XXI
MITEN KUOLLUT?
Eräs niistä kolmesta toveruksesta, jotka seisoivat uteliaasti katsellen uutta todistajaa tämän tullessa vapaalle paikalle oikeuden jäsenten eteen, oli nähnyt hänet ennen. Lauriston, joka oli Paddingtonissa asuessaan kävellyt aika paljon Maida Valessa ja St. John's Woodin tienoilla, tunsi tohtori Mirandoletin heti samaksi mieheksi, jonka hän oli usein tavannut noilla kävelyretkillään ja jota hän oli joka kerta ihmetellyt. Hän oli jonkin verran merkillisen näköinen olento — pitkä hintelä mies, jolla oli silmään pistävän selvä oma persoonallinen olemuksensa — sen tapainen mies, joka ehdottomasti vetäisi huomion puoleensa missä tahansa liikkuikin ja jota ihmiset kääntyisivät katsomaan kaikkein vilkasliikkeisimmälläkin kadulla. Hänen kotkannäköisiä piirteitään, melkein kalmankarvaista ihonväriään ja leimahtelevia, syvällä sijaitsevia silmiään ympäröi paksu pikimusta tukka, valahtaen tuuheina suortuvina hänen avaralle pehmeälle kaulukselleen, jota piti kohdallaan suuri musta silkkinen kaulanauha. Hänen hintelää vartaloaan, joka näytti tavattoman laihalta leveitten hartiain ja suuren pään rinnalla, verhosi päästä jalkoihin asti valtava viitta, yhtä pikimusta kuin hänen tukkansakin, ja sen niskassa riippui tohtorinviittaan kuuluva huppu. Ei ainoakaan läsnä olevista olisi voinut luulla tohtori Mirandoletia muuksi kuin ulkomaalaiseksi, vieläpä sellaiseksi ulkomaalaiseksi, joka ei tietänyt juuri mitään Englannista ja englantilaisista. John Purdie, jonka mielenkiinto oli nyt täysin virinnyt, hämmästyi kuullessaan todistajan vastaavan välttämättömiin alkukysymyksiin. Nicholas Mirandolet — Englannin alamainen — syntynyt Maltassa — kasvatettu Englannissa — sekä kirurgian että lääketieteen tohtori — harjoittanut yksityistä lääkärinammattia Portsdown-kadun varrella Maida Valessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
"Luullakseni teidät, tohtori Mirandolet, kutsui vainajan luokse äskeinen todistaja?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Aivan niin! Pyydän teitä kertomaan meille mitä huomasitte."
"Tapasin vainajan makaamassa katukäytävällä arviolta kahdentoista metrin päässä talostani", vastasi tohtori Mirandolet terävällä, katkonaisella äänellä. "Eräs poliisi oli kumartuneena hänen ylitseen. Herra Gardiner kertoi meille nopeasti, mitä oli nähnyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miehen oli kohdannut niin sanottu halvaus — jonkinlainen kaatuvataudin kohtaus esimerkiksi. Tutkin hänet pikaisesti ja huomasin ensimmäisen vaikutelmani täysin vääräksi."
"Mitä sitten ajattelitte?" kysyi tuomari. Tohtori Mirandolet pysyi vaiti ja alkoi rummuttaa todistajain aition reunakaidetta pitkien ja hoikkien ihan valkeiden sormiensa päillä. Hän pani sileiksi ajellut huulensa suipolleen ja katseli miettivästi ympärilleen — tarkastellen rauhallisesti häneen suuntautuneita kasvoja. Lopuksi hän vilkaisi oikeuden puheenjohtajaan ja laukaisi kuuluviin vastauksen:
"En tiedä mitä ajattelin!"
Tuomari nosti hämmästyneenä katseensa papereistaan.
"Te ette tiedä mitä ajattelitte?"
"En", kertasi tohtori Mirandolet. "En tiedä. Ja sanonpa teille miksi. Koska minä huomasin nopeammin kuin osaan teille kertoa, että oli kysymyksessä jotakin täydelleen yli minun ymmärrykseni menevää!"
