, joka puhelee toisen kanssa?" hän kysyi.
"Katsokaahan — tuolla."
"On", virkkoi Zillah. Hän näki taas miehen, jolla oli platinainen paidannappi, ja pysähtyi samassa äkkiä pidättäen Lauristonia. Mies poltteli rauhallisena sikaariaan ja puheli toisen miehen kanssa, joka oli ilmeisestikin tullut vastasaapuneessa junassa päättäen siitä, että hänellä oli toisessa kädessään matkalaukku ja toisella käsivarrellaan matkapeite. "Niin", vahvisti Zillah. "Hän se on! Ja meidän on seurattava häntä minne tahansa hän meneekin!"
"Minkä ihmeen vuoksi?" kysyi Lauriston. "Mikä salaperäinen juttu tämä on? Kuka hän on?"
Samassa molemmat miehet erosivat puristaen lämpimästi toistensa kättä. Mies, jolla oli matkalaukku ja peite mukanaan, kääntyi maanalaiselle, rautatielle johtaville portaille. Toinen asteli hitaasti aseman julkisivun puolelle ja sieltä Great Northern-hotellille päin. Zillah veti heti Lauristonia perässään pysytellen muutamain kyynäräin välimatkan päässä vieraasta, mutta astellen kuitenkin itsepintaisesti eteenpäin. Muukalainen meni kadun poikki ja kääntyi hotellin porttikäytävään päin, kun Zillah teki pikaisen päätöksen.
"Meidän on puhuttava tuolle miehelle", hän virkkoi. "Älkää nyt kysykö miksi — saatte tietää muutamien minuuttien kuluttua. Kysykää häneltä tahtooko hän puhua kanssani."
Lauriston tarttui vieraaseen, kun tämä astui hotellin edessä oleville portaille. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja typerältä, mutta Zillahin äänenpaino ei jättänyt mitään sijaa vastaväitteille. Hänen oli toteltava.
"Suokaa anteeksi", Virkkoi Lauriston niin kohteliaasti kuin suinkin, "mutta tämä neiti haluaa hartaasti puhella kanssanne".
Mies kääntyi, vilkaisi Zillahiin, joka oli tullut lähemmäksi, ja kohotti pehmeälieristä hattuaan vanhanaikuiseen kohteliaisuuteen vivahtavalla tavalla. Juuri heidän yläpuolellaan paloi voimakas lamppu: sen valossa he kaikki kolme tuijottivat toinen toistaan. Muukalainen hymyili — vähän ihmeissään.
"Niinkö tosiaankin!" hän virkkoi sellaisella äänenpainolla, joka ehdottomasti paljasti hänet amerikkalaiseksi syntyperältään. "Olen hyvin iloinen. Ette suinkaan erehdyksessä luule minua joksikin toiseksi henkilöksi?"
Zillah oli jo punastunut hämmennyksestä. Nyt kun hän oli pannut alulle asian, vieläpä niin vähällä vaivalla, hän tuskin tiesi miten oli jatkettava.
"Pidätte tätä varmasti hyvin kummallisena", hän sopersi, "mutta ehkä ei teillä ole mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle muutamia seikkoja. Näin teidät nimittäin juuri asemalla, kun tunnustelitte missä tulitikkulaatikkonne oli, ja huomasin, että teillä oli platinainen irtonappi, jossa oli omituinen tunnusmerkki."
Amerikkalainen naurahti hyväntahtoisesti ja iloisesti ja avasi takkinsa. Samalla hän työnsi kalvosimensa näkyviin.
"Tämä nappiko", hän virkkoi. "Se on totta — se on platinaa ja siinä on harvinainen tunnusmerkki. Ja se on myöskin näissä, katsokaahan näitä kalvosinnappeja! Mutta —"
Hän vaikeni ja vilkaisi Zillahiin, jonka katse oli kiintynyt irtonappeihin ja joka oli ilmeisestikin niin hämmästynyt, että oli menettänyt puhekykynsä.
"Näytätte tavattoman hämmästyneeltä minun nappieni vuoksi", virkkoi muukalainen taas naurahtaen. "Suonette anteeksi, jos kysyn - minkä vuoksi?"
Zillah sai vaivoin mielenmalttinsa takaisin ja käyttäytyi taas yhtä asiallisesti kuin tavallisestikin.
"Pyydän teitä olemaan ajattelematta, että kysyisin vain turhan vuoksi ja tarkoituksettomasti", hän virkkoi. "Oletteko ollut kauan Lontoossa?"
"Vain muutamia päiviä", vastasi vieras avuliaasti.
"Oletteko lukenut siitä jutusta, jota sanomalehdet jo nimittävät
Praed-kadun murhajutuksi?" jatkoi Zillah.
"Olen", vastasi vieras muuttuen vakavan näköiseksi. "Siinähän oli kysymys tuosta vanhuksesta, panttilainaajasta, jolla oli omituinen nimi. Muistan sen hyvin!"
