XXVI
ROTTA
Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla. Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"
"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala — niin, yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella, eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."
"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough. "Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon — siinä kaupunginosassa asuu niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia — lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia — että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan pariin itämaalaiseen — ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"
"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa. "Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti jotakin yhteyttä."
Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa, joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki, ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen läpitunkevat silmänsä.
"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne, johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."
Mirandolet nyökkäsi päätään ja odotti ja Melky rohkaisi luontonsa.
"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että olette asunut Itämailla?"
"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa — Birmassa —
Kiinassa."
"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?" sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa — en tahdo udella mitään ammattitietoja, jos se on sopimatonta! — mutta olisikohan liian rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"
Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi
Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon.
Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin
huvittavaa.
"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! — Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä välin kun vain katsahtavat häneen."
"Jonkin verran ovelia siis siinä, herra", huomautti Melky.
"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta — mutta sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."
"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti. "Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta — intialaisista, birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina, jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"
"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet, "ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"
Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi tohtorin puoleen.
"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä jotakin puolestanne, herra — jos haluatte joskus todella hyvän esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan — niin ihan ostohinnalla —"
Mirandolet nauroi, taputti Melkyä taas olkapäälle ja vilkaisi
Ayscoughiin.
"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"
"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"
Melky oli menossa ovelle.
"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough, ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin yhteyttä tämän jutun kanssa — ja minä aion lähteä heidän luokseen ja kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"
"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä herrasmiehiä — vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla varovainen — emme tiedä mitään heitä vastaan."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough? Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"
"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi. "Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."
"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla meidän virastoomme."
"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken? Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."
"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla! Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat suvun keskuudessa, vai kuinka?"
Melky painoi sormellaan nenänvarttaan.
"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää solmitaan kyllä avioliittoja — mutta ei teidän otaksumallanne tavalla! Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään, usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"
He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella suuria pensaita.
"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää. "Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä te sanotte, herra Ayscough?"
Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan, puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa talossa.
"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen veräjää.
"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"
Melky osoitti aidansivua.
"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan katsomaan — eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."
"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja", huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte tehdä?"
Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa sanan sivukäytävä. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.
"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään, jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei — niin yhtä hyvä. Minä aion vähän tarkastaa paikkoja."
Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys — ja akkunat olivat pimeät.
"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä voi olla ketään. Ja kuulkaahan — jos jompikumpi noista kiinalaisista herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä? Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"
"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon julkisivulle."
Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri, ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan — ja koko paikka näytti entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.
"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa nyt, lähtekäämme jo pois."
Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse, lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja kiiti nurmikon poikki.
"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin kokonainen!"
Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.
"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut mies! Katsokaa itse!"
XXVII
TYHJÄ TALO
Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä — nämä hommat tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.
"Laupias taivas!" hän sanoi. "Olette oikeassa. Toinen kiinalaisista!"
Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen. Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.
"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne — katsokaahan tuota — ja tuota!"
Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla polulla — tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.
"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Melky.
"Tämähän on murha."
Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista, että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita. Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.
"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota. Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."
Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle. Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.
"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat täällä?"
"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä miestä — olen nähnyt heidät usein — tavallisesti iltaisin."
"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.
"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En muutamiin päiviin."
"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna — että julkisivun akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.
"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."
"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.
"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin hullusti, herra Ayscough?"
Ayscough lähti pensaikkoon päin.
"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä. Katsokaahan!"
Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.
"Tuossa on verta", hän sanoi. "Verta!"
"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa. Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin, lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa miehiä vartioimaan tätä taloa — kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä — antakaa minulle tuo lamppunne."
Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi häntä tulemaan rakennuksen sisään.
"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi. "Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen tietää, että en aavista, mitä se on!"
"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän tapaista — se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi, jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti —"
Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä toverinsa mietteet.
"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa mukaan!"
Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla sisällä mustassa äänettömässä talossa?
"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."
Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan aterian alussa — syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."
Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän nähdessään.
"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat — keskeytynyt ateria — avonainen ovi — kaikki selviä todistuksia. No niin, me olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."
Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.
"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua, herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti. Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita yliopistokolleegion sairaalassa?"
"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"
"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon", huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku siellä voi kertoa heistä jotakin."
Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle, jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja katsoi heihin kysyvästi.
"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?" hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin. "Onko jotakin hullusti?"
"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin, joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan — Chang Lin ja Chen Lin — he ovat luullakseni veljeksiä?"
"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä", vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä, vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin sama sukunimi — jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."
"Milloin näitte heidät viimeksi?" kysyi Ayscough.