"Tarkoitatteko — yli teidän taitonne?"
"Taitoni?" tokaisi todistaja vääntäen kasvonsa omituiseen irvistykseen. "Yli minun ymmärrykseni! Olen nopea havaintojen tekijä. Näin muutamissa sekunneissa, että tässä oli mies, joka oli kirjaimellisesti luhistunut keskellä elämän kukoistusta aivan kuin — no niin, suoraan sanoen aivan kuin jokin merkillinen voima olisi laskenut surmaavan kätensä suoraan hänen elinhermolleen. Minä olin ymmällä."
Oikeuden puheenjohtaja suoristautui ja laski kynän kädestään.
"Mitä te teitte?" hän kysyi tyynesti.
"Käskin poliisin hankkia apua ja sairasvaunut sekä kuljettamaan miehen St. Maryn sairaalaan mahdollisimman kiireesti", vastasi tohtori Mirandolet. "Poliisin poissa ollessa tutkin miestä tarkemmin. Hän oli silloin kuolemankielissä — ja minä ymmärsin täydellisesti, ettei mikään lääketaito voinut häntä pelastaa. Tähän mennessä hän oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Hänen ruumiinsa oli lauennut pingoituksestaan luonnolliseen asentoonsa, hänen kasvonsa, jotka minun ne ensiksi nähdessäni olivat olleet omituisen värikkäät, olivat muuttuneet tyyniksi ja kalpeiksi. Hän hengitti säännöllisesti, vaikkakin hyvin heikosti — ja teki ilmeisesti lähtöä. Minä ymmärsin täydellisesti mitä oli odotettavissa ja huomautin herra Gardinerille, että mies kuolisi puolen tunnin kuluttua."
"Te kai ennätitte viedä hänet sairaalaan siinä ajassa?"
"Kyllä — arviolta kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua siitä kun olin hänet ensiksi nähnyt", vastasi todistaja. "Menin sairasvaunujen mukana! Mies kuoli hyvin pian sairaalaan jouduttuaan, aivan niin kuin olin aavistanutkin. Ei mikään lääketieteellinen kyky olisi voinut häntä pelastaa!"
Oikeuden puheenjohtaja vilkaisi pieneen ryhmään lääkäripukuisia miehiä, jotka istuivat todistajain aition takana. Hän näytti tuumivan itsekseen oliko tarpeellista kysyä tohtori Mirandoletilta lisää. Varmuuden vuoksi hän kääntyi vielä hänen puoleensa.
"Teidän todistuksenne, tohtori Mirandolet, sisältää siis seuraavaa", hän sanoi. "Teidät kutsuttiin tuon miehen luokse ja te huomasitte heti, että itse ette voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, jonka vuoksi toimititte hänet sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Mutta minkä tähden olitte sitä mieltä, että teidän oli mahdotonta auttaa häntä?"
"Selitän sen teille muutamin sanoin", vastasi tohtori Mirandolet. "Se johtui siitä, että en tuntenut enkä ymmärtänyt ainoaakaan näkemistäni taudinoireista. Se johtui suoraan sanoen siitä, että tiesin täysin hyvin olevani tuiki kykenemätön ymmärtämään, mikä miestä vaivasi. Ja sen vuoksi toimitin hänet kiireimmiten sellaisten henkilöitten luokse, joiden pitäisi tietää enemmän kuin minä tiesin ja jotka ovat taitavamman maineessa kuin minä olen. Lyhyesti sanoen, huomasin joutuneeni näkemään jotakin sellaista, mikä oli täydellisesti minun taitoni ja ymmärrykseni yläpuolella."
"Sallinette minun vielä esittää parisen kysymystä", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Oletteko muodostanut jonkinlaisen oman mielipiteen miehen kuoleman syystä?"