"Minä olen vanhuksen tyttärentytär", virkkoi Zillah suoraan. "Nyt kerron teille, miksi olin kummissani nähdessäni teidän platinanappinne. Yksi platinainen irtonappi, joka oli koristettu aivan samalla kuviolla kuin teidänkin, löytyi meidän arkihuoneestamme isoisäni kuoleman jälkeen — ja toinen, ilmeisestikin sen vastapari, eräästä ravintolasta aivan lähellä. Ymmärrättehän nyt miksi halusin puhella kanssanne?"
Zillahin puhuessa amerikkalaisen kasvot olivat muuttuneet yhä vakavammiksi. Kun tyttö oli lopettanut, vilkaisi vieras Lauristoniin ja pudisti päätään.
"Jopa nyt", hän virkkoi. "Sehän on vakava juttu. Oletteko varma siitä, että tuo tunnusmerkki oli sama ja nappi platinaa?"
"Minä olen jonkin verran perillä jalokivikauppiaan ammatista", vastasi Zillah. "Ne napit, joista puhun, ovat platinaiset, ja niiden kuva on täsmälleen sama kuin teidänkin napissanne."
"No mutta — sepä on peräti ihmeellistä!" huomautti amerikkalainen. "En voi näin ensi hetkellä sanoa teille, minkä vuoksi se on niin kummallista, mutta vakuutan teille, että se on kaikkein omituisinta, mitä eläissäni olen kuullut — ja minä olen tutustunut moneen ihmeelliseen juttuun. Kuulkaahan, minä asun tässä hotellissa, ettekö tahtoisi tulla sisään kanssani? Etsimme itsellemme rauhallisen sopukan ja puhelemme hiukan. Tulkaa siis, olkaa hyvät."
Hän astui edellä hotelliin ja meni pitkää käytävää myöten, josta pääsi muutamiin seurusteluhuoneisiin. Sitten hän kurkisti sisään erääseen pieneen tupakkasoppeen ja kutsui heitä sinne. Mutta kynnyksellä Zillah pysähtyi. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli nyt täysin hereillä. Hän tajusi selvästi, että kuka tämä muukalainen sitten olikin, ei hänellä ollut mitään tekemistä Praed-kadun jutun kanssa, mutta että hän kuitenkin voisi luoda aivan erikoista valoa siihen. Zillahin teki mieli astua pitkä askel lähemmäksi sen jutun selvittämistä. Hän kääntyi amerikkalaisen puoleen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi, "olen kertonut teille, minkä vuoksi olen seurannut teitä ja kuka olen. Tämä herra on Andrew Lauriston. Luitteko hänen nimensä poliisikuulustelun selostuksista sanomalehdissä?"
Amerikkalainen vilkaisi Lauristoniin melko uteliaasti.
"Niinkö", hän sanoi, "se henkilö, joka löysi vanhuksen kuolleena?"
"Hän juuri", vastasi Zillah. "Paraikaa eräät ystävämme koettavat ottaa asioista selvää herra Lauristonin puolesta. Toinen niistä on serkkuni herra Rubinstein, toinen herra Purdie, herra Lauristonin vanha ystävä. Minä tiedän suunnilleen, missä he ovat tällä hetkellä — onko teillä mitään sitä vastaan, jos kutsun heidät puhelimitse tänne nyt heti, niin että hekin voivat kuulla, mitä teillä on meille kerrottavana?"
"Ei vähintäkään", vastasi amerikkalainen sydämellisesti. "Autan mielelläni niin paljon kuin suinkin voin. Asia herättää harrastustani. Kuulkaahan, likellä tuossa on puhelinkomero. Menkää sinne ja kutsukaa nuo herrat tänne ja pyytäkää heitä tulemaan hyvin nopeasti!"
Hän ja Lauriston odottivat Zillahin ollessa puhelinkomerossa. Tyttö oli jokseenkin vakuutettu siitä, että Melky ja Purdie olivat jo nyt palanneet Praed-kadulle, ja hän soitti rouva Goldmarkille Pyytäen häntä kysymään panttitoimistosta. Minuutin parin kuluttua hän palasi Lauristonin ja amerikkalaisen luokse. Hänen poissa ollessaan viimeksi mainittu oli vaihtanut joitakin sanoja tarjoilijan kanssa ja vei nyt molemmat vieraansa yksityiseen huoneeseen.
"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme. Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen kauan?"
"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah.
"Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."
Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä
Zillahia istuutumaan siihen.
"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani — vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista. Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta. Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän en ole esittänytkään itseäni — nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran, vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti jalokivien kanssa?"
Zillah säpsähti ja vilkaisi Lauristoniin.
"Mikä saa teidät ajattelemaan Etelä-Afrikkaa ja jalokiviä?" hän kysyi.
"No niin — mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi
Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"
"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa", myönsi Zillah.
"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään. "Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavaa."
Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.
"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta, "tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra Rubinstein löysi lattialta — jos se nimittäin sattumalta on hänellä mukanaan."
Melky pisti kätensä taskuun.
"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen. "Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.
"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään. "Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle. Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit — kaikki järjestään — kuuluvat kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"
Zillah kääntyi amerikkalaisen puoleen katsellen häntä terävästi.