"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä", vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä luennolla."
"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi.
"Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"
"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"
"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen, jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta kasvoilta.
"Kumpi heistä on tämä?" hän kysyi.
Lääkäri säpsähti nähdessään haavan vainajan kurkussa.
"Tämä on Chen", vastasi hän.
XXVIII
VIIDENSADAN PUNNAN SETELI
Ayscough peitti taas vainajan kasvot ja viittasi tohtoria tulemaan ulompana olevaan huoneeseen, jossa Melky Rubinstein odotti heidän paluutaan miettien yhä vakavasti illan tapauksia.
"Tuolla siis on Chen Li", sanoi Ayscough viitaten peukalollaan ruumishuoneeseen päin. "Oletteko varma siitä?"
"Hän on epäilemättä Chen Li", vakuutti lääkäri. "Tunnen hänet hyvin."
"Nuorempiko heistä kahdesta?" kysyi Ayscough.
Lääkäri pudisti päätänsä.
"Sitä en voi väittää", hän vastasi. "Vaikeaa olisi sanoa kumpi kahdesta suunnilleen yhdenikäisestä kiinalaisesta on vanhempi. Mutta tuo on Chen. Hän ja Chang Li ovat hyvin toistensa näköiset, mutta Chen oli vähän pienempi ja lyhyempi."
"Mitä tiedätte heistä?" kysyi Ayscough.
"Voitteko sanoa, mitä sairaalassanne heistä tiedetään?"
"Hyvin vähän", vastasi lääkäri. "Meillä on siellä muutamia ulkomaalaisia opiskelijoita ja nämä tulivat noin viime joulun aikoina, ehkäpä uuden vuoden tienoilla. En tiedä heistä mitään muuta kuin että ne olivat samanlaisia kuin useimmat itämaalaiset — hyvin tyyniä, vaatimattomia ja hyväluontoisia miehiä, hyvin uutteria opinnoissaan ja töissään, tuottamatta koskaan minkäänlaista vaivaa, ja hyvin täsmällisiä velvollisuuksiensa suorittamisessa."
"Ja sanotte, ettei heitä siis ole muutamiin päiviin nähty sairaalassa?" jatkoi Ayscough. "Voitteko nyt mainita minulle — se olisi hyvin tärkeää — täsmälleen, niistä päivästä alkaen he ovat olleet poissa?"
Sairaalalääkäri tuumi hetkisen. Sitten hän äkkiä veti povitaskustaan pienen muistikirjan.
"Ehkäpä voin", hän vastasi käännellen sen lehtiä. "Kyllä — heidän olisi kumpaisenkin pitänyt olla eräällä minun luennollani kahdentenakymmenentenä päivänä, kello kymmenen kolmekymmentäviisi. He eivät saapuneet. Sen koommin en ole heitä nähnyt — olenpa aivan vakuutettu siitä, että he eivät ole sen koommin siellä olleet."
"Kahdentenakymmenentenä?" huomautti Ayscough. Hän vilkaisi Melkyyn, joka seurasi keskustelua suurella mielenkiinnolla. "Katsotaanpa — ukko Moltenius sai loppunsa kahdeksannentoista iltapuolella. Parslett myrkytettiin yhdeksäntenätoista yöllä. Hm!"
"Ja Parslett löydettiin noin puolitiessä kiinalaisten talon ja oman asumuksensa välillä, herra Ayscough, älkää unohtako sitä", kuiskasi Melky. "Minä en unohda — älkää vain tehkö mitään erehdystä?"
"Ette tiedä näistä kahdesta mitään muuta, jota voisitte kertoa?" kysyi salapoliisi nyökäyttäen rauhoittavasti päätään Melkylle ja kääntyen sitten lääkärin puoleen. "Jotakin pikku seikkaa? Ei tiedä kuinka paljon hyötyä mistäkin seikasta on."
"En tiedä mitään", vastasi lääkäri, joka oli ilmeisestikin hyvin ihmeissään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. "Nuo itämaalaisethan ovat hyvin umpimielisiä. En voi muistaa mitään."
"Ettekö voi mainita ketään heidän ystäväänsä tai tuttavaansa?" kysyi
Ayscough. "Luullakseni heillä oli joku noiden opiskelijain joukossa?"
"En nähnyt heitä koskaan kenenkään seurassa mainittavammin — paitsi erään nuoren japanilaisen, joka kuunteli joitakin samoja luentoja heidän kanssaan", vastasi lääkäri. "Olen nähnyt heidän puhelevan yhdessä Gower-kadulla."
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Ayscough vetäen taskustaan muistikirjan.