"Olen", myönsi todistaja epäröimättä. "Olen toki. Luulen hänen saaneen myrkkyä mitä taitavimmalla ja kavalimmalla tavalla. Ja" — tohtori Mirandolet vilkaisi syrjäsilmällä takanaan istuvia miehiä — "tulen olemaan perin ihmeissäni, jollen saa tukea sille käsitykselleni. Mutta kymmenen tuhatta kertaa enemmän hämmästyn, jos Euroopassa on ainoatakaan asiantuntijaa, joka voi sanoa, mitä tuo myrkky oli!"
"Luulette sen olleen salaista myrkkyä?"
"Salaista!" huudahti tohtori Mirandolet. "Niin, salainen, se on juuri oikea sana. Tosiaankin, salaista se oli!"
"Voitteko kertoa meille mitään muuta?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
"Vain yhden seikan vielä", vastasi todistaja oltuaan vaiti vähän aikaa. "Sitä voi käyttää todistusaineksena. Kumartuessani tuon miehen ylitse hänen maatessaan katukiveyksellä huomasin hänen vaatteissaan jonkinlaista omituista hyvää tuoksua. Alussa se oli voimakas ja haihtui vähitellen. Mutta minä kiinnitin poliisin ja herra Gardinerin huomion siihen. Se tuntui hänessä hyvin heikosti vielä silloinkin kun saimme hänet sairaalaan. Mainitsin sielläkin siitä seikasta."
"Tuo omituinen haju herätti siis oikein selvästi huomiotanne?"
"Niin", vastasi tohtori Mirandolet. "Niin oli asia. Se johti mieleeni itämaat — olen asunut idässä — Intiassa, Birmassa, Kiinassa. Minusta näytti, että tuo mies oli saanut käsiinsä jotakin itämaista hajuainetta ja mahdollisesti tiputtanut sitä jonkin verran vaatteilleen. Siihen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Sillä olen kuullut — en voi sanoa itse joutuneeni näkemään sellaista — että ihmisiä on kuollut pelkästään myrkyn hengittämisestä."
Oikeuden puheenjohtaja ei tehnyt mitään huomautusta — hänen käytöksestään kävi selvästi ilmi, että hän piti tohtori Mirandoletin väitettä hyvin epäluotettavana. Tohtori Mirandolet poistui todistajain aitiosta, ja hänen tilalleen astui sinne viranomaisten kehoituksesta tohtori John Sperling-Lawson.
"Hän on nykyään elävistä kaikkein luotettavimpia asiantuntijoita", kuiskasi Lauriston Purdielle tohtori Sperling-Lawsonin vannoessa valaansa ja vastatessa muodollisiin alkukysymyksiin. "Hän on ylilääkäri siinä sairaalassa, josta he puhuvat, ja esiintyy aina tämäntapaisissa jutuissa. Niinikään on hän sisäministeriön palveluksessa — hän juuri esiintyi erittäin tärkeänä todistajana Barnsburyn murhajutussa hiljattain — etkö muista sitä?"
Purdie muisti ja katseli kuuluisaa asiantuntijaa suurella mielenkiinnolla. Mutta tohtori Sperling-Lawsonin ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli hiljainen, maltillinen, tavallisen näköinen herrasmies, joka olisi aivan hyvin voinut olla asianajaja tai pankin virkailija, vaikka hänen tiedettiinkin olevan aivan toista. Hän esitti todistuksensa asiallisella äänellä — päinvastoin kuin tohtori Mirandolet, joka oli puhunut jokseenkin kiihtyneesti, mutta Purdie huomasi, että saapuvilla olevat kuuntelivat innokkaasti joka sanaa.
Tohtori Spering-Lawson sanoi sattumalta olleensa sairaalassa, kun Parslett tuotiin sinne, ja nähneensä hänen kuolevan. Hän oli tohtori Mirandoletin kanssa täysin samaa mieltä siinä, että oli aivan mahdotonta pelastaa miehen henkeä enää hänen sairaalaan jouduttuaan, ja hän oli valmis väittämään, että se oli mahdotonta jo sillä hetkellä, jolloin Gardiner oli nähnyt Parslettin lysähtävän kadulle. Toisin sanoen, Parslett oli kuoleman oma jo kaatuessaan.