"Kuka hän oli?" kysyi hän. "Sanokaa meille hänen nimensä!"
"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale — timanttikauppias".
XIX
PURDIE PYSYY LUJANA
Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti, katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler naurahti ja jatkoi.
"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä. Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."
Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.
"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen kanssa."
"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on myös suuri tehtävä siinä."
"Millä sitten?" kysyi Purdie.
"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"
Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.
"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt tiedätte tästä Levendalesta?"
"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs. Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren, sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias — en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä, sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti, että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä. Minä ja viisi muuta miestä — kaikki eri kansallisuuksia — olimme hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän halusi hartaasti luonnistuvan — yhdentekevää mikä se oli — ja hän oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja — platinahan on niin kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia — ja jokaiseen irtonappiin kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä ovat minun nappini — ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa, kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on pudottanut kalvosimennappinsa?"
Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.
"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi. "Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit jaeltiin?"
Mutta Purdien pettymykseksi amerikkalainen pudisti päätänsä.
"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat — että tämä oli omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen, joka oli yksi meistä — jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen irtonappiensa avulla."
"Ja kuka hän oli?" kysyi Purdie.
"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo toiset miehet olivat."
"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö tiedä missä hän on?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja silloinkin vain noin tunnin ajan."
"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän
Purvisin? Vain suunnilleen?"
"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen — noin minun ikäiseni — sileäksi ajeltu — enemmän siirtomaissa oleskelleen kuin englantilaisen näköinen — hän oli ollut poikasesta asti Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."
"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."
"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen mies ovat sekaantuneet — se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"
Melky nyökkäsi Purdielle kehoitukseksi, että hän puhuisi.
"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä sinne huomisaamuna?"
"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo sormukset?"
Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille: niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.
"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara. Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme — ja — ja aikovat pidättää — Andien!"
Lauriston tuli ihan tummanpunaiseksi sulasta suuttumuksesta.
"Kaikki on perätöntä — mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään — nuo sormukset ovat minun!"
Purdie laski rauhallisesti kätensä Lauristonin käsivarrelle.
"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä vain lyhyet tosiasiat."
"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart — muistathan hänet, John?"
"Tunnen rouva Taggartin, jatka", virkkoi Purdie.
"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick, joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi, mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston, "jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme — äitini ja minun — kunnes vein ne panttitoimistoon?"
Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.
"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa.
Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."
"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo — nuo salaiset merkit olivat sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa. Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että —. Mutta, hyvät herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."
"Aivan oikein", myönsi Purdie. "Mistä hänet löytää, Andie?"
Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.
"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."
"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen — älkää nyt välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä huomenna."
"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin aikaa poliisin tietämättömissä, ja —"
Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien hänet täksi yöksi hotelliini — jättäkää hänet minun haltuuni! Minä kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja perin pohjin — olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin, erotkaamme nyt. Herra Guyler!"
"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"
"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen", virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."
XX
PARSLETTIN JUTTU
Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa murhajutussa — tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.
"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä — nuori mies oli ahdingossa — hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään — hän meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet — Lauriston nitisti hänet kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet ja jatkamaan sitten tutkimusta — kaikki muut asiaan liittyvät seikat kuuluvat johonkin toiseen juttuun."
Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.
"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien verkko! Vanhuksen kuolema — tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! — Levendalen selittämätön katoaminen — tuo Parslettin omituinen kuolema — lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan pudotettujen platinanappien salaperäisyys — ei! — koko juttu on peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."
"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos kadulle. "Jo nyt —!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen — häntä ei ainakaan tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"
"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi.
"Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."
Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään; he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.
"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi.
"Tietysti, jos teillä, on —"
"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet, "pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää — se suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on sanottavana —"
Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi toisen sanoista.
"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään viidessä minuutissa."
"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin.
"Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.
"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän ole laisinkaan muuttunut — tai ei ainakaan paljon."
Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten
Lauristoniin.
"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla on sanottavana?"
"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan "Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän löytävän niihin ammattiselityksen — nuo sormukset samoin kuin herra Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra Lauristonin suhteen. Tässä hän on."
Ylempi virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.
"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan haltuunsa?" hän kysyi.
"Täydelleen", vastasi salapoliisi.
"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on selvitetty."
"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini — hän on siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."
Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.
"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin. Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä se on."
"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.
"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."
Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen toiseensa.
"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä neuvoa. Lähtekäämme sinne."
Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.
Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle. Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski — juhlallinen mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana, jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei — ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään, oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon päästyä sairaalaan.
Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne. Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa. Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät korviaan.
Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi hyvin sen kaupunginosan — ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään — ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana iltana.
"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner — omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.
Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.
"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin. Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen, mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin äkkiä — niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan — hän tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"
"Huudahtiko hän — kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta — tai mitään siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen koriseva ääni — en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma, ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu — näin hänen kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."
"Vääntelehtikö hän ollenkaan — tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi tutkija.
"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin kotiin."
Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään, jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.
"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.
Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.