"Herra Mori Yada", vastasi lääkäri heti. "Hän asuu Gower-kadun varrella — talon numeroa en tarkemmin tiedä Niin, tuolla tavoin hänen nimensä kirjoitetaan. Hän on minun tietääkseni ainoa mies, joka näytti tunteneen nuo kiinalaiset."
"Oletteko nähnyt häntä hiljattain?" kysyi Ayscough.
"Kyllä, säännöllisesti, vieläpä tänäänkin", vastasi lääkäri. Hän odotti ilmeisesti jonkin aikaa vielä uusia kysymyksiä. Kun ei niitä enää kuulunut, hän virkkoi: "Chang Li on varmaankin kadoksissa?"
"Se talo, jossa nämä molemmat asuivat, on tyhjä", vastasi Ayscough.
"Nyt lisään vielä jotakin", sanoi lääkäri. "Omasta kokemuksestani tiedän, että Tottenham Court -tien varrella on teehuone — jonkinlainen yksityisluontoinen paikka — Pilmansayn teehuone, jossa nuo molemmat usein kävivät. Lieneekö siitä teille mitään hyötyä?"
"Kaikki pikkutiedot ovat hyödyksi", vastasi Ayscough merkiten osoitteen muistikirjaansa. "Nyt käsken tuon vuokra-ajurin viedä teidät takaisin sairaalaan. Tulen sinne käymään huomisaamuna ja haluaisin silloin tavata myöskin tuon nuoren japanilaisen herran. Tämä on nähkääs murhajuttu ja sen taakse kätkeytyy jotakin muuta myös."
"Epäilette, että Chang Li on syyllinen?" sanoi lääkäri heidän mennessään ajurin luokse.
"En voi toistaiseksi väittää sitä", vastasi Ayscough jurosti. "Enhän tiedä vaikka myöskin Chang Li olisi murhattu. Mutta siitä minulla on jokseenkin selvä käsitys, miksi Chen Li menetti henkensä!"
Lääkärin poistuttua Ayscough palasi Melkyn luokse.
"Tulkaa takaisin Molteno Lodgeen", hän sanoi. "Siellä toimitetaan par'aikaa tarkastusta. Menkäämme katsomaan ovatko he saaneet selville mitään tärkeää."
Talo, joka oli ollut ihan kuollut ja autio Melkyn ja salapoliisin käydessä siellä aikaisemmin illalla, oli heidän nyt palatessaan täynnä toimeliaisuutta ja virkeyttä. Yksi poliisi vartioi pääportilla, toinen pihaovella. Itse talossa oli lukittujen ovien ja suljettujen akkunaluukkujen ja verhojen takana jokainen huone valaistu, ja teräväsilmäiset miehet kääntelivät joka paikan ylös alaisin. Eräs seikka tässä tutkinnossa pisti heti vastatulleitten silmiin: se kohta maassa, jossa Melky oli löytänyt vainajan, oli huolellisesti ympäröity nuoralla. Ayscough viittasi kädellään merkitsevästi siihen suuntaan.
"Hyvä on ", hän virkkoi. "Tuo osoittaa, että he ovat löytäneet askelten jälkiä. Siitä saattaa olla hyötyä. Menkäämme kuulemaan, mitä muuta he ovat saaneet selville."
Näiden tutkimusten johtaja seisoi ruokasalissa, kun Ayscough ja Melky astuivat sisään. Hän viittasi heitä tulemaan luokseen ja sulki oven.
"Olemme tehneet pari kolme löytöä", hän sanoi vilkaisten Ayscoughiin. "Ensiksikin, sen pensaikon ympärillä, jossa mies makasi, oli jokseenkin harvinaisia jalanjälkiä, jonka vuoksi käskin ympäröidä sen huolellisesti nuoralla. Päivänvalossa tarkastelemme sitä lähemmin. Hyvin pieniä jälkiä nähkääs, paremminkin naisen kuin miehen jalan jättämiä."
Ayscoughin terävät silmät kääntyivät tulisijaan päin. Ristikon vieressä oli pari kolme paria tohveleita, joita hän osoitti. "Näillä kiinalaisilla on minun ymmärtääkseni hyvin pienet jalat", hän sanoi. "Jäljet ovat varmaankin heidän. No niin, mitä muuta?"
Puhuteltu veti takkinsa taskusta pienen paketin ja rupesi availemaan sitä tilapäisestä käärepaperista. "Ehkä herra Rubinstein tuntee tämän. Me löysimme sen eräästä yläkerran makuuhuoneen uunista puoleksi palaneena."