"Ja mikä oli kuoleman syy?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.
"Sydämen toiminnan lakkaaminen", vastasi todistaja.
"Mikä sen aiheutti?" jatkoi kuulustelija.
Sperling-Lawson epäröi jonkin aikaa syvän hiljaisuuden vallitessa.
"En voi vastata siihen kysymykseen", hän lopulta sanoi. "Voin vain esittää oman käsitykseni eräästä seikasta. Luulen — olenpa suorastaan vakuutettukin siitä — että hän oli saanut myrkkyä. Olen aivan varma asiasta. Mutta minun on pakko myöntää, että en tiedä, mitä myrkkyä oli käytetty, ja että en mitä huolellisimman tutkimuksen jälkeenkään ole voinut todeta pienintäkään merkkiä mistään tuntemastani myrkystä. Joka tapauksessa olen varma siitä, että hän kuoli myrkyn vaikutuksista, mutta mitä se oli tai kuinka se vaikutti, sitä en suodaan sanoen ymmärrä!"
"Tehän toimititte vielä kuolemanjälkeisenkin tarkastuksen?"
"Niin toimitin", vastasi lääkäri, "yhdessä tohtori Seracoldin kanssa. Vainaja oli täysin terve ja hyvässä ravitsemistilassa oleva henkilö. Hänen elimistössään ei ollut missään paikassa pienintäkään sairauden merkkiä — hän oli ilmeisestikin kohtuullisesti elänyt mies, joka olisi aivan hyvin voinut elää yli seitsenkymmenvuotiaaksi. Mutta, niin kuin olen sanonut, minkäänlaisia myrkyn jälkiä en voinut löytää. Nimittäin mitään minun tuntemani myrkyn jälkiä."
"Nyt haluaisin esittää teille aivan erikoisen tärkeän kysymyksen", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Onko myrkkyjä, joiden luonnetta ette tunne?"
"On", vastasi lääkäri avomielisesti. "On niitä. Mutta enpä luulisi voitavan niiden käytöstä puhua Lontoossa."
"Onko sellaista eurooppalaista asiantuntijaa, joka voisi jotenkin valaista tätä asiaa?" kysyi kuulustelija.
"On", vastasi Sperling-Lawson. "Yksi henkilö — professori Gagnard Pariisissa. Suoraan sanoen, olen jo erikoisen lähetin mukana toimittanut hänelle pieniä kappaleita muutamista Parslettin elimistä. Jollei hän niiden avulla pääse tuon myrkyn jäljille, niin ei siihen kykene kukaan eurooppalainen tai amerikkalainenkaan asiantuntija, siitä ole varma — se on itämainen salaisuus."
"Hyvät herrat", virkkoi oikeuden puheenjohtaja, "me lykkäämme asian viikoksi. Siihen mennessä varmaankin saapuu tieto Pariisista."
Ihmiset lähtivät ulos kosteaan marraskuun aamuun innokkaasti keskustellen äsken esitetystä todistuksesta. Purdie, Lauriston ja Guyler, kaikki yhtä vähäpuheisina, seurasivat toisten jäljessä alkaen jo pohtia asiaa ja muodostaen siitä oman mielipiteensä. Äkkiä Melky Rubinstein riensi heidän luokseen heiluttaen paperia kädessään.
"Ulkona odotti eräs mies, joka toi tämän Zillahilta", sanoi Melky. "Hän oli kuullut, että te olitte kaikki täällä, ja minun hän myöskin tiesi täällä olevan. Meidän on heti lähdettävä sinne — hän on löytänyt muutamia kirjeitä, joita hänen isoisänsä on saanut tuolta Purvisilta. Tulkaa siis — sinne on vain muutamia askelia."