Hän näytti pientä tukevatekoista pahvilaatikkoa, kooltaan noin kolme tuumaa eri suuntiin. Se oli kääritty paksuun, kiiltäväpintaiseen, tummanharmaaseen paperiin, johon oli painettu muutamia sanoja syvillä kultakirjaimilla. Laatikko oli jokseenkin hiiltynyt ja vain osia kannessa olevista sanoista oli säilynyt pilaantumattomina — mutta ei ollut vaikea saada selvää mitä nuo sanat olivat olleet:
….ENIUS, … JA JALOKIVIKAUPPIAS, …ED-KATU.
"Se on herra Multenius-vainajan laatikoita", vakuutti Melky heti. "Daniel Multenius, panttilainaaja ja jalokivikauppias, Praed-katu — niin se kuuluu kokonaisuudessaan. Sanotteko löytäneenne sen uunista, herra? Ja — mitä hän lienee ottanut siitä, ennenkuin heitti laatikon pois, herra, Ayscough — kuka hän nyt sitten lieneekin ollut?"
"Tuon siunatun kellanpunaisen timantin tietysti", sanoi Ayscough. "Se on selväkin! No niin, mitä muuta vielä?"
Tarkastuksen suorittaja kääri jalokivikauppiaan laatikon huolellisesti paperiin ja pani taskuunsa. Sitten hän loi merkitsevän silmäyksen salapoliisitoveriinsa, työnsi pari sormea liivintaskuunsa ja veti esiin rypistyneen paperipalan.
"No niin", hän vastasi, "tämän löysimme juuri tuolta. Lattialta, tämän pöydän päästä."
Hän levitti puhuessaan rypistyneenä paperin ja piti sitä toisten silmäin edessä Ayscough tuijotti siihen melkein silmiinsä uskomatta ja Melky huudahti kuuluvasti:
"Hiivatti sentään!" hän sanoi. "Viidensadan punnan seteli!"
"Niin on", myönsi poliisikomisarjus. "Englannin pankin viidensadan punnan seteli! Vieläpä oikein hyvä. Lattialle heitettynä."
"Ottakaa se talteen", sanoi Ayscough lyhyesti. "Ettekö ole löytänyt mitään papereita, asiakirjoja tai muuta sellaista, josta saisi lisävalaistusta?"
"Tuolla on aika joukko papereita", vastasi tarkastuksen suorittaja osoittaen pöydällä olevaa kirja- ja paperiläjää, "mutta ne näyttävät olevan pääasiassa luentomuistiinpanoja. Myöhemmin kyllä tarkastan ne."
"Katsokaa, voisitteko löytää joitakin kirjeitä, osoitteita ja muuta sentapaista", neuvoi Ayscough. Hän käänteli muutamia kirjoja, jotka olivat kaikki lääketieteellisiä oppikirjoja, ja availi joitakin niistä umpimähkään. Äkkiä hänen silmänsä osuivat samaan nimeen, jonka sairaalalääkäri oli maininnut hänelle puoli tuntia aikaisemmin. Irtolehdelle oli kirjoitettu Mori Yada, Gower-katu 491. Hänen päähänsä juolahti eräs asia. Hän kehoitti tarkastuksen suorittajaa pitämään silmänsä avoinna eikä jättämään mitään tutkimatta, tarttui sitten Melkyn käsivarteen ja talutti hänet ulos. "Kuulkaahan", hän virkkoi vetäen kellon taskustaan heidän kulkiessaan eteisen poikki, "nyt on tuskin vielä kymmenenkään, ja minä olen saanut tietooni tuon nuoren japanilaisen osoitteen. Tulkaahan — mennään kysymään häneltä paria seikkaa."
Niin oli Melky, joka alkoi huomata, ettei heidän ajojahtinsa suinkaan noudattanut suoraa viivaa, toisen kerran samana iltana Gower-kadulla ja seurasi Ayscoughia ihmetellen itsekseen, mitä taas tulisi tapahtumaan, kunnes salapoliisi pysähtyi korkean talon ovelle pitkän kadun keskivaiheilla ja soitti kelloa. Nokkelan näköinen palvelijatar tuli avaamaan ja katseli neuvottomana Ayscoughia, kun tämä pyysi tavata herra Mori Yadaa. Kyllä herra Yada oli kotona, mutta hän ei tahtonut tavata ketään iltaisin, jolloin hän oli syventynyt lukuihinsa — olipa hän suorastaan kieltänyt päästämästä ketään häiritsemään itseään.
"Luullakseni hän kuitenkin tahtoo tavata minua", virkkoi Ayscough vetäen esiin yhden ammattinimikorteistaan. "Antakaa hänelle tämä, olkaa hyvä, ja sanokaa, että minulla on hyvin tärkeää asiaa."
Hän kääntyi Melkyn puoleen sillä välin kun tyttö, joka yhä näytti vastahakoiselta, oli lähtenyt yläkertaan. Hän sysäsi toveriaan kylkeen ja kuiskasi: "Kun kohta pääsemme tuonne yläkertaan, niin pitäkää te silmällä tuota japanilaista veitikkaa minun puhutellessani häntä. Tarkastelkaa hänen kasvojaan ja pankaa merkille, hämmästyttääkö jokin seikka häntä."
"Se on pulmallinen tehtävä, kun edessä on japanilainen", mutisi Melky. "Yhtä hyvin voisitte käskeä minun pitää silmällä kivikasvoja — heidän kasvonsahan ovat kuin puuta."
"Koettakaa kuitenkin", sanoi Ayscough. "Silmäluomen värähdys, huulen vääristys — tai mitä tahansa! Tuossa tyttö tuleekin takaisin."
Hetkistä myöhemmin Melky, joka seurasi aivan salapoliisin kintereillä, huomasi seisovansa kirkkaasti valaistussa, liian lämpimässä, verraten upeasti sisustetussa huoneessa. Siellä, erittäin mukavassa nojatuolissa, sikaari suussa, keltakantinen romaani kädessään istui hintelä, hienosti puettu nuori herrasmies, jonka kasvot olivat sulamaisillaan hymystä.
XXIX
HERRA MORI YADA
Ayscough oli varuillaan niin pian kun näki tuon hymyn. Hän oli elämänsä varrella jo tullut tuntemaan jonkin verran eri kansallisuuksien luonteita ja tiesi, että kun itämaalainen näyttää avomieliseltä ja hymyilevältä, on paras olla varuillaan hänen suhteensa. Hän aloitti kohtauksen kumartamalla kohteliaasti. Samalla hän tarkasti pikaisesti herra Mori Yadaa. Tämä oli hänen arvionsa mukaan iältään noin kahden- tai kolmenkolmatta, mustatukkainen, mustasilmäinen herra, ilmeisestikin ylpeä englantilaisesta puvustaan, englantilaisista liinavaatteistaan, englantilaisesta kaulanauhastaan, sukistaan ja kengistään - lyhyesti sanoen hän oli aika keikari - ja ympäristöstään päättäen hyvin ihastunut englantilaisiin mukavuuksiin - eikä suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä englantilaista tapaa kohtaan, että nautti vähän väkijuomia tupakkansa keralla. Pöydällä hänen ulottuvillaan oli viinikarahvi, sen vieressä imupilli kivennäisveden nauttimista varten ja pikari herra Yadan hoikkien ja kellertäväin sormien lähettyvillä.
"Palvelijanne, hyvä herra", sanoi Ayscough. "Olen rikosasiain salapoliisiosaston virkamies Ayscough ja tämäkin ystäväni. Luullakseni herra Yada - herra Mori Yada?"
Herra Yada hymyili taas ja nousematta seisomaan osoitti kahta tuolia.
"Hyvä on", hän virkkoi hyvällä englannin kielellä. "Hauska nähdä teitä — olkaa hyvä ja istuutukaa, samoin ystävänne! Haluatte puhella kanssani?"
Ayscough istuutui ja avasi päällystakkinsa napit.
"Kiitoksia, herra Yada", hän sanoi. "Niin, asianlaita on siten, herra Yada, että tulin luoksenne hyvin tärkeässä asiassa. Teidän nimenne kuulin tänä iltana eräältä tämän kadun varrella asuvalta nuorelta sairaalalääkäriltä, tohtori Pitteryltä."
"Niin, tunnen hänet", myönsi Yada.
"Ja sitten?"
"Tohtori Pittery kertoi minulle", jatkoi Ayscough, "että te tunnette kaksi kiinalaista herraa, jotka ovat opintotovereitanne sairaalassa, herra Yada?"
Japanilainen taivutti sileää päätään ja puhalsi suun täydeltä savua sikaaristaan.
"Aivan oikein", hän vastasi heti. "Herra Chang Li — herra Chen Li.
Tunnen heidät."
"Tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa, herra Yada", sanoi Ayscough kumartuen eteenpäin ja heittäytyen tuttavallisen näköiseksi. "Milloin näitte viimeksi nuo herrat tai jommankumman heistä?"
Yada nojautui taaksepäin mukavassa pieluksilla varustetussa tuolissaan ja loi katseensa kattoon. Äkkiä hän hypähti seisomaan.