XXII
HERRA KILLICK MUISTELEE
Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.
"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"
Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.
"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin yksinkertaiseksi — mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet ovat monimutkaiset — jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."
"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä
Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.
"Tietysti — epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman. Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä, — epäilemättä sivuoven kautta — ja myös tunsi hänet — tunsi hänet hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni — epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää — samalla hän kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra Purdie."
"Siis on nyt vain otettava selvä siitä kuka tuo mies on?" kysyi Purdie.
"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan varma — jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies — ja asiantuntija myrkkyjen alalla."
Purdie käveli parisen minuuttia mietteissään ja mitään sanomatta.
"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen - nimittäin pullon ja lasiputken?"
"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä tänään eri paikoista — Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin myöskin tuo Stephen Purvis — kuka hän lieneekin. Meidän on saatava hänetkin käsiimme."
"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino, jonka avulla hänet löydetään jostakin."
He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä, joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion — yksi oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle paperille kirjoitettua kirjettä.
"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita, jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää — paitsi nämä kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."
Miehet kumartuivat katsomaan avattuja kirjeitä ja Ayscough luki ne ääneen:
"Macpherson-hotelli, Kap-kaupunki, syysk. 17 p. 1912.
K.H. — Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä. Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun. Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän
Stephen Purvis."
"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.
"Kap-kaupunki, lokak. 10 p. 1912.
K.H. — Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva Golcondalla päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin marrask. 15 p. — niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu — ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain kesken. Teidän
Stephen Purvis."
"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19 p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose — me otamme nämä kirjeet mukaamme."
Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden kerrallaan."
Purdie tarttui Lauristonin käsivarteen ja lähti pois hänen kanssaan.
"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme — nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"
"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin tuuma päässäsi!"
"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!" sanoi Purdie viekkaan näköisenä.
"En kiellä sitä", myönsi Lauriston viattomasti punastuen. "Niin olemmekin!"
"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."
"Sinähän tuhlaat paljon rahaa minun vuokseni, John!" huudahti Lauriston.
"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani", sanoi Purdie.
"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"
Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.
"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"
"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan omaisiamme, herra Killick."
Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.
"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle — hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä ollessani."
Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.
"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi vuotta — hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin, sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick, haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta Praed-kadun jutusta?"
Vanha herra pudisti päätänsä.
"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en ole innokas lehtien lukija — vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista — syrjään vetäydyttyäni olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole lukenut Praed-kadun jutusta — en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"
"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick — matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko sitä?"
"Tietysti — erinomaisesti", vastasi vanha herra. "Sehän on selvä."
"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie innokkaasti.
"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"
XXIII
HERRA KILLICKIN MIELIPIDE
Vanhan asianajajan harjaantunut silmä ja nopea äly ymmärsivät heti, että tällä tiedonannolla oli jokin tärkeä merkitys hänen molemmille vierailleen. Purdien ja Lauristonin huomiota olikin heti herättänyt Molteno- ja Multenius-nimien yhtäläisyys, ja he vaihtoivat toisen katseen, jonka heidän isäntänsä näki ja ymmärsi heti merkitsevän jotakin. Hän kumartui eteenpäin tuolillaan.
"Se hämmästyttää teitä molempia", hän sanoi. "Mistä oikein on kysymys?
Uskokaa minulle asianne."
"Juuri sen vuoksi me tulimmekin, herra Killick", vastasi Purdie ripeästi. "Ja teidän luvallanne kerron koko jutun. Se on pitkä ja monimutkainen, herra Killick, mutta uskallanpa olla sitä mieltä, että te olette pitkän lakimiestoimintanne aikana kuullut monta sekavaa juttua, ja te voitte epäilemättä huomata tässä sellaisia seikkoja, joita emme ole nähneet. No niin, siten ovat asiat, ja minä kerron kaikki alusta asti …"
Vanha herra kuunteli kärsivällisesti ja valppaasti Purdieta, joka silloin tällöin Lauristonin keskeyttämänä ja täydentämänä kertoi Praed-kadun juttua siitä alkaen, kun Lauriston ensimmäisen kerran kävi panttitoimistossa, tämän aamun tapauksiin asti. Kerran pari herra Killick kysyi jotakin, kerran hän pyysi Purdieta pysähtymään hetkiseksi, että hän saisi miettiä jotakin seikkaa. Kertomuksen päätyttyä hän veti esiin kellonsa ja vilkaisi sitten ulos akkunasta.
"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.
"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."
"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni. Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki kolme nousivat ajopeleihin.
"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä. Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan. Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista, kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka pieni tämä maailma sittenkin on!"
Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä.
"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat — ja minä luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen — ainakin johonkin osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista on ollut kysymys niin monta kertaa."
Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi, jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.
"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille. Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa kuitissa — ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö todistukseni teitä?"
Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.
"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick", hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"
"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä, oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"
Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.
"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka ostin nuo sormukset häneltä — muistan senkin, mitä niistä maksoin — seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä ovat tietysti hänen lyöttämiään — ja nehän ovatkin aivan samanlaiset kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa. Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta alkuvalmistelua."
"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough.
"Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."
"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri — nuorempi mies, jonka nimi ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi — hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen, tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen, oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa — ja yksi heistä kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.
"Samat nimikirjaimet!"
"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani, Sam Levin — Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?' kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?' kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä, 'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä menestyy.' Sen enempää ei puhuttu — ja mikäli muistan oikein en sen koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne, hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen päättyvät tietoni tässä kohdin!"
"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä", huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri sellainen kuin herra Killick on kuvannut."
"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"
"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista", sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä. Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin — vein erään kemistin tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos viimeistä kertaa — muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa kertoi teille siitä — niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan. Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä. He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia. Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet. Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä ilmoittamassa?"
Herra Killick, joka oli tarkkaavasti kuunnellut Ayscoughia, naurahti ja kääntyi viranomaisiin päin luoden heihin terävän katseen.
"Saanko ilmaista teille nyt mielipiteeni kuultuani äsken kerrotut seikat?" hän kysyi. "No niin, Levendale ei ole lähettänyt tuota sähkösanomaa. Se vain lähetettiin Levendalen nimessä, jotta ei asiasta nousisi hälinää. Minun käsitykseni mukaan Levendale on joutunut ansaan — ja Purvis hänen kerallaan!"
XXIV
KELLANPUNAINEN TIMANTTI
Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.
"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet ansaan?"
Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi äskeiseen kysyjään merkitsevästi.
"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen kuolemaa — joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"
"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen sitä?"
Herra Killick tömisteli paksulla kepillään lattiaa.
"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta anastettiin jotakin! Luultavasti — ja tällaisissahan tapauksissa ei voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin — hän yllätti varkaan itse teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja joutuivat näissä ponnistuksissaan — esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen, mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"
"Se on mahdollisesti oikea", virkkoi Ayscough. "Hyvinkin mahdollisesti."
"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on tunnettu henkilö — parlamentin jäsen — tuttu ilmestys Cityssä, jossa hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja — sellainen mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä tiedämme Levendale — ja Purvis hänen kerallaan — voi olla lujasti ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta — tai, uskokaa minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"
"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se juuri voinut olla varkaan saalis."
"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi
Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että
Levendale ja Purvis tiesivät — mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"
"Niin — kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Jos vain tietäisin sen verran —"
Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman, vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli viitannut — oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus, ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.
"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."
Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki. Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita. Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän keskellä.
"Te tiedätte asiani, hyvä herra?" hän kysyi tyynesti.
"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä", vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä, herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa — teillä on kai jotakin kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä asiasta."
Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle, ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea karkeakankainen ratsastuspuku.
"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen. "Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan. Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."
"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille jotakin?"