"Suvaitsetteko vähän viskyä ja soodaa?" hän kysyi vieraan varaisesti ja ojensi puhtaan lasin Ayscoughille. "Niin — noudan toisen lasin toverillenne. Ottakaa itsellenne, olkaa hyvä. Minä katson muistikirjastani voidakseni vastata kysymykseemme. Suokaa anteeksi, hetkinen vain."
Hän meni huoneen poikki kirjoituspöydän luokse, joka oli nurkassa, ja otti käteensä imupaperin päällä olevan pikku muistikirjan. Hänen käännellessään sen lehtiä Ayscough, joka kaatoi itselleen ja Melkylle juomaa, iski merkitsevän näköisesti silmää toverilleen.
"En ole nähnyt herra Chang Litä enkä Chen Litä sen jälkeen kuin marraskuun kahdeksantenatoista aamulla", sanoi Yada äkkiä. Hän heitti kirjan takaisin pöydälle, palasi takan edessä olevalle matolle ja asettui seisomaan selin uuniin kädet housuntaskuissa. Hän kumarsi kohteliaasti, kun hänen vieraansa kohottivat lasinsa häneen päin. "Onko jotakin hullusti, herra etsiväkersantti?" hän kysyi.
Ayscoughin onnistui painaa jalallaan Melkyn jalkaa samalla kun hän vastasi suoraan tähän kysymykseen.
"Asianlaita on niin, herra Yada", hän vastasi, "että toinen noista nuorista miehistä on murhattu. Murhattu!"
Yadan selväpiirteiset kulmakarvat kohosivat vähän, mutta muuten ei hänen kasvoillaan mikään muuttunut. Hän katseli Ayscoughiin kiinteästi sekunnin pari sitten hän lausui yhden sanan:
"Kumpi?"
"Tohtori Pitteryn mukaan Chen Li", vastasi Ayscough. "Tohtori Pittery tunsi hänet. Hänet on murhattu, herra Yada! Veitsellä viilletty kurkkuun."
Salapoliisi näytti tuntevan jonkinlaista tyydytystä toistaessaan sanan murhattu, mutta se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta japanilaiseen. Taas hän päästi suustaan yhden sanan.
"Missä?"
"Hänen ruumiinsa löydettiin sen talon puutarhasta, jossa he asuivat vuokralla Maida Valessa", vastasi Ayscough. "Molteno Lodgessa. Epäilemättä olette käynyt siellä heidän luonaan, herra Yada?"
"Kyllä, muutamia kertoja", myönsi Yada. "En aivan äskettäin. Mutta missä on Chang Li?"
"Sitä juuri me emme tiedä ja haluaisimme tietää", sanoi Ayscough. "Häntä ei ole nähty sairaalassa kahdennenkymmenennen päivän jälkeen. Ja te sanotte, ettette ole nähnyt kumpaakaan kahdeksannentoista jälkeen?"
"En ollut sairaalassa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi Yada. Hän heitti pois sikaarin lopun, otti uuden pöydällä olevasta laatikosta, työnsi laatikon lähemmäksi vieraitaan ja veti taskustaan hopeisen tulitikkulaatikon. "Mitkä ovat tämän murhan lähemmät yksityisseikat? Murhaahan ei tavallisesti tehdä ilman jotakin tarkoitusta."
Ayscough otti tarjotun sikaarin, antoi laatikon Melkylle ja sytyttäessään sikaariaan ajatteli rauhallisesti. Hänellä oli jännittävä peli käynnissä japanilaisen kanssa, ja oli välttämätöntä ajatella täsmällisesti ja nopeasti. Äkkiä hän teki ratkaisun ja heittäytyi vilpittömän näköiseksi.
"Asianlaita on seuraavalla tavalla", hän sanoi. "Yhdentekevää, vaikka kerronkin teille kaikki. Olette epäilemättä sanomalehdistä lukenut tuosta Praed-kadun jutusta? No niin. Siitä on aiheutunut peräti merkillisiä seikkoja. Niin on selvinnyt."
Melky istui vieressä levottoman ja huolestuneen näköisenä Ayscoughin selostaessa äskettäin ilmi tulleita seikkoja sulavakäytöksiselle, tyynelle ja rauhallisesti kuuntelevalle olennolle, joka seisoi tulisijan edessä matolla. Hän ei ymmärtänyt salapoliisin menettelytapaa. Hänestä näytti aivan mielettömyyden huipulta kertoa muukalaiselle, vieläpä itämaalaiselle, että kaikkien näiden salaperäisten tapausten ja murhien aiheuttajana oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti. Mutta hän suoritti oman velvollisuutensa ja piti tarkoin silmällä Yadaa, voimatta kuitenkaan hänen tyynillä kasvoillaan huomata merkkiäkään mistään muusta kuin aivan luonnollisesta mielenkiinnosta.
"Niin on asia", lopetti Ayscough. "En epäile laisinkaan, että Chen Li kävi Multeniuksen liikkeessä maksamassa vuokraa, näki ukolla timantin ja nitisti hänet sen vuoksi. Parslett näki Chen Lin pujahtavan pois tuosta sivuovesta ja kuullessaan Multeniuksen kuolemasta alkoi epäillä Chen Litä siitä ja koetti kiristää häneltä rahaa vaitiolonsa palkaksi. Chen Li myrkytti Parslettin, mutta sai itse veitsenhaavan kurkkuunsa tuon timantin vuoksi. Mutta keneltä? Chang Li on kadonnut!"
"Epäilette Chang Litä?" kysyi Yada.
"Niin epäilen", myönsi Ayscough. "Kiinalainen — hyvinkin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti — mitä sanotte?" Äkkiä hän loi silmänsä Yadaan kysyvän näköisenä. "Kuinka paljon tiedätte näistä molemmista?"
"Hyvin vähän — paitsi että he olivat opintotovereitani", vastasi Yada.
"Joskus kävin heidän luonaan, he välistä täällä — siinä kaikki."
"Tohtori Pittery sanoo, etteivät he olleet veljiä", sanoi Ayscough.
"Niin minäkin luulen", virkkoi Yada. "Ystävyksiä vain."
"Voitteko kertoa meille mitään heidän tavoistaan ja oleskelupaikoistaan sekä siitä, mitä he ylimalkaan puuhailivat silloin kun eivät olleet sairaalassa?" kysyi salapoliisi.
"Minun ymmärtääkseni he olivat kotonaan lukemassa silloin, kun eivät olleet sairaalassa", vastasi Yada kuivasti. "He olivat ahkeria miehiä!" Ayscough nousi seisomaan. "Olen teille hyvin kiitollinen, herra Yada", hän sanoi. "Tulin luoksenne, koska nimenne mainittiin heidän ystävänään. Tietystikin suurin osa siitä, mitä olen teille kertonut, on sanomalehdissä huomisaamuna. Jos satutte kuulemaan jotakin tästä Chang Lista, niin ilmoitatte kai meille, herra Yada?"
Japanilainen hymyili vilpittömästi.
"Ei voine sattua mitään, herra etsiväkersantti", hän vastasi "En tiedä mitään muuta kuin mitä olen sanonut. Saadaksenne lisätietoja on teidän paras mennä Kiinan lähetystöön."
"Se on tosiaankin hyvä neuvo, kiitoksia", sanoi Ayscough.
Hän kumarsi ja poistui Melkyn kanssa. Päästyään tovereineen kadulle hän veti hänet sellaiseen paikkaan, joka oli täysin varjossa. Siellä oli tekeillä jonkinlaisia alkuvalmistuksia talon rakentamiseksi. Ayscough veti Melkyn telineen alle, joka ulottui sivukäytävän yläpuolelle.
"Varmaankin teitä ihmetytti miksi kerroin tuolle miehelle niin paljon?" hän kuiskasi. "Etenkin tuosta timantista? Mutta minulla oli omat syyni — ja varsinkin oli tärkeää kertoa hänelle sen arvosta."
"Sitä minä en olisi tehnyt, herra Ayscough", virkkoi Melky, "eikä sen minun ymmärtääkseni olisi tarvinnut tulla sanomalehtiinkään. Yleisön ei ole hyvä tietää, että Lontoossa on jossakin liikkeellä kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti — ja mitä tulee siihen, että kerroitte sen tuolle vinosilmäiselle miehelle —"
"Odottakaahan hetkinen, nuorukainen", keskeytti Ayscough. "Minulla oli omat syyni, vieläpä oikein hyvätkin. Kuulkaahan nyt, meidän on toistaiseksi pidettävä silmällä tuota ovea. Jos japanilainen tulee ulos, niin kuin minä otaksun hänen tulevan, niin lähdemme hänen jälkeensä. Ja koska olette nuorempi ja solakampi, ja vähemmän silmäänpistävä kuin minä, niin pysytelkää täällä kadun varjopuolella, jos hän tulee ulos, ja seuratkaa häntä turvallisen välimatkan päässä niin taitavasti kuin voitte. Minä tulen perässä."
"Mikä uusi yritys tämä on?" kysyi Melky.