"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa — ja siinä seikassa on varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että veljeni on murhattu. Niin on asia!"
Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.
"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä — en muista päivää niin tarkalleen — sain Stepheniltä sähkösanoman, joka oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli tietysti paljon kertomista — mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä — hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"
"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.
John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä, että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.
"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty", hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen. Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on murhattu tuon timantin vuoksi!"
Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.
"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen yksityisomaisuuttaan?"
"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."
"Sanoiko hän teille missä se oli — mitä hän oli tehnyt sillä?"
"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa — Multeniuksen ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."
"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä tietää."
"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."
"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.
"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse saapuisi sinne."
Killick vilkaisi salapoliisiin — salapoliisi nyökkäsi päätään.
"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"
"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."
"Mainitsiko hän muita nimiä kuin Multeniuksen ja Levendalen?"
"Ei ainoatakaan."
"Nyt vielä yksi kysymys. Missä te erositte veljestänne —
Plymouthissako?"
"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä hänestä."
Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi poliisin puoleen.
"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi — Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista — kaikki on saanut siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken, tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"
Maanviljelijä pudisti päätään, mutta ei kieltävästi.
"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt", sanoi hän.
"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut, Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen tyttärentyttären luokse."
XXV
VAINAJAN OMAISUUS
Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä. Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki jälkisäädöksen varsinaiset kohdat — mutta sitten olisi perehdyttävä yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä muodollisuutena.
"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen. Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä, kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden saavat muuttaa rahaksi perijät — juuri te kaksi. Toinen puoli kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein. Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea jälkisäädöksen?"
Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen; he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.
"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi.
"Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"
"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."
Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta. Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket. "Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä. Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä. Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita. Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain — ja kaikki pelkkiä ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään. Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa. Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna. Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"
"En koskaan!" huudahti Zillah Melkyn pudistaessa päätänsä.
"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale — kaikki huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun — olen vuokrannut sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li ja Chen Li — hyviä asukkaita.'"
Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.
"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä on maksuosoitus, joka hämmästytti minua — en ymmärrä sitä lainkaan. Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan allekirjoituksia!"
Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista — se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen. alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.
"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"
"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."
"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän keitä he ovat — isoisänne mainitsi heistä — kaksi lääketieteen ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo. Mitä tulee pesänselvittelyyn —"
Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi seisomaan.
"Tunnen tuon koputuksen", hän virkkoi.
"Se on Ayscough, salapoliisi. Hän kai saa tulla sisään heti?"
Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään vilkaistessaan Penniketiin.
"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin, jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"
"Mistä syystä?" kysyi lakimies.
"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle harvinaisen kauniin timantin — hiomattoman — Etelä-Afrikasta", vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."
Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.
"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti.
"Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö — ennen murhaa!"
"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä on käynyt ilmi."
Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti, ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.
"Missä herra Killick ja ne toiset nyt ovat?" hän kysyi vihdoin.
"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista — Guyleria", vastasi Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs — jokin otaksuma on muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."
"Mutta miten sitten Stephen Purvis kuuluu juttuun?" kysyi Penniket.
"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin monimutkaisempi juttu!"
"Mitä nyt aiotaan tehdä?" kysyi lakimies.
"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä — noita julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle — ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"
Penniket nousi seisomaan ja kokoili papereitaan.
"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."
Lakimiehen poistuttua Ayscough kääntyi Zillahin puoleen.
"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi jossakin syrjään heitettynä."
"Tehän olitte itse täällä sisällä ennen minua", sanoi Zillah.
"Aivan niin, mutta minä en huomannut mitään", virkkoi Ayscough.
"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."
Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa, seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.
"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni — mutta teille puhun siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough — kuulkaahan nyt!" — ja hän kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta, sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"
Ayscough säpsähti ja päästi hiljaisen vihellyksen.
"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen — se on pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme katsomaan sinne!"
"Sitä juuri aioin ehdottaa — vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme, mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."