"Älkää välittäkö siitä nyt", vastasi Ayscough. "Ja jos joudutte ajamaan häntä takaa ja hän ottaa ajurin, niin koettakaa pysytellä lähettyvillä. Nyt on aika paljon ihmisiä liikkeellä, ja jos olette varovainen, ei hän näe teitä. Ja — kas niin, mitä minä sanoin teille? Hän tulee nyt ulos! Olkaa taitava, siitä riippuu enemmän kuin arvaattekaan!"
Siitä ovesta, josta he olivat äsken tulleet, astui nyt esiin Yada, jonka saattoi selvästi nähdä kadun sille puolelle osuvassa kirkkaassa kuunvalossa. Hänen kuosikasta harmaata villapukuaan peitti paksu, turkiskauluksella varustettu päällystakki. Päässään hänellä oli kalpeita kasvojaan varjostamassa korkea musta hattu. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan käveli nopeasti Euston-kadulle päin. Kun hän oli päässyt noin kolmenkymmenen kyynärän päähän, työnsi Ayscough Melkyn eteensä heidän piilopaikastaan.
"Menkää te edellä", hän kuiskasi, "minä tulen jäljessänne. Pitäkää häntä silmällä niin kauan kuin voitte — enkö sanonut teille, että hän tulisi ulos meidän lähdettyämme? Olkaa varuillanne!"
Melky hiipi eteenpäin kadun varjonpuolisella käytävällä ja seurasi hoikkaa olentoa, joka käveli nopeasti kuun valossa. Hän riensi hänen jäljessään sairaalan ohitsekin vielä muutamia askelia, jolloin Yada äkkiä astui kadun poikki maanalaisen rautatien asemalle päin. Hän meni sisään siitä käytävästä, joka johti Cityyn meneville junille, ja katosi. Melky, joka ei oikein tietänyt, mitä oli tehtävä, melkein hyppeli kiihtymyksestä, kun Ayscough saapui hitaasti hänen luokseen. "Pian, pian!" huudahti Melky. "Hän meni alas tuonne — Cityn junille. Hän pääsee lähtemään, jollette käy häneen käsiksi!"
Mutta Ayscough pysyi levollisena ja sytytti tyynesti sikaarinsa uudelleen.
"Hyvä on, nuorukainen", hän sanoi "Antakaa hänen mennä nyt. Olen nähnyt, mitä odotinkin näkeväni."
XXX
RUUMISHUONE
Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata hämmästystään.
"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa — ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"
"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."
Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"
"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä", huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa jotakin selvitä?"
Ayscough istuutui tupakkavaunun nurkkaan ja nojautui taaksepäin.
"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"
"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet näkyviin?"
"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin — ymmärrättekö?"
Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.
Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.
"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä, niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän tulevan."
"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat — yksi askel lisää tikapuilla — yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"
"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta kiinalaisesta?"
"Emme vähintäkään vielä — toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta minulla on toivoa — olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään, oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"
"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta hän hämmästytti meitä!"
"Mitä? Kuinka niin?" kysyi Ayscough. "Uutisiako?"
"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie.
"Hän on vakuutettu siitä!"
"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta missä?"
"Guylerillä oli asioita Cityssä — sen kauimmassa päässä", sanoi Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen Purvisin — hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! — mikään ei saa hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi — mutta kaikki turhaan. Hän odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."
"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".
"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja — Purvis ei olisi voinut ennättää sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, — nimittäin Guyler — että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen Purvis. Purvis siis elää!"
"Missä on toinen Purvis — maanviljelijä?" kysyi Ayscough.
"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä, tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"
"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää. Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."
Mutta Melky höristi korviaan kuullessaan timanttia mainittavankaan.
"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö hänestä! Mitä Guyler arvelee?"
"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on suorittanut joukko miehiä — nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."
"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin. Mitä tähän etsintään tulee — niin eihän meillä ainakaan ole mitään varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää — ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin mielenkiintoa —"
Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.
"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."
Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan, leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään salapoliisin.
"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."
"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."
"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä tuon kiinalaisen ruumiin — syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"
Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa. Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.
"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi. "Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen kysymyksensä kiinalaisista."
"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta — kuulkaahan!"
Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi sen muistiinsa.
"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa —" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."
Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.
"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme pidätä teitä kauan."
"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla — siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen, jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."
Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä hämmästyttävimmän asian.
"Mitä?" hän huudahti. "Japanilainen? Minun nimikorttini?"
"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti päästin hänet sisään."
Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa kiihkoissaan käsivarteen.
"Päästittekö tuon miehen — japanilaisen — kiinalaisen ruumista katsomaan — yksin?" hän kysyi.
"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin nimikortti ja —"
Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat kätensä.
"Laupias taivas!" hän parkaisi. "Hän on varastanut timantin!"